Part 11
Minulla on salaisuus, jonka haluan sinulle uskoa, minun uskottuni. Kenelle sen kertoisinkaan? Kaiulle? Se juttelisi sen muille. Tähdille? Ne ovat kylmiä. Ihmisille? Ne eivät sitä ymmärrä. Vain sinulle voin sen uskoa, sillä sinä osaat pitää sen salassa. On olemassa tyttö, kauniimpi kuin sieluni unelma, puhtaampi kuin auringon valo, syvempi kuin meren lähteet, ylpeämpi kuin kotkan lento -- on olemassa tyttö, kallista pääsi minun korvaani vasten ja minun puheeni puoleen, jotta minun salaisuuteni voisi hiipiä sinun sieluusi -- tuota tyttöä rakastan enemmän kuin omaa elämääni, sillä hän on minun elämäni, enemmän kuin kaikkia toiveitani, sillä hän on minun ainoani, enemmän kuin kaikkia ajatuksiani, sillä hän on ainoani, lämpimämmin kuin päivä rakastaa kukkia, kaihoisammin kuin aron kuuma hiekka rakastaa sadetta -- häneen olen kiintynyt hellemmin kuin äidin silmä lapseen, luottavammin kuin rukoilevan sielu Jumalaan, läheisemmin kuin kasvi juureensa. -- Sinun pääsi käy ajatuksista raskaaksi, se painuu rintaa vasten, povi kohoaa -- Cordeliani! Sinä olet ymmärtänyt, sinä olet ymmärtänyt minut täydellisesti, kirjaimellisesti, sanaakaan ei ole mennyt sinulta hukkaan! Onko minun viritettävä korvani ja annettava sinun äänesi sitä itselleni vakuuttaa? Voisinko epäillä? Voinko luottaa siihen, että haluat kätkeä tämän salaisuuden? Puhutaan ihmisistä, jotka kauheiden rikosten salaamiseksi lupaavat toisilleen molemminpuolista vaitioloa. Sinulle olen uskonut salaisuuden, joka on minun elämäni ja minun elämäni sisällys -- eikö sinulla ole uskottavana minulle mitään niin pyhää, ihanaa ja puhdasta, että ylimaalliset voimat lähtisivät liikkeelle, jos se salaisuus paljastuisi?
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Taivas on peitossa -- pimeät sadepilvet vetäytyvät kokoon kuin mustat silmäkulmat intohimoisilla kasvoilla, metsän puut keinuvat levottomien unien ahdistamina. Sinä olet minulta kadonnut metsään. Jokaisen puun takana näen naisellisen olennon, joka on sinun näköisesi, mutta kun tulen sitä lähemmäksi, se kätkeytyykin seuraavan puun taakse. Etkö halua minulle näyttäytyä? Kaikki menee sekaisin päässäni; metsän osat menettävät eristävät ääriviivansa, näen kaiken sumumerenä, jossa sinun näköisesi naiselliset olennot näyttäytyvät ja taas katoavat. Sinua en näe, sinä liu'ut aaltoina ohitseni, ja kuitenkin olen onnellinen nähdessäni edes epämääräisen kajastuksen sinusta. Missä on syy tähän -- onko se sinun olentosi rikasta yhteyttä vai minun olentoni köyhää moninaisuutta? -- Rakastaa sinua, eikö se ole sama kuin rakastaa kokonaista maailmaa?
