Part 1

VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Sören Kierkegaard

Suomentanut V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1907.

Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella tavalla -- etenkin Saksassa ja Ranskassa -- kommentoitu ja valaistu, ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa, monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.

Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia, mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtien on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä, kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaa itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä, fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä, mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena, milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.

Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminan yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaita herätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä, josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksesta oli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellingin ja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt -- osaksi vastustusmielessä -- Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta. Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologiset opintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasen _Af en redan aflidnes papierer udgivet mod hans vilje af S. Kierkegaard_. Tekijälleen tyypillisen, salaperäisyyteen verhotun otsikon taakse kätkeytyy itse asiassa murhaava polemiikki H. C. Andersenin, suuren sadunkertojan omaelämäkerrallista romaania _(Kun en Spillemand)_ vastaan, ainoan aikalaisen, joka neroudessa -- joskin täysin erilaisessa! -- oli Kierkegaardin vertainen. Sen Andersenin teoksessa esitetyn kieltämättä yksipuolisen teorian, että nero kykenee kehittymään ja saavuttamaan kehityksensä huipun vain edullisten ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, ympäristönsä suosion ja hellinnän kohteena, käsitti itsetietoinen, aina taistelun ja vastustuksen innoittama Kierkegaard kuin taisteluhaasteeksi omaa haarniskoitua nerouttaan kohtaan. Mahtavan kirjallisen elämäntyön esikoisteoksena ei tämä 25-vuotiaan lentokirjanen ole mitenkään merkillinen. Se paljastaa kuitenkin hänen kirjailijaluonteestaan eräitä piirteitä, jotka ovat hänelle tunnusomaisia kautta hänen koko tuotantonsa: suuren dialektis-poleemisen kyvyn ja tyylillisen riippuvaisuuden Saksan romantikoista.

Tuskalla ja vaivalla Kierkegaard suoritti 27-vuotiaana teologian kandidaattitutkinnon, mihin hänen isävainajalleen antamansa lupaus näytti häntä velvoittavan. Peritty varallisuus vapautti hänet kaikista viranhaun ja toimeentulon huolista ja teki hänelle myös mahdolliseksi julkaista teoksia omalla kustannuksellaan. Väsymättä hän paneutui kirjalliseen työhön julkaisten eri salanimillä kirjavan sarjan teoksia, lentolehtisiä, novelleja, sanomalehtikirjoituksia ja polemiikkeja sekä veljelle omistetun päiväkirjansa; viimeksi mainittu on tärkeä lähde kaikelle Kierkegaard-tutkimukselle. Jo seuraavana vuonna (1841) häneltä ilmestyi painosta tutkimus ironian käsitteestä, jolla oli vain vähän yhteyttä hänen teologisiin opintoihinsa, mutta sitä enemmän siihen ilmauksen estetiikkaan, mitä kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa ja mikä myös vastasi hänen omaa henkistä laatuaan. Tutkiessaan Sokrateen ironiaa hän laati itselleen kreikkalaisen filosofin esikuvan mukaan sen naamion, jota hän tuli kirjailijana käyttämään elämänsä loppuun saakka. Vaikkakin Kierkegaardin barokissa hengessä oli vain vähän sukulaisuutta antiikin suuren filosofin kanssa, hän tahtoi tehdä itsestään aikansa opettajan samaan tapaan kuin Sokrates oli ollut omassa ympäristössään. Tälle ohjelmalleen hän pysyi uskollisena ja tälle perustalle hän suunnitteli myös sen teossarjan, jolle hän antoi nimen _Enten -- eller_ ja jossa hän vertaa toisiinsa esteettisiä ja eetillisiä elämänarvoja. Yhdeksi esimerkiksi esteettisen valinnan ja elämäntyylin vaaroista on tarkoitettu se pieni rakkausromaani, jonka Kierkegaard julkaisi Victor Emeritan salanimellä ja jota hän kutsuu Viettelijän päiväkirjaksi. Tämä abstraktinen aivotuote kummitusmaisine viettelijöineen on ainutlaatuisen nerokas tutkielma rakkauspsykologian alalta, monipohjainen teos, jonka sivuilla tekijä samalla kertaa paljastaa ja salaa itsensä. Sen psykologisena taustatapahtumana oli eräs Kierkegaardin omakohtainen kokemus, jossa hänen kaikki biografiansa ovat viipyneet, koska se antaa parhaan kuvan Kierkegaardin omalaatuisesta henkis-ruumiillisesta rakenteesta.

