Part 3

-- Herraseni, olen teitä vanhempi; sanon teille...

-- Herraseni! Tiedättekö, että nyt olemme samassa asemassa. Pyydän, älkää koskeko kasvojani.

-- Hyvä herra, en voi nähdä mitään. Suokaa anteeksi, ei ole lainkaan tilaa.

-- Mutta miksi olettekin niin paksu?

-- Ah, Jumala! En ole koskaan ollut näin alentavassa tilanteessa!

-- Jaa, alempana ei voi olla.

-- Mutta herraseni! En tiedä, kuka olette, en käsitä kuinka tämä tapahtui, mutta olen täällä erehdyksestä; en ole se, joksi minua luulette.

-- En olisi luullut teistä mitään, jollette olisi tyrkkinyt minua. Vaietkaa nyt vihdoinkin.

-- Herraseni, jollette väisty, saan halvauksen. Saatte vastata kuolemastani. Vakuutan teille... olen kunniallinen mies, olen perheenisä. Enhän voi jäädä tänne...

-- Itsehän olette tänne ryöminyt. No, siirtykää! Siinä on teille tilaa, mutta kauemmaksi en voi mennä.

-- Jalo nuori mies! Hyvä herra, huomaan erehtyneeni teidän suhteenne, sanoi Ivan Andrejevitsh ihastuksissaan ja kiitollisena saamastaan lisätilasta kangistuneita jäseniään oikoen. Ymmärrän myös teidän ahtaan asemanne, mutta minkä sille voi? Huomaan teidän ajattelevan minusta pahaa. Suvaitkaa, että nostan mainettani silmissänne, sallikaa minun sanoa kuka olen. Olen tullut tänne omaksi vahingokseni; vakuutan teille, etten ole täällä siitä syystä kuin luulette... olen hirveän huolissani.

-- Vaietkaa nyt vihdoinkin! Ettekö sitten käsitä, että joudumme helvetin kattilaan, jos joku kuulee meidät. Sst... hän puhuu. Vanhuksen yskä näytti tosiaan helpottavan.

-- Niin sydänkäpyseni, hän sanoi valittavalla äänellään. -- Niin, kh-kh! Ah! Tämä onnettomuus! Fedossei Ivanovitsh sanoo myös: koettakaa kamomillateetä. Kuuletko sydänkäpyseni?

-- Kyllä, ystäväni.

-- No, niin hän sanoo. Ja minä sanoin silloin: olen imettänyt iilimadolla. Siihen hän sanoo: ei Aleksander Demjanovitsh, kamomillatee on parempaa, se ulostuttaa... kh, kh! Ah, herrajumala! Mitä tuumit sydänkäpyseni? Kh-kh! Ah! Jumala, Jumala! Kh-kh! Onkohan se parempaa, mitä luulet? Kh-kh-kh! Ah! kh, jne.

-- Luullakseni ei olisi vahingoksi, jos kerran koettaisi tuota lääkettä, vastasi rouva.

-- Niin, se ei olisi vahingoksi! Teillä on hivutustauti, hän sanoo, kh-kh! Mutta minä sanon: ei, vaan leini ja vatsanväänteet, kh-kh! Mutta hän sanoo: kenties myös hivutustauti. Mitä tuumit, kh-kh? Mitä ajattelet, sydänkäpyseni: onko minussa hivutustauti?

-- Oh, Jumala, mitä puhutkaan?

-- Niin, hivutustauti! Riisuudu nyt vain, sydänkäpyseni, pane levolle, kh-kh! Minulla on tänään, kh, nuha.

-- Voi, huudahti Ivan Andrejevitsh. -- Väistykää herran tähden vähän!

-- Minun täytyy tosiaan ihmetellä, mitä kaikkea te hommaatte; ei, te ette osaa maata rauhassa...

-- Olette minulle raivoissanne, nuori mies, tahdotte loukata minua. Näen jo. Olette todennäköisesti tämän naisen rakastaja.

-- Vaiti!

-- Enkä ole vaiti. En salli komennella itseäni. Olette varmaan hänen rakastajansa. Jos meidät keksitään, olen viaton, en tiedä mitään.

