Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

VIERAS VERI

Rakkausnovelleja

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Ruispelto. Ruutanalammikko. Luolan korva. Vieras veri. Muuan rakkaustarina. Gerdruta Carponai.

LEGENDA NUORESTA ODELESTA JA PITAALISESTA

Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schutten nuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jota hän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksen pitaalisairaalan kirkkoa varten.

Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyi valmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla oli sairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstusta palttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle, sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyä kädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi oli kannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä, jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahja jokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkin tuotava mukanaan ruumisarkku.

Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo oli tyhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaan kiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen, juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsi käsivarrella puutarhaan.

Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takana muuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpi hänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hän ei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuin verikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!

Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänen vanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivat purjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnyt kuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hän antoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan siellä oli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Siellä oli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevan valkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää, sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivat kultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessä kyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivat kutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.

Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuin haljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.

Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova ja penseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asusti inho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys, kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle. Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillut alttariliinaa pitaalisille!

Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensä toimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistä alituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämä oli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaikoina hän oli alati rukoillut miestään luopumaan siitä, mutta Jürgen Schutten innostus kasvoi päinvastoin päivä päivältä. Hän välitti viime aikoina monta vertaa enemmän Pyhän Johanneksen sairaalan asioista kuin koko kaupungin raatiherran toimestaan. Alituisesti hän suunnitteli kaikenlaisia parannuksia sairaalalleen; hänen kunnianhimonsa oli saada johtamansa laitos kaikissa suhteissa Jerusalemin mallisairaalan veroiseksi, jossa potilaat kolmesti viikossa saivat tuoretta sianlihaa. Hän oli äsken pannut alulle uuden sairaalakirkon rakennuksen, paitsi sitä hän aikoi lähitulevaisuudessa rakentaa Pyhän Johanneksen sairaalalle savutorven, vieläpä kivisaunankin, entisen neljästi palaneen sijaan. Hän kokeili kaikenkaltaisilla uusilla yrttikeitoksilla ja lääkkeillä. Hän oli yritteliäs ja touhukas, aina toimessa. Hän miltei laiminlöi kotiansa, nuorta vaimoaan ja lastansa näitten viheliäisten ihmiskurjien takia.

Odele sitävastoin ei päässyt kammostaan. Hänen teki pahaa jo nähdessään kaupungin ulkopuolella Pyhän Johanneksen sairaalan muuritkin ja sen edustalle pystytetyt neljä puista almupönttöä, mitkä palvelevat munkkiveljet aika-ajoin tyhjensivät. Hän oli sairas kauhusta, kuullessaan joskus kaukaa heikon kalinan, mikä lähti sairaitten puisista kalistimista, heidän varoittaessaan vastaantulijoita. Hän karttoi miestään, kun tämä palasi sairaitten luota, kaihtaen hänen kättensä hyväilyjä, samojen kätten, jotka äsken olivat hoitaneet pitaalisten haavoja. Hän muuttui niin pelokkaaksi, että tuskin rohkeni enää koskea edes mehiläisten hunajaan, peläten niitten tuovan tarttumaa kukkien kuvuista, jotka olivat kasvaneet pitaalitautisten pihamaalla. Hän ei uskaltanut tunnustaa sitä Jürgen Schuttelle, mutta hän tutki alinomaa salaisesti omaa ja lapsensa ruumista, säikähtyen viattomintakin ihottumaa ja kylvettäen lastaan hyvänhajuisissa yrttivesissä. Hänen vastenmielisyytensä sairaita kohtaan oli voittamaton, ja hän osoitti sen aina, milloin ei voinut välttää tulemasta tekemisiin heidän kanssaan, huolimatta miehensä pyynnöistä ja ankarista nuhteista tai omista palavista rukouksistaan, joita hän alati lähetti Neitsyt Maarialle, anoen, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä penseyden.

Jürgen Schutten nuoren, muukalaissyntyisen vaimon mieli oli muuttunut araksi ja uneksivaksi vieraalla maalla ja kuolemaantuomittujen läheisyydessä. Poistuessaan kaupungista joskus lyhyille matkoille hän pelkäsi tätä äsken valloitettua, miehistä köyhtynyttä Maarianmaata, jossa soitten ja korpien keskellä vielä oli jätteitä äsken hävitetyistä linnavarustuksista, ja jossa synkeät ja surulliset naiset häntä joka askeleella kohtasivat, surren sodassa kaatuneita ja kantaen sydämensä alla uutta sukupolvea, orjuutettua jo syntymättömänä. Eikä hän päässyt pelosta, että maarahvaan entiset jumalat, jotka nyt nälissään uhriteuraan verta turhaan odottivat, kostoa hautoen kylvivät kaikille ilman kaarille ruton ja pitaalin ituja, ihmisille turmioksi.

