Part 3

-- -- --

5. pnä.

Siitä minä nautin: yksinäisestä kävelystä iltaisin Itäisellä kadulla. Niin, näen kyllä miespalvelijan, joka kulkee teidän jäljessänne, älkää luulko minun uskovan teistä, että kulkisitte ypöyksin, älkää luulko minua niin kokemattomaksi, etten arvioidessani tilannetta heti olisi huomannut tuota yksivakaista mieshenkilöä. Mutta miksi sellainen kiire? Olette joka tapauksessa hiukan rauhaton, tunnette eräänlaista sydämentykytystä, johon ei ole syynä kärsimätön halu päästä jälleen kotiin vaan levoton pelko, joka väristen virtaa läpi koko ruumiin -- siitä jalkojen nopea tahti. On sentään ihanaa kävellä noin omin päin -- palvelijan seuratessa taempana... Olette kuusitoistavuotias, olette lukenut yhtä ja toista, ts. romaaneja, olette joskus kulkiessanne veljienne huoneen läpi sattumalta kuullut pari sanaa heidän keskustelustaan ystäviensä kanssa, pari sanaa Itäisestä kadusta. Sittemmin olette useat kerrat kulkenut veljienne huoneen läpi saadaksenne lähempiä tietoja. Turhaan. Suuren, täysikasvuisen tytön täytynee jo hiukan tuntea maailmaa. Jospa vain sopisi lähteä yksin ulos kävelemään, palvelijan seuratessa perässä. Ei, se ei käy päinsä, isä ja äiti ihmettelisivät suuresti, ja mitä silloin ilmoittaisi syyksi? Kun on matkalla vieraisiin, ei silloinkaan sovi, se on liian varhaista, ja Augusthan puhui kello yhdeksästä, kymmenestä; kun palaa kotiin, on taas liian myöhäistä ja silloin saa tavallisesti jonkun herrasmiehen saattajana seuraansa. Torstai-iltana, teatterista palatessa, olisi oikeastaan erinomainen tilaisuus, mutta silloin täytyy aina ajaa vaunuissa rouva Thomsenin ja hänen rakastettavien serkkujensa seurassa; jos saisi ajaa yksikseen, voisi antaa ikkunan liukua alas ja katsoa hiukkasen ympärilleen. Kuitenkin: unverhofft kommt oft. Tänäpäivänä sanoi äiti: et varmaankaan saa valmiiksi tuota ompelustasi isän nimipäiväksi. Saadaksesi olla aivan rauhassa voit mennä Jette-tädin luo ja viipyä siellä iltaan saakka, jolloin Jens tulee sinua noutamaan. Se ei itse asiassa ollut mikään iloinen sanoma, sillä Jette-tädin luona on aina kauhean ikävää, mutta niinpä saa illalla palata yksin kotiin palvelijan saattamana. Kun Jens nyt tulee, hän saa odottaa neljännestä yli yhdeksään ja sitten lähdemme matkaan. Jos lisäksi veli tai August-herra sattuisivat tulemaan vastaan -- mutta se ei ehkä kuitenkaan olisi toivottavaa, sillä silloin he lähtisivät saattamaan minua kotiin -- ei kiitos, vapaat kädet mieluummin, vapaus -- mutta jos voisi heidän huomaamattaan tarkastaa heitä syrjästä... Niinpä siis, neitiseni, mitä nyt näette ja mitä luulette minun näkevän? Ensiksikin näen tuon pienen myssyn, joka teillä on päässänne; se sopii teille erittäin hyvin ja on täydellisessä sopusoinnussa muun häthätää suunnitellun pukunne kanssa. Se ei ole hattu, ei lakkikaan, pikemmin eräänlainen lastenmyssy. Mutta sitä teillä ei voinut olla aamulla kotoa lähtiessänne päässänne. Olisiko ehkä palvelijalla ollut se mukanaan vai olisitteko lainannut sen Jette-tädiltä? On kenties kysymyksessä incognito. -- Harsoa ei pidä laskea aivan alas, kun haluaa tehdä havaintoja. Vai eikö se olekaan harso vaan ainoastaan leveä myssynreunus. On mahdotonta pimeässä varmasti päättää. Mikä se lieneekin, se verhoaa puolet kasvoista. Leuka on kauniinlainen, vähän liian suippo; suu pieni ja hiukan raollaan, mikä johtuu siitä että kävelette niin nopeasti. Hampaat -- valkeat kuin lumi. Niin pitää olla. Hampaista riippuu paljon, ne muodostavat henkivartijaston, joka on kätkössä viettelevien pehmeiden huulien takana. Posket hohtavat terveyttä. -- Jos kääntäisi pään vähän sivullepäin, olisi kai mahdollista kurkistaa tuon harson tai reunuksen alle. Pitäkää varanne, sellainen katse sivultapäin on vaarallisempi kuin katse, joka tulee gerade aus. Samoin on laita miekkailussa -- ja mikäpä ase on niin vahva, niin läpäisevä, niin säkenöivän nopsa ja sen tähden niin petollinen kuin silmä? Miekkailija asettuu kvarttiasentoon, kuten hänen on tapana sanoa, ja hyökkää sekondiasennosta. Mitä pikemmin hyökkäys seuraa asennonottoa, sitä parempi. Tuossa asennonotossa on jotain ihmeellistä. On kuin vastustaja tuntisi jo iskun, hän saakin sen, mutta aivan toisaanne kuin hän odotti... Neiti jatkaa yhä edelleen käyntiään, pelkäämättä ja arkailematta. Pitäkää varanne, tuolta tulee joku, laskekaa huntu alas, älkää antako hänen julkean katseensa saastuttaa teitä; te ette sitä voi käsittää, mutta teille voisi käydä mahdottomaksi pitkään aikaan unohtaa sitä vastenmielisyyttä, jonka sen kosketus teille tuottaisi. Te ette huomaa, mutta minä kyllä, että hän on oivaltanut tilanteen. Palvelija on valittu lähimmäksi uhriksi. -- Niin, siinä nyt näette mitä on kulkea yksin palvelijan seuraamana. Palvelija on kaatunut. Pohjaltaan asia on naurettava, mutta mitä aiotte nyt tehdä? Ei käy laatuun kääntyä takaisin ja auttaa häntä jaloilleen; rypeneen palvelijan saattamana on varsin epämiellyttävää kulkea, yksin arveluttavaa. Pitäkää varanne, neitiseni, hirviö lähestyy... Te ette vastaa, katsokaahan vain minuun, onko ulkomuotoni pelkoa herättävä? En tee teihin juuri mitään vaikutusta, näytänpähän vain hyvänsävyiseltä mieheltä. Puheessani ei ole mitään, joka tekisi teidät levottomaksi, mitään joka muistuttaisi teitä oudosta tilanteesta, käytöksessäni ei ole mitään tunkeilevaa. Olette vielä hiukan huolestunut, ette vielä voi unohtaa tuon kauhean olennon julkeutta. Alatte tuntea myötätuntoa minua kohtaan; ujouteni, joka estää minua kääntämästä katsettani teidän olentoonne, antaa teille rohkeutta. Se ilahduttaakin teitä, tahtoisittepa melkein laskea pientä leikkiä kanssani. Voin lyödä vetoa, että teillä nyt juuri olisi kylliksi rohkeutta tarttua minun käsipuoleeni, jos se vain pälkähtäisi päähänne... Asutte siis Myrskykadulla. Nyökäytätte minulle kylmästi ja kuin ohimennen päätänne. Olenko minä, joka autoin teidät tuosta ikävästä tilanteesta, ansainnut sen? Te kadutte, tulette takaisin, kiitätte minua kohteliaisuudestani, ojennatte minulle kätenne -- mutta minkätähden kalpenette? Eikö ääneni ole muuttumaton, käytökseni yhtäläinen kuin ennenkin, katseeni tyyni ja levollinen? Tuoko kädenpuristus? Voiko siis kädenpuristuskin jotain merkitä? Kyllä, paljonkin, sanomattoman paljon, nuori neitiseni; olen neljäntoista päivän kuluessa selittävä teille kaikki. Siihen saakka on teille jäävä selittämättömäksi miten minä, hyväntahtoinen ihminen, joka ritarillisesti tarjoan nuorelle tytölle palvelustani, yhtäkaikki voin puristaa kättänne kaikkea muuta kuin hyvänsuovalla tavalla.

-- -- --

7. pnä huhtikuuta

"Siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä." Hyvä, minulla on oleva kunnia saapua neljännestä vailla yksi. Pieni rendezvous. Lauantaina päätin yhtäkkiä käväistä ystäväni Adolf Bruunin luona. Lähden seitsemän tienoissa jälkeen puolenpäivän Länsikadulle, jossa hänen sanottiin asuvan. Hän ei kuitenkaan ollut tavattavissa, sain palata tyhjin toimin kolmannesta kerroksesta, jonne vaivalla kapusin. Kun olen laskeutumassa alas, sattuu korvaani soinnukas naisen ääni, joka puoleksi kuiskaten sanoo: "siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä, siihen aikaan ovat toiset poissa kotoa, mutta kuten tiedät en koskaan uskalla tavata sinua kotonani". Kutsu ei ollut tarkoitettu minulle, vaan se koski erästä nuorta miestä, joka ykskaks oli ulkona ja hävisi niin nopeasti, etteivät minun silmäni, vielä vähemmän jalkani, ehtineet häntä tavoittaa. Miksi käytävässä ei ollut kaasuvaloa, silloin olisin ehkä saanut nähdä, maksoiko vaivan olla niin täsmällinen. Mutta jos kaasuvalo olisi ollut, en olisi ehkä saanut kuulla mitään. Paras näin, minä olen ja jään optimistiksi... Kuka noista nyt on hän? Näyttelyssähän kihisee tyttöjä, käyttääkseni donna Annan sanoja. Kello on täsmälleen neljännestä vailla yksi. Tuntematon kaunottareni, jospa teidän valittunne joka asiassa olisi yhtä täsmällinen kuin minä, vai toivotteko ettei hän koskaan tulisi neljännestuntia aikaisemmin? Kuinka tahdotte, olen palveluksessanne... "Lumoava nainen, haltiatar tai noita, anna sumun ympäriltäsi hajota", ilmesty sinä, joka luultavasti jo olet täällä vaikka tuntemattomana. Olisiko täällä mahdollisesti useampia samassa asemassa kuin hän? Hyvin mahdollista. Kuka tuntee ihmisen tiet, edes silloin kun hän menee näyttelyyn. -- Tuoltahan tulee nuori tyttö etuhuoneesta liikkuen vikkelämmin kuin huono omatunto syntisparan kintereillä. Hän unohtaa jättää lippunsa, lipunmyyjä pidättää häntä. Oi jumalani, kuinka kiire hänellä on! Se on varmaankin hän. Minkä tähden tuo tarpeeton hoppu, kellohan ei ole vielä yksi, ajatelkaahan toki, että kohtaatte pian rakastettunne. Onko asiain niin ollen yhdentekevää miltä näytätte? Kun tuollainen nuori ja vilkasverinen on menossa lemmenkohtaukseen käy hän asiaan käsiksi kuin riivattu. Hänhän on vallan kadottanut konseptinsa. Minä sitä vastoin istun mukavasti tuolillani ja tarkastelen erästä maisemaa... Kas tuota tyttölasta, joka juoksee huoneiden läpi. Voisittehan joka tapauksessa hiukan peitellä kiihkoanne, muistakaa mitä Jungfrau Lisbetille sanottiin: sopiiko nuoren tytön noin himoita tapaamista. No niin, sehän tietty, että teidän kohtauksenne on niitä viattomia -- -- -- Lemmenkohtausta pitävät rakastavat tavallisesti ihanimpana kaikesta. Itse muistan vielä yhtä selvästi kuin jos se olisi eilen tapahtunut, kuinka ensimmäisen kerran riensin tuollaiseen kohtaukseen sydän yhtä täyteläisenä kuin tietämättömänä siitä riemusta, joka minua odotti, kuinka ensimmäisen kerran löin käsiäni kolme kertaa vastakkain, kuinka ikkuna avattiin ensimmäisen kerran, kuinka pieni portinovi aukeni oven takana olevan näkymättömän tytönkäden työntämänä, kuinka ensimmäisen kerran kätkin nuoren tytön viittani alle valoisassa kesäyössä. Kaikessa tuollaisessa on kuitenkin paljon kuviteltua. Puolueeton todistaja ei aina pidä rakastavaisia viehättävimpinä tuolla hetkellä. Olen ollut näkemässä kohtauksia, joissa huolimatta siitä, että tyttö oli suloinen ja mies kaunis, kokonaisvaikutus oli melkein vastenmielinen ja kohtaus itse kaikkea muuta kuin kaunis, vaikka se rakastavista varmaankin siltä tuntui. Kokemus on tavallaan hyödyksi, sillä vaikka sen kautta kadottaakin kiihkeän odotuksen tuottaman viehätyksen, voittaa sijaan itsetietoisen kyvyn ja oppii tekemään hetken ihanaksi. Voin raivostua, kun näen miehen sellaisessa tilanteessa olevan niin suunniltaan, että hän saa pelkästä rakkaudesta delirium tremensin. Itse asiassa, mitäpä maalainen ymmärtäisi kaviaarista! Sen sijaan että hänellä olisi kyllin itsensähillitsemiskykyä nauttiakseen tytön levottomuudesta, kunnes se saa hänen kauneutensa leimahtamaan ilmituleen, saa hän vain tytössä aikaan epäkauniin hämmennyksen ja kuitenkin lähtee iloisena kotimatkalle kuvitellen mielessään, että tuo oli jotain ihanaa. -- -- Mutta missä hiidessä mies viipyy, kellohan käy jo kahta. Niin, ne ovat merkillisiä olentoja nuo rakastajat. Tuollainen miehenvintiö antaa nuoren tytön odottaa. Ah, sittenpä voikin minuun ihan toisella tavalla luottaa! On kai parasta puhutella häntä, kun hän viidennen kerran menee ohitseni. "Suokaa anteeksi rohkeuteni, kaunis neitiseni, te varmaan etsitte läheisiänne täältä, olette monta kertaa kulkenut nopeasti ohitseni, ja kun seurasin teitä, olen aina huomannut teidän pysähtyneen lähinnä viimeiseen huoneeseen, ehkä ette tiedä, että on olemassa vielä yksi huone, ehkä siellä tapaatte ne, joita etsitte." Hän nyökkää minulle päätään; se sopii hänelle hyvin. Tilaisuus on suotuisa, olen iloinen, ettei miestä vielä kuulu; on aina edullista kalastaa samentuneessa vedessä. Kun nuori tyttö on mielenliikutuksen vallassa, voi saavuttaa paljon sellaista, joka muuten epäonnistuisi. Olen kumartanut hänelle niin kohteliaasti ja vieraasti kuin mahdollista, istun uudelleen tuolillani, katson maisemaani ja pidän häntä silmällä. Olisi liian uskallettua seurata häntä heti, näyttäisin ehkä tungettelevalta ja hän olisi heti varuillaan. Nyt hän kuvittelee mielessään, että minä puhuttelin häntä osanotosta, ja olen siis hänen suosiossaan. -- Viimeisessä huoneessa ei ole ristinsielua, sen tiedän hyvin. Yksinäisyys on vaikuttava edullisesti häneen; niin kauan kuin hän näkee paljon ihmisiä ympärillään hän on levoton, kun hän jää yksikseen rauhoittuu hän kyllä. Aivan oikein, hän jää sinne sisälle. Jonkin ajan kuluttua tulen kuin sattumalta sinne; minulla on vielä oikeus muutamaan sanaan, onpa hän minulle melkein velkaakin tervehdyksen. -- Hän on istuutunut. Tyttö raukka, hän on niin surullisen näköinen; hän on luullakseni itkenyt tai ainakin hänellä on ollut kyyneleitä silmissään. On surkeata tuottaa kyyneleitä tuollaiselle tytölle. Mutta ole levollinen, sinä olet tuleva kostetuksi, minä olen sinut kostava, hän on saava tietää, mitä on odottaa. -- Kuinka kaunis hän onkaan nyt, kun vaihtelevat tuulenpuuskat ovat vaimenneet ja hän lepää yhden ainoan tunnelman vallassa. Hänen olentonsa henkii surunvoittoisuutta ja tuskan sopusointua. Hän on todellakin viehättävä. Hän istuu tuossa märkäpuvussaan, ja kuitenkaan ei hän aikonut matkustaa, hän puki sen ylleen lähteäkseen onnea takaa-ajamaan, nyt on se symboli hänen surustaan, sillä hän on kuin se, jonka luota ilo on lähtenyt matkaan. Hän näyttää siltä kuin sanoisi iäiset jäähyväiset rakastetulleen. Anna hänen mennä! -- Tilaisuus on edullinen, hetki houkuttelee. Nyt minun on puhuttava hänelle siten, että näyttää siltä kuin luulisin hänen hakevan läheisiään tai jotain seuruetta täältä ja kuitenkin samalla niin lämpimästi, että jokainen sana soveltuu hänen tunteisiinsa; sillä tavalla saan tilaisuuden pujottautua hänen ajatuksiinsa. -- -- -- Vieköön lempo sen vintiön, eikös tuossa astukin sisään mies, joka epäilemättä on hän. Sitä heittiötä, joka tulee juuri kun tilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin olen toivonut! Niin, niin, jotain kai minäkin sentään saan. Minun tulee sivuta heidän suhdettaan ja saada itsellenikin siinä sijani. Kun tyttö tapaa minut, on hän ehdottomasti hymyilevä minulle, joka uskoin hänen hakeneen omaisiaan täältä, kun hän haki jotain aivan toista. Tuo hymyily tekee minut hänen uskotukseen ja se on aina jotain sekin. -- Tuhannet kiitokset lapseni, tuo hymyily on minulle paljon kalliimpi kuin luuletkaan. Se on alku, ja alku on aina hankalin. Nyt olemme tuttuja ja meidän tuttavuutemme perustana on hauska tilanne; minulle on siinä toistaiseksi kyllin. Enempää kuin tunnin ajan ette täällä enää viipyne, kahden tunnin kuluttua tiedän kuka olette -- miksi muutoin luulette poliisin henkikirjoja pitävän.

-- -- --

9. pnä.

Olenko tullut sokeaksi? Onko sieluni silmä menettänyt näkökykynsä? Olen nähnyt hänet, mutta kuin taivaallinen ilmestys on hänen kuvansa minulta jälleen kadonnut. Turhaan ponnistan kaikki sielunvoimani loihtiakseni uudelleen esiin tuon kuvan. Jos joskus saan hänet nähdä, olen hänet tuhansien joukosta heti keksivä. Nyt hän on hävinnyt, ja minun sieluni koettaa turhaan kaipuullaan saada häntä palaamaan. -- Kuljin Pitkääkatua, kuten näytti, mitään huomaamatta ja välinpitämättömänä, vaikka minun tarkkaava katseeni ei jättänyt mitään huomaamatta; silloin sattuivat silmäni häneen. Ne tarttuivat häneen pääsemättömästi, tottelematta enää herransa tahtoa; minun oli mahdotonta niitä liikuttaa ja luoda yleissilmäystä tarkastettavaani. Minä en katsonut, minä tuijotin. Kuin miekkailija, joka kaatuu ja jää makaamaan, jäivät minun silmäni liikkumattomiksi pysyen alkuperäisessä suunnassaan. En voinut luoda niitä alas, en kääntää itseeni, en voinut nähdä sen tähden että näin liian paljon. Ainoa seikka, jonka muistan, on se, että hänellä oli vihreä päällysnuttu yllä -- sitä voi sanoa pilven tavoittelemiseksi Junon asemesta; hän on livahtanut käsistäni kuin Joosef Potifarin vaimon käsistä ja jättänyt ainoastaan viittansa jäljelle. Hän oli vanhemman naishenkilön seurassa, joka nähtävästi oli hänen äitinsä. Hänet voin kuvata kiireestä kantapäähän siitä huolimatta, etten oikeastaan edes katsonut häneen vaan ainoastaan ohimennen huomasin hänen läsnäolonsa. Sellainen on asianlaita. Tyttö teki minuun vaikutuksen, hänet unohdin, toinen ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, hänet muistan.

-- -- --

11. pnä.

Vielä on minun sieluni saman vastakkaisuuden pauloissa. Tiedän nähneeni hänet, mutta tiedän myöskin unohtaneeni hänet siten, että se muiston hitunen, joka minulle jäi, ei elvytä hänen kuvaansa. Levottomasti ja kiivaasti kuin omaa autuuttaan vaatii sieluni tuota kuvaa, eikä se kuitenkaan näyttäydy. Voisin repiä silmät päästäni rangaistakseni niitä siitä, että ne ovat voineet unohtaa. Kun olen kärsimättömyydessäni raivonnut raivottavani, kun kaikki jälleen käy hiljaiseksi sisimmässäni, silloin on kuin aavistus ja muisto yhdessä kutoisivat kuvan, jota en voi saada selkeänä eteeni, joka on kuin kuvio hienossa korukudoksessa; kuvio on pohjaa vaaleampi, sitä ei voi nähdä yksinään, se on liian vaalea. -- Elän merkillisessä olotilassa, sillä on viehätyksensä sekä itsessään että sen takia, että se vakuuttaa minun vielä olevan nuori. Sitä vakuuttaa myöskin se havainto, että aina etsin uhrini nuorten tyttöjen enkä nuorten rouvien joukosta. Naineessa naisessa on vähemmän luontoa, enemmän keimailua, suhde häneen ei ole kaunis eikä mieltäkiinnittävä, se on pikkusievä ja kaikki sellainen on vihoviimeistä. -- En luullut enää saavani maistaa tätä rakastumisen ensi suloa. Olen rakastunut, silmittömästi rakastunut, ei ihme siis, että pääni on hiukan sekaisin. Sitä enemmän voin luvata itselleni tästä suhteesta.

-- -- --

14. pnä.

Tuskin tunnen itseäni. Mieleni kuohuu kuin meri intohimon myrskyssä. Jos joku toinen voisi nähdä sieluni tässä tilassa, näyttäisi se varmaankin hänestä purrelta, joka keula edellä syöksyy aaltoihin ja jonka hirvittävässä vauhdissaan täytyy vajota meren syvyyteen. Hän ei näe, että ylhäällä mastossa matruusi on tähystämässä. Raivotkaa, te hurjat voimat, pankaa liikkeelle kaikki intohimonne mahti, niin että laineiden kuohu lyö pilviä kohti, ette kumminkaan voi kohota minun pääni yli; minä istun tyynenä kuin vuorenhaltia.

Tuskin löydän itselleni jalansijaa, kuin vesilintu koetan turhaan laskeutua lepoon mieleni myrskyävään mereen. Ja kuitenkin on tällainen rajuilma minun elementtini, minä rakennan sille samoin kuin jäälintu rakentaa pesänsä mereen.

Kalkkunakukot syöksyvät päin nähdessään punaista väriä, samalla tavalla käy minun joka kerta kun näen jotain vihreää, joka kerta kun näen vihreän päällysnutun; ja koska silmäni usein pettävät, voin esim. Frederik-Hospitaalin ovenvartijaa luulla odotukseni kohteeksi.

-- -- --

20. pnä.

On tärkeätä rajoittautua, se on kaiken nautinnon pääehto. Näyttää siltä kuin en aivan pian saisi tietoja tytöstä, joka täyttää sieluni ja ajatukseni, niin että kaipuuni saa aina yllykettä. Koetan pysyä tyynenä; sillä tälläkin olotilalla, hämärällä ja epämääräisellä voimakkaine liikutuksineen, on viehätyksensä. Olen aina halunnut kuutamoisena yönä maata veneessä jollakin kauniilla sisäjärvellämme. Käärin kokoon purjeet, nostan airot ja peräsimen vedestä ja heittäydyn pitkälleni veneen pohjalle tähystäen kohti taivaan kaarta. Kun aallot tuudittavat venettä rinnallaan, kun pilvet nopeasti pakenevat tuulessa, niin että kuu hetkiseksi näyttäytyy ja katoaa jälleen, silloin löydän tästä vaihtelusta levon; aaltojen keinunta tuudittaa minua, niiden loiske venettä vasten on yksitoikkoinen kehtolaulu, pilvien nopea pako, valon ja varjon vaihtelu huumaavat minut, niin että uneksin hereilläni. Niin nytkin heittäydyn pitkälleni, käärin purjeet, nostan peräsimen veneeseen, kaipuu ja levoton odotus keinuttavat minua käsivarsillaan. Kaipuu ja odotus käyvät yhä hiljaisemmiksi, yhä autuaallisemmiksi; ne hyväilevät minua kuin lasta, ylitseni kaareutuu toivojen taivas, hänen kuvansa liitää ohitseni kuin kuu, epämääräisenä, milloin häikäisten minua valollaan, milloin varjollaan. Kuinka ihanaa onkaan tällä tavoin keinua aaltoilevilla vesillä -- kuinka ihanaa onkaan ihmisen liikkua itsessään.

-- -- --

21. pnä.

Päivät pakenevat pois, minä vain olen yhäti samassa tilassa. Nuoret tytöt tuottavat minulle enemmän iloa kuin koskaan ennen, ja kuitenkaan ei minulla ole halua nauttia. Häntä yksin etsin kaikkialta. Käyn kohtuuttomaksi, katseeni himmentyy ja nautintoni on pilalla. Pian tulee se ihana aika, jolloin julkisessa elämässä, kaduilla ja toreilla, ostetaan pikkurihkamaa, josta talvella seuraelämässä sitten otetaan kylläkin riittävä maksu; nuori tyttö näet voi unohtaa paljon, mutta ei mieltäkiinnittävää tilannetta. Seuraelämä tosin saattaa miehet kosketuksiin kauniin sukupuolen kanssa, mutta siellä on vaikeata saada suhdetta alulle. Seuraelämässä ovat kaikki tytöt aseistettuja, tilanne köyhä ja ainaisesti sama; siellä ei tyttö saa tarvittavaa kiihoketta. Kadulla hän on väljemmillä vesillä ja sen tähden vaikuttaa häneen kaikki voimakkaammin ja salaperäisemmin. Lupaan sata markkaa nuoren tytön hymyilystä katukohtauksessa, mutta en kymmentäkään kädenpuristuksesta seurassa -- kummassakin tapauksessa on tavaran arvo peräti toinen. Vasta kun suhde jo on alulla, etsitään ihastuksen esinettä seuraelämästä. Salaperäinen, viekoitteleva sanomanvaihto -- se on tehoisin kiihotus, jonka tunnen. Tyttö ei uskalla puhua siitä ja kuitenkin hän ajattelee sitä; hän ei tiedä onko se jo toiselta puolen unohdettu vai eikö; häntä voi helposti eksyttää milloin milläkin tavalla. Tänä vuonna en taida hankkia itselleni suurta varastoa; tuo tyttö on liiaksi ajatuksissani. Jään siten köyhäksi eräässä merkityksessä, mutta sen sijaan minulla onkin mahdollisuuksia suureen voittoon.

