Part 3

Hänen nimensä oli Reet, ja hän oli raikkain ja puhdasverisin saarelaistyttö, mitä ajatella saattaa, Sõrven Säären kylästä, eteläiseltä Saarenmaalta. Isä oli hänellä kalastaja Treiali-Jaan, valkopartainen, muhkea mies, joka hieman nilkutti hylkeenpyynnissä vioittunutta jalkaansa, äiti Panga-Tiiu, samasta kylästä. Paitsi sitä olivat hänen vaarinsa ja mummonsa sekä isän että äidin puolelta jollei juuri samasta Säären kylästä, niin ainakin samasta Jämajan pitäjästä, korkeintaan naapuripitäjistä, Ansikulasta tai Kihelkonnalta.

Niemi, Sõrven Sääri, on nimensä mukainen, se jatkaa Saarenmaan pituutta kolmellakymmenellä virstalla ja kurkoittautuu kauas mereen kohti liiviläisten asuinsijaa, kuurinmaalaista Domesnaesiä, jolle se lähettää vastaan vedenalaiset hietasärkkänsä, kuin tervehdykseksi. Ennen lopullista mereen sukeltamistaan se luikertaa virstan verran kuin keltamahainen, selällään kelluva vesikäärme, kaveten loppupäässään vain lokin leposijaksi.

Sõrve on ammoisista ajoista aina ollut vanhan Jumalan selän takana. Ennen muinoin erotti sen muusta Saarenmaasta Salmejoki, syntynyt saarelaisen väkimiehen, Suur-Töllin, veitsen vetäisystä, nyt pääsee kuivin jaloin yli joen uoman. Mutta yhä vieläkin on se salakuljettaja hyvässä turvassa, jonka onnistuu piiloittautua Takasõrven metsiin: siellä ei näe häntä Jumalakaan.

Meri on Säären ympärillä salakavala ja riuttainen: oikea laivojen kalmisto. Miesmuistoisista ajoista on se hukuttanut laivoja, harva se vuosi. Säären polvilumpion kohdalla oli maailmansodan ensimmäisiin vuosiin saakka vilkkumajakka, pelastusasema ja rantavartiosto, siksi kunnes saksalaislaivojen tykinkuulat pyyhkäisivät sekä ne että osan Säären kylää pois maan pinnalta. Mutta kaikista majakoista huolimatta on osaltaan juuri sõrvelaisia ranta-asukkaita varten luotu vanha, keskiaikainen laki, joka uhkasi rantarosvoja kirkon armopöydästä erottamisella ja käski heittää heidän ruumiinsa mereen samalta paikalta, missä he olivat rikkoneet "maan ja meren Herraa sekä uskovaisia vastaan", kun sensijaan taas haaksirikkoisten pelastajille oli luvassa vuoden ja neljänkymmenen päivän synninpäästö.

Tätä Sõrven Säären hiekkanauhaa pitkin oli Treiali-Reetan tapana juosta piipertää pikkutyttönä kuin rantalinnut, aina kauemmaksi, aina kauemmaksi, kunnes vaahto tarttui varpaitten lomiin, pehmeänä kuin pellavakuontalo, ja hietasärkkä katosi suureen sineen. Silloin vasta Reet pysähtyi, äärimmäiselle kielekkeelle, jalat jo vedessä, kahden aavan ulapan, Ruotsinmeren ja Lõpemeren yhtyessä hänen lapsenjaloissaan.

Hän oli aito pikkuinen sõrvelaisneito jo pienestä pitäin, tämä Reet, musta hame pitkä, kainaloista alkava ja laskoksille kurottu, helmasta puna- ja valkoraitainen, laskoksien vakuudeksi kaikkien sõrvelaistaiteen sääntöjen mukaan leivinuunissa käytetty, -- päässä punainen piippolakki, jonka tupsu tanssi tuulessa vaaleitten hiussuortuvain kanssa kilpaa, -- kaukaa katsoen kuin mikäkin punapäinen kärpässieni.