Kesken kuumeista filosofista toimintaa tapahtuu Kierkegaardille jotain odottamatonta: hän rakastuu ja menee kihloihin. Georg Brandes on sattuvan humoristisesti maininnut tapausta yhtä yllättäväksi kuin jos kuvittelisimme Simon Pylväspyhimyksen astuvan alas pylväältään ja pyytävän ohikulkevaa naista jakamaan kanssaan hänen ahtaan asuinsijansa. Rakkaustarinan todellisuuspohja on suunnilleen seuraava. Kolmekymmentäseitsemänvuotias Kierkegaard tutustui nuoreen, hauskannäköiseen ja ilmeisesti poikkeuksellisen älykkääseen perhetyttöön, iältään vielä melkein lapseen, alkoi seurustella tämän perheessä ja meni kihloihin tytön kanssa. Rakkaus synnytti vastarakkautta huolimatta siitä, että kosijalta puuttuivat miltei kaikki ne fyysilliset avut, joille nuoret tytöt tavallisesti antavat arvoa. Tyttö vastasi filosofin tunteisiin, ja näytti siltä, että Kierkegaard todella suunnitteli avioliittoa sopivan kihlausajan jälkeen, joka silloisessa Kööpenhaminassa arvioitiin noin vuodeksi. Huolimatta tunteittensa vilpittömyydestä ja voimasta alkoi Kierkegaardissa kuitenkin herätä epäilyksiä, jotka vahvistuivat hänen käännyttyään lääkärin puoleen. Hänen päiväkirjoistaan ilmenee, että lääkärin antama lausunto kohdistui johonkin normaalista poikkeavaan seksuaalielämän alalla. Niin vaikeata kuin perääntyminen ja tytölle annetun lupauksen rikkominen olikin, ja vaikka kihlauksen purkaminen oli maksaa tytön hengen, katsoi Kierkegaard velvollisuudekseen noudattaa lääkärin neuvoa. Jätettyään morsiamensa Kierkegaard sai tämän perheen ja Kööpenhaminan seurapiirien silmissä tunnottoman viettelijän maineen. Tämän motiivin pohjalla Kierkegaardin troopillisessa mielikuvituksessa syntyi rakkaustarina, jossa hän itse esiintyy juuri sellaisena miksi maailma häntä syytti. Johanneksen hahmossa tekijä tavallaan sekä puolustaa että syyttää itseään, jossain määrin samaan tapaan kuin Goethe Clavigon näyttämöllisessä henkilöhahmossa.

Psykologisen kertojan verrattomalla kuvausvoimalla Kierkegaard on muuntanut mieskohtaisen elämyksensä orgaaniseksi taideluomaksi, jossa vain ulkonaiset puitteet ovat lainatut todellisuudesta, mutta jonka hän on täyttänyt uudella raffinoidulla sisällöllä. Se, millä tavoin Johannes kohtelee rakastettuaan Cordeliaa, muistuttaa vivisektiota, eikä voitane kieltää, että siihen sisältyy sairaalloisia piirteitä. Mutta on muistettava, että romaani liittyy osana Kierkegaardin näihin aikoihin konsipioimaan teossarjaan, jossa sen tuli esittää nautinnolle perustuvan elämänmuodon moraalista tuomittavuutta. Tekijä on työpajansa ansari-ilmassa kehittänyt viettelijän, jolta lumous on jo silloin ohi, kun hänen uhrinsa on kypsä antautumaan -- siihen tapaan on Kierkegaard itse luonnehtinut Don Juania eräässä tutkielmassaan. Hänen Johanneksensa viettelytaktiikka on kyynillistä, omasta tunteestaan itsekkäästi nautiskelevaa, sadistisen julmaa leikkiä toisen tunteilla. Kierkegaard on luonut pelottavan äärimmäistapauksen eroottisen intohimon kronikassa, mutta ei suinkaan mitään naamioitua omaa kuvaa. Abstraktis-älyllisen aiheensa hän on voinut ympäröidä aidolla rakkauslyriikalla ja sijoittaa konkreettiseen ja ajalliseen ympäristöönsä. Monet eloisasti nähdyt ja kuvatut yksityiskohdat liittävät juonen 1800-luvun keskivaiheen Kööpenhaminaan, sen tyypillisiin tapoihin ja elämänmuotoihin. Näytteenä Kierkegaardin henkevästä proosalyriikasta lainattakoon tähän seuraava katkelma:

"Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen -- sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus -- ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää?"

Kuinka paljon tunnetta onkaan kerätty yhteen ainoaan ilmaisuvoimaiseen kuvaan kuusesta, joka pyramidinmuotoiseen kartioonsa kätkee salaperäisen, mielikuvitusta kiihottavan esteettis-eroottisen arvoituksen!