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Olisi erittäin mieltäkiinnittävää voida tarkalleen kertoa kaikki keskusteluni Cordelian kanssa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomuutena, sillä jos minun onnistuisikin palauttaa muistiini kaikki sanat, jotka me keskenämme jutellessamme lausumme, on kuitenkin mahdoton kuvata, mitä puheen ohella tapahtuu -- kaikkea tuota, joka itse asiassa on keskustelun elinhermo, sanonnan välittömyyttä ja intohimoisuutta, kaiken vuoropuhelun elämän ehtoa. Yleensä en tietystikään ole valmistanut edeltäpäin keskustelujani, joka sotisikin keskustelun, varsinkin eroottisen keskustelun, luonnetta vastaan. Vain kirjeitteni sisällys on alati mielessäni, samalla kun minulla on niiden hänessä mahdollisesti herättämä tunnelma silmieni edessä. Tietenkään ei milloinkaan mieleeni voisi juolahtaa kysyä häneltä onko hän lukenut viimeistä kirjettäni. Saan helposti selville, onko hän sen lukenut. Suoranaisesti en myöskään milloinkaan hänen kanssaan niistä puhu, mutta pidän aina keskusteluissani yllä salaperäistä yhteyttä niiden kanssa, osaksi painaakseni jonkin seikan syvemmin hänen sieluunsa, osaksi hävittääkseni jonkun vaikutuksen ja tehdäkseni hänet epätietoiseksi tarkoituksestani. Siten saan hänet uudelleen lukemaan kysymyksessä olevan kirjeen, josta hän taas saa jonkun uuden vaikutuksen, ja niin edespäin.
Hänessä on tapahtunut muutos ja vieläkin tapahtuu. Jos koettaisin tulkita hänen sieluntilaansa tällä hetkellä, sanoisin siinä olevan panteististä rohkeutta. Hänen katseestaan voin sen kohta päättää. Se on rohkea, melkein tyhmänrohkea odotuksessaan, ikään kuin se joka hetki vaatisi ja olisi valmis näkemään jotain yliluonnollista. Samoin kuin tarkkanäköinen silmä voi nähdä varsinaisen näköpiirinsä ulkopuolelle, näkee hänen katseensa sellaista, jota eivät muut näe. Se on rohkea odotuksessaan, mutta ei itse luottamuksessaan; sen tähden on siinä jotain uneksivaa ja pyytävää, eikä se tunnu ylpeältä eikä käskevältä. Hän etsii ennen saavuttamatonta oman itsensä ulkopuolelta, hän pyytää että hänelle suotaisiin se onni, ikään kuin hän ei tietäisi, että hänen omassa vallassansa on loihtia se esiin. Se on estettävä, muutoin saan liian varhain ylivallan häneen nähden. Hän sanoi eilen minulle, että minun olennossani on jotain kuninkaallista. Ehkä hän haluaa alistua, se ei käy laatuun. Totta kyllä, rakas Cordelia, minun olennossani on jotain kuninkaallista, mutta sinä et aavista, mikä valtakunta se on, jota minä hallitsen. Minä hallitsen tunteiden myrskyjä. Kuin Aiolos tuulia pidän niitä vankina persoonallisuuteni vuoressa ja annan milloin toisen, milloin toisen niistä päästä irti. Mairittelu on antava hänelle itsetuntoa, se on kohottava häntä hänen suhteessaan minuun. Mairitteluun tarvitaan suurta varovaisuutta. Toisinaan pitää imartelijan asettaa itsensä hyvin korkealle, kuitenkin niin, että ylempänä on vielä yksi sija, toisinaan hänen pitää asettaa itsensä hyvin matalalle. Edellinen menettelytapa on oikeampi, jos haluaa vaikuttaa henkisesti, jälkimmäinen, jos haluaa vaikuttaa eroottisesti. -- Onko hän minulle jotain velkaa? Ei suinkaan. Toivoisinko asianlaidan olevan niin? En suinkaan. Olen liian hyvä asiantuntija, minulla on liiaksi vaistoa eroottisissa asioissa toivoakseni jotain niin mieletöntä. Jos niin todella olisi laita, koettaisin kaikin voimin saada hänet sen unohtamaan ja tuudittaisin omat ajatukseni uneen. Jokainen nuori tyttö on suhteessaan sydämensä labyrinttiin Ariadne; hänellä on lanka, jonka avulla hän voi löytää tien sen sokkeloiden läpi, mutta hän ei ymmärrä sitä itse käyttää.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Puhu -- minä tottelen, sinun toivomuksesi on minulle käsky, sinun rukouksesi on kaikkivaltiaan vaatimus, jokainen pieninkin toiveesi on hyvätyö minua kohtaan; sillä en tottele sinua kuin palveleva henki, en siten kuin olisin sinun ulkopuolellasi. Samassa hetkessä kuin pyydät toteutuu sinun tahtosi; sillä minä olen sielun hämmennys, joka vain odottaa sanaa sinulta.