Part 2

— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin helvetin kivet...

Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa. Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.

Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan, kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö. Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat, tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa hauskasti kädessään heilutellen.

Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni, hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.

— Hah—hah—hah—haa... Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka — Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin... Kas niin — hahahahaa — — — Senkin karso!

Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.

Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.

— Pidä puolias, Reega, pidä puolias...

Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus "vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä, raakana. Kuinka kulloinkin halutti.

Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.

Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana, hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää, keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.

Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite... Hän oli kuona ja tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö...

"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin, pukeutunut hienoksi —

Ei mikään auttanut. Houkutellut, rukoillut —

Luvannut suunnattomia lunnaita.

Yhä sama, järkähtämätön kielto.

Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.

Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa. Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja raudanterällä. Sen hän oli vannonut.

Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt...

"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin katselemaan taistelun kulkua.

Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä, vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas ympäristöön.

Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni, sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen, katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta, kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut...

Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina, täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän, sammaltuneen räystään varjot.

Päihtynein kielin sammalsivat he:

— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.

Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.

Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän loisteen, kun he lauloivat:

— Kuningatar haaremin on tulitukka Reega... tulitukka Reega...

Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen. Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän _ei_ saa!

Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.

Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille" perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet halveksimisellansa.

Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki katselivat henkeään pidätellen.

Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin — "sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo, kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri, taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella väisti hänet.

— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin suudelman malja!

Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.

Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.

Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin, jättäen jälkeensä kauniit juovat.

Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin putoaminen ja sirpaleiden särinä...

KUTRIEN KAIPUU.

Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia, kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat valkoisilla vuoteillaan...

He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta...

Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien laineille...

Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin...

Vain yötär valvoi...

Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa... täynnä helmeileviä pisaroita.

Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa poikki, kahtia... Ah...

* * * * *

Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.

Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.

Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät...

Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.

Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.

Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.

Ja soittivat yhden yön...

Soittivat yhdessä...

Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.

Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina...

Ah, ja alottivat laulunsa.

Säe säkeeltä se kohosi, nousi...

Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen...

Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi...

Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella... Poikkileikattuina pätkinä... Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.

Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.

Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita käärmeenpäitä... Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen kauas kulettaa.

Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä loikoileville kultasuortuville...

Ne odottivat uutta yötä.

Ja vaaleita kutreja.

Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi...

YMPYRÄ.

Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena, kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni, kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä, viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.

Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin, sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.

— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.

Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena, huumaavana sateena...

Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana. Tahdon luoda lapsen.

— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.

Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin...

Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.

Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja saivat vereni kuumenemaan.

— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.

— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle, tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.

Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.

— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä sinun ympyröistäsi.

Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.

— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla — ympyrän reunalla?

Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.

— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?

— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?

Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö, jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.

— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.

— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko kaari ympäri...

Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran elävää nestettä suonistani.

— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka, ahdasmielisyys, häväistys...

Niin, niin, tunsin nuo niljakkaat hirviöt —

— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.

— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus... muotokristillisyys...

Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman viettelyksiltä.

He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko oli vallannut jokaisen.

Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri poreili harmaana ja painavana.

Seisoin kammostuneena.

Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.

— Anna minun kuolla, huusin.

— Se ei ole sallittu sinulle.

— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.

— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso, hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua: heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko...

— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua kättäni ja rynnäten häntä vastaan.

Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään vasten.

Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä...

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.

Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.

— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä...

— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin murskaisin nuo vaivaiset tokeet?

Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.

— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin silloin — siksi et uskalla.

— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin aitaa, suusta suuhun.

Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat minulle, nuo niljakkaat hirviöt.

— Hah hah haa ha ha haa... Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi, kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun luovutat ne takaisin, niin sitten —

Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah haa...

Olet meidän, meidän...

Et uskalla...

RIPPILEIVÄT.

Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset, hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä. Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja, keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja...

Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh... Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi...

Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.

Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä paholaista leikikkäästi hännästä.

Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi, koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä. Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.

Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan. Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran, ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen — tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse. Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.

Nytpäs oli leikkikaluja!

Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin. Koko sen sisällys levisi lattialle.

— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"

Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.

— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —

— "Katso, kaksitoista pistettä —"

— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."

— "Ei, sitä hauskempi."

— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"

— "Syö."

— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos rengit."

— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."

— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."

— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."

Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä säilytettiinkin hopeisessa maljassa.

Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.

Elsa punastui.

Jeesuksen kuva, niin?

Sitä hän ei ollut ajatellut.

Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.

Mitäs sitten, jos Kaikuli _syö_ Jesuksen kuvan?

Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.

— "Elsa häviää."

— "Ei, Eero häviää."

Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.

Mutta peli meni tasan sittenkin.

Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.

— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."

— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."

— "Äläs, etpäs voita."

Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään, ihmettelivät, lörpöttelivät —

— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."

Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja kahvelia kilisteltiin.

— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"

— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."

Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut vastausta tuli ovelle katsomaan.

Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —

Mutta sitten —

Hän katsoi tarkemmin.

Mitä tämä on?

Jesus auttakoon, kaikki pastorin pyhät kirjat. Jumalan sana.

Hänen polvensa alkoivat vapista.

Ja tuo... mutta tuo... tuo... tuolla... Jesus Kristus itse...

— "Jumalan ruumis ja veri, jumalan ruumis ja veri" — — — kuin salaman iskemänä vaipui hän kalmankalpeana polvilleen lattialle höpisten kädet ristissä katkonaisia sanoja.

Hän aikoi rukoilla, mutta kieli kuivettui kitalakeen.

Lapset olivat kuin kivettyneet pelosta.

Kauhistuneina katselivat he dominopeliänsä ja vanhoja kirjoja lattialla. He eivät ymmärtäneet rahtuakaan kaikesta.

Laavalle ei juolahtanut mieleenkään ruveta poimimaan noita kakkuja lattialta. Hän ei uskaltanut vetää jumalan vihaa päällensä koskemalla niihin.

— "Jeesus auta, Jeesus auta — ——" mutisi hän itseksensä. Mutta jos jättäisi ne siihen lattialle, iskisi jumalan viha sittenkin kaiken yli. Mitä, mitä, mitä olivat nuo onnettomat lapset tehneet. Jumalan tuomio koko talon päälle...

Vanha Taava luhistui aivan kokoon lattialle.

— "Pastori, pastori, pastoorskaa-aa"... alkoi hän avuttomana huutaa.

Mutta pieni Elsa, vaikka olikin pelästynyt, meni hänen luokseen, koettaen pienillä käsivarsillaan nostaa häntä ylös.

Vanha Taava säpsähti kuin käärmeen pistosta.

— "Jumalan kirottu, mene pois minun tyköäni syntisine käsinesi, joilla olet häväissyt jumalan pyhän ruumiin — — — Jos sinun kätesi pahentaa sinun niin hakkaa se poikki. Parempi on, että sinä tulet kädettömänä taivaanvaltakuntaan, kuin että" — — — mutisi hän höperösti kuin loihtua, silmät palaen päässä ja koko ruumis nytkähdellen. Hän oli aivan kadottanut tajuntansa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Uhrasihan Iisakkikin poikansa — — — Hän syöksähti ylös ja meni viereiseen huoneeseen, jossa juuri suurella veitsellä oli leikannut leipää, otti kiiltävän puukon, palasi se kädessä takaisin ja käski lasten ojentamaan kätensä.

Lapset seisoivat tyrmistyneinä kaapinnurkassa, jonne vapisevina olivat paenneet.

— "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä", huudahti Taava, "tänne, lapset, tänne..."

Lapset kiljasivat kuin yhdestä suusta.

— "Isä, äiti — — —"

Pastori seisoi samassa toisella ovella ja rouva hänen takanaan irroitellen hattunsa nauhoja. Olivat juuri palanneet.

Ilohuudolla riensivät lapset äitinsä luo.

Vanhemmat katsoivat kauhistuneina Taavaan, joka terävä puukko kädessään, kasvot pahasti vääntyneinä, seisoi keskellä lattiaa.

HUKUTTAUTUNUT.