Hänen lapsuutensa kului tällä lakealla, yksinäisellä rantamalla, jossa miltei kylän joka talolla oli oma kivijalustainen tuulimyllynsä. Hän kasvoi venehylkyjen keskellä, jotka hietasärkillä vetelehtivät, laitalaudat parempiin tarpeisiin vietyinä, ikäänkuin suuret luurangot vihertävine kylkiluineen, joitten lomitse pikkuturskat ja silakanpojat pujahtelivat. Hän keräili hiekalta kiviä, joissa oli muinaisten etanain ja meriäyriäisten jälkiä, ja toisia, jotka olivat huokoisia kuin kivettyneet pesusienet.

Keväisin sensijaan oli majakan jalustalla joka aamu kuolleita muuttolintuja, jotka paluumatkallaan kaukaisista maista pesäpaikoilleen saarenmaalaisille luodoille ja särkille olivat iskeneet päänsä murskaksi houkuttavaan ja kavalaan majakkalyhtyyn. Reet itki katkerasti näitten kaukaisten vieraitten kuolemaa, ja hänestä ne olivat perin säälittäviä, mutta majakanvartia otti asian käytännöllisemmältä kannalta: hän valitsi niistä syöntikelpoiset, pani pataan ja paistoi ateriakseen.

Treiali-Jaan, Reetan isä, ja hänen lankonsa Poleühtid kuuluivat molemmat pelastusveneen miehistöön. Poleühtid oli väkäleukainen, kipparipartainen vanhapoika, miehuutensa päivät ulkomaalaisella laivalla purjehtinut. Huhu oli itsepäisesti tahtonut tietää hänet pitaaliseksi, mutta silloin oli Poleühtid kahdella todistajalla saunassa tarkastuttanut ruumiinsa ja luvannut katkaista pari kylkiluuta jokaiselta, joka uskaltaisi vielä sanoa häntä pitaaliseksi; senjälkeen jätettiin hänet rauhaan. Hän asui lankonsa luona; kun tykinlaukaus pelastusasemalta pamahti, oli heidän neljännestunnin kuluttua oltava paikoillaan kunkin hankaimensa ääressä pelastusveneessä kuuden muun kylänmiehen keralla, millä Jumalan säällä hyvänsä. Heidän öljytakkinsa ja kaapunsa odottivat venevajassa.

Myrskyisten öitten jälkeen tarjosi Säären ranta aamun valjetessa valtavan näyn: se oli täynnä laineitten irtimyllertämää _lamua_, merilevää, joka paarmasi keltaisen särkän pitkinä mustanruskeina palteina, ja ajelehtivaa lastia. Koko kylän väki oli liikkeellä, miehet, vaimot ja lapset, ja pelastustyö täydessä käynnissä. Niin oli ollut satoja vuosia takaperin tällä Sõrven Säären rannikolla, ja niin oli nytkin. Se oli apaja, aina uudistuva nuotanveto. Meri antoi kaiken, antoi elatuksen, antoi ajopuun, laivojen sirpaleet, kallisarvoisen saaliin. Muutaman päivän kuluttua venyivät pitkät kuormajonot Kuresaarta kohden. Ja lain mukaan tuli pelastajan osaksi neljännes saaliista, jos se oli vähemmän kuin virstan verran rannasta, ja kuudennes, jos se oli kauempana.

Nämä olivat juhlahetkiä, muuten oli elämä Sõrven Säären kylässä vilkkumajakan ympärillä yksitoikkoista ja yksinäistä. Kuresaareen, saaren ainoaan kaupunkiin, oli viidettä penikulmaa. Kesäisin olivat kotosalla vain vaimot, lapset ja vanhukset, syksyllä sensijaan, miesten mereltä palattua, soi iltaisin säkkipilli ja hanuri, ja vietettiin häitä, kun oli kerrankin aikaa, summakaupalla, viidetkintoista yhteen menoon. Pantiin kotiolutta, maltaista ja suopursuista, siihen sekaan viinaa, omenoita ja hunajaa; se kellisti miehen. Koko kylä remusi jonkun viikon; sitten tuli talvihorros meren jäätyessä, ja keväisin haettiin Säären taloissa esille kätkyet.