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sinä tiedät, että rakastan usein puhua itsekseni. Olen itsestäni löytänyt mieltäkiinnittävimmän henkilön, minkä tunnen. Toisinaan olen pelännyt, että minulta tulisi puuttumaan puheenaihetta noissa keskusteluissa itseni kanssa, mutta nyt ei minulla ole siitä pelkoa, nyt minulla on sinut. Puhun nyt ja iäisesti sinusta itseni kanssa, mieltäkiinnittävimmästä aiheesta mieltäkiinnittävimmän olennon kanssa -- ah niin, mitä olenkaan muuta kuin mieltäkiinnittävä ihminen, sinä muuta kuin mieltäkiinnittävin puheenaihe.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sinun mielestäsi olen vasta niin lyhyen ajan rakastanut sinua, sinä näytät melkein pelkäävän, että olen rakastanut ennen. On olemassa käsikirjoituksia, joista tarkka silmä heti aavistaa toisen kirjoituksen, joka aikojen kuluessa on peitetty mitättömällä pakinalla. Sopivin keinoin voi hävittää myöhemmän kirjoituksen, niin että vanhempi tulee selvänä ja kirkkaana näkyviin. Samalla tavalla on sinun silmäsi opettanut minut löytämään itseni, minä annan unohduksen hävittää kaiken, joka ei ole lähtöisin sinusta, ja silloin keksin ikivanhan, jumalallisen nuoren alkukirjoituksen; silloin keksin, että minun rakkauteni sinuun on yhtä vanha kuin minä itsekin.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Kuinka valtakunta, joka taistelee itseään vastaan, voi pysyä pystyssä, kuinka minä voin pysyä pystyssä, joka taistelen itseäni vastaan? Mistä? Sinusta, löytääkseni levon siinä ajatuksessa, että olen sinuun rakastunut. Mutta kuinka saavutan tuon levon? Toinen keskenään taistelevista voimista tahtoo aina vakuuttaa toiselle olevansa joka tapauksessa se, joka on syvimmin ja antautuvimmin rakastunut. En huolehtisi suuresti, jos taistelu tapahtuisi minun ulkopuolellani, jos olisi olemassa ovella joku, joka uskaltaisi olla sinuun rakastunut, tai ei uskaltaisi sitä olla -- rikos olisi kummassakin tapauksessa yhtä suuri --, mutta tämä taistelu minun sisimmässäni hivuttaa minua, tämä omituisen kaksinainen intohimoni.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Pakene pois, pieni kalastajatyttöni, piiloudu puiden taakse, ota maasta taakkasi, kumartuminen sopii sinulle hyvin, niin, tällä hetkellä kumarrut kauniisti, synnynnäisen arvokkaasti tuon taakan alla, jonka olet kerännyt. Surkeata, että tuollainen vartalo saa kantaa tuollaista kuormaa. Sinä olet kaunis kuin tanssijatar -- sinä olet kapea vyötäisiltä, sinulla on korkea povi ja kauniin solakka vartalo, sen on kuka hyvänsä myöntävä. Sinä luulet ehkä että kaikki tuo on vähäpätöistä, sinä arvelet kai, että hienot maailmannaiset ovat paljon kauniimpia. Oi, sinä lapseni! Sinä et tiedä, kuinka paljon petollisuutta on maailmassa. Lähde nyt matkaan taakkoinesi tuonne äärettömään metsään, joka arvatenkin ulottuu monta, monta peninkulmaa sisämaahan päin sinertävien vuorten äärille saakka. Ehkä et olekaan oikea kalastajatyttö, vaan lumottu kuninkaantytär; sinä palvelet jotakin haltiaa; hän on kyllin julma antaakseen sinun kerätä polttopuita metsästä. Niinhän tapahtuu aina taruissa. Miksi muuten menisitkään sisemmäksi metsään; jos olisit todellinen kalastajatyttö, sinun pitäisi kulkea taakkoinesi kalastajakylää kohden, joten tulisit astuneeksi minun ohitseni, joka olen täällä tien toisella puolen. -- Seuraa sinä vain polkua, joka leikkien pujottelee puiden lomassa, minun silmäni keksii sinut kyllä; käännyhän vain tännepäin, niin olet näkevä, että katseeni seuraa sinua; et kumminkaan voi saada minua liikkumaan, kaipuu ei aja minua sijoiltani, minä istun levollisesti aidalla ja polttelen sikariani. -- Joskus toiste -- kenties. -- Niin, sinun katseesi on veitikkamainen, kun noin käännät pääsi puoleksi taaksepäin; sinun keveä käyntisi on houkutteleva -- niin, minä tiedän, minä ymmärrän, minne tuo tie vie -- metsän yksinäisyyteen, puiden kuiskeeseen, hiljaisuuden rikkaihin tunnelmiin. Katso, itse taivaskin suosii sinua, se peittyy pilviin, se pimittää metsän taustan, on kuin se vetäisi uutimet alas meidän ympärillemme. -- Jää hyvästi, kaunis kalastajatyttöni, voi hyvin, kiitos suosiostasi, ihanasta hetkestä, tunnelmasta, joka ei ollut kyllin voimakas saadakseen minut astumaan alas aidalta, mutta joka antoi paljon sisäistä, ihanaa liikutusta.
