Part 6

Ennen ei minun ole ollut tapana valmistua keskustelua ylläpitämään, nyt se on tädin tähden käynyt välttämättömäksi. Olen nim. ottanut kunniakkaaksi tehtäväkseni aina keskustella hänen kanssaan ja siten peitellä Edvardin rakastajaneleitä, mikäli ne tarkoittavat Cordeliaa. Täti on oleskellut aikaisemmin maalla, ja sekä omista tarkoista maataloudellisten lähdekirjojen tutkimuksistani että tädin kokemukseen perustuvista tiedonannoista olen saanut tuntuvaa ohjausta tiedoissani ja taidoissani.

Tätiin nähden on menestykseni täydellinen, hän pitää minua vakavana ja luotettavana miehenä, jonka kanssa on erittäin mieluista seurustella ja joka ei ole tavallisten muotijunkkarien kaltainen. Cordelia taasen ei tunnu minusta oikein pitävän. Tosin hänessä on liian paljon puhdasta ja viatonta naisellisuutta jotta hän voisi vaatia, että jokaisen miehen pitäisi häntä mielistellä, mutta kuitenkin hän tuntee liian hyvin kapinahengen esiintymisessäni.

Kun sitten istun tuossa siistissä arkihuoneessa, missä hän hyvän enkelin tavoin levittää suloaan kaikkialle, kaikille, jotka joutuvat kosketuksiin hänen kanssaan, hyville ja pahoille, silloin tulen toisinaan kärsimättömäksi sydämessäni ja tunnen halua syöksyä esiin piilopaikastani; sillä vaikkakin istun kaikkien nähtävänä huoneessa, istun kuitenkin varkain lymyssä; tunnen halua tarttua hänen käteensä, syleillä tuota nuorta tyttöä, kätkeä hänet itselleni peläten, että joku hänet minulta ryöstäisi. Tai kun Edvard ja minä jätämme hänet iltaisin, kun hän hyvästiksi ojentaa minulle kätensä, kun pidän sitä omassani, silloin tuntuu minusta toisinaan järjettömältä antaa tuon lintusen lainkaan lentää kädestäni. Kärsivällisyyttä -- quod antea fuit impetus nunc ratio est [Mikä ennen oli vaistoa, on nyt harkintaa. Suom. muist.] -- tahdon kietoa hänet perinpohjaisemmin verkkooni, ja sitten äkkiarvaamatta annan rakkauden koko voiman puhjeta esiin. Emme ole silloin itseltämme turmelleet tuota hetkeä ennenaikaisilla hellyydenosoituksilla, ennakko-otoilla, siitä voit minua kiittää, Cordeliani. Teen parastani kehittääkseni vastakkaisuuksia, kiristän rakkauden jousta voidakseni haavoittaa sitä syvemmin. Kuin jousimies löyhennän jännettä, kiristän sitä uudelleen, kuuntelen sen laulua, sotasoittoani, mutta en tähtää vielä, en aseta vielä nuolta jänteelle.

