Part 8

Cordelian ollessa kyseessä voisi ajatella useitakin yllättämistapoja. Yksi keino olisi eroottisen myrskyn herättäminen, joka kiskoisi puun juurineen maasta. Sen avulla voisi yrittää saada hänet luopumaan asemastaan, saada hänet luopumaan historiallisesta asiain yhteydestä ja salaisin keinoin herättää hänen intohimonsa. Mahdollista on, että se onnistuisi. Tytön, jolla on Cordelian intohimo, voi saada melkein mihin hyvänsä. Kuitenkin olisi se esteettisesti väärä menettelytapa. En rakasta huijausta, ja tuota menettelytapaa voi oikeastaan suositella ainoastaan sellaisiin tyttöihin nähden, jotka vain tällä tavoin voivat saada runollisen hohteen. Cordeliaan nähden ei se ole lainkaan tarkoituksenmukainen. Parissa tuokiossa kokisin kenties sen, josta minulla olisi voinut olla iloa pitkäksi ajaksi, niin -- mikä vielä pahempi -- josta olisin voinut toisin menetellen nauttia paljon täydellisemmin ja rikkaammin. Cordeliasta ei sovi nauttia huumaustilassa. Yllätetyksi hän ensi hetkessä varmaan tulisi, jos tuolla tavoin menettelisin, mutta hän kyllästyisi pian, juuri sen tähden, että tuo yllätys olisi liian tuttua hänen omalle uhkarohkealle sielulleen.

Jokapäiväinen kihlaus on kuitenkin kaikista keinoista paras, tarkoituksenmukaisin. Vielä vähemmän uskoo hän ehkä korviaan, kun kuulee minun tekevän proosallisen rakkaudentunnustuksen ja pyytävän hänen kättään, vielä vähemmän kuin jos hän kuulisi lämmintä kaunopuheisuuttani, imisi itseensä myrkyllisen huumaavan juomani, kuulisi sydämensä lyövän ajatellessaan, että ryöstäisin hänet mukaani.

Harmillista kihlauksessa on asian eetillinen puoli. Kaikki eetillisyys on yhtä ikävää elämässä kuin tieteessä. Kuinka toisin onkaan estetiikan taivaan alla: siellä on kaikki kevyttä, kaunista, katoavaa. Siellä, jonne siveellisyys pääsee mukaan, käy kaikki kovaksi, kulmikkaaksi, rajattoman ikävystyttäväksi. Kihlauksella ei ole eetillistä arvoa sanan ahtaammassa merkityksessä, kuten avioliitolla, sillä on pätevyytensä vain ex consensu gentium. Tämä asianlaita voi olla minulle suureksi hyödyksi. Eetillinen puoli asiassa on kyllin huomattava tehdäkseen Cordeliaan sen vaikutuksen, että hän astuu tavallisuuden rajojen ulkopuolelle, mutta samalla kertaa ei asian eetillisyys ole niin vakavaa laatua, että minun tarvitsisi pelätä arveluttavampaa mielenliikutusta. Minulla on aina ollut eräänlainen kunnioitus kaikkea eetillistä kohtaan. En ole milloinkaan antanut kenellekään tytölle avioliittolupausta, en edes leikilläni; jos nyt tuleekin näyttämään siltä, että sen teen, on se vain teeskennelty ele. Olen kyllä järjestävä asiat siten, että hän itse tulee lopettamaan suhteen. Lupausten antamista halveksii minun ritarillinen ylpeyteni. Minä halveksin tuomaria, joka vapauden lupauksella viekoittelee syntisen tunnustuksiin. Sellainen tuomari kieltää oman voimansa ja kykynsä. Minun käytännössäni vaikuttaa lisäksi se asianlaita, etten toivo mitään, joka ei sanan ahtaimmassa merkityksessä ole vapaasta tahdosta annettu lahja. Käyttäkööt tavalliset viettelijät väkivaltaisia keinoja. Mitä he siten saavuttavat? Se joka ei taida hurmata nuorta tyttöä niin, että tyttö kadottaa näkyvistään kaiken, mitä mies ei tahdo hänen näkevän, se joka ei siinä määrin ymmärrä runoilla itseään nuoren tytön sieluun, että näyttää siltä kuin kaikki langat lähtisivät siitä keskuksesta sen tähden että hän niin tahtoo, jää hutilukseksi, enkä minä aio kadehtia häneltä hänen nautintoaan. Sellainen mies on ja jää tavalliseksi viettelijäksi, joksi minua ei suinkaan voi kutsua. Minä olen esteetikko, erootikko, joka on käsittänyt rakkauden olemuksen ja ytimen, joka uskoo rakkauteen ja tuntee sen perusteita myöten ja joka pitää vain omana yksityisenä tietonaan, että jokainen lemmensuhde kestää korkeintaan puoli vuotta ja että juttu on lopussa niin pian kuin on nautittu mitä nautittavissa on. Kaiken tämän tiedän, sen lisäksi tiedän vielä, että korkein nautinto on tulla rakastetuksi, rakastetuksi yli kaiken maailmassa. On vaikea runoilla itsensä nuoren tytön sieluun, mutta täytyy olla todellinen mestari runoillakseen itsensä sieltä pois. Kuitenkin riippuu jälkimmäinen oleellisesti edellisestä.