Niin kului elämä Sõrven Säärellä.

Ja niin olisi kulunut nuoren Treiali-Reetankin elämä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut kaukaisempiin tähtiin kirjoitettu.

Reet oli ehtinyt jo pariinkymmeniin. Hänellä oli aitassaan orsilla tallella seitsemän sorvelaishametta, kaikki omakutoisia, musta, keltaliepeinen suruhame kahdeksantena, värillisiä liivejä ja piippolakkeja vuosien varalle, ja punaisen kirjovakan täysi sukkia ja kintaita. Hän teki kesäisin kaikki miehen työt, kuten aito sõrvelaisnainen, tarttui puuauraan ja kynti ajohiekan uhkaaman perunamaan, mutta raadanta ei näyttänyt kuihduttavan hänen tervettä saarelaiskauneuttaan. Päinvastoin se puhkesi meren ahavassa yhä verevämpään kukoistukseen. Hänen hiuksensa, joita hän sunnuntaisin voilla silitti, olivat hiekanväriset, kädet ja jalat pienet, lanteet leveät, leuassa vähäinen, houkutteleva kuoppanen.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt kotisaartaan ulompana ja Kuresaaressakin vain lasketut kerrat. Syksyt hän tanssi kaikissa häissä, mitä Sõrven Säärellä vietettiin, mutta hänen omistaan ei ollut vielä mitään tietoa. Hän ei pitänyt niillä kiirettä, ja äiti, Tiiu, soimasi hänen odottavan saksoja muka.

Eräänä kesänä sattui sitten suuri luoteismyrsky, josta Sõrven rantarahvas vielä vuosikausia puhui. Miehet olivat ulkona koko yön; päivän koitteessa oli meri repeytyvien pilvijärkäleitten alla äkeä, sapenkeltainen, ja osa särkkää näkymättömiin uponnut; iso ulkomaalainen laiva oli haaksirikkoutunut Ruotsinmeren puolelle, lähelle Säärtä.

Treiali-Jaan ja Poleühtid toivat veneessään, joka oli vesilaitaan saakka täynnä pelastettuja kahvisäkkejä, maihin miehen, jonka he olivat tavanneet ajelehtimassa laudankappaleen varassa.

Mies oli niellyt kunnolla merivettä, arveluttavat määrät, ja oli muutenkin ruhjoutunut; hänet pantiin Treialin mökin peräsänkyyn, jossa hän makasi puhumattomana kuin ajopuu.

Hän oli keskipituinen, vanttera, ja tukka musta kuin terva, ruumiiltaan ruskea, ja siniset ankkurikuvat käsivarsissa. Hampaansa hän oli puristanut niin tiukasti yhteen, että ne täytyi puupalikalla avata, ennenkuin viinaa saatiin kurkkuun kaadetuksi.

Treiali-Reet joutui hoitamaan häntä. Hän istui vuoteen vieressä kädessä sukankudin, josta oikea sõrvelaistyttö ei unissaankaan luovu, ja puikkoja liikuttaessaan hän katseli miestä. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin mustaa kuin tuon miehen tukka. Se oli niin mustaa, että se miltei viherti, kuten kukon pyrstöhöyhenet.

Miehen kädet alkoivat hapuilla, ikäänkuin jotain kaivaten. Reet seurasi sormien haparoivia liikkeitä, keksi nauhan miehen kaulassa ja veti paidan alta esiin neliskulmaisen, punaisen vaatetilkun. Niin pian kuin hän oli pannut sen miehen käsiin, rauhoittuivat ne heti, sulkeutuen kangaspalan ympärille.