-- -- --
Kun Jaakob oli keskustellut Laabanin kanssa työnsä palkasta ja kun he olivat sopineet, että Jaakob vartioisi valkeita lampaita ja saisi palkkanaan kaikki ne kirjavat, jotka syntyivät hänen laumassaan, silloin hän asetti pystyyn seipäitä vesipaikkoihin ja antoi lampaittensa katsella niitä -- siten asetan itseni aina Cordelian eteen, niin että hänen silmänsä näkevät minut alituisesti. Hänestä se tuntuu pelkältä huomaavaisuudelta; omasta puolestani tiedän, että hänen sielunsa sen ansiosta menettää halun kaikkeen muuhun, että hänessä kehittyy sellainen henkinen tila, että hän näkee vain minut kaikkialla.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Voisinko sinut unohtaa! Onko minun rakkauteni siis muistin asia? Jos aika hävittäisikin kaikki tauluistaan, jos se hävittäisi itse muistinkin, kuitenkin jäisi minun suhteeni sinuun yhtä eläväksi, sinä et voisi unohtua. Voisinko sinut unohtaa! Mitä sitten muistaisin? Itsenihän olen jo unohtanut sinua muistellakseni; jos siis sinut unohtaisin, tulisin muistaneeksi itseäni, mutta samassa hetkessä kuin muistaisin itseni, muistaisin taasen sinut. Voisinko sinut unohtaa! Mitä silloin tapahtuisi? On olemassa eräs vanha kuva. Se esittää Ariadnea. Hän karkaa ylös vuoteeltaan ja tähystelee tuskallisesti laivaa, joka täysin purjein kiitää rannasta. Hänen vierellään seisoo Amor pitäen kädessänsä kieletöntä jousta ja silmiään kuivaten. Ariadnen takana seisoo siivekäs naisellinen olento, kypärä päässä. Tavallisesti arvellaan, että tuo olento on Nemesis. Ajattele tuota kuvaa, ajattele sitä hiukan muunnettuna. Amor ei itke eikä hänen jousensa ole jänteetön, tai oletko sinä ehkä käynyt vähemmän kauniiksi, vähemmän voitokkaaksi sen tähden että minä olen menettänyt järkeni? Amor hymyilee ja jännittää jousensa. Nemesis ei seiso toimetonna sinun vierelläsi, hänkin jännittää jousensa. Varsinaisessa kuvassa näkee laivassa miehisen olennon, joka on työssä ja touhussa. Luullaan, että se on Theseus. Niin ei minun kuvassani. Hän seisoo laivan perässä, hän katsoo kaihoten maata kohden, hän levittää käsivartensa, hän katuu mitä on tehnyt, tai oikeammin hän on toipunut mielettömyydestään, mutta laiva vie hänet pois, Amor ja Nemesis tähtäävät kumpikin, nuoli lentää kummastakin jousesta, ne tapaavat maalinsa, sen näkee hyvin, näkee että ne osuvat molemmat samaan kohtaan miehen sydämessä merkiksi siitä, että rakkaus oli se Nemesis, joka kosti.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sanotaan minun rakastuneen itseeni. Se ei minua ihmetytä; sillä kuinka kukaan voi huomata minun rakastavan muita, kun rakastan ainoastaan sinua, ja kuinka kukaan voisi sitä aavistaa. Olen rakastunut itseeni. Minkä tähden? Sen tähden, että olen rakastunut sinuun. Sillä sinua rakastan, sinua ainoastaan ja kaikkea, mikä todella sinuun kuuluu, ja sen tähden rakastan itseäni, sitä minää, joka sekin kuuluu sinulle. Jos lakkaisin sinua rakastamasta, lakkaisin myöskin rakastamasta itseäni. Niinpä on se, mikä maailman profaaneissa silmissä on suurimman itsekkyyden ilmaus, sinun salaisuuteen vihitylle katseellesi puhtaimman sympatian todistus, se mikä maailman profaaneissa silmissä näyttää proosallisimmalta itsensäjumaloimiselta, on sinun pyhitetylle katseellesi oman minän ankarinta tyhjäksitekemistä.