Part 2

"Olin nähnyt heidän lähtevän yhdessä kävelemään, keskellä kirkasta päivää, pitkin kujaa, kaikkien nähden. Niin varomattomia tai niin sokeasti rakastuneita he olivat. Hiivin silloin pitkin peltovieriä heidän jäljissään, kadottamatta heitä hetkeksikään näkyvistäni, ja koko ajan näin hänen viheriän päivänvarjonsa, jonka rinnalla kaikki muu viheriä väri, puitten lehdet, itse ruohokin, ikäänkuin kauhtui, kävi kalpeammaksi.

"Yht'äkkiä he katosivat tiheään, miehenkorkuiseen ruispeltoon, jota ei vielä oltu leikattu. Vilja meni umpeen heidän takanaan, kaikki nuo tuhannet ja taas tuhannet korret sulkeutuivat heidän rakkautensa ympärille kuin varjelevaksi muuriksi.

"He olivat kiinni, auttamattomasti, -- minun vallassani. Heidän kohtalonsa oli minun käsissäni.

"Heittäydyin pitkäkseni apilavainiolle, joka oli jätetty siementä kasvamaan. Ruispelto lainehti vieressäni hiljaa, tuleentuneena, leivoset ponnahtelivat ilmaan, mutta eivät laulaneet.

"Ajattelin omaa kostoani, sitä, että hän nyt oli käsissäni, että hänen päästäkseen huomaamatta pellosta täytyisi muuttua yhdeksi noista punakirjavista perhosista, jotka niin laiskasti ja viivähtäen lentelivät yli viljan.

"Ajattelin, kuinka hänen sieraimensa värähtelivät ja elivät, kuinka hän tuoksui tuoreelle ruoholle ja ruiskukalle kulkiessaan ohi, tuoksui kuin tuo liian kukkiva, liian kypsä apilapelto, jossa lepäsin.

"Ensi kertaa heräsi minussa aavistuksena tieto rakkauden olemuksesta. Mutta ei omastani, ei kiduttavasta, tuskallisesta tulesta, joka paraikaa poltti veriäni, vaan siitä, minkä tunsivat nuo kaksi tuolla ruispellossa.

"Kuinka äärettömän onnellisia he olivat, -- äärelliset, kuolemaantuomitut, katoavat ihmishiukkaset!

"Samalla ilmestyi metsäherra kuusikon laitaan. Näen hänet vieläkin tänä hetkenä, hänen värittömät ja alakuloiset silmänsä, joissa paloi tuska ja epäluulo, hänen liian pitkän tukkansa ja parransänkeä työntävän posken. Hänen vaatteensa olivat täynnä kuusenneulasia.

"Jokin riemahti minussa. Kosto ihan työntyi suoraan pivooni. _Minä_ olin tällä hetkellä kolmen ihmisen kohtalon valtias.

"Metsäherra kääntyi puoleeni: 'Nuori mies', hän sanoi, -- 'oletteko nähnyt vaimoani?'"

"Silloin, -- niin, silloin minä vastasinkin:

"'Aivan niin. Näin hänen äsken menevän tuota metsäpolkua. Hän oli yksin.'"

"Hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi menemään, minne viittasin. Hänen tukkansa oli niskasta leikkaamaton, hänen käyntinsä laimea ja onnettoman miehen.

"Mutta minä nousin, hiivin pois, painuin metsiin, makasin suosyvärin reunalla ja katkoin kaksin käsin suopursuja ja palasin vasta yösydännä kotiin."

