Part 4

Kevät tekee tuloaan; luonto puhkeaa ja nuoret tytöt näyttäytyvät ulkosalla. Päällysviitat asetetaan syrjään, kaiketi siis myöskin minun vihreäni. Se siitä seuraa, että tekee tuttavuutta tytön kanssa kadulla eikä seuraelämässä, missä heti saa tietää hänen nimensä, kotiväkensä ja asuntonsa sekä onko hän kihloissa. Viimeksi mainittu tieto on sangen tärkeä kaikille varoville ja vakaville kosijoille, joiden mieleen ei milloinkaan juolahda rakastua kihlattuun tyttöön. Sellaisella passinkäyttäjällä olisi varmaan kuolettavan ikävä minun asemassani; hän olisi tykkänään mennyttä miestä, jos hänen ponnistuksensa tiedonhankinnassa onnistuisivat ja hän saisi tietää tytön olevan kihloissa. Minua ei tuo kuitenkaan suuresti huoleta. Kihlaus on vain koomillinen este. En pelkää koomillisia ehkä traagillisia esteitä; ainoat, joita pelkään, ovat ikäviä. Vielä en ole saanut mitään tietoja, vaikka en suinkaan ole jättänyt yhtään keinoa koettamatta ja vaikka monta kertaa olen kokenut totuuden runoilijan sanoissa:

nox et hiems longaeque viae, saevique dolores mollibus his castris, et labor omnis inest.

[Yö ja talvi, pitkät tiet ja kaikenlaiset vastukset on kestettävä tässä rauhallisessa sodassa. Suom. muist.]

Ehkä ei hän asukaan kaupungissa, ehkä hän onkin maalta, ehkä, ehkä, voin tulla raivoihini kaikista noista mahdollisuuksista, ja kuta enemmän raivoan, sitä useampia mahdollisuuksia. Pidän aina varalla pienen rahamäärän voidakseni milloin hyvänsä lähteä matkalle. Turhaan etsin häntä teatterista, konserteista, tanssiaisista, kävelypaikoista. Se ilahduttaa minua tavallaan; nuori tyttö, joka paljon ottaa osaa tuollaisiin huvituksiin, ei tavallisesti ole tavoittelun arvoinen; hänessä ei tavallisesti ole sitä alkuperäisyyttä, joka on minulle conditio sine qua non. On parempi löytää Preciosa mustalaisten joukosta kuin niistä turhista huveista, joissa nuoria tyttöjä kaupitellaan -- kaikessa viattomuudessa, jumala paratkoon, kuka sanoo muuta.

-- -- --

12. pnä.

Niin lapseni, miksi ette jäänyt rauhallisesti seisomaan porttikäytävään? Ei ole mitään moitittavaa siinä että nuori tyttö menee portin suojaan pitämään sadetta. Niin teen minäkin, kun ei minulla ole sateensuojaa, toisinaan silloinkin kun minulla sellainen on, kuten esimerkiksi nyt. Sitä paitsi voisin luetella monta kunnianarvoista naista, jotka eivät ole epäilleet niin tehdä. Tulee pysytellä tyynenä, kääntää selkänsä katuun päin, silloin eivät ohikulkijat edes voi tietää, seisooko paikoillaan vai kulkeeko ylös rakennukseen. Sitä vastoin on varomatonta kätkeytyä portin taakse, kun se on puoliavoinna, varsinkin seurauksien tähden; sillä kuta paremmin on kätkössä, sitä vastenmielisempää on tulla yllätetyksi. Jos sitä vastoin on jo kätkeytynyt, on paras pysyä hiljaa alallaan uskoen itsensä hyvän haltiansa ja kaikkien enkelien suojelukseen; varsinkin on tärkeätä, ettei kurkista ulos -- nähdäkseen onko sade lakannut. Jos nimittäin tahtoo tulla siitä vakuuttuneeksi, on paras astua varma askel ulos porttikäytävästä ja katsoa huolestuneesti taivasta kohti. Jos sen sijaan hiukan uteliaana, hiukan pelokkaana, hiukan epävarmana pistää päänsä esiin ja nopeasti vetää sen takaisin -- niin ymmärtää jokainen lapsikin tuon liikkeen, sitä kutsutaan piilosillaoloksi. Ja minä, joka aina olen mukana leikissä, minä vetäytyisin takaisin, minä en vastaisi, jos minulta kysyttäisiin... Älkää luulko minulla olevan mitään loukkaavaa ajatusta teistä, se ei merkinnyt mitään, että pistitte päänne esiin, se oli viattomin asia maailmassa. Vastalahjaksi älkää tekään ajatelko mitään pahaa minusta, sitä ei hyvä nimeni ja maineeni sietäisi. Sitä paitsi olitte te se, joka leikin alkoi. En neuvoisi teitä koskaan tästä puhumaan kenellekään ihmiselle; teillä on vääryys puolellanne. Mitä muuta aioin tehdä kuin kuka hyvänsä hieno herra minun asemassani olisi tehnyt -- tarjota teille sateensuojani -- -- -- Minne hän katosi? Mainiota, hän kätkeytyi ovenvartijan oven taakse. -- Miten rakastettava nuori tyttö, niin iloinen, niin tyytyväinen. -- "Voitteko kenties antaa minulle tietoja siitä nuoresta naisesta, joka juuri vastikään pisti esiin päänsä tästä porttikäytävästä ja joka silminnähtävästi on sateensuojan puutteessa? Häntä minä etsin, minä ja sateensuojani." -- Te hymyilette -- sallitteko ehkä, että lähetän palvelijani sitä huomenna noutamaan tai käskettekö minun hankkia vaunut? -- Ei mitään kiittämistä, tein ainoastaan velvollisuuteni. -- Hän on iloisin tyttölapsi, minkä olen pitkään aikaan nähnyt, hänen katseensa on niin lapsellinen ja kuitenkin niin rohkea, hänen olentonsa on viehättävä, niin rehellinen ja samalla utelias. -- Mene rauhaan lapseni, jollei olisi erästä vihreää päällysnuttua teidän nuttuanne lukuunottamatta, olisin kaiketi toivonut saavani tehdä lähempää tuttavuutta. -- Hän ohjaa kulkunsa pitkin Suurta Kauppiaskatua. Kuinka hän olikin viaton, luottavainen, ei teeskentelyn jälkeäkään. Katso kuinka kevyesti hän kulkee, kuinka reippaasti hän heittelee niskojaan -- tuo vihreä päällysnuttu kysyy todellakin itsensäkieltämistä.

-- -- --

15. pnä.

Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen -- sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus -- ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää? Kuinka merkitsevää ja täsmällistä onkaan kieli tuossa sanassa: selittää; miten kaksinainen merkitys sillä onkaan, kuinka ihanana ja voimakkaana tuo kaksinaisuus tuntuukaan kaikissa niissä yhteyksissä, joissa tuota sanaa käytetään! Samoin kuin sielun rikkaus on arvoitus ennen kuin kielen siteet ovat lauenneet, samoin on nuori tyttö arvoitus. -- Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Jos olisin saanut hänet nähdä talvisaikaan, olisi hän kaiketi silloin ollut pukeutuneena vihreään nuttuunsa, kenties pakkasessa väristen, ja ankara luonto olisi hänessä turmellut omaa kauneuttaan. Nyt sitä vastoin, mikä onni! Sain hänet nähdä ensi kerran vuoden ihanimpaan aikaan, keväällä puolenpäivän jälkeisessä valaistuksessa. Talvellahan on silläkin etunsa. Loistavasti valaistu tanssisali kelpaa kyllä juhlapukuisen nuoren tytön ympäristöksi; mutta toiselta puolen näyttäytyy hän siellä harvoin edukseen juuri sen tähden, että kaikki häntä siihen velvoittaa, velvoitus, joka vaikuttaa häiritsevästi, olipa sitten että hän sitä noudattaa tai tekee sille vastarintaa, toiselta puolen muistuttaa kaikki katoavaisuudesta ja turhuudesta ja saa aikaan levottomuuden, joka tekee nautinnon vähemmän virkistäväksi. On aikoja, jolloin en tahtoisi olla poissa tanssisaleista ja niiden kallisarvoisesta loistosta, kaukana niiden nuoruuden ja kauneuden rikkaasta yltäkylläisyydestä, niiden moninaisista leikeistä; mutta en silloin niinkään paljon nauti kuin hekumoin kaikenlaisilla mielikuvilla. Minua ei silloin kiinnitä mikään yksityinen kaunotar vaan kaikki yhdessä; ohitseni väikkyy unikuva, jossa kaikki nuo naisolennot muodostavat yhden kokonaisuuden ja kaikki heidän liikkeensä etsivät jotakin, etsivät lepoa kuvassa, jota todellisuudessa ei ole olemassa.

Se tapahtui tiellä Pohjois- ja Itäportin välillä. Kello oli noin puoli seitsemän. Päivä oli menettänyt loistonsa, ainoastaan muisto siitä säilyi lempeässä valossa, joka lepäsi maiseman yllä. Luonto hengitti vapaammin. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin. Sulkulaitoksen kauniit rakennukset kuvastuivat veteen, joka pitkin matkaa rannassa oli tummaa kuin metalli. Heikontuneet päivänsäteet valaisivat tietä ja rakennuksia toisella rannalla. Taivas oli kirkas ja puhdas, ainoastaan jokunen pilvenhattara liukui huomaamatta sen yli ja näkyi parhaiten kun katsoi alas veteen, jonka kirkasta otsaa pitkin se hävisi näkymättömiin. Ei yksikään lehti liikkunut. -- Se oli hän. Minun silmäni eivät ole minua pettäneet, vaikkakin vihreä päällysnuttu on sen tehnyt. Huolimatta siitä että jo niin pitkät ajat olin tähän valmistunut en voinut tukahduttaa itsessäni eräänlaista levottomuutta, nousevaa ja laskevaa kuin leivon, joka läheisten seutujen yllä laulaen nousi ja laskeutui. Hän oli yksin. Kuinka hän oli puettu, sen olen taaskin unohtanut, ja kuitenkin on minulla nyt kuva hänestä. Hän oli yksin, vajonneena nähtävästi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ajatellut, mutta ajatuksien hiljainen lepo kutoi kaipuun kuvan yli hänen sielunsa, selittämättömänä kuin nuoren tytön monet huokaukset. Hän oli ihanimmalla iällään. Nuori tyttö ei kehity samassa merkityksessä kuin poika, hän ei kasva, hän syntyy. Poika alkaa kehityksensä heti ja tarvitsee siihen paljon aikaa, nuori tyttö syntyy kauan ja syntyy täysinkehittyneenä. Siinä hänen sanomaton rikkautensa; samassa silmänräpäyksessä kun hän on syntynyt on hän täysinkehittynyt, mutta tuo syntymishetki tulee myöhään. Minerva ei ole ainoa, joka täysin valmiina syöksyy Juppiterin otsasta, Venus ei ole ainoa, joka kauneutensa koko loistossa sukeltaa aalloista esiin, sellainen on jokainen nuori tyttö, jonka naisellisuutta ei ns. kehitys ole päässyt turmelemaan. Hän ei herää asteittain vaan yhdellä kertaa, sen sijaan hän uneksii sitä kauemmin, jolleivät ihmiset ole kyllin ajattelemattomia häntä liian varhain havahduttaakseen. Mutta tuossa uneksimisessa on loppumaton rikkaus. -- Hänen ajatuksensa, jotka askaroivat hänessä itsessään, suovat hänelle sanomattoman rauhan ja levon ilmeen. Siten on nuori tyttö rikas; ja se, joka tuon rikkauden käsittää, tulee itse rikkaaksi. Hän on rikas vaikkei hän tiedä mitään omistavansa; hän on rikas, hän on rikkaus itse. Hiljainen rauha lepäsi hänen yllänsä ja pieni surumielisyys. Hän oli silmälle kepeä kuin Psykhe, jota hyvät henget kantavat, vielä kepeämpi; sillä hän kantoi itse itseään. Kiistelkööt kirkon miehet madonnan taivaaseenastumisesta, minusta se ei tunnu luonnottomalta, sillä hän ei kuulunut enää maailmaan; mutta nuoren tytön keveys on käsittämätöntä, se saattaa painolain häpeään. -- Hän ei huomannut mitään eikä sen tähden luullut itseäänkään huomattavan. Pysyin etäällä hänestä ja imin itseeni hänen kuvansa. Hän kulki hitaasti häiritsemättä kiireellä omaa rauhaansa ja luonnon lepoa. Järven rannalla istui poikanen ongella, tyttö pysähtyi katsomaan veden kalvoa ja sen leikkiviä aaltoja. Vaikka hän ei ollut kulkenut liian nopeasti, hän etsi kuitenkin viihdykettä; hän irrotti pienen liinan, joka oli haljakan alitse sidottu kaulan ympärille; keveä henkäys järveltä tuulahti povea vasten, joka oli valkea kuin lumi ja kuitenkin lämmin ja täysi. Poika ei näyttänyt pitävän siitä, että hänen pyydystänsä tarkastettiin, hän kääntyi ympäri jotensakin flegmaattisesti ja katseli tyttöä. Hän oli todellakin hullunkurisen näköinen enkä voi moittia tyttöä siitä, että hän hymyili pojalle. Kuinka nuorekkaasti hän hymyilikään; jos hän olisi ollut yksin poikasen seurassa, luulenpa ettei hän olisi pelännyt tapella tämän kanssa. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät; kun katsoi niihin, niissä oli himmeä loisto, joka antoi aavistaa niiden pohjattoman syvyyden. Niiden pohjaan oli mahdoton tunkeutua. Puhtaat ne olivat ja viattomat, lempeät ja levolliset, täynnä veitikkamaisuutta hänen hymyillessään. Hänen nenänsä oli hienosti kaareva; kun katsoin häntä sivulta, se näytti ikäänkuin vetäytyneen sisään otsan kohdalta ja näytti sen takia hiukan lyhemmältä ja pystymmältä. Hän kulki edelleen, minä seurasin mukana. Onneksi oli tiellä paljon kävelijöitä; puhellen milloin minkin vastaantulijan kanssa annoin hänen päästä hiukan edelleni saavuttaakseni hänet sitten jälleen ja sillä tavoin vapauttaen itseni kulkemasta hänen jäljessään yhtä hitaasti kuin hänkin. Hän kulki Itäistä porttia kohti. Toivoin saavani tarkastella häntä lähemmin tulematta itse huomatuksi. Kulmauksessa oli talo, jonka luona luulin sen onnistuvan. Tunsin perheen, joka siellä asui, ja saatoin siis käväistä sen luona. Riensin tytön ohitse reippaasti kuin en olisi vähimmässäkään määrässä kiinnittänyt huomiotani häneen. Pääsin koko joukon hänestä edelle, tervehdin perheen jäseniä oikealle ja vasemmalle sekä valtasin kohta sen ikkunan, joka oli tielle päin. Hän tuli, pidin häntä tarkasti silmällä samalla kun aloitin keskustelun teeseuran kanssa sisällä huoneessa. Hänen käyntinsä sai minut vakuuttumaan siitä, ettei hän ollut käynyt mitään varsinaista tanssikoulua, ja kuitenkin siinä oli ylpeyttä, luonnollista ryhdikkyyttä, mutta myöskin välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. Sain nähdä hänet paremmin kuin oikeastaan saatoin odottaakaan. Ikkunasta en voinut nähdä pitkälle tietä pitkin; sen sijaan saatoin nähdä laiturille, joka johtaa järvelle, ja ihmeekseni sain uudelleen nähdä hänet siellä. Mieleeni juolahti, että hänellä kenties onkin koti maalla tai että perheellä on kesähuvila. Aloin jo katua että olin lähtenyt sisälle tuttavieni luo, sillä pelkäsin kadottavani hänet näkyvistäni, niin, se seikka että hän näyttäytyi minulle laiturin äärimmäisellä laidalla oli ikäänkuin merkki siitä että hän katoaisi minulta -- kun äkkiä näin hänet ihan talon vieressä. Hän oli kulkenut talon ohi; nopeasti tempaan hattuni ja keppini, saadakseni jos mahdollista vielä monta kertaa kulkea hänen ohitsensa siksi kunnes keksin hänen asuntonsa -- kun kiireissäni töykkään käsivarteen erästä naista, joka paraikaa tarjoilee teetä. Kuulen hirveän kirkaisun seisoessani siinä hattu ja keppi kädessä miettien yksin sitä että pääsisin matkaan. Jos mahdollista antaakseni asialle jonkin käänteen ja perustellakseni pakoretkeäni puhkean lausumaan paatoksella: kuin Kain tahdon pysyä poissa pakolaisena siltä paikalta, joka näki tämän teeveden vuotavan maahan. Mutta ikäänkuin kaikki olisivat liittyneet minua vastaan isäntä saa lystikkään päähänpiston; hän jatkaa minun pilaani ja vakuuttaa pyhästi, ettei hän salli minun poistua ennen kuin olen juonut kupillisen sekä tarjonnut naisille teetä sen asemesta, joka oli mennyt hukkaan, ja siten tehnyt kaiken jälleen hyväksi. Koska tunsin olevani vakuuttunut siitä, että isäntäni tulisi pitämään kohteliaisuutena tätä väkivaltaa saadakseen tahtonsa täytetyksi, en voinut muuta tehdä kuin jäädä. -- Hän oli kadonnut. -- -- --

16. pnä.

Kuinka ihanaa olla rakastunut, kuinka hauskaa tietää olevansa rakastunut. Asemani on nyt toinen. Voin raivostua ajatellessani, että hän on toisen kerran minulta kadonnut, ja kuitenkin se ilahduttaa minua tavallaan. Se kuva, joka minulla on hänestä, väikkyy hänen varsinaisen olentonsa ja täydellisen ihannekuvan vaiheilla. Pidän tätä kuvaa silmieni edessä; juuri sen tähden että se on joko todellinen tai ainakin todellisuuden aiheuttama on sillä erikoinen viehätyksensä. En tunne ollenkaan rauhattomuutta, sillä hänen täytyy asua täällä kaupungissa, ja siinä on minulle toistaiseksi kylliksi. Tämä rauhallisuus on ensimmäinen ehto, jotta hänen kuvansa näyttäytyisi minulle täysin selkeänä. Kaikki on nautittava hitaasti. Ja miksi en minä olisi levollinen, kun voin pitää itseäni jumalain suosikkina, minä, jolle on suotu sanomaton onni vielä kerran rakastua. Se on jotain, jota ei mikään taito tai ahkeroiminen voisi saada aikaan, se on lahja. Mutta jos minun on onnistunut saada rakkaus syttymään, niin tahdonpa katsoa kuinka kauan se palaa. Minä hemmottelen tätä rakkautta enemmän kuin ensimmäistäni. Tilaisuus tulee kovin harvoin, niin että kun sellainen sattuu, pitää sitä todella käyttää hyväkseen; asian epätoivoisuus on juuri siinä, ettei ole vaikeata vietellä nuoria tyttöjä, mutta harvinainen onni on tavata sellainen, joka on viettelemisen arvoinen. -- Rakkaudella on monta mysteeriä, ja ensimmäinen rakastuminen on myöskin mysteeri, joskin pienimpiä. Useimmat ihmiset syöksyvät sokeasti eteenpäin, menevät kihloihin tai tekevät muita tyhmyyksiä, ja kädenkäänteessä on kaikki ohi eivätkä he tiedä mitä he ovat voittaneet tai mitä menettäneet. Kaksi kertaa olen hänet nähnyt; se merkitsee että saan hänet pian nähdä useammin. Kun Joosef on selittänyt Faaraon unen, hän lisää: mutta se että näit saman unen kaksi kertaa, merkitsee että se pian toteutuu.

Olisi todella mieltäkiinnittävää edeltäpäin tarkkailla niitä voimia, jotka muodostavat elämän sisällön. Hän elää nyt hiljaisessa rauhassa, hän ei edes aavista minun olemassaoloani, vielä vähemmän mitä minun sisimmässäni tapahtuu, kaikkein vähimmän, miten varmasti minä näen hänen tulevaisuutensa. Minun sieluni vaatii yhä enemmän todellisuutta, se tulee kaipuussaan yhä voimakkaammaksi. Jollei nuori tyttö ensi näkemältä tee niin syvää vaikutusta, että hän herättää mielessä ihanteellisen kuvan, ei todellisuus yleensä ole juuri tavoiteltavan arvoinen; jos hän taas sen tekee, on vaikutus tavallisesti, kuinka paljon asianomainen liekin kokenut, häikäisevä. Häntä, joka ei ole varma kädestään, silmistään ja voitostaan, häntä neuvoisin aina uskaltautumaan hyökkäykseen tällä ensimmäisellä asteella, jolloin hänellä juuri sen tähden, että hänet on häikäisty, on yliluonnolliset voimat; sillä tuo olotila on omituinen sekoitus lähimmäisenrakkautta ja itsekkyyttä. Sen sijaan hän menettää yhden nautinnon; hän ei voi nauttia tilanteesta sen tähden että hänen ajatuksensa alituisesti askaroivat toisaalla. On vaikea tietää mikä menettelytapa on kaunein, mutta sen sijaan on helppo sanoa mikä on mieltäkiinnittävin. Kuitenkin on aina hyvä tulla ratkaisevaa askelta niin lähelle kuin suinkin. Siinä on minun mielestäni korkein nautinto, ja mistä toiset nauttivat sitä en puolestani tiedä. Pelkkä omistaminen on jotain vähäistä ja ne keinot, joita tavalliset rakastajat käyttävät, ovat yleensä perin kehnot; he eivät halveksi edes rahaa, vieraiden ihmisten vaikutusta, unijuomaa yms. Mutta mikä nautinto onkaan rakkaudessa, kun siinä ei ole heti miehen puolelta absoluuttista antautumista! Mutta siihen tarvitaan säännöllisesti henkevyyttä, ja sitä noilta rakastajilta yhtä säännöllisesti puuttuu.

-- -- --

19. pnä.

Cordelia siis on hänen nimensä, Cordelia! Se on kaunis nimi -- tärkeä seikka sekin, sillä usein voi vaikuttaa kovin häiritsevästi, jos mitä hellimpien teonsanojen ohella täytyy mainita ruma nimi. Tunsin hänet jo kaukaa, hänen vasemmalla puolellaan kulki kaksi muuta tyttöä. Kävelytavastansa päättäen he olivat aikeissa pysähtyä. Seisoin kadunkulmassa ja tarkastelin ilmoituksia pitäen alati tuntematonta kaunotartani silmällä. Tytöt heittivät hyvästit toisilleen. Nuo kaksi tuntematonta olivat varmaan kulkeneet poispäin matkansa varsinaisesta määrästä, sillä he lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Tuntematon kaunottareni ohjasi kulkunsa minun kadunkulmaani kohti. Kun hän oli kulkenut pari askelta, tuli toinen tytöistä juosten hänen jäljessään ja huusi niin kovasti että minä saatoin hyvin kuulla: Cordelia! Cordelia! Sen jälkeen tuli kolmaskin; he pistivät päänsä yhteen neuvotellen keskenään jostakin, jota kuullakseni turhaan koetin teroittaa korviani; sen jälkeen nauroivat he kaikki kolme ja kiiruhtivat hiukan nopeampaan nyt kaikki siihen suuntaan, johon nuo kaksi vastikään olivat kulkeneet. Minä seurasin heitä. He poikkesivat taloon, joka oli rannalla. Odottelin kauan, koska pidin todennäköisenä, että Cordelia pian tulisi yksinään takaisin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Cordelia! Se on todellakin erinomainen nimi, sama kuin Learin kolmannen tyttären, tuon kunnon immen, jonka sydän ei ollut hänen kielellään, jonka huulet olivat äänettömät, mutta sydän avara. Niin on myöskin minun Cordeliani laita. Hän on Learin tyttären kaltainen, siitä olen varma. Mutta toisessa merkityksessä on hänen sydämensä kuitenkin hänen huulillaan, ei sanojen muodossa, vaan sydämellisemmällä tavalla, suuteloina. Kuinka terveen täyteläiset olivatkaan hänen huulensa! Koskaan en ole nähnyt kauniimpia.