-- Jollette ole vaiti, sanoi nuori mies hammasta purren, -- jollette ole vaiti, sanon minä, että olette houkutellut minut tänne. Sanon että olette minun setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa. Silloin ainakaan kukaan ei ajattele, että minä olen tämän naisen rakastaja.

-- Hyvä herra, te teette minusta pilaa. Kärsivällisyyteni on pian lopussa.

-- Sst! Muuten panen teidät pian vaikenemaan! Olette minun onnettomuuteni. No, sanokaa itse: miksi olette täällä? Ilman teitä olisin maannut täällä rauhassa aamuun asti ja mennyt sitten ulos.

-- Mutta minä en voi maata täällä aamuun, olen järkevä mies, minulla on luonnollisesti asiani... Mitä luulette -- tuleeko hän viettämään täällä yönsä?

-- Kuka?

-- No, tuo vanhus...

-- Tietysti. Eiväthän kaikki aviomiehet ole samanlaisia kuin te. Monet nukkuvat kotonaankin.

-- Herraseni! Herraseni! huusi Ivan Andrejevitsh kalveten vihasta. -- Uskokaa pois, minäkin makaan tavallisesti kotona, ainoastaan tänään, ensi kerran... Mutta, Jumalani, huomaan, että tunnette minut. Kuka olette, nuori mies? Sanokaa minulle heti, kuka olette, rukoilen teitä aivan sulasta ystävyydestä, kuka olette?

-- Kuulkaa! Minä tuskin...

-- Mutta suvaitkaa, suvaitkaa, että kerron teille, hyvä herra... että selitän teille koko tämän harmillisen jutun...

-- En halua selityksiä, en tahdo tietää mitään. Olkaa hiljaa taikka...

-- Mutta enhän toki voi...

Vuoteen alla syntyi pieni ottelu, ja Ivan Andrejevitsh vaikeni.

-- Sydänkäpyseni, minusta tuntuu kuin täällä kissat kehräisivät.

-- Mitkä kumman kissat? Mitä kaikkea teidän päähänne pälkähtääkään!

Nähtävästi rouva ei tiennyt, mitä puhuisi miehelleen. Hän oli niin pelästynyt, ettei vielä voinut päästä tasapainoon. Nyt hänelle tuli aivan vilu ja hän terotti korviaan.

-- Mitkä kumman kissat?

-- Kissat, sydänkäpyseni. Äsken kun tulin, istui kissamme työhuoneessani; hrr-hrr-hrr, se hyrräsi niin omituisesti. Sanoin sille: Mikä sinun on, Vassenjka? Ja se hyrräsi edelleen: hrr-hrr-hrr! Ja niin edelleen. Ja minä ajattelin: Ah, kaikki pyhimykset! Ennustaako tuo jo kuolemaani?

-- Mitä tyhmyyksiä te tänään puhutte! Teidän pitäisi tosiaankin hävetä!

-- No, eihän se ole mitään, älä vain suutu, sydänkäpyseni; huomaan, että sinusta on ikävää, jos kuolen. Minähän sanoinkin sen muuten vain. Sydänkäpyseni, riisuutuisit mieluummin ja rupeaisit nukkumaan. Minä jään tänne siksi kunnes olet käynyt levolle.

-- Jumalan tähden, lakatkaa, myöhemmin...

-- No, älä ole vihainen, älä ole vihainen! Mutta tosiaankin, aivan kuin hiiret...

-- Hyvä isä! Milloin kissat, milloin hiiret! En tosiaankaan tiedä, mikä teidän on tänään.

-- Ei kerrassaan mikään, ei... kh! Ei, kh! Jumalani, Jumalani, kh!

-- Kuulkaas, te haparoitte täällä niin ympäriinsä, että hän on sen jo kuullut, kuiskutti nuori mies.

-- Mutta jospa tietäisitte, miten on laitani. Nenästäni on alkanut vuotaa verta.

-- Antakaa vain vuotaa ja odottakaa kunnes lakkaa.

-- Nuori mies, asettukaa minun asemaani, enhän edes tiedä kenen kanssa täällä virun.