Impressionistisen maalarin siveltimellä Kierkegaard on romaaninsa vaiheissa elävöittänyt kertomustaan porvarillisen elämän interiööreillä ja vaihtuvilla katukuvilla, jotka ovat antaneet hänelle ja hänen sankarilleen tilaisuuden siirtyä filosofisten abstraktioiden maailmasta reaaliseen ja arkiseen todellisuuteen. Kierkegaard, joka itse oli Kööpenhaminan katuyleisölle tuttu mietteliäästä vaelluksestaan ja joutui omalaatuisen ulkonäkönsä ja asunsa ansiosta pilapiirtäjäin ahkeran huomion kohteeksi, on tässä suhteessa lainannut viettelijälle piirteitä omista tavoistaan ja tottumuksistaan. Ottamatta esikuvia maansa kirjallisuudesta, vain Saksan romanttinen filosofia ajallisena aatteellisena tukenaan, Kierkegaard on luonut kirjeromaanissaan kaunokirjallisen proosatyylin, joka ilmaisuherkkyyteen ja kuvauksen intensiivisyyteen nähden etsii vertaansa sekä pohjoismaiden että myös suurten kulttuurikansojen kirjallisuudesta.

Viettelijän päiväkirja on vain katkelma suuresta kirjallisesta elämäntyöstä, joka keskeytyksettä, monine intohimoisine vaiheineen, jatkui Kierkegaardin kuolemaan eli vuoteen 1855 saakka. Sillä on ollut erinomaisen suuri vaikutus nykyaikaiseen teologiseen ja filosofiseen ajatteluun, eikä ole vielä näkyvissä mitään merkkejä siitä, että sen merkitys olisi heikentymässä. Oltuaan ensin valtiokirkon uskollinen kannattaja Kierkegaard loitontuu siitä selittäen useissa papistoa vastaan tähdätyissä poleemisissa kirjoituksissa, että kristinusko ilmeni väärentämättömänä vain alkukristillisessä seurakunnassa -- sen jälkeen ovat kirkko ja sen prelaatit esittäneet seurakunnalle vain oman kalpean muunnoksensa siitä, mitä kristinuskon perustaja opetti. Kiihkeään poleemiseen tapaansa Kierkegaard on kärjistänyt väitteensä äärimmilleen. Syystä onkin Kierkegaardin persoonallisuuden ja filosofian erinomainen tuntija Johannes Hohlenberg verrannut häntä ritariajan turnausleikkien ratsuun, jolta oli peitetty toinen silmä, jotta se voisi nähdä vain sille puolelle, missä vastustaja oli. Filosofiassa hän loi -- opettamalla yksilön omakohtaista metafyysillistä vastuuta elämästään -- sen totuuden subjektiivisuutta tehostavan koulukunnan, eksistentialismin, jonka maailmanselityksen yhteisen kupolin alle on kerääntynyt monia oppisuuntia ja niiden vivahteita edustavia totuudenetsijöitä.