Kolmantena päivänä alkoi mies jo puhua. Mutta se oli tuiki ihmeellistä ja laulavaa mongerrusta, jota ei kukaan ymmärtänyt. Se ei ollut saksaa eikä venättä, mutta ei myöskään engelskaa, sanoi Poleühtid.

Silloin mies alkoi viittilöidä käsillään, jotka kävivät vielä väleämmin kuin kieli, ikäänkuin jokainen sormi erikseen olisi puhunut omaa kieltään.

Reet auttoi hänet istualle, osoitti ikkunasta merta, sitten miestä itseään ja pudisti päätään.

Hän ymmärsi, että mies tahtoi tietoja toveriensa ja laivan kohtalosta. Ja hänen sydämensä keventyi, kun mies taas vaipui unenhorrokseen.

Seuraavana päivänä oli mies jo jalkeilla. Hän pudistelihe kuin vedestä noussut koira, oikoi jäseniään, eikä häntä enää mikään näyttänyt vaivaavan. Hän seurasi Reetaa rannalle, kun tyttö meni kaloja perkaamaan, ja sieltä pyykkipadalle. Hän ei jättänyt Reetaa hetkeksikään, hän kulki tytön jäljissä karjapihaan ja karjapihasta kaivolle.

Venäläinen majakkapäällikkö tuli häntä puhuttelemaan ja vaatimaan papereita, mutta mies käänsi taskunsa nurin, ja asia jäi siihen.

Treiali-Jaan oli edellisenä päivänä lähtenyt purjeveneellä Hiidenmaalle, ja miesväestä oli Poleühtid yksinään kotona. Illalla kun Poleühtid tapansa mukaan ennen maatapanoaan meni vetämään haikuja ison merran luo rannalle, oli hän näkevinään kalaveneen takana kaksi varjoa, jotka sulautuivat yhteen hiekalla. Hän siirsi silloin piippunysänsä miettiväisesti suunnurkkauksesta toiseen, hänellä oli omat ajatuksensa.

Vielä samana iltana hän mennä köntysti satamaan kuulustelemaan Riigaan tai Vindaviin lähteviä laivoja ja sopi vanhan Eitean kanssa, että tämä ottaisi viedäkseen muukalaisen Kuurinmaan rannikolle, heti otollisen tuulen tultua.

Tämän tehtyään Poleühtid rauhoittui. Mennessään Reetan aitan ohi hän kuin sattumalta koetteli ovea, mutta se oli sisältäpäin säpissä, ja kaikki oli hiljaista, tuulimyllyjen liikkumattomista siivistä ja avosuin nukkuvista merroista alkaen.

Kun Poleühtid seuraavana aamuna merkkien avulla yritteli selittää vieraalle matkan mahdollisuuksia, hämmensi Reet paraikaa perunakeittoa avonaisen lieden ääressä koukusta riippuvassa padassa. Ja tulen hehkusta huolimatta hänen nuoret, verevät kasvonsa kalpenivat äkkiä, melkein saarenmaalaisen kalkkikiven karvaisiksi, ikäänkuin sydän yht'äkkiä olisi imenyt kaiken veren itseensä kuin sieni.

Hän istui hetken aikaa nokisella liesikivellä, mitään puhumatta, nosti sitten keiton tulelta ja lähti aittaansa.

Siellä oli viileää ja hämärää. Orsilla riippuivat omakutoiset hameet, kaikki kapiot, joita hän vuosikausia oli valmistanut.

Kaikki jäisi ennalleen, Säären kylä ja tuulimyllyt, venehylyt rannalla ja jokasyksyiset häät säkkipillin säestyksellä.

Ja hän, Reet, Treiali-Jaanin tytär ja Poleühtidin sisarentytär, hän menisi naimisiin jonkun säärenkyläläisen kanssa, niinkuin kaikki hänen tyttötuttavansa ja koko sukunsa ennen häntä.

Mutta vierasta hän ei näkisi, ei ennenkuin ylösnousemuksen kellot kaikuisivat ja sinne tänne sirottuneet luut toisiaan kutsuisivat!

Illalla tuli vanha Eitea ilmoittamaan, että purjelaiva Berta oli lähtövalmiina ja tuuli nousemassa luoteisesta; seuraavana aamuna, heti päivän sarastuksessa, oli lähdettävä.

Vieras istui vuoteensa laidalla ja rasvasi hylkeenihralla saappaitaan; hän näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys.

Hän veti saappaat jalkaansa ja lähti rannalle, hetken päästä hiipi Reet myös tuvasta. Ison merran luona he tapasivat; meri oli täynnä pientä, hilpeää aallonviriä, ja kylän tuulimyllyt kaikki käynnissä.

He lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta kulkemaan poispäin pitkin rantaa, vajoten ajohiekkaan joka askeleella, ja kylä jäi kauas heidän taakseen.

He kulkivat aivan lähetysten, käsivarret toistensa vyötäisillä, toisiinsa puristautuneina.

Etäämpää rannalta he löysivät veneen ja soutivat merelle. Reet souti, kuten ainakin saarelaisnaiset, vieras istui perätuhdolla.

He laskivat maihin parin virstan päähän laakealle rannalle, joka ei kasvanut muuta kuin karkeaa saraheinää. Se oli täynnä tyhjiä vesilinnun pesiä, ja heidän jalkansa särkivät joka askeleella munankuoria. Muuan maamyyrän heimolainen oli kaivertanut ontoksi koko maanpinnan, ja hiekkamättäät olivat täynnä aukkoja. Näkymätön rantaneilikka tuoksui jossain saraheinän ja hiekan kätkössä.

Muutamat suuret _laglet_, villihanhet, nousivat lentoon heidän tullessaan.

Aurinko laski, _päike läks jumalihe_, -- meni jumalien kotiin.

Siellä, karkeassa saraheinässä, kajavien kirkuessa heidän päittensä päällitse, he viettivät hyvästijättönsä hetken.

Seuraavana aamuna vieras lähti, ja Eitea vei hänet Berta-laivallaan Kuurinmaalle.

Hän ei koskaan tullut takaisin. Mutta yhdeksän kuukautta hänen lähtönsä jälkeen toi Treiali-Reet ilmoille pojan, jolla oli musta tukka ja ruskea iho.

Hän muutti myöhemmin poikineen Säären kylästä vielä etäisempään ja yksinäisempään kylään. Hän elätti työllään sekä itsensä että poikansa, myöhemmin elätti poika hänet.

Hän oli rauhallinen ja pelkäämätön, kuten ihminen, joka on osansa saanut eikä enää sen yli halua. Hänen pojastaan tuli mainio merenkävijä, ja hänellä oli vuorostaan joukko lapsia, kaikki mustapintaisia, kuten hänkin. Hänen jälkeläisiään elää vieläkin samassa kylässä, jonka vaaleaverisestä väestöstä he jyrkästi eroavat. Merimiehinä he ovat saaren parhaita, meressä heti lapsesta lähtien kuten vesilinnun pojat.

Ja niin tuli valkoverisestä Treiali-Reetasta kantaäiti tummalle suvulle, jolla oli rohkeampi ja polttavampi poljento verissään, kaukaisten vesien ja seikkailujen ikävä.

MUUAN RAKKAUSTARINA

Nyt on jo ammoin kaikki ohi, kahdeksaskymmen käsissä, sormet kihdin koukistamat, jaloissa särky, vaikka kuinka kuppuuttaisi, -- multa alkaa puoleensa repiä.

Lapsuudestani en puhu sen pitempiä, tietäähän sen, köyhän lapsen. Äitimuori vain sattui ylen ankara, liekkö liika työ kovettanut, vai oliko jo luonnostaan, en tiedä. Sain kerrankin iltamyöhällä tuvan avaimen kantaakseni, kun jostakin kyliltä tultiin, ja sitä sitten lystikseni heilauttelin hyppysissäni, heilauttelin, kunnes ruohoon putosi ja siihen kohdalleen hukkui, kuin maan rakoon mennen. Etsittiin sitä lyhdynkin keralla, ei vain löytynyt. Äiti silloin katajanrisulla pieksi minut, ison tytön, pahanpäiväiseksi; siitä asti kannoin kaunaa, enkä ottanut oikein unohtaakseni. Olisi edes koivunoksan ottanut! Isä sensijaan oli perin hyvä mies eikä meihin lapsiin kajonnut, mitä joskus talvella suutaroidessaan lestillä tai kengänpohjalla päähän kopautteli.

Kuudentoista vuotiaana piti kodista pois, veljet olivat lähteneet jo merille. Otin vuosipestin samaan pitäjään, keskulaiseen taloon. Palvelin siinä parisen, kolmisen vuotta, aikaihmistyin, kasvoin pituutta, ripilläkin kävin vasta palveluksessa ollessani. Tein työtä, mitä vain eteeni pantiin, lasta korjasin, lehmiä ruokin ja maantyössä kävin, mitä vain, en koskaan paljoksunut. Sain vaatetta palkakseni, villaisen vaatekerran, paitakangasta ja kaksi paria kenkiä, rahaakin jo aloin saada kymmenen ruplaa vuodessa. En ollut erin kaunis muodoltani enkä mikään, olinhan vain tavallisen ihmisen kuvio, tukkaa vain kasvoi niin ylenpalttisesti, ettei tiennyt mihin panna, ihan päänsäryn sain palmikosta. Olin iloluontoinen ja muutenkin ihmisten seuraan sopeutuva, ihmiset minusta aina ovat pitäneet ja seuraansa hakeneet. Itsekin olen sitä ihmetellyt, kun en ketään kumartele enkä edessä kiitä, tosin en takanakaan koskaan pahaa sanaa kenestäkään puhu.

Mikäpäs siinä siis minun oli mennäkseni, eivät painaneet vuodet, eivät murheet, kävin kaikki kylän kiikut ja tanssit, kuin maailman lapsi ikään, tappelupukareita vain en sallinut enkä heidän seuraansa lähtenyt.

Tuli sitten syksyllä samaan taloon Kärlan pitäjästä uusi renki, Laur-niminen, hyvä käsistään, luonnostaan rehti, mies miehen tekoa. Se oli kai niin minun osalleni määrätty, koska kohta toinen toiseemme mielistyimme ja rupesimme yksissä olemaan, niinkuin nuoret ovat, kävimme tansseissa ja Kuresaaren kaupungissa markkinoilla. Aittaani vain en laskenut häntä, vaikka monesti pyyteli ja taisi suuttuakin, kun en suostunut.

Ihmiset rupesivat meitä härnäilemään ja kihlattuna parina pitämään, emmekä mekään enää kieltäneet, mitä turhasta salata, kun kerran niin oli. Kynttilänpäivän aikoihin toi Laur sormuksen kaupungista, -- tuossa se on vielä sormessani kihtisormuksen vieressä! -- ja silkin, isokukkaisen. Aloimme jo vähin kuulostella moisiolta mökin paikkaa itsellemme, mutta häitä emme vielä kiirehtineet, nuoria ja köyhiä kun olimme molemmat.

Ja niin meni se rakkaus syvälle sydämeen, ettei sitä sieltä enää muu kuin kuolema irti saane.

Mutta Jumala se on semmoinen, että se suolaa joka ihmisen kakun, aina määränsä mukaan.

Kirkkoherra rupesi tahtomaan Lauria kuskikseen, ja niin joutui Laur pappilaan, kymmenen virstaa talosta, missä minä palvelin. Ja siellä se sitten tapahtui. Oli siellä kirkkoherralla piikaihminen, Epp-niminen, Lauria vuotta paria vanhempi, sellainen lyhytkaula, lihavanläntä, -- kuinka lie tullut, vaan Laur laittoi sille lapsen. Mikä lie tullut erehdys, yhdessä kun aina olivat, liha on heikko, ja synti makea.

Minä kun kuulin siitä, ja kohtahan se tiedoksi tuli, niin sisuni koveni, ihan kivikovaksi, nuori kun olin ja veriltä kärsimätön vielä. En ottanut Lauria puheilleni, kirjeet palautin ja Eppua vihasin, panettelinkin, nimitin rumilla nimillä. Kuka tietää, ehkä olisin sentään ajan-oloon taas leppynytkin, ja kaikki parhaaksi kääntynyt, mutta kirkkoherra puuttui puolestaan asiaan ja rupesi vaatimaan, että Laur naisi Epun. Siinä se sitten oli. Mikä siinä enää rengin neuvoksi, esivalta oli ankara, tekonen tehty, ja vielä lisäksi, kun sattuikin olemaan itsensä kirkkoherran piika. Ei siinä pitkiä puheita pidetty, kuulutuksiin pantiin, ja häät vietettiin ristiäisten kanssa yksin tein.

Mutta minulle koitui siitä kova paikka. En tiedä, lienevätkö kaikki luojanluomat samanlaisia, vai olisinko tullut muita herkkäverisempi, sen vain tiedän, että syvälle otti. Tulin kuin nöyräpäiseksi, sairaaksi vallan, makasinkin monta viikkoa, aina vain poltteessa. Kerran olivat jo luulleet hengenkin lähteneen ja panneet virsikirjan rinnalleni, lähtövirrenkin veisanneet, mutta Isämeitää luettaessa olinkin avannut silmäni. Mutta tukkani lähti taudin jälkeen tykkänään päästä, niinkuin haravalla heinää tuli joka kerta kammalla sukiessa, mitä niskaan lie jäänyt lyhyt saparo. Kokosin lähteneet hiukset ja laitatin niistä Kuresaaressa palmikon, -- muistoksi muka. Jalkeille kun pääsin, lähdin sen tien pois koko paikkakunnalta, otin pestin Kuresaareen, apteekkarin luo.

Siellä, vieraissa, oli kevyempi ollakseni. Mutta eräänä päivänä, kun juuri pihanpuolisilla portailla ahvenia perkasin, näin Laurin tulevan portista pihalle. En näkevinäni ollut, veitsi vain alkoi käydä käsissäni niin väleästi, että suomukset sinkoilivat.

Tuli Laur aivan lähelleni, portaitten alapäähän seisattui, ei edes päivää sanonut, vaan kohta suoraan asiaan, että: "Maret, oletko minulle vihoissa?"

Minä tätä kysymystä kohta sydämessäni säpsähdin, mutta en sanonut muuta kuin: "Mitäs minulta kysyt, -- puhukin, hyvä mies, muuta asiaa. Mene vaimosi luo, onhan sinulla Epp, mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"

Niin sanoo taas Laur ja sieltä portaitten alapäästä katsoo:

"Sinua minä vain rakastan, että sen nyt tiedät, Maret."

Silloin nousi taas minulle luonto, oikein se vanha Aatami, menin sisään, hain kätköstä sen palmikon, mikä minulta taudin aikana oli lähtenyt, vein portaille ja näytin, otin huivinikin ohenneilta hiuksiltani. "Näin minä olen sinua surrut", sanoin. "Mutta nyt mene rauhaan, ja olkoon sinulla onni osanasi kaikissa edesottamisissasi."

"Maret", sanoo Laur eikä ota mennäkseen. "Pahoin tein, tiedän sen. Etkö sinä enää yhtään minusta huoli?"

Mutta silloin minä taas sydämystyin ja sanoin:

"Se on synti ja häpeä, että toisen vaimon mies tulee ja puhuu, mitä ei enää puhua sovi. Ettäs näytätkin minulle näkösi viimeistä kertaa."

Sipaisin käteni puhtaiksi suomuksista, menin vielä kerran sisään ja toin sormuksen ja silkin.

