Part 7

On kieltämättä vaikeimpia tehtäviä elämässä kulkea tulevan lankonsa käsikoukussa. Nuorelle tytölle on se samaa kuin miehelle olla ylimääräisenä kirjanpitäjänä... Mutta ylimääräinen kirjanpitäjä voi yletä virassa, hänellä on paikkansa konttorissa ja hän saa ottaa osaa moneen harvinaiseen tilaisuuteen. Niin ei ole kälyn laita, mutta sen sijaan ei hänen ylenemisensä ole niin hidasta -- hänkin ylenee virassa ja hänet siirretään toiseen konttoriin... Puhaltakaa nyt pontevasti! Kun ihmisellä on jokin varma piste, johon turvautua, voi hän kyllä kestää vastuksia... Keskusta hyökkää voimalla esiin, siivet eivät voi sitä seurata... Mies seisoo kyllin lujassa, häntä ei tuuli voi työntää edellään, hän on myöskin liian raskas, jotta sivustat voisivat korottaa hänet maasta. Hän hyökkää eteenpäin näyttääkseen miten raskas kappale hän on. Mutta mitä parempi hänen ryhtinsä on, sitä enemmän kärsivät vastaantulevat nuoret tytöt parin nähdessään... Suvaitkaa, kaunottareni, minun antaa teille pieni neuvo: jättäkää te tulevat miehenne ja lankonne rauhaan, kulkekaa yksiksenne ja te olette huomaava sen paljon hauskemmaksi... Puhaltakaa nyt vähän heikommin!... Kuinka he pulikoivat tuulen laineissa! Kohta he karkeloivat sivuittain toisiaan vastaan pitkin katua. Voiko mikään tanssimusiikki saada aikaan iloisempaa tunnelmaa? Eikä tuuli väsytä, se päinvastoin vahvistaa... Nyt he kiitävät täysin purjein toistensa rinnalla katua pitkin. Voiko mikään valssi viettelevämmin temmata nuoren tytön mukaansa? Ja kuitenkaan ei tuuli tuota väsymystä, se päinvastoin kannattaa... Nyt käyvät sefyyrit nuoren miehen ja langon kimppuun... Eikö totta, vähäinen vastustus ei ole vahingoksi, ihminen taistelee mielellään sen puolesta, jota hän rakastaa. Ja jokainen saavuttaa kyllä sen, jonka puolesta hän taistelee, on olemassa korkeampi kaitselmus, joka tulee aina rakkaudelle avuksi. Sen tähden onkin miekkosella myötätuuli... Enkö ole ajatellut oikein: Jos rakastavaisella on myötätuuli, hän voi helposti ajautua armaansa ohi, mutta kun hänellä on vastatuuli, se panee hänen verensä miellyttävään liikkeeseen, ja kun hän sitten astuu armaansa luo, tekevät tuulenpuuskat hänet reippaamman ja viettelevämmän näköiseksi ja tuulen kosketus tekee viileäksi hänen huultensa hedelmän, joka mieluimmiten on nautittava kylmänä sen tähden, että se on niin palava -- samalla tavalla kuin samppanjakin, joka jääkylmänäkin nautittuna lämmittää... Kuinka he nauravat ja pakisevat -- tuulen viedessä heidän sanansa -- mitä tärkeää kerrottavaa heillä on toisilleen? -- ja hymyilevät ja kumartuvat eteenpäin ja pitävät kiinni hatuistaan ja katselevat jalkoihinsa... Heittäkää nyt hetkeksi vähemmälle, jotteivät tytöt kävisi kärsimättömiksi tai suuttuisi meille tai alkaisi meitä pelätä!... Aivan oikein, uskalluksella vain eteenpäin, oikea jalka ensin, sitten vasen... Kuinka luottavaisesti ja rohkeasti tuo tyttö silmäilee