-- Olisiko se sitten helpompaa, mitä? Enhän minäkään välitä teidän nimestänne. No, mikä teidän nimenne sitten on?

-- Ei, mitäpä nimistä... tahdoin teille ainoastaan selittää, miten mielettömään tapaan...

-- Ssst... hän puhuu taas...

-- Varmaan, sydänkäpyseni, ne ovat kissat!

-- Eikä ole, vanu korvassasi ei varmaankaan vain ole oikein.

-- Ah, niin, niin. Tiedätkö, tuolla talomme yläkerrassa... kh, kh! Yläkerrassa, kh-kh-kh!

-- Yläkerrassa! kuiskasi nuori mies. Tuhannen perkelettä! Luulin, että tämä olisi ylin kerros, onko tämä sitten toinen?

-- Nuori mies, kuiskasi Ivan Andrejevitsh hätkähtäen, -- mitä sanotte? Jumalan tähden, miksi se niin kiinnostaa teitä? Minäkin ajattelin, että tämä olisi ylin kerros. Jumalan tähden, onko täällä vielä yksi kerros?

-- Siellä liikkuu jokin todellakin, sanoi vanhus vihdoin lakattuaan yskimästä.

-- Sst! Kuulkaahan! kuiskasi nuori mies ja Ivan Andrejevitsh puristi kätensä yhteen.

-- Hyvä herra, loukkaatte minua. Päästäkää minut.

-- Sst...

Seurasi pieni nujakka ja taas tuli hiljaisuus.

-- Silloin tapaan niin sievän... aloitti ukko.

-- Mitä, sievän...? keskeytti hänen vaimonsa.

-- Niin, olenhan jo... enkö ole sinulle jo sanonut, että olen kohdannut niin kauniin naisen portaissa, enkö ole sanonut? Minullahan on niin huono muisti. Niin, niin juhannusruohoa... kh!

-- Mitä?

-- Juhannusruohoa täytyy juoda; siitä se paranee... kh-kh-kh! Se paranee!

-- Te hänet keskeytitte, sanoi nuori mies ja kiristeli jälleen hampaitaan.

-- Sanoitko, että tänään olet kohdannut jonkun kauniin naisen? kysyi rouva.

-- Kuinka?

-- Kohdannut kauniin naisen?

-- Kuka sitten?

-- Sinä!

-- Minä? Milloin? Ah, niin.

-- Vihdoinkin! Mokoma muumio! No, anna tulla! kuiskasi nuori mies yllyttäen mielessään huonomuistista vanhusta.

-- Herraseni! Minä vapisen kauhusta. Ah, Jumala! Mitä kuulen. Tämähän on aivan kuin eilen, juuri eilen!

-- Sst...

-- Jaa, jaa, jaa! Muistan hyvin, sellainen veitikkamainen nainen! Sellainen pikku enkeli... sininen hattu...

-- Sininen hattu! Voi!

-- Hän se on! Hänellä on sininen hattu. Oi, Jumala! huusi Ivan Andrejevitsh.

-- Kuka? Kuka hän on? kuiskasi nuori mies ja puristi Ivan Andrejevitshin kättä.

-- Sst! sihisi vuorostaan Ivan Andrejevitsh. -- Hän puhuu.

-- Oi, Jumala, oi Jumala!

-- No niin, kenellä naisella ei muuten olisi sinistä hattua...

-- Ja sellaiset veitikkamaiset kasvot, jatkoi vanhus. -- Hän käy täällä tapaamassa tuttaviaan. Hän iskee silmiään. Ja näiden tuttavien luo tulee jälleen tuttavia...

-- Voi, kuinka pitkäveteistä, keskeytti rouva, -- en tiedä, mitkä kaikki asiat sinua huvittavatkaan.

-- No, annetaan olla. Älä ole vihainen, vastasi vanhus. -- No, minä en sano enää mitään, jollet sitä toivo. Et ole tänään hyvällä tuulella...

-- Kuinka olette sitten joutunut tänne? aloitti nuori mies.

-- No, nähkääs, nähkääs! Nyt teitä kiinnostaa, ja äsken ette tahtonut kuulla sanaakaan.