"Tuossa on, -- otakin omasi", sanoin.

"En ota minä niitä, -- sinun ovat", se sanoo ja punoittaa kuin vihapäissään.

Panin ne portaille ja niine hyvineni lähdin, ahvenet vein mukanani, en taakseni katsonut.

Silloin se meni, näkyi sentään silkin ja sormuksen portailta korjanneen. Vielä kerran lähetti minulle poikasen kautta sanan, että tulisin sunnuntaina kirkolle sakariston kohdalle, -- en mennyt enkä vastausta lähettänyt.

Sen tien se meni. Meni eikä takaisin tullut. En kutsunut minä, eikä tullut hän. Mutta mihinkä ihminen ikävästään ja rakkaudestaan pääsee?

Se on sen ihmisen ikävä semmoinen, että se juoksee kuin pitkin lankaa, penikuormia.

Päivällä vielä menettelee, on askarrusta ja touhua, köyhällä piikaihmisellä liiatenkin, tämän maisen maailman melua yllin kyllin. Mutta kun tulee yö, ja yksin vuoteellasi valvot, ja sattuu vielä olemaan tuollainen suviyö, ei iltaa, ei aamua, yhtä kuultoa taivaalla vain, silloin sen povessasi tunnet, ettei mikään muu kuin kuolema ikävääsi irroita.

Ja senkin tiedät, että jossain on valveilla toinen, ei tule uni senkään, vuoteellaan valvoo ja sinua ikävöi.

Kuulin minä heistä silloin tällöin yhtä ja toista, vaikka en kysellytkään, aina niitä kontinkantajia löytyy. Jotkut kai luulivat minua sillä hyvittävänsä, toiset tahtoivat nähdä mielipahaani, niin on ihmisen luonto. Kuuntelin aina niinkuin olisi vieraista puhe ollut. Laur oli heittänyt kuskina-olon silleen ja ruvennut itselliseksi, asuivat jossain mökissä moision maalla, vain huoneet olivat omat. Oli heille syntynyt vielä toinenkin tyttö, ensimmäisen lapsen lisäksi, joka oli tyttö sekin. Elivät, kituuttivat, niinkuin kaikki muutkin pien'eläjät, ei se sen kummempaa ollut. Kituliaaksi vain kuului Laur viime aikoina muuttuneen, koska Epp oli käynyt meidän apteekissa tippoja saamassa, rinnanpoltteeseen vai mihin lie pyytänyt.

Meni taas muutama vuosi, -- minä yhä vain samaisella apteekkarilla palvelin, -- kun eräänä syyskuun päivänä tulee se Laurin vaimo, se Epp, luokseni ja sanoo:

"Nyt taitaa Laur mennä, etkö tulisi vielä kerran katsomaan?"

Sydämeeni tuikaisi kuin tulisella neulalla, mutta olinpa ylpeä sitä näyttääkseni ja kaikkein vähimmin Epulle. Kysyin vain, niinkuin olisin oudosta tiedustanut:

"Laurko se minua tahtoi?"

Sanoi Epp ja aivan nöyrästi sanoikin:

"Laur itse, -- kuinkas muuten."

Katsoin sitä, ja sydämeni hieman heltyi, ajattelin: oletpa tainnut kärsiä sinä, jos minäkin! -- niin oli muuttunut ja kellastunut Epp.

Menin sitten sen kanssa. Leipurin ohi mennessä poikkesin vielä ja ostin kaksi nippua vesirinkilöitä.

Sillä ei ollut hevosta, Epulla, mentiin jalan, kahden kesken. Syksy oli, pihlajissa marjat, orjantappuroita kiulukoineen kahden puolen tietä. Ei puhunut Epp enkä minä. Kerran vain kysäisin:

"Jokos se on Laur kauankin sairastellut?"

Johon Epp vastasi:

"Johan se on kolmatta vuotta."

Sitten mentiin vaiti loput viisi, kuusi virstaa. Eikä se matka sen pitempi ollutkaan.