ympärilleen... Näinkö oikein, hän on jonkun mieshenkilön käsikoukussa, siis kihloissa. Kas vain lapseni, minkä joululahjan elämä on sinulle antanut... Tuo kihloissa olohan näyttää todellakin varsin onnelliselta. Tyttö on rakastumisen ensi asteella, hän rakastaa sulhastaan -- hyvin mahdollista, mutta kuitenkin hänen rakkautensa liitelee avarana ja epämääräisenä yltympäri; hänellä on vielä se rakkaudenviitta, jonka alle mahtuu useampia... Puhaltakaa hiukan kovemmin!... Niin, kun kävelee noin reimasti, ei ole ihme, että hatunnauhat täyttyvät tuulessa, niin että näyttää siltä kuin kantaisivat ne, siipien tavoin, tuota keveätä olentoa -- ja hänen rakkauttaan -- sekin nim. seuraa mukana kuin keijukaisen harso, jolla tuuli leikkii. Niin, kun tuolla tavoin käsittää rakkauden, silloin se tuntuu niin avaralta; mutta kun sitä joka päivä kantaa, kun harso muutetaan arkipuvuksi -- silloin ei jää paljon sijaa kaikenlaisille koruille... Oh, jumala paratkoon! Se, jolla on ollut rohkeutta ottaa ratkaiseva askel koko elämän ajaksi, rohkenee kyllä käydä suinpäin tuulta vastaan. Kukapa sitä epäilisi? En ainakaan minä; mutta joka tapauksessa, ei niin kiivaasti, neitiseni, ei niin kiivaasti. Aika on ankara kurissapitäjä eikä tuulikaan ole huonompi... Pitäkää nyt pikkuisen iloa hänen kanssaan!... Mihin katosi nenäliina? Ah, saitte sen toki takaisin... Nyt irtaantui yksi hatunnauha ... ah, tämähän saattaa tyttöparan ihan hämilleen lähellä olevan sulhasen tähden... Tuolla tulee ystävätär, jota täytyy tervehtiä. Hän näkee nyt ensikerran neidin kihlattuna; muutenhan olettekin täällä Leveällä kadulla näyttääksenne olevanne kihloissa ja samassa tarkoituksessa aiotte Pitkälle linjallekin. Mikäli minä tiedän on tapa sellainen, että avioparit ensimmäisenä sunnuntaina vihkimisen jälkeen käyvät kirkossa, kihloissa olevat sitävastoin Pitkällä linjalla. Niin, kihlauksella onkin yleensä paljon yhteistä Pitkän linjan kanssa... Olkaa nyt varuillanne, tuuli tarttuu hattuun, pitäkää siitä kiinni kädellänne, taivuttakaa päänne hiukan eteenpäin... Oi kohtalon kovuutta, ette saanutkaan tilaisuutta tavata ystävätä, ette koota arvokkuuttanne tervehtiäksenne sillä itsetietoisella tavalla, jolla kihloissa olevat tytöt kohtelevat kihlaamattomia... Puhaltakaa hiukan hiljemmin!... Nyt tulee onnellinen hetki... Kas vain kuinka tyttö riippuu kiinni rakastetussaan, hän kulkee hänestä niin paljon edellä, että voi kääntää päänsä taapäin ja katsoa häneen ylös, ja iloita hänestä, rikkaudestaan, onnestaan, toivostaan, tulevaisuudestaan... Oi, tyttöseni, olet häneen liiaksi ihastunut... Tai eikö hänen ole kiittäminen minua ja tuulta siitä että hän on nyt niin voimakkaan näköinen? Ja eikö sinun itse, tyttöseni, ole kiittäminen minua ja noita hiljaisia tuulenpuuskia, jotka nyt sinua vilvoittavat ja saattavat tuskasi unohduksiin, kiittäminen siitä, että näytät niin elämäniloiselta, niin toiveikkaalta ja odottavalta?

Ylioppilaasta, jok' öinkin on yhä kimpussa kirjain, en piittaa, minä tahdon uljaan upseerin, jonka hatussa sulka viittaa.

Sen voi nähdä sinusta, heti, tyttöseni, sinun katseessasi on jotain... Ei, ylioppilas ei voisi sinua tyydyttää... Mutta miksi hänen pitää olla juuri upseeri? Eikö kandidaatti, joka jo on päättänyt lukunsa, voisi käydä upseerista?... Tällä hetkellä en, sen pahempi, voi sinua palvella upseerilla enkä kandidaatilla. Sen sijaan voin virkistää sinua muutamilla vilpoisilla tuulenpuuskilla... Puhaltakaa paremmin!... Aivan oikein, heittäkää saali hartioille! Kävelkää nyt hyvin hitaasti niin poskenne kalpenevat kyllä hiukkasen ja silmien loisto käy vähemmän kiihkeäksi... Kas niin. Hiukkasen liikettä vain ulkoilmassa, varsinkin sellaisina kauniina päivinä kuin tänään, ja vähän kärsivällisyyttä, niin saatte kyllä upseerinne -- -- Tuolta tulee pariskunta, molemmat ovat kuin luodut toisilleen. Mikä tahdikkuus käynnissä, mikä molemminpuoliselle luottamukselle perustuva varmuus koko esiintymisessä, mikä harmonia praestabilita kaikissa liikkeissä, mikä sopusuhtainen yhdenmukaisuus. Heidän asentonsa eivät ole keveitä ja sulavia, he eivät kulje keskenään karkeloiden, ei, heissä on jotain vakavaa ja perusteellista, jotain, joka herättää varmoja toiveita ja lisää keskinäistä luottamusta. Lyön vetoa, että heidän elämänkatsomuksensa on tällainen: elämä on tie. Ja kulkemaan käsi kädessä elämän iloissa ja suruissa näyttävätkin he olevan kuin luodut. He ovat saavuttaneet sellaisen keskenäisen ymmärryksen, että nainen on vieläpä luopunut vaatimuksesta saada kävellä tasaisilla reunakivillä... Mutta, rakkaat sefyyrit, miksi näette niin paljon vaivaa tuon parin tähden? Minusta se ei ansaitse teidän mielenkiintoanne? Mitäpä heissä olisi huomattavaa?... Mutta kello on puoli kaksi, nyt nopeasti Höibrotorille.

-- -- --

Voisi pitää mahdottomana, että ihmisen henkisen kehityskulun voi edeltäkäsin niin tarkkaan määrätä. Laskujeni täsmällisyys osoittaakin vaan, kuinka terve Cordelia on. Hän on todellakin erinomainen tyttö. Hän on kyllä hiljainen, kaino ja vaatimaton, mutta tiedottomana uinuu hänessä tavaton tahdonlujuus. -- Sen sain nähdä, kun hän tänään tuli ovesta sisään. Sellainen vähäinen vastustus kuin tuulenpuuska herättää hänessä kaikki salatut voimat, eikä taistelua silti synny. Hän ei ole tuollainen pieni vähäpätöinen tyttönen, joka katoaa sormien väliin ja joka on niin hauras, että melkein täytyy pelätä hänen menevän kahtia, kun häntä katselee; mutta hän ei myöskään ole mikään vaativainen loistokasvi. Kuin lääkäri voin sen tähden tyydytyksellä keksiä kaikki terveyden merkit tässä kehityskulussa.

Vähitellen tulen häntä lähemmäksi ja käyn suoranaiseen hyökkäykseen. Jos koetan merkitä tätä muutosta sotakartalla, voin tehdä sen seuraavasti: olen kääntänyt tuolini siten että istun nyt sivuittain Cordeliaan. Käännyn nyt useammin hänen puoleensa, puhun hänelle ja koetan saada häntä vastaamaan. Hänen sielussaan on intohimoa ja kiivautta, ja vaikkakaan se ei narrimaisten ja turhanaikaisten mietiskelyjen kautta ole päässyt viehättymään mihin hyvänsä, on sillä kuitenkin halu tutustua tavallisuudesta poikkeavaan. Häntä viehättää minun ironinen ja pilkallinen puheeni ihmisten huonoudesta, pelkuruudesta ja vetisestä laimeudesta. Häntä miellyttää kyllä ohjata Faethonin lailla auringon vaunuja pitkin taivaan lakea, tulla liian lähelle maata ja kärventää ihmisiä pikkuisen. Mitään luottamusta minuun ei hänellä kuitenkaan ole; tähän saakka olen tehnyt mahdottomaksi kaiken lähestymisen, myös henkisessä merkityksessä. Hänen sielunsa pitää kasvaa voimakkaaksi ennen kuin sallin hänen nojautua minuun. Välähdyksittäin voi kyllä näyttää siltä kuin minä tahtoisin istuttaa häneen vapaamuurarin aatteeni, mutta ainoastaan välähdyksittäin. Hänen täytyy kasvaa voimakkaaksi oman itsensä varassa, hänen täytyy tuntea sielunsa jäntevyys ja nostaa maailma hartioilleen. Hänen edistyksensä huomaa hänen repliikeistään ja hänen silmistään; kerran olen niissä nähnyt tyhjäksitehdyn olennon vihan. Minua ei hänen ole mistään kiittäminen, olkoon hän vapaa, sillä vapaudessa yksin on rakkaus, vapaudessa yksin ilo ja iäinen nautinto. Huolimatta siitä että koetan saattaa asiat sille kannalle, että hän ikään kuin luonnon pakosta vaipuu syliini, pyrkien siihen, että hän painovoiman ajamana tulee luokseni, on kuitenkin tärkeätä, ettei hän putoa alas kuolleena kappaleena, vaan että hän henkisenä olentona tuntee vastustamatonta ikävää toista olentoa kohtaan. Sillä vaikkakin hän joka tapauksessa on kuuluva minulle, haluan hänet omistaa kauniilla tavalla enkä siten, että hän kuin taakka lepää ylläni. Hän ei saa tuottaa minulle ruumiillista rasitusta eikä siveellistä velvoitusta. Meidän välillämme vallitkoon vain vapauden oma leikki. Hänen pitää olla niin kevyt, että voin ottaa hänet käsivarrelleni.

Ajatukseni askaroivat melkein liiaksi Cordeliassa. Alan taaskin menettää tasapainoani, en hänen ollessaan läsnä, vaan silloin, kun sanan syvällisemmässä merkityksessä olen yksin hänen seurassaan. Ikävöin häntä usein, en saadakseni keskustella hänen kanssaan, vaan antaakseni vain hänen kuvansa leijua ohitseni; hiivin usein hänen jälkeensä, kun tiedän hänen lähteneen ulos, en tullakseni nähdyksi, vaan itse nähdäkseni. Eilen illalla tulin hänen ja Edvardin seurassa Baxterilta. Minä erosin heistä kiireessä rientäen toiselle kadulle, jossa palvelijani minua odotti. Tuossa tuokiossa puin toisen puvun ylleni ja kohtasin hänet vielä kerran niin ettei hänellä ollut siitä aavistusta. Edvard oli silloin mykkä kuten aina. Rakastanut olen kyllä, vaikkakaan en varsin tavallisessa merkityksessä, ja kaiken sellaisen suhteen on oltava hyvin varovainen, sillä kun voi olla vaarallisia seurauksia, ja lisäksihän on kukin vain kerran rakastunut. Mutta rakkauden jumala on sokea, ja se joka on viisas, voi häntä pettää. Täytyy vain osata olla vaikutuksille niin altis kuin mahdollista, jotta voi tietää minkä vaikutuksen tekee itse ja saa kustakin tytöstä. Sillä tavalla voi olla rakastunut moneen yhtaikaa, siten että kutakin yksityistä rakastaa eri tavalla. Rakastaa yhtä ainoata on liian vähän, rakastaa kaikkia on pintapuolista; tuntea itsensä ja rakastaa niin monta kuin mahdollista, antaa sielunsa tuntea kaikki rakkauden voimat itsessään siten, että kukin niistä saa tarpeellisen tyydytyksensä samalla kun tietoisuus käsittää kaikki kokonaisuutena -- se on nautintoa, se on elämää.

-- -- --

3. pnä kesäkuuta

Edvardilla ei oikeastaan ole syytä valittaa. Totta on, että tarkoitukseni on antaa Cordelian hänen kauttansa tympeytyä tavalliseen lemmensuhteeseen ja siten mennä pitemmälle kuin hän muutoin voisi päästä. Edvard ei olekaan mikään rakastajan irvikuva, sillä siten ei asia olisikaan ollut autettu. Edvard ei ainoastaan ole porvarillisessa merkityksessä kunnollinen aviomieskokelas -- sillä ei ole tytön silmissä mitään merkitystä, seitsentoistavuotias tyttö ei sellaisesta välitä -- vaan hänellä on myöskin useita rakastettavia mieskohtaisia ominaisuuksia, joita minäkin koetan parhaani mukaan tuoda esille mitä edullisimmassa valossa. Kuin kamarineitsyt emäntäänsä koristelen minä häntä kaikin tavoin, toisinaan puen hänet lainatavaraankin. Kun sitten yhdessä astumme Cordelian luo, tuntuu minusta varsin merkilliseltä kulkea hänen rinnallaan. Minun on kuin olisi hän veljeni, poikani, ja kuitenkin on hän vain ystäväni, ikäiseni, kilpailijani. Vaaralliseksi ei hän koskaan voi minulle käydä. Mitä korkeammalle siis voin hänet nostaa, hänet, jonka kerran kuitenkin täytyy langeta, sitä parempi, sitä selvemmäksi käy Cordelialle se, mitä hänen on halveksittava, sitä voimakkaammaksi aavistus siitä, mitä hän itse ikävöi. Minä johdatan Edvardia oikealle tolalle, minä puhun hänen puolestaan, lyhyesti sanoen, teen kaiken, minkä ystävä voi ystävälleen tehdä. Muodostan hänestä oivallisen taustan kylmälle välinpitämättömyydelleni. Kerron hänen olevan haaveilijan. Koska hän ei kerran itse kykene itseään auttamaan, on minun asiani vetää hänet esille. Cordelia vihaa ja pelkää minua. Mitä nuori tyttö yleensä pelkää? Henkisyyttä. Miksi? Sen tähden, että se tekee tyhjäksi koko hänen naisellisen olemassaolonsa. Miehinen kauneus, miellyttävä esiintyminen jne. ovat hyviä välikappaleita. Niiden avulla voi kyllä tehdä valloituksia, mutta ei milloinkaan saada täydellistä voittoa. Minkä tähden? Sen tähden että silloin tapaa nuoren tytön hänen omalla alueellaan, ja omalla alueellaan on hän aina voimakkaampi. Sellaisilla keinoilla voi saada tytön punastumaan, luomaan alas silmänsä, mutta ei milloinkaan herättää sitä kuvaamatonta, ahdistavaa tuskaa, joka tekee tytön kauneuden kiinnostavaksi.

Non formosus erat, sed erat facundus Ulixes, et tamen aequoreas torsit amore Deas.

[Odysseus ei ollut kaunis, vaikkakin kaunopuheinen, mutta sai kuitenkin meren jumalattaret vääntelehtimään rakkaudesta. Suom. muist.]

Jokaisen pitää tuntea omat voimansa. Seikka, joka usein on minua suututtanut, on se, että nekin, joilla olisi edellytyksiä parempaan, esiintyvät niin houkkamaisesti. Oikeastaan pitäisi olla helppo jokaisesta nuoresta tytöstä, joka on langennut jonkun taikka oikeammin oman rakkautensa uhrina, nähdä millä tavalla hän on tullut petetyksi. Tottuneella murhaajalla on oma erikoinen pistonsa ja taitava poliisimies tuntee heti murhaajan haavan nähtyään. Mutta missä tapaa moisia järjestelmällisiä viettelijöitä, missä sellaisia psykologeja? Tytön vietteleminen merkitsee useimmille vain tytön viettelemistä ja sillä hyvä, ja kuitenkin, kuinka paljon tuohon käsitteeseen sisältyykään.

Hän vihaa minua -- naisena; hän pelkää minua -- lahjakkaana naisena; hän rakastaa minua -- henkevänä olentona. Tämän ristiriitaisuuden olen aluksi saanut syntymään hänen sielussaan. Minun ylpeyteni, uhkani, kylmä pilkkani, sydämetön ironiani vetää häntä puoleeni, ei siten että hän tahtoisi minua rakastaa, ei, sellaisista tunteista ei hänessä ole jälkeäkään, kaikkein vähimmin minua kohtaan. Hän tahtoo vain kilpailla kanssani. Häntä houkuttelee tuo ylpeä riippumattomuus suhteessa ihmisiin, vapaus, joka on kuin arabialaisten heidän erämaissaan. Minun ivani ja omituisuuteni tekevät mahdottomaksi kaikki eroottiset tunteenpurkaukset. Hän on jotenkin vapaa käytöksessään minua kohtaan, ja mikäli siinä ilmenee ujoutta, on se luonteeltaan enemmän intellektuaalista kuin naisellista. Hän ei lainkaan näe minussa rakastajaa, me suhtaudumme toisiimme kuin kaksi lahjakasta toveria. Hän tarttuu käteeni, puristaa sitä, hymyilee ja osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, joka on olemukseltaan puhtaasti kreikkalaista. Kun sitten ivailija ja pilkkaaja kyllin kauan on häntä kiusannut, seuraan vanhan laulun neuvoa: punaviittansa ritari levittää ja neitsyen istumaan pyytää. Minä en kuitenkaan levitä viittaani istuakseni tytön keralla jollekin maalliselle nurmikolle, vaan kadotakseni hänen kanssaan korkealle ilmoihin ajatusten siivin. Taikka voi sattua, etten otakaan häntä mukaani, vaan asetun itse jonkun ajatuksen selkään, viittaan hänelle kädelläni, suutelen sormenpäätä ja katoan hänen näkyvistään. Hän tuntee läsnäoloni ainoastaan siivekkäiden sanojeni suhinasta, minä en tule kuin Jehova äänen kautta yhä näkyvämmäksi, vaan katoan katoamistani, sillä mitä enemmän puhun sitä korkeammalle kohoan. Silloin haluaa hänkin mukaan, ajatusten rohkeaan lentoon. Tätä kestää kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan, seuraavassa hetkessä olen taasen kylmä ja kankea.

On olemassa monenlaista naisellista punastumista. Ensiksikin tuo karkea punamullan tapainen punastus. Siihen eivät romaanikirjailijat koskaan kyllästy sankarittaria kuvatessaan. Sitten tuo hieno punastus, hengen aamuruskotus. Nuoressa tytössä se on korvaamaton. Se nopeasti häipyvä punastus taasen, joka seuraa jokaista onnellista ajatusta, on miehessä kaunis, nuorukaisessa vielä kauniimpi, naisessa viehättävä. Se on valon välähdys, hengen kalevantuli. Se on nuorukaisessa kaunein, tytössä viehättävin sen tähden, että se silloin on neitseellisin ja sen tähden, että siinä silloin on alkuperäisyyden suloinen kainous. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä harvinaisemmaksi se käy.

Toisinaan luen jotain ääneen Cordelialle, tavallisesti mitä vähäpätöisimpiä asioita. Edvardin täytyy kuten tavallista tässäkin "pitää kynttilänjalkaa"; olen nim. saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että parhain keino päästä ajatustenvaihtoon nuoren tytön kanssa on lainata hänelle kirjoja. Hän onkin saavuttanut sillä paljon, sillä tyttö on hänelle siitä sangen kiitollinen. Se joka voittaa enimmän olen minä, sillä minä määrään kirjojen valinnan, vaikkakin ulkopuolisena. Saan siten avaran vaikutusalan. Voin antaa Edvardille mitä kirjoja tahansa, sillä hän ei ymmärrä kirjallisuutta, voinpa uskaltaa melkein mitä hyvänsä. Kun sitten illalla istun tytön luona, otan kuin sattumalta kirjan käsiini, kääntelen sen lehtiä, luen puoliääneen jotain ja kiittelen Edvardia hänen huomaavaisuudestaan. Eilen illalla koetin erään kokeen avulla päästä selville Cordelian sielun jäntevyydestä. Olin kahden vaiheilla, antaisinko Edvardin lainata hänelle Schillerin runot, jotta sitten sattumalta saisin lukea ääneen Theklan laulun, vaiko Bürgerin runot. Valitsin jälkimmäisen sen tähden, että hänen "Lenorensa" joka tapauksessa on jännityksessään hiukan yliluonnollinen, kuinka ihana se muuten liekin. Aukaisin Lenoren ja lausuin tuon runon kaikella sillä paatoksella, joka minulle oli mahdollinen. Cordelia oli liikuttunut, hän neuloi niin kuumeisella kiireellä kuin olisi itse ollut tuo tyttö, jonka Wilhelm oli tuleva noutamaan. Minä lopetin. Täti oli kuunnellut melko viileänä, hän ei puolestaan pelkää eläviä eikä kuolleita Wilhelmejä. Sitä paitsi ei hän täysin ymmärrä saksaa. Sain hänet kuitenkin taasen hyvälle mielelle näyttäessäni hänelle kirjan korukantisen niteen ja aloittaessani keskustelun kirjansitojan työstä. Tarkoitukseni oli täten tehdä tyhjäksi Cordeliassa runon herättämä tunne samassa hetkessä kun se oli syntynyt. Hän tuskastui hiukan, mutta näin selvästi, että hän kaikin tavoin koetti tuskastumistaan salata.

Silmäni ovat tänään ensi kerran levänneet hänessä. Sanotaan unen tekevän silmäluomet niin raskaiksi että ne sulkeutuvat, minun katseeni nähtävästi vaikuttaa Cordeliaan jotenkin samalla tavalla. Hänen silmänsä sulkeutuvat, mutta salaperäiset voimat liikkuvat hänessä. Hän ei näe, että katselen häntä, hän tuntee sen, tuntee koko ruumiissaan. Silmät sulkeutuvat, yö on hänen ympärillään; mutta hänen sisimmässään on kirkas päivä.

Edvardin täytyy väistyä. Hän on viimeisellä asteella; joka hetki odotan hänen tekevän rakkaudentunnustuksen. Ei ole ketään, joka tämän tietäisi paremmin kuin minä, hänen uskottunsa, joka tahallani pidän häntä tuossa jännityksen tilassa, jotta hän vaikuttaisi sitä voimakkaammin Cordeliaan. On liian uskallettua sallia hänen tunnustaa rakkautensa. Tiedän kyllä hänen saavan rukkaset, mutta sillä ei juttu ole lopussa. Asia tulisi koskemaan häneen mitä kipeimmin. Se taasen ehkä liikuttaisi ja hellyttäisi Cordeliaa. Ja vaikkakaan minun siinä tapauksessakaan ei tarvitsisi pelätä pahinta, että hän ottaisi sanansa takaisin, voisi kuitenkin hänen sielunsa ylpeys kärsiä vilpittömästä säälistä. Jos se tapahtuu, on minun suunnitelmani Edvardiin nähden kokonaan rauennut tyhjiin.

Suhteeni Cordeliaan alkaa saada dramaattisen käänteen. Jotain täytyy tapahtua, mitä se sitten liekin, pelkästään huomiontekijänä en enää saa pysyä ja antaa hetkeni livahtaa ohi. Hänet täytyy yllättää. Mutta hänen, joka sen tekee, on oltava varuillaan. Se mikä tavallisissa oloissa vaikuttaisi yllätykseltä, ei ehkä olisi sitä Cordelian mielestä. Hänet pitää oikeastaan yllättää siten, että se mikä ensi hetkessä on syynä hänen hämmästykseensä, on jotain aivan tavallista. Asteittain käyköön sitten selville, että asiassa oli kuitenkin jotain merkillistä. Se on kaiken mieltäkiinnittävän laki sekä laki kaikille minun toimenpiteilleni Cordeliaan nähden. Se, joka oikein osaa yllättää, on aina voittanut pelin; hän lyö hetkeksi lamaan vastapelaajansa tarmon tehden tämän toimintakyvyttömäksi, ja sen hän voi tehdä käyttämällä joko harvinaisia tai tavallisia keinoja. Muistelen vielä eräänlaisella tyydytyksellä uhkarohkeaa yritystäni hienosta perheestä kotoisin olevaa naista kohtaan. Turhaan olin jonkun aikaa salaa hiiviskellyt hänen ympärillään keksiäkseni jonkun kiinnostavan tilanteen; silloin tapasin hänet kerran puolenpäivän aikaan kadulla. Tiesin varmaan, ettei hän minua tuntenut eikä tiennyt minun olevan tästä kaupungista. Hän kulki yksin. Hiivin hänen ohitsensa niin, että kasvoni tulivat hänen kasvojensa rinnalle. Väistyin syrjään, hän kulki edelleen tasaisia reunakiviä pitkin. Silloin heitin kaihomielisen katseen häntä kohti, luulenpa melkein että minulla oli kyynel silmässäni. Kohotin hattuani. Hän pysähtyi. Väsyneellä äänellä ja uneksien eteeni katsoen lausuin: älkää suuttuko, armollinen neiti, yhdennäköisyys teidän kasvojenne piirteiden ja sen olennon välillä, jota koko sielustani rakastan, mutta joka on kaukana minusta, on niin silmäänpistävä, että teidän tulee suoda minulle anteeksi kummallinen käytökseni. Hän luuli minun olevan haaveilijan, ja vähäinen haaveellisuus ei koskaan loukkaa nuorta tyttöä, varsinkin koska tyttö silloin tuntee ylemmyytensä ja saa hymyillä alentuvaisen armollisesti. Aivan oikein, hänkin hymyili, mikä muuten sopi hänelle sanomattoman hyvin. Ylhäisen alentuvaisesti hän naurahtaen nyökäytti minulle päätään. Hän jatkoi kulkuaan, pari askelta seurasin häntä. Joitakin päiviä myöhemmin tapasin hänet. Rohkenin tervehtiä häntä. Hän hymyili minulle taaskin... Kärsivällisyys on sentään erinomainen hyve, sillä se joka nauraa viimeksi nauraa makeimmin.