-- Minusta on saman tekevää. Puhukaa siis vain. Ah, piru vieköön koko tämän kirotun jutun!

-- Nuori mies, älkää olko vihainen; en tiedä mitä puhun. Sanon vain, tahdoin vain sanoa, ettette varmaan ilman syytä osoita tätä kiinnostusta minua kohtaan... Mutta kuka te olette, nuori mies? Näen, etten tunne teitä, mutta kuka te olette oikeastaan? Oi, Jumala! En tiedä, mitä puhun!

-- Ah, puhukaa vain kursailematta, keskeytti hänet nuori mies, joka nähtävästi oli ajatuksissaan.

-- Mutta minä tahdon kertoa teille kaiken. Ajattelette ehkä, etten sitä tekisi, että olisin vihainen -- ei! Siinä käteni! Olen vain nololla tuulella, ei muuta. Mutta, Jumalan tähden, sanokaa te ensin, kuinka itse tulitte tänne? Mistä syystä? Mitä minuun tulee, en ole teille vihainen, tuossa käteni. Täällä on niin tomuista. Käteni on hieman likainen, mutta se ei tee mitään, kun sydän vain on puhdas.

-- Ah, antakaa minun olla rauhassa käsinenne. Täällähän ei voi kääntyäkään, ja hän tulee käsineen!

-- Mutta hyvä herra, tehän heittelette minua ympäriinsä kuin olisin vanha kengänantura, sanoi Ivan Andrejevitsh hurjan epätoivon puuskassa äänellä, jossa värähti harrasta rukousta. -- Kohdelkaa minua kohteliaammin, edes hieman kohteliaammin, ja minä tahdon kertoa teille kaiken! Voimme tulla ystäviksi, olenpa valmis kutsumaan teidät pöytäänikin. Mutta suoraan sanoen, näin emme voi maata vierekkäin. Te erehdytte nuori mies! Ette tiedä...!

-- Milloin ukko on sitten tavannut nuoren naisen? mutisi nuori mies ilmeisesti äärimmilleen kiihtyneenä. -- Hän odottaa nyt ehkä minua... Minun täytyy ehdottomasti päästä.

-- Hän? Kuka? Oi, Jumala! Kenestä puhutte, nuori mies? Luulette, että yläkerrassa... Oi, Jumala! Oi, Jumala! Miksi minua näin rangaistaan?

Ivan Andrejevitsh koetti kääntyä selälleen epätoivon merkiksi.

-- Ja miksi teidän tarvitsee tietää kuka hän on? Ah, piru! Niin tai näin, minun täytyy päästä...

-- Herraseni! Mitä teette? Ja miten minulle käy? kuiskasi Ivan Andrejevitsh ja tarttui epätoivoissaan naapurinsa hännystakin liepeeseen.

-- Mitä se minua liikuttaa? Jääkää tänne yksin. Ja jos ette tahdo, sanon puolestani, että olette setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa, jottei vanhus uskoisi, että olen hänen rouvansa rakastaja.

-- Mutta nuori mies, sehän on mahdotonta. Se on epäluonnollista, että setä... Kukaan ei teitä usko. Ei kaksivuotinen lapsikaan teitä usko, kuiskasi Ivan Andrejevitsh epätoivoissaan.

-- No, älkää sitten lörpötelkö, vaan maatkaa hievahtamatta! Minusta nähden saatte kyllä jäädä tänne yöksi ja neuvotella aamulla ulos joten kuten. Kukaan ei huomaa teitä; kun joku ryömii ulos, ei kenenkään päähän pälkähdä, että joku vielä olisi vuoteen alla. Ja vaikkapa siellä olisi tusinakin! Muuten, te yksin olette koko tusinan arvoinen! Väistykää, minä ryömin ulos!

-- Te loukkaatte minua, nuori mies... Ja kuinka käy, jos saan yskänpuuskan? Kaikkea täytyy ajatella!

-- Ssst...

-- Mitä se on? Kuulen taas jonkin liikkuvan, sanoi vanhus, joka sillä välin oli ilmeisesti torkahtanut.

-- Missä? Yläkerrassako?