Odele rakasti istua lapsi sylissä, kuten nytkin, ja uneksia, mutta sellaista elämää, missä hänen ajatuksensa askartelivat, ei ollut missään. Ei ollut täällä, voitetussa, kylmässä maassa, mutta ei ehkä ollut muuallakaan. Ummistaessaan silmänsä Odele oli näkevinään vain kauniita ihmisiä, jotka käyskentelivät kuin kuninkaat tai jumalat, ja hän tunsi kuuluvansa heidän pariinsa, maahan, jota vielä ei oltu luotu, ja ihmiskuntaan, joka vielä ei ollut syntynyt.

Odelen ympärillä puhuttiin yksinomaan sodasta, kaikki miehet, mitkä hän tunsi, olivat ottaneet osaa ristiretkeen pakanallista maarahvasta vastaan. He keskustelivat alati kivenlinkoojista tai uudenaikaisista piirityskoneista; olutsarkan ääressä istuessaan he kasvot punoittavina kerskuivat veritöistään. He olivat lannistaneet tämän hurjan ja hullun heimon, joka ei hyvällä ollut suostunut ottamaan vastaan Pyhän Kasteen armoa ja luovuttamaan maitaan ja metsiään. He olivat teurastaneet sitä kuin karjaa; he olivat etsineet sen piilopaikat rämeistä ja korvista; he olivat sulkeneet satoja sen jäseniä, miehiä, vaimoja ja lapsia sekaisin, mäenonkaloon ja sytyttäneet sen suuhun roihun, jonka savuun pakanakoirat tukehtuivat kuin itikat.

Taikka he väittelivät iltakaudet ordon tai piispojen paremmuudesta. Kummallakin oli puoltajansa, sekä ordolla että piispoilla, ja kiistelyä kesti yöt läpeensä.

Kaikki tämäntapainen keskustelu oli Odelesta kauheata, ikävää tai vastenmielistä; hän ei rakastanut sotaa, vaan päinvastoin kammosi sitäkin. Mutta kun ritarien ja soturien sijaan raatiherran pöydässä istui hengellisen säädyn miehiä, ja hänen naisenkorvaansa joskus sattui joku muren munkkien ja pappien puheista, ei hän ymmärtänyt siitä sen enempää. Hekin väittelivät, kiivastuivat ja punoittivat äkäisinä; heidän keskustelunsa koskivat sellaisia asioita kuin enkelien unitilaa ja syöntiä, joita toiset epäilivät, kun sensijaan toiset olisivat antaneet autuutensa pantiksi niitten totuudesta, taikka sitten kuolemattoman sielun kokoonpanoa, johon tarvittiin lämpöä, kosteutta, ilmaa ynnä muita yhtä käsittämättömiä asioita.

Milloinkaan ei Odele kuullut kenenkään puhuvan muusta kuin sodista ja taas sodista, olleista ja taas tulevista, eripuraisuuksista ja vihasta, tai sitten taas vallan taivaantakaisista asioista. Ja kaikki olivat täpötäynnään kateutta ja riitaa, ihan halkeamaisillaan, miekkaveljet kirkon miehiä kohtaan ja saksalaiset tanskalaisia kohtaan ja taas päinvastoin.

Sensijaan ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan puhua edes vaihteen vuoksi ruusuista, joita muurin sivusta kasvoi; vain mehiläiset ne tunsivat! Papit viljelivät yrttejä ainoastaan keittääkseen voiteita ja sekoittaakseen niitä kaikkivoipaan vihkiveteen. Ja auringon mennessä mailleen ennustivat ihmiset sadetta ja poutaa pelloilleen ja myötätuulta tai myrskyä Itämerta purjehtiville kauppalaivoilleen, ja taivaan syttyessä suureen hehkuun joskus myös ruttotauteja ja uusien vainoaikojen tuloa. Mutta ei yksikään pysähtynyt haltioituneessa hurmiossa iltataivasta ihailemaan, unohtaen poudat ja sateet ja nähden vain pilvien ja värien ihanan ja ihmeellisen leikin.

Ja nuoren Odelen mieltä kiinnittivät kuitenkin ainoastaan turhat ja ketään hyödyttämättömät asiat. Kaikki, mikä kukki ja kuihtui vain omaksi ilokseen, pienet lapset, joille aika vielä oli loputonta ja iäistä, ja jotka sentakia eivät tunteneet kiirettä, ollen lähempänä elämän alkusalaisuutta; sudenkorennot, joitten sinisiä pyrstörenkaita hän ajanvietteekseen laski, kiiltäviä kuten taivaansininen emalji; seisovassa vesilätäkössä syntyvät värit, kirjavat ja sulautuvat kuin sateenkaaren; ruusut muurin seinustalla.

Mutta hän tunsi, että tästä kaikesta oli vaiettava. Vain kymmenkuiselle lapselle taisi puhua näistä tyhjänpäiväisistä ja kuitenkin ihanista asioista, hellinä, yksinäisinä hetkinä, niinkuin nyt tässä auringon paahtamalla kivipenkillä. Ei edes lapsikaan häntä vuosien päästä ymmärtäisi! -- hän istuisi skolaarina latinalainen Aelius Donatuksen kielioppi kädessä, unohtaen emonsa puheet ehtootaivaasta ja ruusuista. Ja jonakin päivänä hän olisi valmis astumaan äitinsä eteen täydessä haarniskassa, tappara vyöllä, menossa veritekoihin. Äitien sydämet oli luotu kaksiteräisen miekan lävistettäviksi, aina Hänestä alkaen, joka oli tuonut ilmoille Jumalan Pojan.

Lapsi Odelen helmassa liikahti. Odele taittoi muurin seinustalta suuren, punaisen ruusun, poisti okaat ja antoi lapsen käteen.

Kuului koputus, joka uusiintui pari kolme kertaa. Palkolliset eivät nähtävästi vielä olleet palanneet. Ja niin Odele nousi itse ja lähti lapsi sylissä avaamaan puutarhanpuoleista porttia. Hän oli hieman raukea ja herpaantunut pitkällisestä paahteesta, huulilla hapuili hänen tavallinen arka ja lempeä hymynsä.

Odele avasi portin. Ulkona, hänen edessään seisoi kaksi miestä, toinen avojalkaveli ja vanha, toinen vielä nuori, pitaalisen puvussa, mutta ilman kalistimia ja villakäsiä.

"Oletko Odele Valdemarintytär, raatiherran vaimo?" kysyi avojalkainen.

"Olen", Odele vastasi. "Minulla on kori valmiina."

Ja yhä lasta kantaen hän palasi rakennukseen, otti äsken valmistamansa korin ja toi sen portille.

"Mieheni, raatiherra Jürgen Schutte, lähettää sinulle tässä, mitä aluksi tarvitset", hän sanoi katsahtamatta pitaaliseen. Hän aikoi juuri sulkea portin tuntien taas samaa voittamatonta vastenmielisyyttä, mitä aina pitaalisten läheisyydessä, kun yht'äkkiä sortunut, mutta vielä nuori ääni lausui:

"Vaimo, sinä jota sanotaan Odeleksi, ole armollinen ja laupias, kuten oli pyhän Herramme Äiti. Pitaalinen anoo sinulta ruusua."

Vastoin äskeisiä rukouksiaan valtasi Odelen sietämätön tuska. Ikinä hän ei tottuisi tähän näkyyn. Hän ei milloinkaan kykenisi palvelemaan näitä Herran hylkäämiä.

Ja hämmentyneenä, silmät alasluotuina hän sanoi:

"Ruusua? Miksi sinä pyydät hyödytöntä ja turhanpäiväistä ruusua? Mitä sinä sillä teet?"

Pitaalinen vastasi:

"En mitään. Mutta ethän sinäkään sitä tarvitse. Puutarhasi kasvaa sadoittain samanlaisia."

Odele, yhä enemmän hämmentyen, vastasi:

"Ruusua? Miksi juuri ruusua? Katso, olen tuonut sinulle korin. Myöhemmin saat lisää, sillä mieheni pitää teistä huolta, kuten hyvä isä lapsistaan. Siinä on pehmeitä siteitä haavojasi varten, kaikkein ohuimmasta palttinasta. Siinä on sianlihaa syödäksesi, ettäs tervehtyisit."

Ja Odele tunsi äkillisen, kiihkeän halun kiittää miestään ja hänen puuhiaan Pyhän Johanneksen sairaalassa. Oli kuin hänelle itselleenkin nyt vasta yht'äkkiä täysin olisi selvinnyt, mikä toimelias ja verraton mies raatiherra oli.

Pitaalinen sanoi taas samalla taudin tuhoamalla äänellä:

"Minä kiitän sinua, vaimo. Odele on nimesi? Olet siis vieraalta maalta? Sinä olet kaikki hyvin tehnyt. Mutta anna minulle ruusu, joka on lapsesi kädessä."

Odele alkoi hengittää syvään, ja levottomuus nousi hänen suoniinsa.

"Minä en ymmärrä sinua", hän sanoi. "Minä en ymmärrä, miksi haluat ruusua. Olen kuullut miesten puhuvan sodista ja kivenlinkoojista, vaan en ruusuista. Tahdotko, niin vien viestin miehelleni, että hän lisää jokapäiväiset ruoka-annoksenne? Hän on raatiherra ja miesten parhaita. Hän on aikonut antaa teille kolmasti viikossa liikkiötä, kuten Jerusalemissa. Etkö tyydy siihen? Tahdotko, että kiellän häntä rakentamasta sairaalaan vankityrmää niskureita ja yltiöpäitä varten? Raatiherra on oikeamielinen, vaikka kiivas. Tahdotko, että pyydän sinulle ehompia vaatteita, useammin saunaa?"

Mehiläiset surisivat puutarhassa, muuten oli aivan hiljaista, ja pitaalinen vastasi:

"Vaimo, oli aika, jolloin halusin kaikkinaista hyvää maan päällä. Ei ollut sitä hekumaa, mitä aistini eivät olisi tunteneet. Olen ahtanut aivoihini kaiken opin, minkä aikamme antaa, olen kantanut sotisopaa; naiset ovat tarjonneet minulle rakkauttaan ruhtinattaresta orjapiikaan asti. Se kaikki on mennyttä, Herran viha lepää raskaasti päälläni, enkä enää halua muuta kuin ruusua, joka on lapsesi kädessä. En edes halua sinua itseäsi, Odele, vaikka näen näillä himmenneillä silmilläni ruumiisi sulon ja sielusi syvän lempeyden. Mutta ole armelias, anna minulle, kuolevalle, se, _mitä ei kukaan muu tarvitse._"

"Rauha olkoon kanssasi, Odele Valdemarintytär, Jürgen Schutten vaimo", puuttui puheeseen vanha avojalkaveli. "Täytä, tyttäreni, Herran kirooman pyyntö, osoita laupeutta, anna hänelle tuo turhanpäiväinen ruusu. Hänelle on tänään kirkossa luettu kuolinmessu, kuten tehdään pitaalisille, puuseppä on valmistanut hänen ruumiskirstunsa, eikä hän enää kuulu elävien pariin. Ole siis vanhurskas, anna hänelle, kuten antaisit vainajalle!"

Ja Odele, muistaen rukouksensa Neitsyt Maarialle ja vihdoinkin voittaen sydämensä penseyden, tarttui lapsensa käsivarteen ja linkosi sillä ruusun pitaaliselle.

Silloin hän näki kuin näyn:

Taudin saasta, joka peitti hänen edessään seisovan sairaan, varisi pois kuin suuret, valkeat suomukset. Ammottavat haavat umpeutuivat arpeutumatta, lohjenneitten sormien sijalle liittyivät niveliin uudet, -- paiseet siliytyivät näkymättömiksi, himmenneet silmät saivat takaisin säteilynsä, iho tuonnoisen kuulaan tuoreutensa, kulmakarvat muinaisen kaarevuutensa, varsi uljaan, rohkean ryhtinsä.

Hän näki, että mies, jota hän oli pitänyt pitaalisena, olikin rohkeitten, ihanain ihmisten rotua, Luojan sydän oli ilosta sykähtänyt hänet luodessaan, ja tähdet olivat tanssineet kultaista karkeloa hänen syntyessään.

Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään.

RUISPELTO

Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenä läpi hämärän:

"Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita sama kohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vielä pehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukan virolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyt erääseen muistoon.

"Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi, luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoin lainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakin mitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullista sarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat -- tämän kaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua, järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivat olevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaan värähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkun siniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.

"Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni. Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässä Tartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt ja joskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja kotivehnän välillä, paljon pellavaa, yhä enemmän, mitä lähemmäksi Viljandia tullaan. Vähäisiä, laiskoja niittyjokia hopeapajujen varjossa, lummejärviä, kuusimetsiä, turvesoita, moisioita hedelmätarhoineen, virolaisia taloja. Viljavaa, ruokaisaa maata, toinen Tanska! Kullerojen tuoksua, kukkivan näsiän oksia, myrkkytuoksuisia kuin kurtisaanin hajuvesi, kuu, joka peittyy punaiseen huntuun.

"Rakastuin heti maalle päästyäni, pohjattomasti ja toivottomasti. Upposin, hukuin tähän tunteeseen heti kuin umpisukkulaan. Rakkauteni esine oli naapurimoision metsäherran rouva, minua ainakin kymmentä vuotta vanhempi, mutta nuori sittenkin, ihana olento, vaaleaverikkö, intohimoinen ratsastajatar, korvat pienet, kuin ruusunpunaiset simpukat, otsa hyvin korkea, taaksepäin kalteva, sieraimet hienosti värähtelevät, päälaella kullanpunainen tukanrunsaus kuin kypsyvä vehnävainio. Minkälainen hän muuten oli, hyväkö vai paha, viisas, aistillinen, turhamainen, intohimoinen, mitä siitä tiesin tai kysyin! Minulle hän oli Nainen. Häneen sisältyivät kaikki salaisuudet, myös oman nuoren vereni kiihkeä arvoitus.

"Että hän oli naimisissa, että hänellä oli mies ja lapsia, oli minusta aivan luonnollista; se ei häirinnyt millään lailla rakkauttani. Tunsinpa hänen miestään kohtaan eräänlaista hyväntahtoisuuttakin, joka ei ollut kovinkaan etäällä ylemmyydestä. Hänen miehensä oli tuollainen hiljainen, hyvänsävyinen, kalpeanaamainen, liikkeiltään leppoisa ja hidas, niin metsäherra kuin olikin, -- hänen tukkansa oli aina niskasta liian pitkä, joka seikka teki hänet minun silmissäni, ties mistä syystä, perin nöyrän näköiseksi. Aina kun tapasin hänet rouvansa seurassa, näin hänen arasti ja ikäänkuin sisäisellä apeudella tarkkaavan tuota omituista, herkkää ja vaarallista sierainten värähtelyä, joka oli puhuvampaa kuin sanat.

"Metsäherran luona kävi paljon vieraita, ja niitten joukossa lähimoision vuokraaja, virolainen Ibrus, roteva, mustaverinen ja kiiltäväpartainen mies, aina metsästyssaappaat jalassa ja hatussa liehuva, viheriänmusta kukonsulka. Tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka vaistomaista vastenmielisyyttä, jota voi tuntea vain samaan sukupuoleen kuuluvaa henkilöä kohtaan. Ja kuitenkin hän oli yleisesti tunnustettu miellyttäväksi, monessa suhteessa erinomaiseksi mieheksi; hänellä oli erinäisiä, seuraelämässä hyvin suosittuja ominaisuuksia. Hän osasi kertoa kaskuja, niin että kuuntelijat vääntelehtivät naurusta, eivätkä ne sentään koskaan olleet rivoja; hänellä oli käytöksessään naisia kohtaan oikeaan osattu sekoitus ritarillisuutta, ivaa ja suojelevaa miehuutta, jota naiset eivät milloinkaan voi vastustaa; paitsi sitä oli hän yhtä huomaavainen sekä vanhoille että nuorille naisille. -- Minulle hän sensijaan oli vastenmielinen juuri miehenä, rotuolentona, voi olla, juuri näitten naisia-voittavain ominaisuuksiensa takia, mutta etupäässä siksi, että häntä yleensä mainittiin kauniin metsäherran rouvan rakastajaksi."

"Tämä epäluulo, jolle tosin en ollut saanut mitään varmaa vahvistusta, ei kyennyt rakkauttani vaimentamaan, päinvastoin. Olin alun alkaen selvillä rakkauteni täydellisestä toivottomuudesta, tahdoin, halusin kärsiä, kärsimys oli oleellinen osa rakkaudestani. Mutta minussa kehittyi sensijaan vähitellen ja vastustamatta muuan toinen halu: tahdoin saada kiinni nämä kaksi, tahdoin yllättää heidät. Enkä vielä tänä hetkenäkään kykenisi sanomaan, mikä oli tämän hellittämättömän, kaikkinielevän haluni alkutekijänä, sekö, että kärsimystuntoni kohoaisi huippuunsa, vaiko ihan yksinkertaisesti vastenmielisyys, jota tunsin Ibrusta kohtaan.

"Aloin siis vakoilla heitä joka paikassa ja kaikkialla, kekseliäisyydellä ja kestävyydellä, jota itse hämmästyin. Silmälläpitoani helpotti se, että moisio, jonka alueella metsäherran asunto oli, ja Ibrusen vuokraama moisio olivat toisistaan vain muutaman virstan päässä, ja kotitalostani oli miltei yhtä pitkä matka kummallekin taholle. Muistan monta aamuyötä, jotka valvoin heidän tähtensä jommankumman moision puutarhassa, hiljaisia yöhetkiä kosteissa, vain keskiyön hetkinä täysin pimeissä puutarhoissa, sammaltuneiden omena- ja kirsikkapuiden alla, missä piileksin, vakoillen valontuiketta ikkunoista. Päivä koitti, ja aamu alkoi elää ympärilläni, liivinmaalainen, kirkas aamu; moision navetassa heräsivät lyhyestä yöhorroksestaan kukot ja kanat, kyyhkyset alkoivat lennellä lakastaan, mehiläiset surista pääni ympärillä. Jalkojani alkoi palella märässä, kasteisessa ruohossa, ja vaatteeni olivat täynnä kimaltavia, pisaraisia lukinseittejä.

"Isäni soimasi minua tällaisina aamuina yöjuoksusta:

"'Varhain aloitat, junkkari', hän sanoi.

"Ja minä annoin hänen jäädä harhaluuloonsa.

"Nöyryyttävimpänä on mieleeni jäänyt muisto niistä neljästä tunnista, mitkä kerran odotin läheisessä kaupungissa erään hotellin pihalla. Istuin heinillä, työrattailla, joilla olin saapunut muka isäni asioille, mutta todenperään, koska tiesin hänen lähteneen kaupunkiin. Tiesin hänen olevan tässä hotellissa, jossakin noitten jo pimenneitten ikkunoitten takana, jotka minuun niin pahansuopina katselivat.

"Kyyröttelin rattailla, palelin, ja pari tähteä ilmestyi taivaalle, jota näkyi vain kapea kaistale pimeään, hevosen lannalle ja silpulle haisevaan vajaan. Rakastin häntä sanomattomasti, henkeä ahdistavasti tällä hetkellä. Näin hänet ajatuksissani, hänen uhkeat hiuksensa, päälaelle kierrettyinä, hänen päivänpolttaman kaulansa ja valkean puseron peittämän, korkean rinnan, voimakkaat, läpi hihojen heikosti punertavat käsivarret. Pihalla kulki hotellin tallirenki lyhtyineen ja avasi raskaasti raudoitetun portin eräälle maalaiselle, joka ajoi sisään. Alkoi sataa, ja kaikki kävi kosteaksi, surulliseksi ja vielä pimeämmäksi ympärilläni; oljista kohosi mädännyt, vastenmielinen haju, mutta hän ei tullut. Ei tullut... Ja mitä olisinkaan tehnyt tai edes sanonut, jos hän äkkiä olisi tullut...? Olisin kai vetäytynyt vielä enemmän kyyryksiin heinien peittoon vanhan, kirjavan hevosloimen alle ja kuunnellut hänen hameensa kahinaa, hänen kulkiessaan ohi, nauttinut tuskallisesta ja kipeästä varmuudesta, että olin saanut hänet kiinni... Mutta hän ei tullutkaan... Voihan olla, että olin erehtynyt paikasta, voi olla, että hän viime tingassa ei ollut lähtenytkään, -- hän ei tullut. Ja niin täytyi minun vihdoin viimein lähteä tyhjin toimin, ja minullekin avautui nariseva ja raskas portti, jonka läpi vieterittömät rattaani vierivät huonosti kivetylle kadulle.

"Mutta kerran sain heidät kiinni. Ja se tapahtui näin: