Part 4

-- Teidän ylhäisyytenne! Olenko ehkä loukannut teitä? Tosiaan, noin nuori rouva... ja teidän ikänne... On mieluisaa nähdä, tosiaan, on mieluisaa nähdä tuollaista avioliittoa... Ikänsä kukkeudessa... Jumalan tähden, älkää huutako... palvelusväki vaan nauraa... tiedän sen... en tietysti tarkoita, että olen lakeijain kanssa varsinaisesti tuttava... minulla on lakeijoita itsellänikin, teidän ylhäisyytenne, he nauravat vain... ne aasit! Teidän korkeutenne... jollen erehdy, puhuttelen ruhtinasta...

-- Ei, ei mitään ruhtinasta, sitä en ole, hyvä herra... Pyydän, ettette imartele minua sellaisilla titteleillä kuin "korkeudet". Kuinka olette tullut tänne? Mitä?

-- Teidän korkeutenne, tarkoitan ylhäisyytenne... suokaa anteeksi, luulin, että olisitte ruhtinas. Olen erehtynyt, olen pettynyt -- sattuuhan sellaista. Muistutatte niin ruhtinas Korotkoutshovia, johon minulla oli kunnia tutustua tuttavani herra Pusyrevin luona... Nähkääs, minäkin olen tuttu ruhtinaiden kanssa, minunkin tuttavieni joukkoon on osunut ruhtinas. Ette saa pitää minua sinä, jona pidätte. En ole mikään varas. Teidän ylhäisyytenne, älkää huutako apua; mitä se muuten hyödyttääkään?

-- Mutta kuinka olette joutunut tänne? huusi nainen. -- Kuka sitten yleensä olette?

-- Niin, kuka sitten olette? puuttui mies puheeseen. -- Luulin koko ajan, että kissa istui vuoteen alla ja aivasteli, ja nyt on se... Kuka sitten olette? Puhukaa toki!

Ja vanhus alkoi jälleen polkea jalkaansa mattoon.

-- Minä en voi puhua, teidän ylhäisyytenne. Odotan, kunnes te olette lopettanut... kuuntelen teidän teräviä ja sukkelia huomautuksianne. Mitä minuun tulee, on se hieman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne. Kerron teille kaiken. Kaikki kyllä selviää itsestään, tarkoitan, älkää huutako! Olkaa jalomielinen minua kohtaan... eihän tee mitään, vaikka olen hieman maannut vuoteen alla... en ole sen vuoksi lainkaan menettänyt arvoani. Se on tavattoman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi rukoilevan näköisenä rouvan puoleen. -- Varsinkin te, teidän ylhäisyytenne, tulette sille nauramaan. Tässä edessänne näette, aivan kuin teatterissa, mustasukkaisen aviomiehen. Näette, että alennun, alennan itseni vapaasta tahdostani. Olen kyllä tappanut Amin, mutta... Jumalani, enhän tiedä, mitä puhun!

-- Mutta kuinka, kuinka olette sitten joutunut tänne?

-- Yön pimeyden turvissa, teidän ylhäisyytenne, pimeyden turvissa! Suokaa anteeksi! Antakaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Pyydän nöyrimmästi anteeksi! Olen vain loukattu aviomies, en mitään muuta. Ettekö hieman ajattele, teidän ylhäisyytenne, että olisin rakastaja! En ole mitään vähemmän kuin rakastaja, rouva puolisonne on sangen siveä, jos sallitte niin sanoa. Hän on puhdas ja viaton!

-- Mitä? Mitä? Mitä uskallattekaan? huusi vanhus ja polki jälleen jalkaansa. -- Oletteko tullut hulluksi. Kuinka uskallatte puhuakaan rouvastani.

-- Tuo ilkiö, murhaaja, joka on tappanut Amini! huusi rouva ja puhkesi kyyneliin. Hän uskaltaa vielä puhua!

-- Teidän ylhäisyytenne! Sanoin erehdyksessä, huusi Ivan Andrejevitsh hätääntyneenä. -- Satuin sanomaan, mikään ei ole minusta kauempana! Otaksukaa, että olen järjiltäni... Vannon kunniani kautta, että teette minulle siten vain mieliksi. Ojentaisin teille käteni, mutta en uskalla... En ollut yksin, olen se setä, joka... tarkoitan, ettei minua voi pitää rakastajana... Oi Jumala, mitä lörpöttelenkään jälleen... Älkää vain loukkaantuko, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh rouvalle.

-- Te olette nainen, te ymmärrätte, mitä rakkaus on -- se on hieno tunne -- mutta mitä minä sanonkaan? Mitä taasen lörpöttelen! Tarkoitan, että olen vanha, se on, olen vakiintuneessa iässä, enhän ole vielä mikään ukko -- enhän voi olla teidän rakastajanne -- olen puhunut vikaan, mutta olen sivistynyt mies. Minua ilahduttaa, että olen saanut teidät nauramaan, teidän ylhäisyytenne. Ah, kuinka se minua ilahduttaa!

-- Oi, mikä hullunkurinen ihminen, huusi rouva naurusta kippurassa.

-- Niin hullunkurinen ja niin likainen, sanoi vanhuskin, iloissaan, kun hänen rouvansa oli alkanut nauraa. -- Sydänkäpyseni, on mahdotonta, että hän olisi varas, mutta kuinka hän on tullut tänne?

-- Se on tosiaankin omituista! Tosiaankin omituista, teidän ylhäisyytenne, aivan kuin romaanissa! Puolenyön hiljaisuudessa, pääkaupungissa, mies vuoteen alla! Hullunkurista, omituista! Rinaldo Rinaldini niin sanoakseni. Mutta se ei tee mitään, tämä kaikki ei merkitse mitään, teidän ylhäisyytenne! Kerron teille kaiken... ja teille, armollinen rouva, pyydän saada lahjoittaa uuden bolognesilaisen pikkukoiran... ihmeellisen bolognesilaisen! Sellaisen pitkävillaisen, lyhytjalkaisen, joka ei voi kulkea kahtakaan askelta sotkeutumatta omiin villoihinsa ja kaatumatta. Sitä voi ruokkia ainoastaan sokerilla. Tuon sen teille armollinen rouva, tuon sen teille aivan varmaan.

-- Ha-ha-ha-ha-ha! Rouva kieriskeli naurun vallassa sohvallaan. -- Oh, Jumala, minä saan suonenvedon. Ah, hän on liian hullunkurinen!

-- Jaa, jaa! Ha-ha-ha! Kh-kh-kh! Niin hullunkurinen ja likainen, kh-kh-kh!

-- Teidän ylhäisyytenne, tunnen itseni nyt täysin onnelliseksi! Olisin ojentanut teille käteni, mutta en uskalla, teidän ylhäisyytenne, tunnen, että olen erehtynyt, mutta nyt silmäni ovat avautuneet. Olen varma siitä, että vaimoni on puhdas ja viaton! Olen epäillyt häntä aivan aiheettomasti.

-- Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! huusi rouva naurunkyyneleet silmissään.

-- Hän on naimisissa! Onko se mahdollista! Sitä en ikinä olisi ajatellut, puuttui vanhus puheeseen.

-- Teidän ylhäisyytenne, vaimoni -- hän yksin on kaikkeen syypää -- tarkoitan, että minä olen syypää. Epäilin häntä, tiesin, että hänellä oli täällä kohtaus -- tuolla yläkerrassa, olin saanut käsiini kirjelapun, mutta erehdyin kerroksessa ja minun täytyi ryömiä vuoteen alle.

-- Hä-hä-hä-hä!

-- Ha-ha-ha-ha!

-- Ha-ha-ha-ha! alkoi lopulta Ivan Andrejevitshkin nauraa. -- Kuinka onnellinen olenkaan! Oi, kuinka liikuttavaa nähdä, että kaikki elävät sovinnossa ja onnellisina! Vaimonikin on aivan syytön! Olen siitä vuorenvarma. Uskottehan sen tekin, teidän ylhäisyytenne?

-- Ha-ha-ha! Kh-kh! Tiedätkös, sydänkäpyseni, kuka se on? sanoi vanhus vihdoin pidättäen nauruaan.

-- Kuka sitten? Ha-ha-ha! Kuka sitten? -- Se on sama kaunis rouva, joka vilkuttaa silmiään, tiedäthän, sen keikarin kanssa. Hän se on varmaan. Lyön vetoa, että se on hänen rouvansa!

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, olen varma, ettei se ole hän; olen siitä aivan varma.

-- Mutta, hyvä isä! Tehän hukkaatte aikaa, huusi nainen lakaten nauramasta. -- Juoskaa, menkää yläkertaan, ehkä tapaatte hänet vielä...

-- Tosiaan, armollinen rouva, minä lennän... Mutta minä en tapaa ketään, teidän ylhäisyytenne, siitä olen varma jo edeltäpäin. Hän on nyt kotona! Olen vain... olen vain mustasukkainen, ei mitään muuta... Mitä luulette, tapaanko hänet siellä, teidän ylhäisyytenne?

-- Ha-ha-ha!

-- Hi-hi-hi! Kh-kh!

-- Menkää, menkää! Ja kun tulette takaisin, täytyy teidän kertoa meille! huusi rouva. -- Tai ei, mieluummin huomenaamuna. Tuokaa rouvannekin mukananne, tahtoisin oppia tuntemaan hänet.

-- Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, voikaa hyvin! Tuon hänet mukanani kaikin mokomin. Olen hyvin iloinen. Olen onnellinen ja iloinen, kun kaikki on vastoin odotuksia mennyt niin hyvin ja kääntynyt parhain päin.

-- Ja se bolognesilainen! Älkää unohtako sitä! Se on pääasia, tuokaa bolognesilainen mukananne!

-- Kaikin mokomin, teidän ylhäisyytenne, tuon sen varmasti mukanani, vastasi Ivan Andrejevitsh ja tuli juosten takaisin huoneeseen. Kaikin mokomin! Sellainen sievä bolognesilainen! Kuin sokerileipurissa leivottu! Ja kun se kävelee, se ei voi olla sotkeutumatta omiin villoihinsa. Totisesti! Olen usein sanonut vaimolleni: miksi se aina kaatuu? -- Se on niin pieni, hän sanoo siihen. Aivan kuin sokerista, armollinen rouva, totisesti, aivan kuin sokerista! Hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Minua on ilahduttanut, suuresti ilahduttanut, suuresti ilahduttanut!

Ivan Andrejevitsh kumarsi ja lähti.

-- Ah, kuulkaa! Hyvä herra! Seis, tulkaa tänne, huusi vanhus Ivan Andrejevitshin jälkeen.

Ivan Andrejevitsh tuli takaisin kolmannen kerran.

-- En löydä kissaani mistään. Näittekö sitä maatessanne vuoteen alla?

-- Ei, en nähnyt, muuten minua suuresti ilahduttaisi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Se olisi minulle erityinen kunnia.

-- Sillä on nykyään nuha, se aivastelee alituiseen. Sitä täytyisi muuten hieman pieksää.

-- Niin tietysti. Kotieläimet tarvitsevat tuon tuostakin pienen kurituksen.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sanoin: pieni kuritus, teidän ylhäisyytenne, on silloin tällöin välttämätön, jos kotieläimiä tahdotaan kasvattaa kuuliaisuuteen.

-- Aa! No niin! Minä tulin vain maininneeksi.

Nähtyään vihdoin olevansa kadulla, Ivan Andrejevitsh seisoi kauan paikoillaan ikään kuin odottaen heti saavansa halvauksen. Hän otti hatun päästään, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, painoi silmänsä umpeen, harkitsi hetken ja lähti sitten kotiin.

Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän siellä sai tietää, että Glafira Petrovna oli palannut teatterista jo aikoja sitten, että hänen hampaitaan oli särkenyt pitkän aikaa, että oli noudettu lääkärikin, joka oli pannut iilimadon imemään verta ja että hän nyt makasi vuoteessaan odottaen herraa.

Ivan Andrejevitsh pyyhki ensin otsansa, pesi sitten itsensä, puhdistutti vaatteensa ja päätti vihdoin astua makuuhuoneeseen rouvansa luo.

-- Missä olettekaan viettänyt aikanne? Kas vain, miltä näytätte! Missä oikeastaan olette ollut? Jumalan tähden, teidän vaimonne makaa kuolemaisillaan ja teitä ei löydy koko kaupungista. Missä te olette ollut? Kenties olette taas ajanut minua takaa, tahdoitte taas häiritä kohtausta, joka minulla on herra ties kenen kanssa! Hävetkää toki herraseni, mikä olettekaan miehiänne! Pianhan teitä ryhdytään osoittelemaan sormella.

-- Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, mutta tuli silloin niin hämilleen, että hänen täytyi hamuilla taskuaan löytääkseen nenäliinansa; hän keskeytti alkamansa puheen sillä hänellä ei ollut sanoja, ei ajatuksia, ei rohkeutta...

Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, pelästyksensä ja kauhistuksensa, kun hän nenäliinan mukana vetäisi taskustaan autuaan Ami-vainajan!

Ivan Andrejevitsh ei ollut sen enempää ajatellut joutuessaan epätoivoissaan ryömimään vuoteen alta esiin. Tolkuttomassa hätäännyksessään hän oli pistänyt Ami-paran taskuunsa toivoen salaisesti saavansa korjatuksi _corpus delictin_ pois tieltä ja siten välttävänsä ansaitsemansa rangaistuksen.

-- Mikä tuo sitten on? huusi hänen rouvansa. -- Kuollut koira! Oi Jumala! Mistä!... Mikä teitä vaivaa? Missä olette ollut? Puhukaa! Pian! Missä olette ollut?

-- Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, joka tällä hetkellä oli vielä kuolleempi kuin kuollut Ami. -- Sydänkäpyseni...!

Tässä meidän on kuitenkin jätettävä sankarimme -- toiseen kertaan -- sillä tässä alkaa aivan uusi seikkailu. Tästä onnettomuudesta ja tästä kohtaloniskusta toisella kertaa, hyvä herrasväki! Mutta kai te myönnätte itsekin: mustasukkaisuus on anteeksiantamaton intohimo; vieläpä enemmänkin: pahe...!