Että todella olen rakastunut, sen voin nähdä muun muassa siitä salaperäisyydestä, johon tämän asian verhoan. Kaikki rakkaus on salaperäistä, uskotonkin, jos sillä on tarpeellinen esteettinen momenttinsa. En ole koskaan kaivannut uskottuja enkä halunnut tehdä tunnetuiksi seikkailujani. Sen tähden minua melkein ilahduttaa, etten saanut tietää hänen asuntoaan vaan ainoastaan paikan, jonne hän usein menee. Ehkä olen siten tullut päämaaliani lähemmäs. Herättämättä hänen huomiotaan voin tehdä havaintojani, ja tunnetun lähtökohtani ansiosta voin varmaan helposti hankkia itselleni kutsun hänen kotiinsa. Jos se sitä vastoin näyttäisi vaikealta -- eh bien! niin otan sen vastuksen mielelläni voittaakseni; kaikki mitä teen, teen com amore, ja sen tähden rakastankin con amore.

-- -- --

20 pnä.

Tänään olen hankkinut tietoja siitä talosta, johon hän katosi. Siellä asuu eräs leskirouva kolmen kunnon tyttärensä kanssa. Tietoja voin heiltä saada ylenmäärin, ts. mikäli heillä niitä on. Vaikeinta on ymmärtää heidän kolmiäänistä puhettaan, sillä he puhuvat kaikki yhtaikaa toistensa suuhun. Tyttöni nimi on Cordelia Wahl ja on hän laivaston kapteenin tytär. Hänen isänsä on kuollut joitakin vuosia sitten, niin myös hänen äitinsä. Isä oli kova ja ankara mies. Cordelia asuu nyt tätinsä luona, jonka sanotaan tulevan veljeensä, mutta muutoin olevan sangen kunnioitettava nainen. Hyvä niin, mutta muutoin eivät sisarukset tiedä mitään Cordelian kodista; he eivät käy siellä koskaan, mutta Cordelia on usein heidän luonansa. Hän käy yhdessä kahden kadulla näkemäni tytön kanssa kuninkaallista keittokoulua. Hän tulee sen tähden heidän luoksensa mieluimmiten varhain jälkeen puolenpäivän, toisinaan myöskin aamupäivällä, iltaisin ei milloinkaan. Hän oleskelee enimmäkseen kotona.

Tämän kaiken olen saanut tietää, mutta mitään siltaa en näe, jota myöten voisin päästä Cordelian perheeseen.

Hänellä on siis käsitys kärsimyksistä, elämän varjopuolesta. Kuka olisi sitä hänestä uskonut? Nuo katkerat muistot kuulunevat kuitenkin kauan sitten menneeseen aikaan, hän on ne kokenut niitä oikein tuntematta. Se on sangen hyvä, hänen naisellisuutensa on siten pelastunut, hän ei ole päässyt turmeltumaan. Toiselta puolen voi sillä olla merkityksensä hänen kasvattamisessaan, kun vain osaa oikein loihtia esiin nuo katkerat muistot. Kaikki tuollainen kasvattaa tavallisesti ylpeyttä, jollei se kokonaan muserra, ja musertuneeksi ei häntä suinkaan voi sanoa.

-- -- --

21. pnä.

Hän asuu Voldenin varrella. Paikallissuhteet eivät ole parhaita; ei yhtään naapuria, jonka kanssa voisi tehdä tuttavuutta, ei mitään yleisiä paikkoja, joilta voisi rauhassa tehdä havaintoja. Volden itse ei ole juuri mikään sopiva paikka, siellä on kaikkien nähtävänä. Jos kulkee kadulla, ei voi kulkea aivan Voldenin laitaa, sillä siellä ei kenenkään ole tapana kävellä, ja siellä herättäisi liian suurta huomiota; jos taasen kulkee aivan talon läheltä, ei voi mitään nähdä. Talo on kadunkulmauksessa. Pihalle antavat ikkunat voi myöskin nähdä kadulta, koska talolla ei ole mitään naapurirakennusta. Sieltäpäin on luultavasti hänen makuukammionsa löydettävissä.

-- -- --

22. pnä.