V. A. K.

En voi itseltäni salata, vaivoin edes hallita sitä tuskaa, joka valtaa minut nyt, kun oman mielihaluni tähden päätän tehdä tarkan jäljennöksen niistä hätäisesti kirjoitetuista otteista, jotka minun suurella kiireellä ja vaivalla kerran onnistui hankkia. Tapaus tulee yhtä kiusallisen soimaavana eteeni kuin tuolloin. Vastoin tavallisuutta oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä lukitsematta, joten sen sisältö oli kokonaan minun käytettävänäni; mutta turhaan koetan saattaa menettelyni parempaan valoon muistelemalla, etten tehnyt itseäni syypääksi laatikon aukimurtamiseen. Yksi laatikoista oli vedetty esiin. Siinä oli joukko irtonaisia papereita ja niiden päällä sidottu kirja suurta nelitaitteista kokoa. Sille sivulle, joka oli näkyvissä, oli kiinnitetty valkea paperilippu, jolle hän omakätisesti oli kirjoittanut: Commentarius perpetuus n:o 4. Turhaan koettaisin itselleni uskotella, että jollei tuo sivu olisi ollut näkyvissä ja jollei tuo omituinen nimikirjoitus olisi minua houkutellut, en lainkaan olisi langennut kiusaukseen, tai että ainakin olisin yrittänyt taistella sitä vastaan. Nimi oli kylläkin merkillinen, ei kuitenkaan yhtä ihmeellinen kuin itse lehtien sisällys. Hätäisesti silmäiltyäni irtonaisia papereita huomasin nimittäin, että ne sisälsivät pakinaa eroottisista tilanteista, hajanaisia muistiinpanoja jostakin suhteesta, omituisia kirjeluonnoksia, joiden koko taiteellisesti harkitun huolimattomuuden sittemmin opin tuntemaan. Kun nyt, päästyäni selville tuon turmeltuneen olennon konnanjuonia hautovasta mielestä, uudelleen palautan tapahtuman muistiini, kun nyt avoimin silmin ikäänkuin uudelleen astun tuon avatun laatikon eteen, valtaa minut sama tunto kuin poliisipalvelijan, kun hän astuu rahanväärentäjän huoneeseen, aukaisee hänen kätkönsä ja jostakin laatikosta löytää joukon papereita, väärennysharjoitelmia; yhdessä hän näkee ornamentinpalasen, toisessa nimikirjoituksen jne. Hän huomaa helposti olevansa oikeilla jäljillä ja, samalla kertaa kun hän siitä iloitsee, ihmettelee sitä harrastusta ja ahkeruutta, joka tuossa kaikessa ilmenee. Minulle olisi tietysti voinut käydä hiukan toisin, minä kun en ole tottunut rikoksia paljastamaan enkä ole -- poliisi. Minun täytyi tuntea kulkevani luvattomilla teillä. Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, kuten tavallisesti käy. Jonkin esineen herättämä vaikutus kiusaa siksi kunnes ajatus uudelleen vapautuu ja vaihtelevana ja nopeana liikkeissään lähestyy ja tutkii outoa ilmiötä. Kuta kehittyneempi ajatus on, sitä pikemmin se toipuu hämmästyksestä, se on kuin muukalaisten matkailijain passinkirjoittaja, joka on niin tottunut mitä eriskummallisimpiin olentoihin, ettei hän vähästä hämmästy. Mutta siitä huolimatta, että minun huomiokykyni epäilemättä on pitkälle kehittynyt, hämmästyin ensi hetkenä suuresti; muistan vallan hyvin, että kalpenin, että olin kaatumaisillani, ja kuinka sitten pelkäsin, että niin todella olisi tapahtunut. Jos hän olisi tullut kotiin ja tavannut minut pyörtyneenä laatikko kädessä! -- kuinka huono omatunto voikin tehdä elämän mieltäkiinnittäväksi.

Kirjan nimi ei itsessään tuntunut minusta kovin omituiselta; luulin kirjan sisältävän kokoelman erinäisiä poimintoja, mikä oli minusta aivan luonnollista, kun tiesin miehen aina innolla harrastaneen lukujaan. Se sisälsi kuitenkin aivan muuta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin huolella kirjoitettu päiväkirja. Ja vaikka minä entisen tuttavuuteni perusteella en luullutkaan hänen elämänsä kaipaavan mitään kommentteja, en sen löydön jälkeen, jonka tein, enää kiellä että nimi oli valittu varmalla aistilla ja arvostelukyvyllä, todellisella esteettisen objektiivisella ylemmyydellä. Nimikirjoitus on täydellisessä sopusoinnussa sisällön kanssa. Hänen elämänsä on ollut yritys toteuttaa runoutta käytännössä. Koska hän oli etevä keksimään mieltäkiinnittävää elämästä, on hän alituisesti, puolittain runollisen vapaasti, merkinnyt paperille kaiken kokemansa. Hänen päiväkirjansa ei sentähden ole historiallisesti tarkka eikä yksinkertaisesti tapahtumia kertova, se ei ole indikatiivinen vaan konjunktiivinen. Siitä huolimatta, että tapaukset tietysti on merkitty muistiin sen jälkeen kun ne on koettu joskus ehkä pitemmänkin ajan päästä, on ne kuitenkin usein esitetty niin kuin ne tapahtuisivat juuri sinä hetkenä, niin draamallisen ilmielävinä kuin lukija näkisi kaiken omin silmin. Ei ole lainkaan uskottavaa, että hän olisi tehnyt näin sentähden, että hänellä olisi päiväkirjaansa nähden ollut sivutarkoitus; kirjalla sanan ahtaimmassa merkityksessä on ollut vain persoonallinen merkitys hänelle, se on silminnähtävää; ja sen otaksuman, että se olisi runoteos, kenties painettavaksikin aiottu, todistavat mahdottomaksi sekä päiväkirja kokonaisuudessaan että useat sen yksityiskohdat. Omasta puolestaan ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut mitään pelätä, jos hän olisikin kirjan julkaissut, sillä useimmat nimet eivät mitenkään voi olla historiallisia; kumminkin epäilen, että etunimet ovat historiallisesti oikeat, niin että hänen itsensä on ollut helppo päiväkirjassa tuntea todellinen henkilö, jota vastoin jokaisen asiaankuulumattoman sukunimet tulisivat eksyttämään. Niin on asianlaita ainakin mitä siihen nuoreen tyttöön, Cordeliaan, tulee, jonka itse tunsin ja johon päähuomio kirjassa kiintyy; hänen nimensä oli todellisuudessakin Cordelia, mutta sitä vastoin ei Wahl.

Kuinka on siitä huolimatta selitettävissä, että päiväkirja on saanut runoteoksen luonteen? Siihen on helppo vastata, se johtuu siitä runoilijaluonteesta, joka hänessä asuu ja joka, jos niin tahdotaan, ei ole kyllin rikas, taikka jos niin tahdotaan, kyllin köyhä erottaakseen runoutta ja todellisuutta toisistaan. Runollisuus oli se lisä mikä tuli hänestä itsestään. Tämä lisä oli se kauneus, jota hän nautti todellisuuden runollisessa tilanteessa; tämän hän otti jälleen takaisin taiteellisena heijastumana. Siinä oli toinen nautinto, ja nautinnolle oli koko hänen elämänsä perustettu. Edellisessä tapauksessa hän nautti itse esteettisestä, jälkimmäisessä tapauksessa hän nautti esteettisesti itsestään. Edellisessä tapauksessa oli nautinnon sisällyksenä se, että hän itsekkään persoonallisesti nautti osaksi siitä, mitä todellisuus hänelle antoi, osaksi siitä, mitä hän itsestään lisäsi todellisuuteen; jälkimmäisessä tapauksessa hänen persoonallisuutensa ikäänkuin hajosi ja hän nautti silloin tilanteesta ja itsestään tilanteessa. Edellisessä tapauksessa hän tarvitsi aina todellisuutta vaikutuksen synnyttäjänä; jälkimmäisessä tapauksessa oli todellisuus hukkunut runouteen. Ensimmäisen asteen hedelmänä on niin muodoin pidettävä sitä tunnelmaa, josta päiväkirja on syntynyt toisen asteen hedelmänä -- käyttääksemme tuota sanaa jälkimmäisessä tapauksessa hiukan toisessa merkityksessä kuin edellisessä. Runollisuuden on hän siten alituisesti saavuttanut siinä kaksinaisuudessa, joka oli hänen elämälleen ominaista.

Sen maailman takana, jossa me elämme, on kaukana taka-alalla toinen maailma, joka on edelliseen suunnilleen samassa suhteessa kuin se näyttämö, jonka joskus saa teatterissa nähdä varsinaisen näyttämön takana, on jälkimmäiseen. Ohuen verhon läpi näkee ikäänkuin harsomaailman, kevyemmän, eteerisemmän, kokonaan toisenlaatuisen kuin todellinen maailma. Useat ihmiset, jotka ruumiillisesti ovat läsnä todellisuuden maailmassa, eivät ole siinä kotonaan vaan sen sijaan tuossa toisessa. Se seikka että ihminen noin katoaa, melkeinpä tykkänään häviää todellisuudesta, voi johtua joko terveydestä tai sairaudesta. Jälkimmäisestä johtui Johanneksen tila, tuon henkilön, jonka kerran olin tuntenut häntä kumminkaan todella tuntematta. Hän ei kuulunut todellisuuteen, ja kuitenkin hänellä oli paljon sen kanssa askaroimista. Hän pysyi aina sen sisäpuolella, mutta silloinkin kun hän täydellisimmin siihen antautui, hän oli samalla sen ulkopuolella. Häntä ei houkutellut hyve todellisuuden ulkopuolelle, eikä niin tehnyt pahekaan, sitä en ainakaan vielä tällä hetkellä uskalla hänestä väittää. Hän on sairastanut jotain exacerbatio cerebriaa, aivojen kiihottumista; todellisuus ei tuottanut hänelle kyllin tyydytystä, ei ainakaan toisin ajoin. Todellisuus ei häntä musertanut alleen, hän ei ollut liian heikko sitä kantaakseen, hän oli päinvastoin liian voimakas, mutta tuo voima oli sairautta. Niin pian kuin tosi elämä oli kadottanut merkityksensä kiihokkeena, hän oli aseeton, siinä oli hänen puutteensa. Siitä hän oli itse tietoinen kiihotuksen hetkelläkin -- ja tuo tietoisuus se oli hänen sairautensa.