-- Kuulkaapa, nuori mies, minä menen ulos.

-- Kyllä kuulen!

-- Oi, Jumala! Minä menen.

-- Ja minä en mene nyt! Minusta kaikki on samantekevää. Kun leikki on kerran leikitty loppuun, silloin ei ole väliä millään. Tiedättekö, mitä minä aavistan? Aavistan, että olette itse petetty aviomies -- niin!

-- Oi, Jumala, mikä kyynillisyys! Onko se mahdollista? Mutta miksi juuri aviomies... en ole naimisissa.

-- Ei naimisissa? Niin voi sanoa kuka tahansa!

-- Kenties olen itse rakastaja!

-- Kaunis rakastaja!

-- Herraseni, herraseni! -- No, hyvä, kerron teille kaiken! Nähkääs, missä pulassa olenkaan! En ole se, miksi minua luulette, en ole naimisissa. Olen naimaton, kuten tekin. Minulla on ystävä, nuoruuden ystävä... ja minä olen hänen vaimonsa rakastaja... Hän sanoo minulle: "Minä onneton ihminen kannan ristiäni, epäilen vaimoani." -- "Mutta", sanon viekkaasti hänelle, "miksi sitten epäilet vaimoasi?" Mutta ettehän kuule mitä puhun. Kuulkaa kuulkaa toki! "Mustasukkaisuus on naurettavaa", sanon minä. "Mustasukkaisuus on pahe!" -- "Ei", sanoo hän, "olen onneton ihminen, minä... minä epäilen häntä!" -- "Sinä olet ystäväni", sanon minä. "Olet suloisen nuoruuden toveri. Olemme yhdessä heittäytyneet nautinnon vuoteelle." -- Jumala, en tiedä, mitä puhun. Te teette minut vielä hulluksi.

-- Tehän olette jo hullu...

-- Niin, niin ajattelin jo, että sanoisitte niin... kun puhuin hulluksi tulemisesta. Naurakaa, naurakaa vain, nuori mies! On minullakin ollut kukoistusaikani, olen minäkin rouvia vietellyt! Ah! Minä saan aivotulehduksen!

-- Mitä se on, minusta tuntui kuin joku olisi aivastanut täällä huoneessa? sanoi vanhus. Aivastitko sinä?

-- Oi, Jumala, huudahti rouva.

-- Ssst, kuului vuoteen alta.

-- Se oli varmaankin yläkerrassa, en tiedä... ne lyövät siellä kai jotakin naulaa, sanoi rouva pelästyneenä, sillä vuoteen alla alkoi olla jokseenkin meluisaa.

-- Niin, se on yläkerrassa, sanoi puoliso. -- Niin, yläkerrassa! Olenko sinulle sanonut, että äsken portaissa tapasin erään keikarin kh-kh -- keikarin, kippuraviiksisen -- kh-kh! Oi, Jumala, selkäni! Nuoren kippuraviiksisen keikarin!

-- Kippuraviiksisen! Oi, Jumala, se olitte varmaan te, kuiskasi Ivan Andrejevitsh.

-- Hyvä isä, millainen te olette! Minähän olen täällä, makaan teidän vieressänne! Kuinka hän olisi minut siellä tavannut? Mutta älkää koskeko kasvojani!

-- Oi, Jumala, minä pyörryn pian.

Samassa kuului yläkerrasta tosiaankin kolinaa.

-- Mitähän siellä lienee tekeillä? kuiskasi nuori mies.

-- Hyvä herra, minä olen niin pelästynyt, aivan kauhistunut! Auttakaa minua!

-- Ssst!

-- Mutta sydänkäpyseni, nuo ihmisethän pitävät aika melua. Ja lisäksi juuri sinun makuuhuoneesi yläpuolella. Lähetänkö sinne valittamaan?

-- Kaikkea vielä! Mitä sinä saatkaan päähäsi!

-- Hyvä, hyvä, en teekään niin. Mutta tosiaan, sinä olet tänään niin vihainen...

-- Ah, hyvä Jumala! Menkää mieluummin nukkumaan.

-- Liisa! Sinä et rakasta minua enää!