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Ennen pelkäsin suuresti, että Cordelian kehitys veisi kovin pitkän ajan. Nyt näen kuitenkin, että hän edistyy nopeasti, niin, vieläpä käy välttämättömäksi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta hän pysyisi edelleen vireessä. Väsyä hän ei saa mistään hinnasta ennen aikaansa, toisin sanoen, ennen kuin hänen aikansa on ohi.
-- -- --
Se joka rakastaa ei seuraa maantietä. Ainoastaan avioliitto on tavattavissa valtatiellä. Rakkaus raivaa mieluimmin itse tiensä. Sen tie käy syvälle metsän poveen. Kun rakastavaiset sitten kävelevät käsi kädessä, he ymmärtävät hyvin toisensa; silloin käy selväksi se mikä ennen epämääräisenä tuotti iloa ja surua. Eivätkä he aavista kenenkään olevan läsnä. -- Tuo kaunis pyökki on siis tullut rakkautenne todistajaksi; sen lehvien alla tunnustitte sen toisillenne ensi kerran. Kaiken muistatte vielä selvästi, ensimmäisen kerran kun toisenne näitte, ensimmäisen kerran kun tanssissa ojensitte toisillenne kätenne, kun aamupuoleen erositte, kun ette tahtoneet mitään itsellenne tunnustaa, vielä vähemmän toisillenne. -- On sentään ihanaa olla tuollaisten rakkauskohtausten todistajana. -- He ovat langenneet polvilleen puun alle, he ovat vannoneet toisillensa iäistä rakkautta, he ovat pyhittäneet liittonsa ensimmäisellä suutelolla. -- Minä saan hedelmällisiä mielialoja Cordeliaa varten. -- Tuo puu sai siis olla rakkautenne todistaja. Niinpä niin, puu on varsin sopiva todistajaksi; mutta se ei sentään yksin riitä. Tietysti tarkoitatte, että taivaskin oli todistajana, mutta taivas sellaisenaan on kovin ylimaallinen käsite. Sentähden, nähkääs, oli olemassa toinenkin todistaja. -- Nousisinko piilopaikastani ja antaisinko heidän tietää että olin läsnä? En, he ehkä tuntevat minut ja silloin olisi peli menetetty. Nousisinko heidän tehdessään lähtöä piilostani ja antaisinko heidän siten tietää jonkun olleen saapuvilla? Se ei olisi tarkoituksenmukaista. Levätköön hiljaisuus heidän salaisuutensa yllä -- niin kauan kuin minä niin tahdon. He ovat minun vallassani, minä voin erottaa heidät toisistaan, jos tahdon. Minä tunnen heidän salaisuutensa; joko asianomaiselta nuorelta mieheltä tai naiselta olen sen saanut tietää -- naiselta, se olisi muka mahdotonta -- mieheltä siis -- se on inhottavaa -- bravo! Tämähän on jo melkein ilkeyttä. No niin, saammepahan nähdä. Jos voin saada tuolta tytöltä jonkun vaikutelman, jota muualta en saisi niin kuin tahdon, silloin ei asia ole autettavissa.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Minä olen köyhä -- sinä olet rikkauteni; synkeä -- sinä olet valoni; minulla ei mitään ole, minä en mitään tarvitse. Ja kuinka minulla saattaisikaan mitään olla, kuinka voisi se mitään omistaa, joka ei omista edes omaa itseään. Minä olen onnellinen kuin lapsi, joka ei taida mitään ja jolla ei mitään ole. Minulla ei ole mitään, sillä olen itse sinun; minä olen lakannut olemasta ollakseni yksinomaan sinun.