Toinenkin menettelytapa olisi mahdollinen. Voisin panna liikkeelle kaikki mahtini saadakseni hänet kihloihin Edvardin kanssa. Tulisin siinä tapauksessa pariskunnan uskotuksi. Edvard luottaisi minuun tinkimättä. Hänenhän olisi kiittäminen tykkänään minua onnestaan. Siten jäisin enemmän varjoon. Se ei käy päinsä. Cordelia ei voi mennä kihloihin Edvardin kanssa ilman että hänen arvonsa alentuisi. Lisäksi minun suhteeni tyttöön kävisi siten enemmän pikantiksi kuin intresantiksi. Kihlauksen ääretön proosallisuus muodostaa juuri oikean kaikupohjan kaikelle mieltäkiinnittävälle.

Kaikki käy Wahlin perheessä yhä merkitsevämmäksi. Voi selvästi huomata, että jokapäiväisten ulkonaisten muotojen alla liikkuu salainen elämä ja että se pian on puhkeava johonkin yllätykseen. Wahlin perhe varustautuu kihlausta varten. Pintapuolinen syrjästäkatsoja arvelisi kai tädistä ja minusta tulevan parin. Mitä sellaisessa avioliitossa voisikaan tehdä maataloustieteen levittämiseksi kasvavan polven keskuuteen! Siten tulisi minusta Cordelian setä. Olen ajatuksenvapauden ystävä eikä mikään ajatus ole niin mahdoton, ettei minulla ole rohkeutta sitä lähemmin tarkastaa. Cordelia pelkää rakkaudentunnustusta Edvardin puolelta, Edvard toivoo, että se pian on ratkaiseva kaiken. Siitä hän voikin olla varma. Säästääkseni kuitenkin häneltä siitä johtuvat ikävyydet, olen ehtivä ennen häntä. Toivon pian voivani lähettää hänet matkaan, hän on jo tositeolla minun tielläni. Sen tunsin selvästi tänään. Hän näyttää todellakin niin haaveelliselta ja rakkaudesta juopuneelta, että täytyy joka hetki pelätä hänen karkaavan ylös kuin unissakävijä ja julistavan koko ihmiskunnalle rakkautensa niin objektiivisesti, ettei hän sitä tehdessään edes lähesty Cordeliaa. Iskin häneen silmäni tänään. Samalla tavalla kuin norsu ottaa jonkun esineen kärsällään, otin minä hänet katseeni esineeksi, koko miehen, ja heitin olkani yli. Vaikka hän jäikin istumaan paikalleen, luulen kuitenkin hänen tunteneen tuon heiton koko ruumiissaan.

Cordelia ei enää ole niin varma käytöksessään minua kohtaan kuin hän on ollut. Ennen hän lähestyi aina minua naisellisella varmuudella, nyt hän epäröi hiukan. Se ei kuitenkaan paljoa merkitse, ja minun olisi helppo saattaa kaikki entiselleen. Sitä en kuitenkaan halua tehdä. Vielä yksi yllätys ja sitten kihlaus. Se ei varmaankaan tuota vaikeuksia. Cordelia vastaa myöntävästi pelkästä yllätyksestä ja täti sanoo amenensa. Täti on oleva haltioissaan saadessaan sellaisen maataloudellisen vävyn. Vävyn! Kuinka kaikki riippuukaan herneenvarresta, kun vain uskaltautuu tuolle alalle. Enhän oikeastaan rupeakaan hänen vävykseen vaan nepaakseen, tai oikeammin, volento deo, en kummaksikaan.

-- -- --

23. pnä.

Tänään korjasin hedelmän huhusta, jonka olin kylvänyt, että nim. muka olin rakastunut johonkin nuoreen tyttöön. Edvardin välityksellä se on saapunut Cordeliankin korviin. Hän on utelias, hän tarkastelee minua, mutta hän ei uskalla kysyä; ja kuitenkin on hänelle varsin tärkeätä saada varma tieto asiasta, osaksi sen tähden, että asia tuntuu hänestä uskomattomalta, osaksi sen tähden, että hän siinä on näkevinään ikään kuin ennustuksen omasta kohtalostaan; sillä jos sellainen kylmä ivailija kuin minä voi rakastua, niin voi siten kaiketi häpeämättä tehdä hänkin. Tänä päivänä otin asian käsittelyn alaiseksi. Luulen osaavani kertoa jutun siten, ettei sen kärki mene hukkaan eikä myöskään tule kovin varhain esille. Ilonani on pitää ne, jotka kuulevat juttuani, jännityksessä, saada pienten episodien kautta selville minkä päätöksen kuulijani tarinalle haluavat, viekoitella heidät kertomuksen kulkua seuraamaan; osaan käyttää kaksimielistä lausetapaa, niin että kuulijat ensin käsittävät sanani yhdellä tavalla, mutta pian huomaavat, että ne voi ymmärtää toisinkin. Sen joka tahtoo valmistaa itselleen tilaisuuden havaintojen tekoon, on pidettävä puhe. Tavallisessa keskustelussa toinen voi helpommin välttää paljastamasta itseään, hän voi kysymysten ja vastausten taakse kätkeä sen vaikutuksen, jonka sanat häneen tekevät. Juhlallisen totisesti aloitin tätiin kääntyen puheeni: "Onko minun laskettava se ystävieni hyväntahtoisuuden vai vihamiesteni ilkeyden tilille, ja kenenpä osalle ei yleensä tule kumpaakin?" Tässä teki täti erään huomautuksen, jonka vaikutuksen koetin kaikin tavoin tehdä tyhjäksi pitääkseni Cordelian, joka kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä; jännitystä tietysti suuresti kiihotti se, että puhuin tädin kanssa niin juhlallisella tavalla. Minä jatkoin: "vai täytyykö minun pitää sitä sattumana, huhun generatio aequivoca-tapauksena (tuota sanaa ei Cordelia nähtävästi ymmärtänyt, se vei hänen ajatuksensa harhaan, sitä enemmän kun minä annoin sille väärän korostuksen ja lausuin sen merkitsevällä äänensävyllä ikäänkuin puheeni kärki olisi ollut siinä), että minä, joka olen tottunut elämään salassa maailmalta, olen joutunut puheenaiheeksi, minusta kun väitetään, että olen kihloissa." Cordelia kaipasi ilmeisesti vieläkin minun selitystäni asiasta, mutta minä vain jatkoin: "Epäilen ystäviäni tuon huhun levittäjiksi sen tähden, että rakastumista kuitenkin aina täytyy pitää suurena onnena (Cordelia säpsähti), vihamiehiäni sen tähden, että yhtäkaikki olisi kovin naurettavaa, jos tuo onni olisi tullut minun osalleni (päinvastainen vaikutus), ja sattumaa sen tähden, ettei tuohon huhuun ole vähintäkään syytä, ja huhun generatio aequivoca-tapausta sen tähden, että koko huhu kaiketikin on syntynyt jonkun tyhjän kallon ajatuksettomassa kanssakäymisessä oman itsensä kanssa." Täti kiiruhti naisellisen uteliaasti tiedustelemaan kuka se nainen on, jonka kanssa minut on tahdottu kihlata. Kaikki sensuuntaiset kysymykset torjuin kuitenkin. Cordeliaan luulen koko jutun vaikuttaneen niin, että Edvardin osakkeet hiukan nousivat.

Ratkaisun hetki lähestyy. Voisin kääntyä tädin puoleen ja pyytää häneltä kirjallisesti Cordelian kättä. Sehän olisikin tavallisin ja menestyksellisin tapa tämänlaisissa sydämenasioissa. On kuin yleensä pidettäisiin sydämelle luonnollisempana kirjoittamista kuin puhumista. Se mikä siinä kuitenkin saisi minut sen valitsemaan, on tuon menettelytavan poroporvarillisuus. Jos sen kuitenkin valitsisin, menettäisin sen nautinnon, jonka yllätys minulle tuottaisi, ja siitä en ehdoin tahdoin halua luopua. -- Jos minulla olisi ystävä, sanoisi hän ehkä minulle: Oletko tarkoin miettinyt, että nyt otat vakavan askelen, joka on ratkaiseva koko tulevan elämäsi ja toisen ihmisen onnen. Se etu on ystävästä. Minulla ei ole ystävää; onko se etu, sen jätän ratkaisematta, sen sijaan pidän ehdottomana etuna sitä että saan olla ilman hänen neuvojaan. Muutoin olen tarkoin ja perusteellisesti punninnut asiaa.

Minun puoleltani ei ole enää mitään estettä kihlaukselle. Kuljeskelen siis kosintahankkeissa -- kuka voisi sen minusta nähdä? Pian tarkastetaan minun vähäistä persoonaani korkeamman näkökannan mukaan. Lakkaan olemasta yksilö ja muutun -- aviomieskokelaaksi; niin, vieläpä varsin kunnolliseksi, on täti varmaankin sanova. Se, joka minua kohta eniten säälittää, on täti, sillä hän rakastaa minua niin puhtaalla ja vilpittömällä maataloudellisella rakkaudella, hän melkein kunnioittaa minua ihanteenaan.

Monta rakkaudentunnustusta olen eläissäni tehnyt ja kuitenkaan ei minun kokemukseni tässä mitään auta; sillä tämä tunnustus on tehtävä aivan erikoisella tavalla. Ennen kaikkea minun täytyy pitää mielessäni, että kaikki on vain teeskenneltyä taktikointia. Olen tehnyt useita luonnoksia nähdäkseni millä tavalla olisi edullisinta esiintyä. Ratkaisevan hetken tekeminen eroottiseksi voisi olla arveluttavaa, koska silloin saattaisi jo tapahtua sellaista, jonka oikeastaan myöhemmin vasta pitäisi asteittain kehittyä. Toimituksen liiallinen juhlallisuus on vaarallista; sellainen hetki merkitsee tytölle niin paljon, että koko hänen sielunsa voi kiintyä siihen samalla tavalla kuin kuolevan hänen viimeiseen tahtoonsa. Asian tekeminen leikilliseksi ja ironiseksi olisi liian uskaliasta. Jos minun harrastukseni olisivat samat kuin tavallisesti ihmisten tässä asemassa, jos pääasia olisi minullekin viekoitella vain esiin tuo pieni "kyllä", niin kaikki kävisi kuin rasvattu. Minullekin se tosin on tärkeätä, mutta ei ehdottoman tärkeätä; sillä vaikkakin jo kerran olen tämän tytön itselleni valinnut, vaikkakin olen kiinnittänyt niin paljon huomiota, jopa kaiken mielenkiintonikin häneen, on kuitenkin olemassa ehtoja, joiden vallitessa en lainkaan haluaisi hänen myöntymistään. Minä en pyri ulkonaisessa merkityksessä omistamaan tyttöä vaan taiteellisesti hänestä nauttimaan. Sen tähden pitää alunkin olla niin taiteellinen kuin mahdollista. Alun täytyy olla niin epämääräinen kuin suinkin, sen pitää sisältää kaikki mahdollisuudet. Jos hän heti näkee minussa petturin, hän käsittää minut väärin, sillä en ole petturi tavallisessa merkityksessä; jos hän näkee minussa uskollisen rakastajan, ymmärtää hän niinikään minut väärin. Minun on toimittava siten, että hänen sielunsa tuossa kohtauksessa jää niin epätietoiseksi kuin suinkin. Tytön sielu on tuollaisena hetkenä profeetallinen kuin kuolevan. Se on estettävä. Rakkahin Cordeliani! petän sinua kauneuden nimessä enkä voi toisin tehdä, mutta olen antava sinulle kaiken sen korvauksen minkä antaa voin. Koko kohtaus on tehtävä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista, niin ettei hän annettuaan myöntävän vastauksensa voi tehdä itselleen selväksi, mitä tähän uuteen suhteeseen oikeastaan sisältyy. Tuo mahdollisuuksien ääretön paljous on juuri mieltäkiinnittävää. Jos hän voi jotain jo ennakolta nähdä, olen tehnyt erehdyksen ja koko suhde kadottaa jotain merkityksestään. Ei ole ajateltavissa, että hän antaisi myöntävän vastauksensa sen tähden että rakastaisi minua; sillä hän ei rakasta minua lainkaan. Parasta olisi, jos voisin muuttaa kihlauksen toiminnasta tapahtumaksi, muuttaa hänet siitä mitä hän tekee siksi mitä hänelle tapahtuu ja josta hänen täytyy vain sanoa: Jumala tietää, kuinka se oikeastaan kävi.

-- -- --

31. pnä.

Tänään olen kirjoittanut rakkauskirjeen toisen puolesta. Se on aina minulle suuri ilo. Ensiksikin on sangen mielenkiintoista päästä noin läheltä tarkastelemaan tilannetta ja kuitenkin säilyttää oma mukavuutensa. Täyttelen piippuani, saan tietää suhteen laadun ja asianomaisen kirjeet vedetään esiin. Olen aina innolla tutkinut miten nuori tyttö kirjoittaa. Miespoloinen istuu nyt tuossa rakastuneena kuin rotta, lukee ääneen tytön kirjeitä ja minä keskeytän hänet lakonisine huomautuksineni: hän kirjoittaa hyvin, hänellä on tunnetta, makua, varovaisuutta, hän on varmaan rakastunut ennenkin jne. Toiseksi saan tilaisuuden tehdä hyväntyön. Autan kahta nuorta ihmislasta tulemaan yhteen. Nyt minä sen kuittaan. Jokaista onnellista paria vastaan valitsen itselleni yhden uhrin; teen aina kaksi ihmistä onnelliseksi ja korkeintaan yhden onnettomaksi. Olen rehellinen ja luotettava enkä milloinkaan ole pettänyt ketään, joka minuun on luottanut. Pienen pilan voin tietysti itselleni suoda, mutta sehän on luvallista sivuansiota. Ja miksi nautin tätä luottamusta? Sen tähden että osaan latinaa ja hoidan lukujani sekä sen tähden, että pidän omat pikku seikkailuni omana tietonani. Enkö sitten ansaitse tätä luottamusta? Minähän en koskaan käytä sitä väärin.

-- -- --

2. pnä elokuuta.

Hetki oli tullut. Näin vilahdukselta tädin kadulla, joten tiesin hänen olevan poissa kotoa. Edvard oli tullitoimistossa. Oli sen tähden todennäköistä, että Cordelia oli yksin kotona. Niin olikin asianlaita. Hän istui ompelupöydän ääressä neuloen. Olen perin harvoin käynyt talossa ennen puoltapäivää ja hän hämmästyikin hiukan minut nähdessään. Kohtauksesta oli vähällä sukeutua liiankin liikuttava. Siihen ei Cordelia kuitenkaan olisi ollut syypää, sillä hän suoriutui pian hämmennyksestään, vaan minä itse -- sillä huolimatta siitä panssarista, johon olin pukeutunut, tyttö teki minuun tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Kuinka suloinen hän olikin sinijuovikkaassa, yksinkertaisen kodikkaassa puvussaan tuore ruusu rinnallaan -- tuore ruusunkukka, tyttö oli itse kuin tuore vastapoimittu kukka, niin koskematon ja niin aamuntuore, ja kuka tietääkään missä nuori tyttö viettää yönsä! Minä luulen hänen olevan öisin illuusioitten maassa, josta hän joka aamu palaa takaisin. Siitä hänen nuorekas tuoreutensa. Hän oli niin nuoren ja kuitenkin niin täysinkehittyneen näköinen kuin olisi luonto hellän ja rikkaan äidin tavoin vasta sillä hetkellä laskenut hänet lopullisesti käsistään. Minun oli kuin olisin tullut jäähyväiskohtaukseen todistajaksi, minä näin, kuinka tuo lempeä äiti häntä vielä kerran jäähyväisiksi syleili, minä kuulin hänen sanovan: "Mene nyt ulos maailmaan, lapseni, olen tehnyt kaikki tähtesi, ota tämä suutelo kuin sinetti huulillesi, sinetti, joka vartioi pyhättöä, niin ettei kukaan voi sitä murtaa, ellet itse tahdo, mutta kun oikea on tuleva, olet sinä ymmärtävä häntä." Ja äiti painoi tyttärensä huulille suudelman, suudelman joka ei kuin ihmissuudelma ota mitään, jumalallisen suudelman, joka antaa kaikki, joka antaa tytölle itselleen suudelman mahdin. Ihmeellinen luonto, kuinka oletkin syvämielinen ja salaperäinen: miehelle annat sanan, tytölle suudelman voiman! Tämä äidin suutelo oli hänellä huulillaan, hyvästijätön loisto otsallaan ja iloinen tervehdys silmissään, sen tähden oli hän samalla kertaa niin kotoisen herttaisen näköinen, sillä olihan hän täällä kotonaan, ja niin vieraan näköinen, sillä hän ei vielä tuntenut maailmaa, vaan ainoastaan äitinsä, joka näkymättömänä valvoi hänen luonansa. Hän oli todellakin viehättävä, nuori kuin lapsi ja samalla arvokkaan naisellinen. -- Pian olin kuitenkin taasen intohimoton ja tyhmän juhlallinen, kuten sopii silloin kun tahtoo toimittaa jotain tärkeätä niin, ettei se näytä mitään merkitsevän. Joidenkin yleisten huomautuksien jälkeen menin häntä hiukan lähemmäksi ja esitin asiani. Ihmistä, joka puhuu kuin kirja, on perin ikävä kuulla; toisinaan on kuitenkin hyvin tarkoituksenmukaista puhua siten. Kirjalla on nimittäin se merkillinen ominaisuus, että sitä voi tulkita miten tahtoo. Pysyin hyvin varovasti jokapäiväisissä tavaksi tulleissa lausetavoissa. Hän hämmästyi kuten olin odottanutkin, se on kieltämätöntä. Mutta on turhaa koettaa tehdä itselleen selväksi minkä näköinen hän oli. Hän oli paljonmerkitsevän näköinen, melkein kuin vielä valmistumaton, mutta odotettavissa oleva selitysliite kirjaani, selitysliite, joka voi sisältää minkä tulkinnan tahansa. Yksi ainoa sanakin liikaa, ja hän olisi nauranut minulle, yksi ainoa sana, ja hän olisi käynyt tunteelliseksi, yksi ainoa sana, ja hän olisi päässyt livahtamaan käsistäni; mutta yksikään liikanainen sana ei tullut huulilleni, minä pysyin tyhmän juhlallisena määrätyissä kaavoissa. -- "Hän oli tuntenut minut niin vähän aikaa", hyvä Jumala, sellaisia vastuksia tapaa vain kihloihinmenon kapealla tiellä, ei rakkauden kukkapoluilla.

Ihmeellistä kylläkin. Kun edellisenä päivänä punnitsin asiaa, olin kohta varma, että hän yllätyksen hetkenä antaisi myöntävän vastauksensa. Siitä näkee, mitä kaikki valmistukset auttavat, asia ei tullut ratkaistuksi niin kuin olin ajatellut, sillä hän ei myöntänyt eikä kieltänyt; hän vetosi tätiin. Minun olisi pitänyt se jo edeltäpäin tietää. Minulla on todellakin onni mukanani, sillä tämä oli vielä parempi tulos.

Täti antaa suostumuksensa, siitä ei minulla koskaan ole ollut pienintäkään epäilystä. Cordelia seuraa hänen neuvoaan. Mitä minun kihloihinmenooni tulee, niin en lainkaan tahdo kehua sitä runolliseksi, se on päinvastoin mitä jokapäiväisin ja poroporvarillisin. Tyttö ei tiedä, pitääkö hänen myöntää vai kieltää; täti myöntää, tyttö perässä, minä otan tytön, hän minut -- ja nyt tarina alkaa.

-- -- --

3. pnä.

Niin olen nyt kihloissa; samoin on Cordeliakin, ja se on kaikki mitä hän asiasta tietää. Jos hänellä olisi ystävätär, jolle hän voisi peittelemättä puhua, sanoisi hän kaiketi: "Mitä tämä kaikki merkitsee, sitä en todellakaan ymmärrä. Hänessä on jotain, joka vetää minua puoleensa, mutta mitä se on, en voi käsittää; hänellä on kummallinen valta minuun, mutta minä en häntä rakasta enkä kenties koskaan tule sitä tekemään; sen sijaan luulen hyvin voivani elää hänen kanssaan yhdessä ja sen tähden myöskin tulla varsin onnelliseksi, sillä hän ei varmaankaan vaadi paljon kun vain henkisessä merkityksessä pysyy hänen rinnallaan." Rakas Cordeliani! ehkä hän vaatiikin enemmän ja sen sijaan vähemmän kestävyyttä. -- Kaikista hullunkurisista asioista on kihlaus järjettömin. Avioliitolla on kuitenkin oikeutuksensa, joskin se on minulle epämukava. Kihlaus on puhtaasti inhimillinen keksintö eikä suinkaan keksijälleen kunniaksi. Se ei ole sitä eikä tätä, ja se muistuttaa rakkauttani yhtä vähän kuin se hetale, joka pedellillä on selässään, professorin frakkia. Nyt olen siis tuon kunnianarvoisan joukon jäsen. Silläkin on merkityksensä, sillä totta on mitä Trop sanoo, että vasta kun on itse taiteilija saa oikeuden tuomita toisia taiteilijoita. Ja eikö juuri kihloissa oleva mies ole tavallansa taiteilija?

Edvardin katkeruus on rajaton. Hän antaa partansa kasvaa ja on ripustanut mustan pukunsa naulaan, mikä on jo paljon. Hän tahtoo puhua Cordelian kanssa, tahtoo paljastaa hänelle ilkeän mieleni. Siitä on tuleva tärisyttävä kohtaus. Edvard parta ajamattomana ja huolimattomasti pukeutuneena puhumassa kovalla äänellä Cordelian kanssa. Kunpa hän vain ei säikäyttäisi minua pitkine partoineen. Turhaan koetan saada hänet järkiinsä, selitän, että täti on saanut aikaan kihlauksen, että Cordelialla kenties vielä on tunteita häntä kohtaan, että olen valmis väistymään takaisin, jos hän vain voi valloittaa itselleen tytön. Silmänräpäyksen ajan hän jo epäröi, eikö hänen pitäisi antaa leikata partansa uudella tavalla, ostaa uusi musta puku, seuraavassa hetkessä hän taasen suun täydeltä soimaa minua. Teen kaikkeni pysyäkseni hyvissä väleissä hänen kanssaan. Kuinka vihoissaan hän minulle lieneekin, tiedän kuitenkin, ettei hän ota askeltakaan kysymättä minulta neuvoa, hän ei ole unohtanut mitä hyötyä hänellä on ollut minusta puolestapuhujana. Ja miksi riistäisin häneltä viimeisen toivon, miksi rikkoisin välini hänen kanssaan? Hän on hyvä ihminen -- ja kuka tietää mitä aika vielä kantaa kohdussaan.

Nyt on minun toiselta puolen toimittava niin, että kihlaukseni purkautuu, siten solmiakseni ihanamman ja merkitsevämmän suhteen Cordeliaan, ja toiselta puolen käytettävä aikani parhaani mukaan iloitakseni kaikesta siitä viehätyksestä, kaikesta siitä ihanuudesta, jolla luonto ylenmäärin on hänet varustanut, iloitakseni siitä, kuitenkin sillä rajoituksella, etten ota mitään etukäteen. Kun sitten olen saanut hänet oppimaan, mitä merkitsee rakastaa ja erikoisesti mitä merkitsee rakastaa minua, raukeaa kihlaus tyhjiin epätäydellisenä muodollisuutena ja hän kuuluu täydellisesti minulle. Muut kihlatut sivuuttavat tämän vaiheen, ja heillä on silloin tiedossa ikävä avioliitto ajassa ja iankaikkisuudessa. Kullakin on makunsa.

Kaikki on vielä ennallaan; mutta tuskin voi kukaan kihloissa oleva olla minua onnellisempi tai kukaan rahanahnas mies, joka on löytänyt kultapalan, minua autuaampi. Olen haltioissani ajatellessani että hän on minun vallassani. Puhdas, viaton naisellisuus, läpikuultava kuin meri ja syvä kuin se, ilman aavistusta rakkaudesta! Nyt on hänen oppiminen mikä mahti rakkaus kuitenkin on. Kuin kuninkaantytär, joka tomusta nostetaan isiensä valtaistuimelle, siten on hänetkin saatettava siihen kuningaskuntaan, johon hän kuuluu. Ja se on tapahtuva minun kauttani; oppiessaan rakastamaan hän oppii rakastamaan minua; kehiteltäessä sääntöä kehittyy asteittain taivutuskaava, ja se olen minä. Tuntiessaan rakkaudessa olevan kaiken merkityksensä hän rakastaa minua, ja kun hän aavistaa oppineensa sen minulta, hän rakastaa minua kaksinverroin. Ajatus ilostani valtaa minut niin, että menetän melkein mieleni tasapainon.