-- Kyllä, kyllä, minä rakastan teitä! Taivaan tähden, olen väsynyt!

-- No, hyvä, minä menen.

-- Ah, ei, ei! Älkää menkö! huusi rouva. -- Tai ei, menkää mieluummin, menkää!

-- Mutta mikä sinua vaivaa, tahtoisin tietää? Ensin sanot: "Menkää"; sitten sanot: "Älkää menkö!" Kh-kh! Menen tosiaankin levolle... kh-kh!

-- Hän lähtee, sanoi nuori mies. -- Hän menee pois, ja mekin lähdemme kohta. Kuuletteko? Iloitkaa!

-- Oi, Jumala sen suokoon!

-- Tämä on teille aika läksytys...

-- Nuori mies, kuinka niin läksytys? Minä tunnen sen... mutta te olette sangen nuori, te ette voi minua läksyttää.

-- Mutta minä teen sen kuitenkin... ymmärtäkää vain.

-- Jumala! Minun täytyy aivastaa!

-- Ssst! Jos te vain uskallatte...!

-- Mutta mitä teen? Sieraimissani kutittaa niin, en voi. Vetäkää nenäliinani taskusta, en voi liikahtaakaan... Oi, Jumala, Jumala, miksi minua näin rangaistaan?

-- Tuossa on nenäliinanne! Miksi teitä rangaistaan, sen sanon teille heti. Olette mustasukkainen. Raivoatte vieraassa talossa kuin olisitte päästänne vialla, harjoitatte siellä vallattomuutta...

-- Nuori mies! En ole harjoittanut mitään vallattomuutta.

-- Vaiti!

-- Oi Jumala, oi Jumala!

-- Te harjoitatte vallattomuutta, pelästytätte nuoren naisen, siveän rouvan, joka ei tiedä, mihin ryhtyä hädissään ja kenties tulee siitä sairaaksi. Viette rauhan vanhalta mieheltä, jota vaivaavat peräpukamat ja joka tarvitsee ennen kaikkea rauhaa -- ja miksi tämä kaikki? Koska te olette kuvitellut joitakin mielettömyyksiä ja juoksentelette nyt niiden takia kaikki kujat! Ymmärrättekö, käsitättekö missä ilkeässä asemassa olette? Tunnetteko sen?

-- Hyvä herraseni! Tunnen sen, mutta teillä ei ole oikeutta

-- Vaiti! Kuka kysyy oikeutta? Ettekö käsitä, että tämä vanha mies, joka rakastaa vaimoaan, voi tulla mielipuoleksi, kun hän näkee teidän ryömivän esiin vuoteen alta? Mutta ei, ei teissä ole miestä aiheuttamaan näytelmää! Kun ryömitte esiin, saa luullakseni jokainen, joka teidät näkee, naurutaudin. Tahtoisin vain nähdä teidät valossa, olette varmaankin hullunkurinen.

-- Ja te? Te juuri olette tässä tapauksessa hullunkurinen. Tahtoisin nähdä myös teidät.

-- Te, niin te!

-- Teillä on varmaan siveettömyyden leima kasvoillanne, nuori mies!

-- Ai! Te puhutte siveettömyydestä! Ja mistä tiedätte, miksi olen täällä? Olen täällä erehdyksestä, olen erehtynyt kerroksista, ja piru tietäköön, miksi minut on päästetty sisään! Hän on varmasti odottanut jotakin (ei teitä, se on selvä). Minä ryömin vuoteen alle, kun kuulin teidän askeleenne ja näin miten nainen pelästyi. Lisäksi oli vielä pimeä. Mutta miksi puolustelenkaan itseäni teidän edessänne! Te, hyvä herra, olette naurettavan mustasukkainen vanha mies. Miksi oikeastaan en lähde täältä? Luulette ehkä, että pelkään! Ei, hyvä herra, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, vain säälistä teitä kohtaan makaan vielä täällä. Kuinka selviäisittekään ilman minua? Seisoisittehan te kuin mikäkin kollo ihmisten edessä, päähänne ei pälkähtäisi mitään järkevää...

-- Ei, miksi kollo? Miksi juuri se? Ikään kuin ette olisi voinut verrata minua mihinkään muuhun, nuori mies?

-- Ah, Jumala, kuinka pieni koira haukkuu!

-- Ssst! Tosiaankin... Se haukkuu siksi, että te aina lörpöttelette. Nähkääs, olette herättänyt koiran. Siinä me nyt saimme.

Talon rouvan pieni koira, joka koko ajan oli maannut nurkassa tyynyllä, oli todellakin herännyt. Se vainusi vieraita ja syöksyi haukkuen vuoteen alle.

-- Oh, tuo tyhmä koira! kuiskasi Ivan Andrejevitsh. -- Se ilmaisee meidät. Se tuo kaiken päivänvaloon. Voi, tätä kurjuutta!

-- No niin, te olette sellainen pelkuri, että kaikkea voi tapahtua.

-- Ami, Ami, tule! huusi nainen. -- Tse, tse!

Mutta koira ei totellut, vaan syöksyi suoraa päätä Ivan Andrejevitshin kimppuun.

-- Sydänkäpyseni, miksi sitten pikku Ami noin haukkuu? sanoi vanhus. -- Varmaankin siellä on hiiriä tai kissa. Etkö kuule? Se aivastaa -- se aivastaa taas... kissallamme on tänään nuha.

-- Maatkaa liikkumatta! kuiskasi nuori mies.

-- Älkää liikkuko! Kenties koira menee itsestään pois.

-- Herraseni, herraseni! Päästäkää käteni irti, miksi pitelette niitä?

-- Ssst! Vaiti!

-- Mutta sallikaa, nuori mies. Se haukkaa nenäni!

Syntyi ottelu ja Ivan Andrejevitsh sai kätensä vapaaksi. Koira puuskahti kovasti haukkumaan. Äkkiä se lakkasi haukkumasta ja alkoi vikistä.

-- Ah! huudahti nainen.

-- Julmuri! Mitä teette? kuiskasi nuori mies.

-- Te syöksette meidät molemmat perikatoon! Miksi olette käynyt koiraan käsiksi? Oi Jumala! Hän kuristaa sen! Älkää kuristako sitä. Päästäkää se irti! Hirviö! Ette tunne naisen sydäntä! Hän antaa meidät molemmat ilmi, jos kuristatte hänen koiransa.

Mutta Ivan Andrejevitsh ei kuullut enää mitään. Hän onnistui saamaan koiran kiinni ja puristi itsesäilytysvaistonsa puuskassa sen kurkun yhteen. Pieni koiraparka vingahti vielä kerran ja heitti henkensä.

-- Me olemme hukassa! kuiskasi nuori mies.

-- Ami! Ami! huusi nainen. -- Oi, mitä he tekevät Amilleni? Ami! Ami! Tse! Oi, hirviöt, raakalaiset! Oi, Jumala, minä voin pahoin!

-- Mitä, mitä nyt sitten? huusi vanhus ja hyppäsi istuimeltaan pystyyn. -- Mikä sinun on, sydänkäpyseni? Ami, tänne! Ami, Ami, Ami! huusi vanhus ja napsutteli sormiaan ja koetti houkutella Amia pois vuoteen alta. Ami, tse, tse! Eihän toki ole mahdollista, että kissa syö sen. Kissan täytyy saada selkäänsä, kultaseni! Se lurjus ei olekaan saanut selkäänsä koko kuukauteen. Mitä luulet? Puhun huomenna siitä Praskovja Saharjevalle. Mutta laupias taivas, mikä sinun on, armas? Olethan aivan kalpea! Ah! Apua, apua!

Ja vanhus alkoi juosta huoneessa ympäriinsä.

-- Murhaajat, hirviöt! huusi rouva ja heittäytyi sohvalle.

-- Ketkä, ketkä sitten? huusi vanhus.

-- Siellä on ihmisiä, vieraita. Tuolla vuoteen alla. Oi Jumalani, Ami, Ami, mitä he ovat tehneet sinulle?

-- Voi taivas, herrajumala! Mitä ihmisiä? Ami... ei, apua, apua, tänne! Kuka siellä on, kuka siellä on? huusi vanhus, otti kynttilän ja kumartui vuoteen alle. -- Kuka siellä on? Apua, apua...

Ivan Andrejevitsh lepäsi puolikuoliaana Amin hengettömän ruumiin vieressä, mutta nuori mies seurasi vanhuksen jokaista liikettä. Äkkiä vanhus nousi ja meni toiselle puolelle seinän viereen ja kyyristyi. Yhtäkkiä nuori mies hypähti ylös ja aikoi korjata luunsa sillä aikaa kun puoliso etsi vieraitaan aviosängyn toiselta puolelta. Jumalani! kuiskasi nainen tuijottaen nuoreen mieheen. -- Kuka te olettekaan? Minä luulin...

-- Julmuri on vielä vuoteen alla, kuiskasi nuori mies. -- Hän on syypää Amin kuolemaan!

-- Aa! nainen päästi huudon.

Nuori mies oli kuitenkin jo kadonnut huoneesta.

-- Aa! Siellä on joku! Sieltä näkyy saapas! huusi mies ja tarttui Ivan Andrejevitshin jalkaan.

-- Murhaaja! Murhaaja! huusi nainen. Oi, Ami, Ami!

-- Tulkaa sieltä, tulkaa sieltä, huusi vanhus ja polki molemmin jaloin mattoa. -- Tulkaa, kuka olette? Sanokaa, kuka olette? Jumala, mikä kummallinen ihminen!

-- Se on ryöväri!

-- Jumalan tähden, Jumalan tähden! huusi Ivan Andrejevitsh ryömien esiin. -- Jumalan tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää huutako ihmisiä. Se on aivan tarpeetonta. Ettehän halua tehdä minua onnettomaksi! En ole mikään sellainen! Olen itse... teidän ylhäisyytenne, se oli pelkkä erehdys! Selitän teille heti, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Ivan Andrejevitsh itkien ja huokaillen. -- Tähän kaikkeen on syypää rouva, tarkoitan, ei minun rouvani, vaan vieras rouva... Minä en ole voinut, olen... hän on ystäväni, koulutoverini.

-- Mikä koulutoveri! huusi vanhus polkien jalkaansa. -- Te olette varas, olette tullut varastamaan minulta... Naurettavaa! Koulutoveri!

-- Ei, en ole mikään varas, teidän ylhäisyytenne. Olen todellakin koulutoveri... olen vain erehtynyt, olen tullut väärästä ovesta.

-- Jaa, herraseni, näen kyllä, mistä ovesta olette tullut.

-- Teidän ylhäisyytenne! En ole mikään sellainen! Te erehdytte. Tarkoitan, että erehdytte suuresti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa minua, katsokaa minua vain, tunnette varmaankin muutamista kunniamerkeistäni etten voi olla mikään varas. Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! huusi Ivan Andrejevitsh, pani kätensä ristiin ja kääntyi nuoren naisen puoleen, -- Te rouvaseni ymmärrätte minua... Olen tappanut Amin, mutta en ole syyllinen... kautta Jumalan, olen syytön... vain tuo rouva on syypää. Olen onneton ihminen, juon kärsimysten maljasta!

-- Mutta hyvä herra, mitä minua liikuttaa mistä juotte, ehkä olette juonut liiaksi. Kun teitä katsoo -- -- mutta kuinka olette tullut tänne? huusi vanhus vavisten koko ruumiiltaan kiihtymyksestä. Erinäisistä arvo- ja kunniamerkeistä hän kuitenkin tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei Ivan Andrejevitsh voinut olla mikään varas. -- Kysyn teiltä: miten olette tullut tänne? Te... kuten ryöväri...

-- En toki ole mikään rosvo, teidän ylhäisyytenne. Olen vain väärästä ovesta... totisesti, en ole mikään ryöväri! Kaikki johtuu vain mustasukkaisuudestani. Kerron teille kaiken, teidän ylhäisyytenne, kerron teille avomielisesti ikään kuin olisitte isäni, sillä olettehan siinä iässä, että voin pitää teitä isänäni.

-- Mitä? Mitä sanotte iästä?