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Minun Cordeliani! Minun -- mitä tarkoitetaan tuolla sanalla? Ei sitä, mikä on minun omaani, vaan sitä minkä oma minä olen, sitä mikä on koko olentoni sisällys. Se on minun siinä merkityksessä, että minä kuulun sille. Minun jumalanihan ei ole se jumala, joka kuuluu minulle, vaan se, jolle minä kuulun, ja samalla tavalla on asianlaita, kun puhun isänmaastani, kodistani, kutsumuksestani, kaipuustani, toivostani. Jollei iäisyyttä olisi ennen ollut olemassa, olisi ajatus, että minä olen sinun, rikkonut luonnon lainmukaista järjestystä.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Mikä minä olen? Vaatimaton sepustelija, joka seuraa sinun voittojasi; tanssijatoveri, joka taivuttaa vartaloaan, jotta voisit viehättävän keveästi kohoutua maasta; oksa, jolla hetkisen levähdät, väsyttyäsi lentämään; bassoääni, joka sekaantuu sopraanon haaveiluihin kohottaakseen ne entistä korkeampaan lentoon. Mikä minä olen? Minä olen se maallinen paino, joka kiinnittää sinut maanpintaan. Mikä siis olen? Kuollutta ainetta, multaa, tuhkaa ja tomua -- sinä, Cordeliani, sinä olet sielu ja henki.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Rakkaus on kaikki kaikessa, sen tähden ei sille joka rakastaa, mikään merkitse mitään vaan kaikella on merkityksensä ainoastaan sen tulkinnan perustalla, minkä rakkaus sille antaa. Jos joku kihloissa oleva nuori mies huomaisi huolehtivansa jostakin toisesta tytöstä, tuntisi hän varmaankin itsensä rikoksentekijäksi ja kihlattu tyttö puolestaan olisi kauhistunut. Sinä sitä vastoin, sen tiedän, näkisit tuossa tapauksessa vain todistuksen rajattomasta kiintymyksestä sinuun; sillä sinä tiedät, että minä en voi rakastaa ketään toista, minun rakkauteni sinuun heijastaa hohdettaan yli koko elämän. Kun siis huomaan kiinnittäväni huomiota johonkin toiseen, silloin en ota asiakseni todistaa itselleni, etten rakasta häntä, vaan ainoastaan sinua -- se olisi todellakin halpamaista --; mutta kun koko minun sieluni on täynnänsä sinua, saa elämä silmissäni kokonaan uuden merkityksen, se muuttuu myytiksi sinusta.
Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Rakkauteni hivuttaa minua, ainoastaan ääneni jää jäljelle, ääni, joka on rakastunut sinuun ja kaikkialla kuiskaa, että minä rakastan sinua. Väsyttääkö sinua kuulla tuota ääntä? Kaikkialla se on sinun ympärilläsi; moninaisena, epätasaisena kudoksena ympäröi minun tutkisteleva sieluni sinun puhdasta, syvää olemustasi.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Vanhoista saduista saa lukea, kuinka virta rakastui tyttöön. Minun sieluni on kuin virta, joka rakastaa sinua. Milloin se on tyyni antaakseen kuvasi syvänä ja liikkumattomana kuvastua kalvoonsa, milloin kuvittelee se vanginneensa kuvasi, ja silloin kuohuvat sen aallot estääkseen sinua uudelleen pääsemästä pois; milloin väreilee se hiljalleen ja leikkii kuvallasi, toisinaan on se taas sen kadottanut, ja silloin käy sen aalto tummaksi ja toivottomaksi. -- Näin on minun sieluni: kuin virta, joka on sinuun rakastunut.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --