Part 2

Sen tytön, jonka tarina muodostaa päiväkirjan pääsisällön, olen persoonallisesti tuntenut. Onko Johannes vietellyt useampiakin, en varmuudella tiedä, mutta hänen paperinsa viittaavat siihenkin mahdollisuuteen. Hän näyttää opetelleen taidokkaan menettelytavan, joka oli hänelle kaikin puolin luonteenomainen; hän oli henkisesti liian lahjakas ollakseen viettelijä tavallisessa merkityksessä. Päiväkirjasta ilmenee, että hän toisinaan himoitsi jotakin aivan erikoista, kuten esim. tervehdystä, eikä silloin mistään hinnasta tahtonut ottaa vastaan enempää, sen tähden, että se, mitä hän kulloinkin ikävöi, oli muka aina kauneinta asianomaisessa. Henkisen ylemmyytensä avulla on hän ymmärtänyt lumota tytön, kiinnittää hänet itseensä välittämättä sanan ahtaimmassa merkityksessä hänen omistamisestaan. Voin mielessäni kuvitella, miten hän on saanut tytön siihen asemaan, että hän on voinut olla varma siitä, että tämä tulisi panemaan kaikkensa alttiiksi. Kun asia oli kehittynyt niin pitkälle, hän lopetti suhteen, vaikka hänen puoleltaan ei ollut tapahtunut mitään lähentymistä, eikä hän ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta, puhumattakaan tunnustuksista tai lupauksista. Ja kuitenkin oli vietteleminen tapahtunut, ja tyttöpoloinen sai kantaa tietoisuuden siitä kaksinverroin raskaana, sen tähden että hänellä ei ollut mitään johon vedota, sen tähden että hän joutui vaihtelevien tunnelmiensa noitatanssin uhriksi, hänen kun täytyi vuoroin antautua itseään nuhtelemaan ja antamaan anteeksi viettelijälleen, vuoroin taasen soimata tätä, ja nyt, kun suhde oikeastaan vain kuvaannollisessa merkityksessä on ollut olemassa, alituisesti taistella epäilystä vastaan, joka kuiskaa hänelle kaiken olleen vain mielikuvitusta. Kenellekään hän ei voinut uskoa salaisuuttaan, sillä hänellä ei ollut mitä toiselle uskoa. Se, joka on nähnyt unta, voi kertoa unensa toisille; mutta se, mitä hänen olisi pitänyt kertoa, ei ollut unta, ja kuitenkin, kohta kun hän aikoi puhua siitä toiselle, keventää raskautettua mieltään, ei se ollutkaan mitään. Tämän kaiken hän kyllä itse hyvin tunsi. Kukaan ihminen ei voinut siihen käydä käsiksi, tuskin hän itsekään, ja kuitenkin se lepäsi hänen yllään ahdistavana painona. Sellaiset uhrit olivat sen tähden aivan erikoislaatuisia. Ne eivät olleet tavallisia onnettomia tyttöjä, jotka yhteiskunnan joko tositeossa tai ainoastaan luulotellusti hylkääminä surevat terveesti ja voimakkaasti ja, kun sydän sitten on paisunut tulvilleen, kääntävät kaiken joko vihaksi tai anteeksiannoksi. Mitään silminnähtävää muutosta ei heissä ollut tapahtunut; he elivät niinkuin ennenkin vanhoissa suhteissaan säilyttäen kunniansa, ja kuitenkin he olivat muuttuneet, muuttuneet itselleen selittämättömällä, huomaamattomalla tavalla. Heidän elämänsä ei ollut kuten toisten vieteltyjen tyttöjen murtunut tai taittunut, se oli kääntynyt sisäänpäin; toisille vieraina koettivat he turhaan löytää omaa itseään. Samassa merkityksessä kuin saattoi sanoa viettelijästä, että hänen tiensä läpi elämän oli jäljetön (sillä hänen jalkansa olivat niin muodostuneet, että ne eivät jättäneet mitään jälkiä -- siten käsitän parhaiten hänen ainaisen sisäänpäin syventymisensä), samassa merkityksessä ei hän myöskään jättänyt yhtään uhria jälkeensä. Hän eli liian henkisesti ollaksensa tavallinen viettelijä. Joskus hän pukeutui kuitenkin vieraaseen hahmoon ja oli silloin pelkkää aistillisuutta. Hänen ja Cordelian tarina on siinä määrin harvinainen, että hän vieläpä saattoi esiintyä petettynä, niin, itse vietelty tyttöpoloinenkin voi epäillä asianlaidan olevan siten. Myöskin tässä suhteessa ovat hänen jalanjälkensä niin epäselvät, että on mahdotonta löytää varmoja todistuskappaleita. Yksilöitä on hän pitänyt vain kiihottavana nautintonaan; hän heitti ne luotansa, niinkuin puut pudistavat päältään kuivat lehdet -- hän itse tunsi nuorentuvansa, lehdet lakastuivat.

Mutta kuinkahan on hänen oman järkensä laita? Samoin kuin hän on eksyttänyt muita, samoin on hän kerran, niin ajattelen, eksyttävä itsensä. Toisia hän on vienyt harhaan, ei ulkonaisessa vaan sisäisessä merkityksessä. On mieltäliikuttavaa nähdä miten ihminen ohjaa matkamiehen, joka ei tietä tunne, eksyksiin, mutta mitä onkaan tämä verrattuna siihen, että ihminen saattaa toisen eksymään itseensä. Eksyksissä kulkevalla matkalaisella on ainakin ilo nähdä seudun alituisesti muuttuvan ympärillään, ja joka käänteessä elpyy hänessä tien löytämisen toivo; sitä vastoin sillä, joka eksyy omaan itseensä, ei ole niin suurta maa-alaa liikkuakseen; hän huomaa pian kulkevansa kehää, josta hän ei milloinkaan ole pääsevä matkansa päähän. Niin olen ajatellut viettelijälle itselleenkin käyvän, mutta vielä kauheammassa määrässä. En voi mielessäni kuvitella mitään tuskallisempaa kuin korkealle kehittynyt äly, joka kadottaa johtolankansa ja kääntää kaiken järjenterävyytensä itseään vastaan, pyrkien, kun omatunto vihdoinkin on valveutunut, ilmoille oman sielunsa sokkeloista. Turhaan hän on varustanut ketunluolaansa useita käytäviä; samassa hetkessä kun hänen kauhistunut sielunsa jo luulee päivänvalon paistavan sisään, löytyykin vain uusi käytävä sisäänpäin; ja kuten pelästynyt ja epätoivoinen metsäeläin etsii hän tällä tavoin ulospääsyä ja löytää aina uuden käytävän sisäänpäin, jota pitkin hän joutuu yhä sisemmäksi itseensä. Sellainen ei aina ole tavallinen rikoksentekijä; ja vaikka hän usein sortuu omien juoniensakin uhrina, tapaa hänet kuitenkin aina rangaistus, joka on kauheampi kuin rikoksentekijän; sillä mitä on katumuksenkaan tuska verrattuna tuohon itsetietoiseen hulluuteen. Hänen rangaistuksellansa on puhtaasti esteettinen luonne; lausetapa omantunnon heräämisestä on jo liian eetillinen soveltuakseen häneen; hänessä on omatunto kehittynyt vain korkeammaksi tietoisuudeksi ilmeten levottomuutena, joka ei edes sanan syvemmässä merkityksessä syytä häntä, vaan pitää häntä vain hereillä eikä suo hänelle lepoa hänen hedelmättömässä toimettomuudessaan. Mielipuoli hän ei myöskään ole, sillä vaihtelevien tunteiden rikkaus ei hänessä ole kivettynyt mielipuolisuuden iäisyydeksi.

Cordelia-paran, hänenkin, on vaikea löytää lepoa. Hän antaa Johannekselle anteeksi täydestä sydämestään, mutta ei saa rauhaa, sillä kohta heräävät epäilykset: eikö hän itse ollutkin se, joka rikkoi kihlauksen, joka oli syypää onnettomuuteen. Hänen ylpeytensä himosi sellaista mitä ei koskaan voi saavuttaa. Ja hän katuu, mutta ei saa rauhaa, sillä nyt vapauttavat syyttävät ajatukset hänet: päin vastoin, juuri miehinen viettelijä oli tunteettomuudessaan laskelmoinut hänen sielunsa kustannuksella. Ja hän vihaa, hänen sydämensä keventää itsensä kirouksiin, mutta hän ei löydä lepoa; hän soimaa uudelleen itseään, soimaa siitä että hän on voinut vihata, hän, joka itse on synnintekijä, soimaa siitä, että hän itse, kuinka paha Johannes lieneekin ollut, yhtäkaikki on syyllinen. Raskasta on hänelle se, että Johannes on hänet pettänyt, vielä raskaampaa, tekisi mieli väittää, on hänelle se, että viettelijä on herättänyt hänessä eloon monimutkaisen mietiskelyn, että hän on kehittänyt hänet esteettisesti asteelle, jolla hän ei enää nöyrästi kuuntele yhtä ainoata ääntä vaan kuulee kaikkien äänten moninaisuuden, yhdellä kertaa. Toisinaan herää muisto hänen sielussaan, hän unohtaa rikoksen, hän muistaa vain ne ihanat hetket, jolloin hän oli vajonnut luonnottomasti kiihottuneeseen mielentilaan. Tuollaisina hetkinä tyttö ei ainoastaan muistele viettelijäänsä, hän käsittää hänet kirkkaalla kaukonäköisyydellä, joka sekin puolestaan osoittaa kuinka pitkälle hän on kehittynyt. Tyttö ei näe pahantekijää viettelijässään, ei myöskään jaloa miestä, hän tuntee hänet vain esteettisesti. Hän on kerran kirjoittanut minulle kirjelipun, jossa hän puhuu viettelijästään: "Aika ajoin hän oli niin kokonaan henkeä, että tunsin naisena raukeavani tyhjiin, toisin ajoin taasen niin hurja ja intohimoinen, että melkein vapisin hänen vieressään. Toisinaan olin hänelle kuin vieras, toisinaan hän antautui minulle kokonaan; kun silloin kiersin käsivarteni hänen ympärilleen oli kaikki jo muuttunut ja tunsin syleileväni kuin pilveä. [Samoinkuin Iksion, joka yrittäessään syleillä Heraa saikin syleillä pilveä. Suom. muist.] Tuon lausetavan tunsin jo ennen kuin häneen tutustuin, mutta vasta hän opetti minut sitä ymmärtämään; kun sitä käytän, ajattelen aina häntä, niinkuin muutoinkin ajattelen jokaisen ajatukseni hänen kauttansa. Olen aina rakastanut musiikkia. Hän oli erinomainen soittokone, aina väreilevä, hänessä olivat yhdistyneet kaikki tunteet ja mielialat, mikään ajatus ei ollut hänelle liian korkea tai liian epätoivoinen; hän saattoi pauhata kuin syysmyrsky ja kuiskata kuulumattomasti. Yksikään sanani ei kaikunut tyhjiin, ja kuitenkaan en voi sanoa niiden tehonneen. Minun oli mahdoton sitä itse tietää. Mutta sanoin kuvaamaton, salaperäinen, autuas tuska täytti minut, kun kuulin tuota musiikkia, jonka itse loihdin esiin sitä kuitenkaan esiin loihtimatta; aina vallitsi sopusointu, aina hän hurmasi minut."

Tytön asema on kauhea, vielä kauheammaksi on kuitenkin viettelijän tila käyvä siitä päätellen, että itse tuskin voin hillitä sitä tuskaa, joka minut valtaa, kun tuota ajattelen. Minäkin olen tullut temmatuksi tuohon sumumaailmaan, unien valtakuntaan, jossa joka hetki säikähtää omaa varjoansa. Turhaan koetan siitä tempautua irti, minä seuraan mukana pelottavana kohtalona, äänettömänä syyttäjänä. Kuinka omituista! Hän on pitänyt kaiken syvimmässä salaisuudessa ja kuitenkin on olemassa vielä syvempi salaisuus, se nimittäin, että minä olen kaiken todistaja ja että olen luvattomalla tavalla siksi tullut. Unohtaminen ei enää käy päinsä. Olen joskus ajatellut puhua asiasta hänelle itselleen. Kuitenkin, mitä hyötyä siitä olisi? Hän joko kieltäisi kaikki ja väittäisi päiväkirjaa runokokeeksi, tai vaatisi minua asiasta vaikenemaan -- seikka, johon minun täytyisi suostua katsoen siihen millä tavalla olen tullut asiasta osalliseksi. Ei ole varmaankaan olemassa mitään, joka toisi mukanansa niin paljon turmiota ja kirousta kuin salaisuus.

Cordelialta olen saanut kokoelman kirjeitä. Onko se täydellinen, sitä en tiedä, mutta olin ymmärtävinäni, että hän oli itse hävittänyt osan. Olen ottanut kaikista jäljennöksen liittääkseni ne päiväkirjanotteiden oheen. Niissä ei tosin ole päivämäärää, mutta sellainen ei olisikaan minua suuresti auttanut, kun päiväkirja tapauksien kehittyessä käy aina yhä niukemmaksi jättääksensä lopulta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, päivämäärät kokonaan merkitsemättä, ikään kuin tarina olisi sillä asteella käynyt niin sisällisesti merkitseväksi, lähestynyt niihin määrin ideaa, että kaikki aikamäärät, vaikkakin tapaus itsessään oli historiallisesti tosi, tulivat tarpeettomiksi. Sen sijaan on minulle ollut avuksi se, että olen erinäisissä päiväkirjanotteissa tavannut sanoja, joiden merkitystä en alussa ymmärtänyt. Vertaamalla niitä kirjeisiin olen huomannut niiden olevan selitettävissä. On sen tähden helppoa asettaa ne oikeille paikoillensa siten, että sovitan ne sen päiväkirjan kohdan rinnalle, jonka kautta ne kulloinkin saavat selityksensä. Ellen olisi keksinyt niissä noita valaisevia sanoja, olisin tehnyt itseni syypääksi väärinymmärtämiseen, sillä tuskin olisi mieleeni juolahtanut seikka, jonka päiväkirja kuitenkin osoittaa todeksi, että nim. kirjeet ovat aika ajoin seuranneet toisiansa niin tiheässä tahdissa, että Cordelia on joskus saanut useampiakin samana päivänä. Jos olisin noudattanut omia mielijohteitani, olisin kaiketi jakanut kirjeet tasaisemmin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hän on saavuttanut intohimoisella energiallaan, jota hän on käyttänyt samoin kuin muitakin keinoja pitääkseen Cordelian intohimon huipulla.

Paitsi täydellistä kertomusta kirjoittajan suhteesta Cordeliaan sisälsi päiväkirja joitakin sinne tänne sovitettuja pieniä kuvauksia. Kaikkialla, minne niitä oli sijoitettu, oli laitaan merkitty N. B. Nämä kuvaukset eivät ole missään suhteessa Cordelian tarinaan, mutta ne ovat antaneet minulle elävän mielikuvan sen lausetavan merkityksestä, jota Johannes usein käytti, joskin ennen käsitin sen toisella tavalla: tulee aina pitää pieni köydenpää ulkona. Jos aikaisempi nidos tätä päiväkirjaa olisi joutunut käsiini, olisin varmaankin tavannut useampia tuollaisia, kuten hän itse eräässä paikassa niitä kutsuu, actiones in distans [liikkeitä etäällä olevaa päämäärää kohti. Suom. muist.] -- sillä hän sanoo itse, että Cordelia oli liiaksi hänen ajatuksissaan, jotta hänellä olisi ollut aikaa silmätä ympärilleen.

Heti sen jälkeen kun hän oli jättänyt Cordelian, hän sai tältä pari kirjettä, jotka hän avaamatta lähetti takaisin. Niiden kirjeiden joukossa, jotka Cordelia minulle jätti, olivat myöskin nämä. Hän oli itse rikkonut sinetin, ja minä uskaltanen ottaa niistäkin jäljennökset. Niiden sisällöstä ei Cordelia ole koskaan puhunut kanssani, sen sijaan oli hänellä tapana, kun hän kosketteli suhdettansa Johannekseen, lausua pieni säejakso -- mikäli tiedän, Goethen kirjoittama -- jonka merkitys aina hänen vaihtelevan mielialansa ja siitä johtuvan erilaisen lausumistavan mukaan tuntui hiukan muuttuvan:

Gehe, Verschmähe, Die Treue, Die Reue Kommt nach.

Kirjeiden sisältö on seuraava:

Johannes!

En kutsu sinua minun Johanneksekseni, sillä tiedän hyvin, ettet sitä koskaan ole ollut; olen saanut osakseni ankaran rangaistuksen siitä, että tuo ajatus kerran tuotti iloa sielulleni; ja kuitenkin nimitän sinua omakseni: viettelijäkseni, pettäjäkseni, vihollisekseni, murhaajakseni, onnettomuuteni syyksi, onneni haudaksi, kadotukseni kuiluksi. Kutsun sinua omakseni ja itseäni omaksesi, ja samalla tavalla kuin se kerran hiveli sinun korvaasi, joka ylevästi kumartui minun ihailevia sanojani kohti, samalla tavalla kaikukoon se nytkin, mutta kirouksena, ylitsesi, ikuisena kirouksena. Älä luule tarkoitukseni olevan sinua vainota tai aseistaa itseäni tikarilla lisätäkseni sinun pilkkaasi! Pakene minne hyvänsä, olen kuitenkin sinun, lähde maailman kaukaisimpaan soppeen, olen yhäti sinun, rakasta tuhansia muita, olen aina sinun, kuoleman hetkelläkin olen sinun. Jo se kieli, jota käytän sinua vastaan, todistakoon sinulle, että olen sinun. Olet pettänyt minut siten, että olet kaikkeni minulle, että olisin iloinen, jos saisin olla orjattaresi, sinun minä olen, sinun, sinun, sinun kirouksesi.

Sinun Cordeliasi.

-- -- --

Johannes!

Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa. Se söi hänen kädestänsä ja joi hänen maljastaan. Sinä olit se rikas mies, kaiken maallisen ihanuuden omistaja, minä olin se köyhä, minä, jolla oli vain rakkauteni. Sinä otit sen, sinä iloitsit siitä, silloin valtasi intohimo sinut ja sinä uhrasit sen vähän minkä minä omistin, omastasi et voinut uhrata mitään. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa.

Sinun Cordeliasi.

-- -- --

Johannes!

Eikö ole enää mitään toivoa? Eikö sinun rakkautesi ole koskaan heräävä; sillä tiedän sinun rakastaneen minua, vaikka en tiedä, mikä minulle sen vakuuttaa todeksi. Minä tahdon odottaa, joskin aika käy minulle pitkäksi, odottaa, odottaa, kunnes olet väsynyt rakkaudessasi toisiin, silloin on rakkautesi minuun uudelleen nouseva ylös haudastansa, silloin tahdon sinua rakastaa kuten aina ennen, kiittää sinua kuten aina ennen, kuten muinoin, Johannes, kuten muinoin! Onko sinun kylmyytesi minua kohtaan, onko se sinun todellinen olemuksesi, oliko sinun rakkautesi, sinun rikas sydämesi valhetta ja epätodellisuutta, oletko nyt uudelleen oma itsesi. Ole kärsivällinen minun rakkauttani kohtaan, suo anteeksi että edelleen sinua rakastan, minä tiedän, että rakkauteni on sinulle taakka, mutta aika on tuleva, jolloin palaat takaisin Cordeliasi luo. Cordeliasi! Kuule tuo rukoileva sana! Cordeliasi, sinun Cordeliasi.

Sinun Cordeliasi.

Vaikkakaan Cordelialla ei ollut sitä henkistä laajuutta, jota hän Johanneksessaan ihaili, näkee kuitenkin selvästi, ettei hänen sielunelämänsä ollut vivahteetonta. Hänen mielialansa kuvastuu selvästi kussakin kirjeessä, vaikkakin häneltä jossain määrin puuttui esityksen kirkkautta. Se näkyy varsinkin toisesta kirjeestä, josta enemmän aavistaa kuin varsinaisesti ymmärtää hänen tarkoituksensa. Mutta tuo keskeneräisyys tekee juuri sen mielestäni niin liikuttavaksi.

-- -- --

4. pnä huhtikuuta

Varovaisuutta, tuntematon kaunottareni! Varovaisuutta! Vaunuista astuminen ei aina ole niin vähäpätöinen asia, se on toisinaan ratkaiseva askel. Voisin lainata teille Tieckin novellin, josta saisitte nähdä, miten eräs nainen ajoneuvoista laskeutuessaan siinä määrin hämääntyi, että tuo askel tuli määrääväksi koko hänen elämälleen. Vaunujen astuimet ovatkin tavallisesti niin huonosti varustetut, että täytyy melkein luopua kaikesta arvokkuudesta ja uskaltaa tehdä epätoivoinen hyppy kuskin tai palvelijan syliin. Niin, kuinka hyvä onkaan kuskin ja palvelijan; luulenpa todella että haen itselleni paikan palvelijana talossa, jossa on nuoria tyttöjä; palvelija pääsee pian osalliseksi tuollaisen pienen neitosen salaisuuksista. -- Mutta älkää jumalan nimessä hypätkö, minä pyydän teitä; nythän on jo pimeä. Minä en ole teitä häiritsevä, asetun tuon kaasulyhdyn taakse, niin että teidän on mahdoton minua nähdä, ja nuori tyttöhän on tavallisesti ujo ainoastaan silloin kun hän huomaa itseään tarkastettavan -- niinpä siis, palvelijan tähden, joka ei kenties ole varustautunut sellaisen hypyn varalta, silkkihameenne tähden, pitsienne tähden, minun tähteni, antakaa tuon sievän pienen jalan, jonka kapeutta jo olen saanut ihailla, antakaa sen rohkeasti astua maailmaan, luottakaa siihen, se on löytävä jalansijan, ja jos väristys käy hetkeksi lävitsenne, kun tuntuu kuin se turhaan hakisi mihin nojautua, niin, jos teitä värisyttää vielä sittenkin kun jalkanne on jo löytänyt tuen, niin vetäkää urhoollisesti toinen jalkanne lisäksi. Kukapa olisi niin julma että antaisi teidän kauan horjua tuossa asennossa. Vai pelkäättekö vielä jotakin asiaankuulumatonta? Palvelija se ei voi olla, sen paremmin kuin minäkään, sillä minähän olen jo nähnyt tuon pienen jalan, ja koska olen luonnontutkija, olen Cuvier'lta oppinut siitä tekemään johtopäätökseni. Niinpä siis, nopeasti toimeen! Kuinka tuo tuska lisää teidän kauneuttanne. Tuska ei kuitenkaan ole itsessään kaunis, se on kaunis vain silloin, kun samassa hetkessä näkee tarmon, joka sen lannistaa. Aivan oikein. Kuinka lujassa onkaan nyt tuo pieni jalka. Olen pannut merkille, että tytöt, joilla on pienet jalat, yleensä seisovat varmemmin kuin ne, joilla on suuremmat. -- Kukapa saattoi tuota ajatella? Se sotii kaikkea kokemusta vastaan; ei ole läheskään niin suurta pelkoa hameen tarttumisesta silloin kun astuu alas vaunuista kuin silloin kun hyppää niistä. Mutta niinpä onkin aina vaaranalaista nuorten tyttöjen ajaa vaunuissa; lopulta ne jäävät kiinni niihin. Pitsit ja hameenreunukset ovat mennyttä, sillä saa asian kuitata. Kukaan ihminen ei ole nähnyt mitään; tuolla näkyy tosin tumma olento silmiin saakka viittaansa verhoutuneena; ei voi nähdä, mistä hän tuli, tuo lyhty kun vallan sokaisee silmät; hän astuu teidän ohitsenne samalla hetkellä kun poikkeatte sisään portista. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä lävistää syrjäsilmäys uhrinsa. Te punastutte, povenne täyttyy liiaksi voidaksensa tyhjentyä yhteen henkäykseen; teidän silmissänne on loukkaantunutta, ylpeää ylenkatsetta; teidän silmissänne on rukous ja kyynel; molemmat ovat yhtä ihania, otan vastaan samalla oikeudella kumpaisetkin; sillä voin yhtä hyvin olla toisen kuin toisenkin esine. Mutta minä olen pahanilkinen -- mikähän on tuon talon numero? Mitä näenkään, julkinen korutavarain näyttely; kaunis tuntemattomani, se on kenties vähemmän soveliasta, mutta minä seuraan valoisaa tietänne... Hän on jo unohtanut mitä vastikään tapahtui, ah niin, kun on seitsemäntoista, kun on tuolla onnellisella iällä ulkona ostoksilla, kun jokainen esine, iso tai pieni, tuottaa kuvaamatonta iloa, silloin unohtaa helposti. Hän ei ole vielä nähnyt minua; seison yksikseni etäällä hänestä, tiskin toisella puolen. Vastakkaisella seinällä on peili, hän ei sitä ajattele, mutta peili sen tekee. Kuinka uskollisesti se onkaan heijastanut hänen kuvaansa, kuin nöyrä orja, joka osoittaa uskollisuudellaan palvelevan mielensä, orja, joka ei hänelle mitään merkitse, mutta joka kyllä uskaltaa häntä kuvata vaikkakaan ei häntä koskettaa. Oi onnetonta kuvastinta, joka kyllä voi saavuttaa hänen kuvansa, mutta ei häntä itseään, joka ei voi maailmalta kätkeä hänen kuvaansa, mutta vain paljastaa sen toisille, niinkuin nyt minulle! Mikä tuska ihmiselle, joka olisi sellaiseksi luotu! Ja kuitenkin ovat monet ihmiset juuri sellaisia, he eivät omista mitään muulloin kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin he näyttävät sen toisille, jotka käsittävät vain pinnan, eivät olemusta itseään. Ja jollei ihmisellä olisi kykyä omistaa muiston kuvaa itse läsnäolevalla hetkelläkin, niin pitäisihän hänen aina toivoa olevansa kaukana kauneudesta eikä niin lähellä, ettei maallinen silmä voi nähdä kuinka kaunista se on, jota hän kantaa sisimmässään ja jonka maallinen silmä on kadottanut näkyvistään. Sisäisen ihanuuden hän kyllä siirtämällä sen etäämmälle itsestään voi voittaa takaisin, ulkonaisen silmän tavoitettavaksi, mutta myöskin pidättää sielunsa silmien edessä silloin, kun ei voi enää nähdä ihastuksensa esinettä, sen tähden että se on häntä liian lähellä -- kun huuli painuu huulta vasten... Kuinka kaunis hän onkaan! Peili parka, mikä tuska sinulle; hyvä kuitenkin, ettet tunne kateutta. Hänen kasvonsa ovat täydellisen soikeat, hän kumartuu hiukan, niin että otsa korkenee; se on puhdas ja ylpeä. Hänen tumma tukkansa verhoo hellävaraisen pehmeänä ja taipuisana otsaa. Hänen kasvonsa ovat kuin hedelmä: jokainen viiva on niissä täydellisen luonteva. Hänen ihonsa on läpikuultava ja koskettaessa hieno kuin untuva, sen voin silmilläni tuntea. Hänen silmänsä, -- niitä en ole vielä nähnyt, ne ovat kätkössä silmäluomien alla, jotka ovat silkkisillä ripsillä reunustetut, taipuvilla kuin haat, vaaralliset sille, joka haluaa kohdata hänen katseensa. Hänen päänsä on madonnanpää, jolle puhtaus ja viattomuus antavat leimansa; hän kumartuu kuin madonna, mutta hän ei ole syventynyt tarkastamaan mitään erikoista ja sen tähden vaihtuukin ilme hänen kasvoillaan. Hän tarkastaa moninaisuutta, moninaisuutta, jonka ylitse maallinen kauneus ja loisto heittävät heijastuksensa. Hän vetää hansikkaan kädestään näyttääkseen peilille ja minulle oikean kätensä, valkean ja muodoltaan ihanan kuin antiikkiesine; siinä ei ole koristuksia eikä sileää kultasormusta nimettömässä -- bravo! -- Hän nostaa silmänsä. Kuinka muuttuukaan kaikki pysyen kuitenkin samana, otsa näyttää hiukan matalammalta, kasvot vähemmän säännöllisen soikeilta, mutta eloisammilta. Hän puhuu puotipalvelijan kanssa, hän on reipas, iloinen, puhelias. Hän on jo valinnut pari kolme esinettä, hän ottaa neljännen ja pitää sitä kädessään, hänen silmänsä painuvat uudelleen alas, hän kysyy sen hintaa, hän asettaa sen syrjään hansikkaan alle, se lienee salaisuus, aiottu -- rakastetulle? -- mutta hänhän ei ole kihloissa, -- mutta onhan olemassa useita, jotka eivät ole kihloissa ja joilla kuitenkin on rakastettunsa, useita, jotka ovat kihloissa ja kuitenkin ilman rakastettua... Jättäisinkö hänet rauhaan? Antaisinko hänen häiritsemättä nauttia ilostaan?... Hän aikoo maksaa, mutta hän on kadottanut kukkaronsa ... hän ilmoittaa kaiketikin osoitteensa. En tahdo sitä kuulla, en tahdo riistää itseltäni yllätyksen iloa. Kohtaan hänet kyllä kerran vielä elämässä, olen silloin varmaan tunteva hänet ja hänkin ehkä minut; minun katsettani ei niin hevillä unohda. Kun sitten äkkiä kohtaan hänet ympäristössä, jossa en luullut häntä tapaavani, silloin on hänen vuoronsa. Jollei hän minua tunne, jollen heti sitä huomaa hänen katseestaan, olen kaiketi saava pian tilaisuuden katsoa häntä sivultapäin, ja silloin, sen lupaan, hän on muistava tämän kohtauksen. Pois kärsimättömyys, pois ahneus, kaikki on nautittava hitaasti; hän on valittu, hänet on pidettävä muistissa.