-- -- --

5. pnä.

Kirottu sattuma! Koskaan en ole sinua kironnut sen tähden, että olet minulle näyttäytynyt, nyt kiroan sinut sen tähden, ettet laisinkaan esiinny. Vai onko se ehkä uusi keksintösi, sinä käsittämätön olento, kaiken hedelmätön äiti, ainoa jäännös, joka sinulle jäi niiltä ajoilta, jolloin välttämättömyys synnytti vapauden, jolloin vapaus antoi houkutella itsensä takaisin äidinkohtuun? Kirottu sattuma! Sinä minun ainoa uskottuni, sinä ainoa olento, jota pidän kyllin arvokkaana olemaan liittolaiseni ja vihamieheni, aina kaltaisesi muuttuvaisuudessa, kärsimättömyydessä, ainainen arvoitus! Sinä, jota rakastan sieluni koko kiintymyksellä, jonka mukaan kehitän itseäni, miksi et näyttäydy? En sinulta polvillani pyydä, en nöyrästi rukoile, että sellaisena tai semmoisina näyttäytyisit, sellainen rukous olisi epäjumalanpalvelusta eikä se olisi sinulle otollinen. Minä manaan sinut taisteluun, miksi et näyttäydy? Vai onko maailmankaikkeuden rauhattomuus kadonnut, onko sinun arvoituksesi ratkaistu, niin että sinäkin olet syöksynyt iäisyyden mereen? Kauhea ajatus, niin on siis maailma ikäväänsä jähmettynyt! Kirottu sattuma, minä odotan sinua. En tahdo sinua periaatteilla lannistaa tai, niinkuin narrit sanovat, luonteenlujuudella, en, minä tahdon sinut runoilla. Tahdon olla runoilija toisille; näytä itsesi, minä runoilen sinut, minä syön oman runoni, ja se on oleva minun ravintoni. Vai enkö ole sinun arvoisesi? Samoin kuin bajadeeri tanssii jumalan kunniaksi, samoin olen minä vihkinyt itseni sinun palvelukseesi; nopsana, kepeästi puettuna, notkeana, aseettomana kieltäydyn kaikesta; minulla ei ole mitään, minä en mitään tahdo, minä en mitään rakasta, minulla ei ole mitään mitä menettää, mutta enkö ole sen kautta tullut sinulle otollisemmaksi, sinä, joka kaiketi jo kauan sitten olet kyllästynyt ihmisiltä riistämään sitä, mitä he rakastavat, kyllästynyt heidän pelokkaisiin huokauksiinsa. Yllätä minut, ole valmis, otelkaamme keskenämme kunniasta. Suo minun nähdä hänet, suo minulle mahdollisuus, joka näyttää mahdottomuudelta, suo minun nähdä hänet manalan varjojen joukossa; minä noudan hänet sieltä, anna hänen vihata, ylenkatsoa minua, olla kylmä minua kohtaan, rakastaa jotain toista, minä en pelkää. Mutta liikuta näitä vesiä, lopeta tämä hiljaisuus. Surkeasti menettelet tällä tavoin näännyttämällä minut nälkään, sinä, joka kuitenkin luulet olevasi minua voimakkaampi.

-- -- --

6. pnä toukokuuta