RUUTANALAMMIKKO

Liivinmaalaisten talojen läheisyydessä näkee usein lammikkoja, saviperäiseen maahan keinotekoisesti kaivettuja syvennyksiä, joihin on keräytynyt kerros pohjavettä. Paahtavimmassakaan helteessä ne harvoin jäävät kokonaan kuiville. Niissä liotetaan pellavia taikka kasvatetaan ruutanoita; hanhet ja ankat räpylöivät niitten seisovassa vedessä; suuremmissa pestään pyykkiäkin. Rantojen jyhkeärunkoiset raidat tai hopeapajut ilmaisevat jo kaukaa niitten olemassaolon; vesi niitten katveessa on iäti mudankarvaista, sammakonkutuista, huolimatta taivaan väristä, eikä sillä ole veden tavallista, raikasta eloisuutta. Se on kuollutta vettä, tuomittu hiljalleen mätänemään savisessa kulhossaan, ja ruutanalammikkojen yllä on ahtauden, minnekkäänpääsemättömyyden ankeus.

Leena Merjamin elämä oli alun alkaen tällainen ruutanalammikko.

Isä oli hänellä _popsnik_, muitten mailla eläjä, jostain Peipsin-puolisesta pitäjästä. Vanhoilla päivillään ukko leskeksi jäätyään otti toisen eukon, häijyn, ärhentelevän, ja niin meni Leena Merjamilta yhdellä kertaa isä, meni koti, punaherukat ja _suislepa_ -omenapuu, omat istuttamat menivät, ja vieras käsi taittoi kesäisin murtuneet sydämet akkunan alta. Veli sensijaan vietiin jo Japanin sotaan ja sinne jäi; Leena peri hänen räätälinkoneensa.

Joutuessaan töihin suuren sotavuoden alussa samaan taloon, mihin Hain Murro puutarhuriksi, Leena Merjam oli jo ikäihminen, lähemmä neljänkymmenen. Hän oli noita hiljaisia, kalvahkoja, joitten tunteen voimaa on vaikea mitata, ennenkuin se äkillisesti purkautuu; sydän jo kasvavasta tytöstä heikko, vartalo yhä hintelä ja nuori, silmät lauhkean ruskeat, sormenpäät täynnä neulanreikiä.

Leena Merjam teki työtä vinokattoisessa ullakkohuoneessa, josta näki puutarhan ja ruutanalammikon. Eräänä kevätpäivänä tuli Hain Murro taluttaen hevosta, joka edellisenä päivänä oli ostettu markkinoilta entisen pakko-otolla viedyn sijaan. Hän vei sen suoraan kaivon kiertopumpun eteen, aikeissa valjastaa sen.

Uusi hevonen oli nuori, ratsun rotua, työhevoseksi liian kiihkeäverinen, -- jalat korkeat, valkosukkaiset, kaula ylvästelevä, harjanheitto ylimyksellinen.

Niin pian kuin mies oli saanut hevosen pumpun varteen polkemaan kaivon ympyrää, tekikin se jo kolmannella askeleella tenän. Se ei astunut enää askeltakaan, kaikista kehoituksista huolimatta. Sen jalorotuinen ruumis alkoi väristä, ja kaviot iskeytyivät saveen; se seisoi itsepäisesti paikallaan.

Leena katseli yhä jännittyneempänä tätä menoa. Kumpi suoriutuisi voittajana, mieskö vai hevonen? Molemmat, sekä mies että hevonen, olivat hyväryhtistä, komeaa rotua, huimaverisiä ja nuoria molemmat. Mies sydäntyi, sivalsi ruoskalla kapinallista hevosta; -- silloin hevonen äkillisellä riuhtaisulla tempautui irti ja painalsi pellolle, mies jäljissä.

Leena avasi ikkunan paremmin nähdäkseen, ja veri tunki suhisten korviin. Hän kuuli Hainin huudot ja kiroukset, yhä kauempaa, ja naapurin lasten kirkunan, jotka juoksivat hevoselle vastaan pitkin kesantoa.

Yht'äkkiä ilmestyivät taas sekä mies että hevonen. Hain tuli hietakuopalta päin, taluttaen hevosta marhaminnasta, saappaat varsia myöten savessa ja lakki takaraivolla, -- silmät vauhkoina kummallakin.

Ikkunastaan Leena Merjam näki Hainin uudelleen valjastavan hevosen pumpun eteen ja hetken päästä sen jo polkevan ympyriäistä rataansa, pää riipuksissa ja kohtaloonsa alistuneena, niinkuin olisi ikänsä kaiken kiertänyt kaivon vipua.

Tämä tapahtui keväällä, huhtikuussa, vainioitten tulvehtiessa päivin vettä, joka öisin jäätyi iljanteeksi. Taivas, joka viikkokausia oli tavoittanut raitojen latvoja, kohosi kuin kansi.

Hain Murro odotti jo tällöin joka päivä sotaankäskyä.

Hän tiesi sen hyvin, kuten sen tiesivät kaikki muutkin talossa, mutta ei ollut siitä millänsäkään, nukkui yönsä rauhassa, milloin ei kyliä käynyt, ja istutti päivin omena- ja luumupuita.

Päivät yhä valkenivat, ja iltaisin laski aurinko punaiseen kuultoon, joka levisi vastakkaiselle puolen taivasta, yli oraspeltojen ja ruutanalammen.

Hain kaivoi kaiket päivät pyöreitä aukkoja, täytti ne ruokamullalla, ja illempana työnsi vesirattaita pitkin puutarhaa valaen puita, jotka aikoivat uhmata taivaan tuulia lakeudella.

Leena Merjam oli ottanut tavakseen iltaisin työnsä päätyttyä mennä ruutanalammikolle, missä Hain täytti vesitynnyriä. Pajut rannalla loistivat urvuista keltaisina, ja veden pinnalla hyllyi viheriää kutua.

He työnsivät rattaat yhdessä ohi navetan puutarhaan, ja Hain keikutti tahallaan aisoja, niin että tynnyristä roiskuva vesi kasteli Leenan rinnan ja hihat läpimäriksi.

Mennessään keittiön läpi vaihtamaan puseroa Leena kuuli Kyökki-Riian ylenkatseellisesti sanovan: "Että viitsiikin, vanha ihminen!" Se sattui, vaikka ei niin kipeästi kuin oli tarkoitettu, mutta kirveli kuitenkin pitkät ajat sydänalassa.

Eräänä päivänä sitten näkivät kaikki yksinäisen ratsumiehen, joka täyttä ravia tuli Ropkan vallantalolta päin yli peltojen taloa kohden. Se oli vallankasakka, joka toi Hain Peedunpoika Murrolle sotaankäskyn.

Leena Merjam oli seisonut pihalla vallankasakan saapuessa. Mennessään ullakolle hän tunsi, että jotain samassa tuokiossa ikäänkuin muuttui kivenraskaaksi, ikäänkuin itse olisi pudonnut ullakolta tai vieläkin korkeammalta läpi lakien ja lattioiden aina alimmaiseen kellariin asti, -- kuin kivi!

Hän haki ullakolta kaikkein hämärimmän nurkan, hyyristyi vanhalle niinimattokasalle ja itki. Hän itki itseään, Hainin sotaanlähtöä ja kaikkea tätä liian myöhäistä. Kävi yhä pimeämmäksi kattoparrujen alla. Yht'äkkiä kuului askeleita, Hain tuli vuorostaan ullakolle, vihellellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; kumartuessaan ottamaan rautanauloja laatikosta hän huomasi samalla Leenan niinimattokasalla.

Hän tukahdutti kirouksen, tarttui käsiksi umpimähkään, sai kiinni Leenasta ja veti viereensä, aivan lähelle. Hän ei kohdannut mitään vastustusta, he jäivät siihen.

Seuraavana yönä he kohtasivat toisensa samoin ullakolla ja vielä sitä seuraavana; senjälkeen Hain Murro lähti.

Oli sunnuntaiaamu, poutainen, tyyni, kaikki lakeuden tuulet lepäsivät, tallin katto kiilsi, ja tyhjä haikaranpesä odotti asukkaita.

Leena saattoi Hainin asemalle ja seesteisessä kevätilmassa taisi melkein kaupunkiin saakka seurata heidän kulkuaan pitkin pellon piennarta. He kulkivat kuin mies ja vaimo, mies edellä, laukku selässä, nainen jäljessä, kädessä nyytti.

Tästä päivästä alkoi Leena Merjamin odotus.

Alussa tuli muutamia nuhraantuneita postikortteja, etäisistä juoksuhaudoista, seuduilta, joitten nimeä rehellinen virolainen kieli ei kyennyt lausumaan. Ne sisälsivät enimmäkseen vain hyvinvoinnin vakuutuksia ja niihin kuuluvan vastakysymyksen, ja nämäkin köyhät lauseet olivat tarkastusleimalla varustetut.

Leena, korttien opastuksella, koetti iltaisin tutkia suurta karttaa, joka nuppineuloilla kiinnitettyjä värilippusia täynnä riippui talon isännän työhuoneessa. Mutta kaikista selityksistä huolimatta jäi hänen tajuntaansa vain joukko risteileviä viivoja ja järjestyksettömiä pisteitä, joitten oli määrä merkitä jokia, teitä tai kaupunkeja. Missä Hain tällä hetkellä oli, ei käynyt hänelle sen selvemmäksi.

Hän tuli toimeen puolella leipäosuudella ja kuivatti loput korpuiksi, jotka lähetti Hainille noihin tuntemattomiin juoksuhautoihin.

Mutta korttien väliä oli aina useampia viikkoja, joskus enemmänkin. Sitten tuli kerran syksymmällä kirje, eikä sen jälkeen enää mitään, ei kirjeitä eikä kortteja.

Leena Merjam aloitti käyntinsä kaikissa mahdollisissa sotaväen virastoissa, tietoja saadakseen; kaikki vahtisotilaat tunsivat vähitellen nuo pienet, kalvahkot, mustan huivin reunustamat kasvot ja ruskeat, anovat silmät. Hän tutki kaatuneiden ja kadonneiden luetteloa sanomalehdissä, panssaroiden sydänparkansa lujuudella kohtaamaan Hain Murron nimen. Mutta sitä ei ollut milloinkaan, ei kuolleitten eikä haavoittuneiden joukossa.

Leena Merjam kävi yhä ompelemassa, kuten oli tehnyt jo parikymmentä vuotta, vuoroin kaupunkipaikoissaan vuoroin maalla.

Hänen sydämensä oli alkanut heikentyä, ja jalat olivat alati ajetuksissa; istuessaan veljeltään perimänsä polkukoneen ääressä häntä usein pyörrytti. Kaupungissa hän tunsi itsensä aina sairaammaksi; hänen ylleen oli tullut outo ja tuskaisa levottomuus, joka lauhtui vain maalla.

Hänen työhuoneensa oli yhä sama kaltevakattoinen ullakkokamari. Sen ikkuna anasti kolmanneksen seinää; siitä näki kitukasvuisen lehmuskujan ja virstamääriä Ranin moision peltoja, paitsi sitä Riigan valtamaantien. Tämä maantie lennätinpylväineen oli lepoa silmälle ja rauhoitti sydäntä; se ikäänkuin irroitti iäti kivistävän odotuksen ja kiidätti sen pitkin kiiltäviä lankoja, jotka pylväästä pylvääseen juosten katosivat Riigan-puoleiselle taivaanrannalle.

Vuodenajat vaihtuivat lakeudella. Tuli kesä, ja ilma oli kuin sulaa lasia, Leenan tehdessä työtä avoimen ikkunan ääressä, heinän ja viljan pölyn miljoonina hiukkasina lennellessä. Mutta syksyllä tiet muuttuivat savitahtaiksi, sänget vainioilla huhusivat toisiaan, ja tuuli vei lehdet lehmuksilta, jotka eivät ottaneet kasvaakseen latvaa tässä tuulenpesässä.

Vaikeinta oli kuitenkin keväisin, toukokuussa, kun taivas alkoi kuultaa raitojen ja tuulimyllyn takaa. Ei tiennyt minne mennä iltaisin, niin oli mielessä verestä kaikki.

Mutta ullakosta erotettiin eräänä päivänä lautaseinällä viljaa varten lukottu aitta, vaarallisten aikojen takia, juuri samasta nurkasta, missä kerran niinimattokasa oli ollut.

Ajat muuttuivat yhä tukalammiksi, syötiin hevosenlihaa, leipä punnittiin kullekin käteen, ja talon isäntä nukkui revolveri pään alla.

Leena yhä odotti.

Sitten, seuraavana talvena, venyi muutamana varhaisena aamuna päättymätön jono peräytyvää sotaväkeä pitkin Riigan valtamaantietä kaupunkiin päin. Heidän tykkivankkurinsa seisoivat vielä illan suussa maantiellä, lähellä yksinäistä taloa, ja niitten korkeihin pyöriin paistoi kuun säde.

Talo lakeudella oli yötä päivää kuin sotaleirinä. Mutta Hain Murroa ei ollut niitten repaleisten ja nääntyneitten olentojen joukossa, jotka tänä helmikuisena päivänä täyttivät maantien.

Kolmannen päivän aamulla saapuivat sensijaan samaa tietä pitkin toiset, valloittajat, soitoin ja lauluin paukkuvassa pakkasessa ja kiiltokypärät sädehtien lämmötöntä, kirkasta aurinkoa.

Leena Merjam seisoi hietakuopan harjalla muitten mukana katsomassa heidän tuloaan. Toiset menivät, toiset tulivat.

Hän vain yhä odotti.

Syyskesästä samana vuonna hän äkkiä sairastui pilkkukuumeeseen, joka oli seurannut sotajoukkojen mukana. Hänet vietiin koleraparakkiin, jossa hän sai maata kahdeksatta viikkoa. Tämän ajan kuluttua hän taas ilmestyi työpaikkaansa, laihana kuin tikku, harmaahipiäisenä ja hiukset kerittyinä martoa myöten. Hän oli vanha, yhdellä kertaa, auttamatta.

Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudin jälkeisestä heikkoudesta, kun toisena joulupäivänä istuessaan jouten ikkunassa oli näkevinään miehen, joka kaupungista päin tullen hietakuopan kohdalta poikkesi kylätielle.

Leena Merjam nousi, mutta jalat eivät kantaneet, hänen täytyi uudelleen istuutua. Silmät ummessa, liikkumatta hän siten istui, kunnes Kyökki-Riia alhaalta huusi häntä. Silloin hän meni, ohimennen peiliin katsahdettuaan, ulkonaisesti tyynenä, huivi päässä ja laihtuneilla harteillaan saali.

Hain Murro seisoi keskellä keittiön lattiaa.

Leena kesti hänen katseensa, ainoastaan sormet saalin alla kenenkään näkemättä koukistuivat, niinkuin olisivat tahtoneet taittaa toisensa.

Kaikki oli ohi, hän ymmärsi sen. Oli kuin hän olisi sen jo kauan tiennyt.

Hain istui keittiön pöytään, ja Riia toi hänelle jouluruokia, verimakkaraa ja rasvassa keitettyä hapankaalia. Hän söi kuin nälkäinen ja kertoi itävaltalaisesta sotavankeudesta, katsomatta Leenaan.

Leena Merjam jatkoi yhä vuosien vieriessä ompelemistaan, milloin kaupungissa milloin maalla. Hänen palkkansa kohosi rahan arvon aletessa kuudestakymmenestä kopeekasta sataan Viron tasavallan markkaan päivässä.

Hän oli alkanut rakastaa ruutanalammikkoa, sen kuollutta, vesikasvien ja sammakonkudun samentamaa vettä, sen minnekkäänpääsemättömyyttä.

Hän oli ottanut tavakseen istua sunnuntainsa ruutanalammikon reunalla, kesäisin maalla töissä ollessaan. Hän tunsi sitä kohtaan hellyyttä, joka oli miltei heimolaisuutta.

LUOLAN KORVA

Vaikka tuomiolle tultaisiin, en silloin enkä nytkään voisi sanoa, kumpaa heistä kahdesta alussa rakastin. Enhän tuntenut silloin vielä rakkautta, tyhmä tyttölapsi kun olin, niinkuin sen nyt tunnen: silmien sokeutta, veren tulipaloja, sielun maailmatmahduttavaa laajennusta. En tiennyt vielä, mitä on rakastaa toista ihmistä, niin että rajat raukeavat kahden olemuksen välillä.

Kaikesta tästä en tiennyt. Ja olikin ehkä ihan sattuma vain, että lopullisesti otin Timuskin enkä Keremiä. Kerem oli silloin juuri nimitetty jonnekin virkaatekeväksi parin kuukauden ajaksi, Timusk sensijaan vietti koko kesän kaupungissa, kuten minäkin. Niin sitten sattui, aivan luonnollisesti, että me sinä kesänä juuri Timuskin kanssa tulimme olleeksi paljon yhdessä. Soutelimme, purjehdimme Emajokea alas ja ylös tai kävelimme pitkin peltovieriä kaupungin ulkopuolella aina metsiin saakka, kuutamossa ja ilmankin kuutamoa. Mitä olisin muutakaan tehnyt joutohetkinäni? Sitäpaitsi, hän miellytti minua, vaikka joskus harmittelinkin hänen liiallista itsehyväisyyttänsä, joka tosin oli vain luonnollisen, terveen ihmisen tasapainoa. Härnäilin häntä siitä, käskin hänen nimittää vikoja itsessään, ja kun hän ei siihen kyennyt, ristin hänet herra Virheettömäksi. Siitä hän sydäntyi, mutta se taas sopi hänelle; sellaisena, tuittupäisenä, hän minua juuri miellyttikin. Ja muuten, minkäpä hän luonnolleen mahtoi, hän nyt kerta kaikkiaan otti tämän maailman kuin omenan, -- aina punaiselta puolen, oli tyytyväinen Luojansa töihin ja itseensä myös.

Sittenkään en tiedä, olisiko lopullista ratkaisua tullut, ellei olisi sattunut sitä suurta rankkasadetta elokuussa, joka uhkasi piestä meidät ihan pois maan pinnalta. Olimme kävelyllä, kuten tavallisesti, muutaman virstan päässä kaupungista, eikä meillä kummallakaan ollut sateenvarjoa; niinpä ei auttanut muuta kuin mennä suuren heinäsuovan turviin. Omistaja kai toivotti meidät kymmenesti suohon, mutta me kaivauduimmekin kuiviin, tuoksuviin heiniin ja jouduimme istumaan siihen likekkäin kuin linnut pesään. Minua tikehtyäkseni nauratti tämä meidän istumisemme heinäsuovassa, varsinkin kun ukkonen koko ajan jyristeli ja sadetta tuli silmäimme edessä valkoisena seinänä. Mutta Timusk vain yhä totistui totistumistaan, niinkuin olisi alkanut jotain mietiskellä.

Sateen lakattua lähdimme kohti kaupunkia. Oli tuore, sateenjälkeinen rehevyys, kosteus ja lämpö, minne vain silmänsä käänsi. Maantien varsilla tuoksuivat rentoina valkeat ja keltaiset matarat; kaalinlehdet olivat sateesta kiiltäviä ja täynnä vihreää verta. Maanpinta höyrysi kuten kylystä tulleen ruumis. Muistan tämän kaiken, muistan senkin, että tienkäänteessä oli ohra laossa, mutta ohdakkeet jääneet pystyyn. "Katsokaa ohdakkeita", sanoin Timuskille vain jotain sanoakseni, mutta Timuskia ei näyttänyt haluttavan puhua, hän vain nyykäytti päätään.

Silloin se tuli ylitseni, kaikesta tästä sateesta, kiillosta ja tuoksusta, tästä kosteasta lämmöstä, jonka nuori ruumiini huokosillaan tunsi, näistä lakeista pelloista ja Haaslavan sinisinä kangastelevista mäistä, -- tuli kuin suuri hellyyden ikävä. Halusin kuulla rakkaita, hyväileviä sanoja, korvaani kuiskattuina, halusin, että jonkun käsivarsi kiertyisi ympärilleni, nojata jonkun olkapäähän, saada osani minäkin tästä luonnon sateen jälkeisestä juhlasta, halusin rakkautta, hullu tyttö. Jos vieressäni olisi kulkenut Kerem, sensijaan että nyt kulkikin Timusk, olisin kai kuunnellut häntä, niinkuin nyt kuuntelin Timuskia. Kun ehdimme kaupunkiin, Rautatiesillan kohdalle, oli kaikki jo selvää välillämme. Niin kiireesti se kävi, kerran alkuun päästyään. Juna tuli -- pitkä tavarajuna Riigasta päin, ja siinä sillan varjossa, junavaunujen ylitsemme rämistessä, suutelimme.

Niin päättyi tämä sadekuuroinen elokuun iltapäivä.

* * * * *

Olimme kihloissa tasan kuukauden, sitten jo vietimme häitä, ja nimenomaan, koska Timusk niitä kiirehti, eikä minullakaan ollut niitä vastaan mitään tähdellisempää. Päinvastoin, olin hämärästi hyvilläni, että olisimme jo naimisissa Keremin palatessa. Liekkö tuntoni minua jo tällöin soimannut hänen takiansa, en tiedä. Orpoja kun olimme, niin Timusk kuin minäkin, ilman läheisiä sukulaisia, niin emme kihlauksestamme sen enempää ilmoitelleet, eikä vihkiäisissämmekään ollut kuin tarpeelliset todistajat.

Olimme ehtineet pari, kolme viikkoa siten elellä uudessa, yhteisessä kodissamme, kun eräänä päivänä saimme kuulla Keremin saapuneen kaupunkiin. Eikä sen jälkeen ehtinytkään enää kulua kuin muutama päivä, ennenkuin kaikki tapahtui.

_Kuinka_ se tapahtui, sillä ei ole silminnäkijää ollut, se jää Luojan ja Emajoen salaisuudeksi siihen päivään saakka, jolloin kaikki salat laukeavat. Mutta tosiasiat, kaikille näkyvät, olivat näin: Keremin ruumis löydettiin eräänä maanantaiaamuna varhain Emajoen rannasta, missä joki tekee vähäisen polven; se oli kulkeutunut nähtävästi jonkun matkaa virran mukana ja sitten tarttunut rantapajun juuripehkoon kiinni; tuommoisen hopeisen, kaitalehtisen halavan, joita Emajoen ranta kasvaa. Ruumis oli alaston ja kaikesta päättäen ollut vedessä jo sunnuntai-illasta lähtien. Hänen veneensä, joka oli tavallisia punavalkeita Puusillan vuokraveneitä, oli virta sensijaan kuljettanut kauas alaspäin, aina Kaagvereen saakka. Siitä löydettiin hänen vaatteensa ja saappaansa.

Puusillan venevahti sanoi vuokranneensa veneen sunnuntai-iltapäivänä kello neljän aikaan määräämättömäksi ajaksi, muuta hän ei tiennyt. Eräät purjehtijat olivat vielä kello seitsemän aikaan Kwisthentalin krouvin kohdalla nähneet miehen soutavan yksin vastavirtaa, lakitta päin. Keremin siivoojatar ei tiennyt muuta, kuin että Kerem kaupunkiin tultuaan melkein kaikki yöt oli ollut poissa ja tullut vasta aamulla kotiin.

Mitään kirjettä, mitään selityksiä ei häneltä löydetty, ei hänen taskuistaan eikä asunnostaan. Hänen raha-asiansa olivat kunnossa, vähäisiä velkasummia lukuunottamatta.

Keremin kuolema herätti kaupungissa suuren hälinän. Muutamat arvelivat, että hän oli aikonut uimaan, koska kerran oli riisuutunut, ja sitten heti vajonnut syvähautaan; toiset, että häntä oli kohdannut halvaus tai suonenveto. Joki ei ole kesällä siltä kohden, yläpuolelta Kwistenthalin krouvin, vaikka ajattelisikin hänen soutaneen aina Jänesen sillalle asti, muuta kuin enintään parinkymmenen sylen levyinen, tulvaveden laskeuduttua, vaikka kyllä keskeltä syvä.

Minä en ole milloinkaan näitä selityksiä uskonut. Ikinä ei minulle uskoteta, että hän, Kerem, olisi hukkunut noin vain, niine hyvineen, Emajokeen. Kun tieto saapui hänen kuolemastaan, näin yht'äkkiä selvästi kaiken, oman elämäni sekä Kereminkin, niinkuin välähdyksessä.

Ja minun kävi näin: sinä hetkenä, kun kuulin hänet kuolleeksi, rakastinkin yht'äkkiä häntä. Rakastin häntä siitä hetkestä saakka mielettömästi, hulluuteen saakka, niinkuin ei ehkä yhtäkään elävää ihmistä vielä ole rakastettu, niinkuin voi rakastaa vain jo kuollutta, vainajaa.

Tällaisia asioita ei voi selittää, enkä ole minäkään niitä koskaan pystynyt selittämään. Olen vain kuullut, että jossain on olemassa kallioluola, jossa ääni tietyllä kohden kantaa penikulmia, kuin sitävastoin aivan vieressä et kuule hiiskahdustakaan. No niin, Kerem ja minä emme sattuneet samaan aikaan tähän luolan korvaan. Hänen minua huutaessaan en kuullut minä; kun taas minä vuorostani häntä kutsuin, ei häntä enää ollut.

Kaikki meni, kaikki muuttui elämässäni, ei jäänyt muuta kuin tämä rakkaus. Ensi ajat vietin joen rannalla, harhailin vetisiä niittyjä myöhäiseen syksyyn saakka, kävin rantahalavallakin, kunnes tuuli oli riipinyt siitä viimeisenkin valittavan lehden. Ja siinä joen rannalla istuessani, virtaveden kiehuttaessa vähäisiä pyörteitä, tunsin, että kuolleet ovat eläviä voimakkaammat.

He, kuolleet, ovat aina läsnä, aina saavutettavissa. Se on, he saavuttavat sinut, he voivat hajota niin vähäisiksi ainehiukkasiksi, että itse ilma on niistä kokoonpantu, että sinun on pakko joka hengenvedollasi hengittää heidän olemustaan. Eläviä voi matkustaa pakoon, suojautua lukoin ja muurein, mutta kuolleita vastaan ei ole mitään turvaa olemassa.

Rakastaa kuollutta on samaa kuin rakastaa muuttumatta, keskeyttämättä, ikuisesti.

Elämästäni on tämän tapahtuman jälkeen hyvin vähän kertomista. Timuskin, mieheni, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja hyvyys estivät avioliittoni hajoamasta, en ole häneltä mitään salannut. Ulkonaisen rauhani saavutin takaisin vuosien vieriessä, sisäisesti pysyin yhtä parantumattomana. Kaikki yritykseni tehdä sitä, mikä ennen oli minulle tuottanut iloa tai nautintoa, olivat vain kuin kuuron koe soittokoneen koskettimia painamalla herättää hermoissaan entisen liikutuksen kaikuja. Hyvä-olo, ilo tyhjästä, vain tästä pelkästä ihmisolemisesta, se pysyi iäksi poissa.

Lapsia minulla ei ole. Nuoruus on takanani. Elämäni kiitää kohti lopullista päämääräänsä, kuten Luojansa jousesta lentoon lähtenyt nuoli.

Mutta sielussani on suuren rakkauden katoamaton poltinmerkki, -- olen rakastanut.

VIERAS VERI