Kun pieni seura usein kokoontuu samassa huoneessa, kehittyy helposti traditio siitä, missä kullakin on oma omituinen paikkansa, syntyy taulu, jonka mielessään milloin hyvänsä voi levittää eteensä kuin kartan määrätystä maa-alueesta. Siten muodostamme mekin Wahlin perheessä yhdessä määrätyn taulun. Iltaisin juomme teetä. Tavallisesti siirtyy silloin täti, joka siihen saakka on istunut sohvassa, pienen ompelupöydän ääreen, jonka Cordelia puolestaan jättää vallatakseen itselleen paikan teepöydän luona sohvassa. Edvard seuraa häntä, minä tätiä. Edvard tavoittelee salaperäisyyttä, hän tahtoo kuiskata ja tekeekin sen tavallisesti niin hyvin että vaikenee kokonaan. Minä taasen en lainkaan salaa tädin kanssa ylläpitämääni mielipiteenvaihtoa torihinnoista ja siitä kuinka paljon maitoa vaaditaan leiviskään voita -- molemmat keskustelunaiheita, joita kuka hyvänsä nuori tyttö voi sekä vapaasti kuulla että jotka myöskin, mikä vielä harvinaisempaa, jalostavat yhtä paljon päätä kuin sydäntä. Yleensä käännän selkäni teepöytää kohti, minä haaveilen tädin kanssa. Kuinka suuri ja viisas onkaan luonto töissään, mikä erinomainen jumalanlahja onkaan voi, mikä ihana luonnon ja ihmistaidon yhteistuote! Täti ei saa kuulla mitä Edvard ja Cordelia puhuvat, jos he yleensä jotain puhuvat, sen olen Edvardille luvannut ja minä pysyn aina sanassani. Sen sijaan voin itse mainiosti kuulla jokaisen sanan, jonka he vaihtavat, kuulla pienimmänkin risahduksen. Se on varsin tärkeätä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä ihminen epätoivossaan uskaltaa. Varovaisimmat ja ujoimmat ihmiset uskaltautuvat toisinaan mitä hurjimpiin tekoihin. Vaikka minulla siis ei ole vähintäkään tekemistä kenenkään kanssa erikseen, voin kuitenkin hyvin huomata Cordeliasta, että näkymättömänäkin olen alituisesti hänen ja Edvardin välillä.

Omituinen on tosiaan se kuva, jonka me neljä yhdessä muodostamme. Jos ajattelen tunnettuja kuvia, voisin ehkä löytää vertauskohtia kuvitellessani itseäni Mefistofeleeksi; vaikeutena on kuitenkin se, ettei Edvard ole mikään Faust. Jos taasen teen itsestäni Faustin, on vaikeutena se, ettei Edvard suinkaan ole mikään Mefistofeles. Minä en myöskään ole Mefistofeles, kaikkein vähimmin Edvardin silmissä. Hän pitää minua rakkautensa hyvänä henkenä, ja siinä hän tekee oikein, sillä hän saa ainakin olla varma siitä, ettei kukaan voisi valppaammin vartioida hänen rakkauttaan kuin minä. Olen luvannut ylläpitää keskustelua tädin kanssa, ja tämän kunniakkaan tehtäväni hoidan huolella. Täti melkein katoaa meidän silmistämme pelkkään maatalouteen; me käyskelemme yhdessä kyökissä, kellarissa ja luhdissa, me katselemme kanoja, sorsia, hanhia jne. Kaikki tämä harmittaa Cordeliaa. Mitä minä oikeastaan tahdon, sitä ei hän luonnollisesti voi käsittää. Hänelle olen yhäti arvoitus, arvoitus, joka ei edes houkuttele häntä arveluihin, vaan joka katkeroittaa, närkästyttää. Hän tuntee hyvin, että täti tulee melkein naurettavaksi, ja kuitenkin on täti siksi kunnianarvoinen nainen, ettei hän suinkaan ole sitä ansainnut. Muutoin hoidan asiani niin hyvin, että hän turhaan koettaisi minua estää. Toisinaan menen niin pitkälle, että saan Cordelian kaikessa hiljaisuudessa hymyilemään tädille. Nämä ovat tarpeellisia esitutkimuksia. Ei niin, että tekisin niitä liitossa Cordelian kanssa; siten en olisi saanut häntä koskaan vetämään suutansa hymyyn tädille. Minä pysyn yhä edelleen arvokkaan vakavana; mutta hän ei voi olla hymyilemättä. Ensimmäinen petollinen opetus on: saada hänet hymyilemään ironisesti. Nyt kohdistuu hänen hymynsä yhtä paljon minuun kuin tätiin, sillä hän ei tiedä, mitä hänen pitää minusta ajatella. Ehkä olen tuollainen nuori mies, joka on liian varhain vanhentunut, niin, se on hyvin mahdollista; mutta toinenkin mahdollisuus on olemassa ja kolmas jne. Kun hän on hymyillyt tädille, suuttuu hän itselleen, minä käännyn silloin ympäri ja yhä jatkaen keskusteluani tädin kanssa, katson hyvin vakavasti häneen; silloin hän hymyilee minulle ja tilanteelle kokonaisuudessaan.

Meidän suhteemme ei ole keskeneräisen ymmärtämisen hellää ja uskollista syleilyä, ei ymmärtämisen attraktiota, vaan väärinymmärtämisen repulsiota. Minun suhteeni häneen ei ole itse asiassa lainkaan mikään suhde; se on puhtaasti henkinen, mikä tietysti ei merkitse mitään nuoren tytön ollessa kyseessä. Sillä menettelytavalla, jota nyt seuraan, on ihan erikoiset etunsa. Mies, joka esiintyy keikarina, herättää aina epäluuloa ja tekee itse siten itselleen haittaa. Tuosta epäluulosta olen minä kokonaan vapaa. Minua ei vartioida, päinvastoin minua pidetään pikemminkin luotettavana miehenä, joka puolestaan soveltuisi vartioimaan nuorta tyttöä. Menettelytavallani on vain yksi vika, se on hidas, ja sen tähden sitä voi käyttää menestyksellä ainoastaan sellaisia henkilöitä kohtaan, joilta on kiinnostavaa nautintoa odotettavissa.

Miten nuorentava voima onkaan nuoressa tytössä! Ei aamuilman kuulakkuudella, ei tuulen suhinalla, ei meren raikkaudella, ei viinin tuoksulla ja tulella -- ei millään maailmassa ole sitä nuorentavaa voimaa.

Kohta toivon saaneeni asiat sille kannalle, että hän vihaa minua. Olen kokonaan ottanut ylleni vanhan poikamiehen hahmon. En puhu muusta kuin mukavasta istumisesta ja makaamisesta, luotettavasta palvelijasta ja vakavasta ystävästä, jonka käteen voi empimättä nojautua kulkiessaan. Kun nyt vain saan tädin jättämään maataloudelliset esitelmänsä, johdan hänet kokonaan näihin keskustelunaiheisiin. Siten saan suoranaisemman aiheen ironiaan. Piintyneelle vanhallepojalle voi hymyillä, vieläpä voi häntä surkutellakin, mutta nuori mies, ja lisäksi älykäs, saa mokomalla menettelyllä tytön kuohuksiin, koko hänen sukupuolensa merkitys, kauneus ja runollisuus tehdään niin tyhjäksi.

Siten kuluvat päivät, näen hänet, mutta en puhu hänen kanssaan, puhun tädin kanssa tytön läsnäollessa. Jonakin yönä voi päähäni pistää päästää rakkauteni valloilleen. Silloin käyskelen viittaani kääriytyneenä ja hattu painettuna silmien yli hänen ikkunansa alla. Hänen makuuhuoneensa on pihalle päin, mutta näkyy koska talo on risteyksessä, myöskin kadulle. Joskus hän seisoo hetken ikkunan ääressä tai aukaisee sen ja katsoo tähtiä kohti, kenenkään näkemättä, lukuunottamatta erästä, jonka hän kaiketi vähimmin kaikista luulee itseään tarkkailevan. Näinä öisinä hetkinä harhailen kuin henki ja henkenä asustan siellä missä hänkin. Silloin unohdan kaikki, minulla ei ole mitään suunnitelmia, mitään laskelmia, minä heitän järjen yli olkani, avarran ja vahvistan rintaani syvin huokauksin -- liike, joka on minulle tarpeen keventääkseni nykyisestä systemaattisesta elämäntavastani johtuvia kärsimyksiä. Toiset ovat hyveellisiä päivin ja tekevä syntiä öin, minä olen kuvittelua päivin, öin olen pelkkää lemmenkaipuuta. Jos hän näkisi minut, jos hän voisi kurkistaa sieluuni -- jos...

Jos tuo tyttö ymmärtäisi omaa parastaan, hän pitäisi minua kuin itselleen luotuna. Hän on liian kuumaverinen ja tunteellinen tullakseen onnelliseksi avioliitossa; liian halpamaista taas olisi jättää hänet tavallisen viettelijän käsiin; kun hän joutuu minun valtoihini, hän pelastaa kaiken olentonsa mielenkiintoisuuden haaksirikosta. Suhteessaan minuun hänen täytyy tehdä mitä filosofit tarkoittavat käyttäessään sanaleikkiä: zu Grunde gehn.

Hän on oikeastaan väsynyt jo kuuntelemaan Edvardia. Se, joka asettaa liian ahtaat rajat mieltäkiinnittävälle, keksii pian niiden ulkopuolelta paljon intresanttia. Hän kuuntelee toisinaan minun pakinaani tädin kanssa. Kun sen huomaan, annan ikään kuin valoisan kajastuksen kokonaan toisesta maailmasta kuultaa esiin, suureksi kummastukseksi sekä tädille että Cordelialle. Täti näkee valon, mutta ei kuule mitään, Cordelia kuulee äänen, mutta ei näe mitään. Kohta on kuitenkin kaikki taas levollista, minun ja tädin välinen keskustelu käy yksitoikkoista latuaan kuin postihevoset yön hiljaisuudessa; teekeittiön surina säestää sitä. Sellaisina hetkinä voi tilanne käydä sietämättömäksi, varsinkin Cordelialle. Hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi puhua tai jota kuunnella. Jos hän kääntyy Edvardin puoleen, on vaara tarjolla, että tämä ujoudessaan tekee jonkun tyhmyyden; jos hän taas kääntyy toisaalle, tädin tai minun puoleen, vaikuttavat meidän varmuutemme ja meidän tasaisen keskustelumme yksikantaiset vasaraniskut mitä epämiellyttävimpänä kontrastina Edvardin epävarmuuden rinnalla. Voin hyvin käsittää, että Cordeliasta tuntuu kuin täti olisi lumottu; siinä määrin tämä seuraa minun tahtiani. Myöskään ei hän voi ottaa osaa meidän pakinaamme, sillä yksi minun menettelytavoistani, joita olen käyttänyt häntä kasvattaakseni, on se, että kohtelen häntä aivan kuin lasta. Ei niin, että ottaisin itselleni joitakin vapauksia häneen nähden, kaukana siitä; tiedän hyvin, kuinka vahingollisesti sellainen voisi vaikuttaa, ja erittäin tärkeätä minulle on, että hänen naisellisuutensa kerran on nouseva puhtaana ja kauniina. Läheinen suhteeni tätiin tekee minulle mahdolliseksi kohdella häntä kuin lasta, joka ei ymmärrä maailmaa. Siten en loukkaa hänen naisellisuuttansa, teen sen ainoastaan tyhjäksi; hänen naisellisuuttaan ei suinkaan loukkaa se, ettei hän tunne torihintoja, mutta häntä voi kyllä harmittaa, että tuollaista pidetään tärkeimpänä maailmassa. Täti voittaa itsensä minun voimakkaalla myötävaikutuksellani. Hän on tullut melkein fanaattiseksi -- seikka, josta hän voi olla minulle kiitollinen. Ainoa, johon hän minussa ei voi suostua, on se, etten ole mitään. Nyt olen ottanut tavakseni sanoa joka kerta kun tulee puhe jostain avoimesta virasta: se on kuin minua varten, ja sitten aloitan vakavan keskustelun tädin kanssa tuosta virasta. Cordelia huomaa aina ironian, ja juuri se onkin tarkoitukseni.

Edvard-parka! Vahinko, ettei hänen nimensä ole Fritz. Joka kerta kun itsekseni ajattelen suhdettani häneen, tulen aina muistaneeksi Fritziä "Morsiamessa". ["Morsian" on eräs Scriben kirjoittama näytelmä, jonka päähenkilö Fritz menettää morsiamensa. Suom. muist.] Edvard on sitä paitsi, samoin kuin tämä hänen esikuvansa, korpraali porvarikaartissa. Ollakseni rehellinen minun täytyy myöntää, että myöskin Edvard on varsin ikävystyttävä. Hän ei käy asiaan kunnolla käsiksi, hän keikaroi vain kankeana ja hienona. Ystävyydestä häntä kohtaan -- unter uns gesagt -- esiinnyn minä niin välinpitämättömänä kuin suinkin. Edvard-parka! Ainoa seikka, joka minua hänessä melkein liikuttaa, on hänen ääretön kiintymyksensä minuun; hän ei edes tiedä miten minua kiittää. Mutta kiittäminen on jo todellakin liikaa.

-- -- --

Miksi ette voi pysyä rauhassa? Mitä olette koko aamun tehneet muuta kuin nykineet ikkunankaihtimiani, riuhtoneet katupeiliäni ja siihen kuuluvaa nuoraa, leikkineet kolmannen kerroksen kellonvetimellä, hyökänneet ikkunaruutuja vastaan, lyhyesti sanoen, kaikin tavoin ilmoittaneet tulostanne, ikään kuin tahtoisitte houkutella minut ulos luoksenne? Niin, sää on kylläkin kaunis, mutta minulla ei ole halua, antakaa minun jäädä kotiin... Te reippaat, vallattomat sefyyrit, te iloiset pojat, voittehan lähteä retkellenne yksin, käykää kuten tavallista nuorten tyttöjen kimppuun. Tiedänhän, ettei kukaan osaa niin viettelevästi syleillä nuorta tyttöä kuin te; turhaan koettaa hän vääntäytyä teidän syleilystänne, hän ei voi päästä irti teidän kietovista käsivarsistanne. Eikä hän sitä tahdokaan, sillä te, viileät ilman lapset, ette kiihota hänen intohimojaan... Menkää matkaanne ja jättäkää minut rauhaan!... Silloin, arvelette, ei teillä ole siitä mitään hupia, ette muka tee tuota kaikkea itsenne tähden... No hyvä, minä lähden kanssanne; mutta kahdella ehdolla. Ensiksi. Uudella Kuninkaantorilla asuu nuori, hyvin kaunis tyttö, joka ei ainoastaan ole kyllin rohkea ollakseen minua rakastamatta vaan joka lisäksi rakastaa toista, vieläpä kävelee hänen kanssansa käsikoukkua. Kello 1 tiedän tuon toisen noutavan tytön kävelemään. Nyt pitää teidän luvata, että rajuimmat teistä piiloutuvat jonnekin läheisyyteen siksi kunnes he tulevat ulos portista. Juuri kun he ovat aikeissa kääntyä Suurelle Kuninkaankadulle, hyökkää tuo rajuimpien osasto esiin, ottaa nuorelta mieheltä mitä kohteliaimmalla tavalla hatun päästä ja vie sen tasaisella vauhdilla täsmälleen kyynärän välimatkan päähän hänen eteensä; ei sen kauemmas, sillä silloin voisi sattua, että hän kääntyisi takaisin. Hän luulee aina seuraavassa hetkessä saavansa sen käsiinsä, hän ei edes laske tytön kättä käsivarreltaan. Sillä tavalla viette heidät molemmat Suurta Kuninkaankatua ja Voldenia pitkin Pohjoisportille, Höibrotorille... Kuinka paljon aikaa tuohon tarvitsette? Arvelen sen käyvän noin puolessa tunnissa. Kello kaksi täsmälleen tulen minä Itäiseltä kadulta. Kun teidän erikoisosastonne nyt on vienyt rakastavaiset keskelle toria, silloin teette äkillisen ryntäyksen heidän kimppuunsa ja sieppaatte tytönkin hatun, saatatte hänen kiharansa epäjärjestykseen ja viette hänen saalinsa sillä aikaa kun nuoren miehen hattu lentää yhä korkeammalle; lyhyesti sanoen, saatte aikaan sellaisen sekaannuksen, etten ainoastaan minä vaan koko kunnianarvoisa seurakunta laukeaa nauramaan, koirat rupeavat hyppelemään ja torninvartija soittamaan kellojaan. Nyt järjestätte niin, että tytön hattu lentää suoraan minua kohti, joten minusta tulee se onnellinen, joka saa ojentaa sen hänelle takaisin. -- Toiseksi. Sen osaston, joka seuraa minua, pitää totella jokaista viittaustani, pysyä säädyllisyyden rajoissa, olla lähentelemättä kauniita tyttöjä ja sallia itselleen ainoastaan sellaista huvia, jonka kestäessä tytön lapsellinen sielu voi koko ajan säilyttää iloisuutensa, huulet hymynsä, silmät levollisuutensa ja sydän suruttomuutensa. Jos joku teidän joukostanne uskaltaa toisin menetellä, niin olkoon kirottu teidän nimenne. -- Ja nyt, elämää ja iloa, nuoruutta ja kauneutta kohti! Näyttäkää minulle mitä jo usein ennen olen nähnyt, mutta mitä en koskaan väsy katselemaan, kaunis nuori tyttö, paljastakaa minulle hänen kauneutensa, mutta siten, että hän itse käy vielä kauniimmaksi; tutkiskelkaa häntä niin, että hänellä on itselläänkin siitä iloa. -- -- -- Valitsen leveysasteen missä kohtaan teidät, sillä en voi, kuten tiedätte, vallita aikaani pitemmälle kuin puoli kahteen. -- -- --

Tuolla tulee nuori tyttö hienona ja kauniina, niin, nythän on lisäksi sunnuntaikin tänään... Vilvoittakaa häntä hiukan, hengittäkää viileyttä hänen ylitsensä, syleilkää häntä viattomin syleilyin! Olen näkevinäni poskien hienosti punastuvan, huulten saavan voimakkaamman värin, poven aaltoilevan... Eikö totta, tyttöseni, on sanomaton, autuaallinen nautinto hengittää tätä vilpoisaa ilmaa? Pieni kaulus soutaa edestakaisin kuin puunlehvä. Kuinka terveesti ja täyteläisesti hän hengittää. Hänen käyntinsä hiljenee, kepeä tuulenhenkäys melkein kannattaa häntä kuin pilveä, kuin unta... Puhaltakaa hiukan voimakkaammin, pitemmin vedoin!... Hän kokoaa voimia; käsivarret ojentuvat povea vasten, jota hän suojelee huolellisemmin siltä varalta että joku tuulenhenkäys olisi kyllin uhkarohkea yrittääkseen pujahtaa keveän vaatetuksen alle... Hän hengittää voimakkaammin, posket käyvät täyteläisemmiksi, silmät läpikuultavammiksi ja käynti varmemmaksi. Kaikkinainen taistelu kaunistaa ihmistä. Jokaisen nuoren tytön pitäisi rakastua sefyyriin, sillä yksikään mies ei taida samassa määrässä kuin se taistellessaan tytön kanssa lisätä hänen kauneuttaan... Hänen vartalonsa kumartuu hiukan eteenpäin, pää ojentuu kurkottaen jalkaterää kohti... Hillitkää itseänne hetkeksi! Hänen kuvansa käy leveäksi, kadottaa kauniin kapeutensa... Vilvoittakaa häntä vähän!... Eikö totta, tyttöseni, on virkistävää kuumissaan tuntea kasvoillaan viileät henkäykset; tahtoisi melkein avata sylinsä pelkästä kiitollisuudesta, olemisen ilosta... Hän kääntyy sivuittain... Nyt nopeasti voimakas henkäys, joka antaa minun aavistaa muotojen kauneuden!... Vähän voimakkaammin, niin että vaatteet laskeutuvat kiinteämmin ruumiin ympärille!... Se on liikaa! Asento käy epäkauniiksi, kepeä käynti häiriintyy... Hän kääntyy uudelleen... Puhaltakaa, antakaa hänen ponnistella!... Se on kyllin, se on liikaa; yksi kiharoista on pudonnut alas... Pysyttekö rauhassa! -- -- Tuolta ilmestyy marssien koko rykmentti:

Die eine ist verliebt gar sehr, Die andre wäre es gerne.