Part 2

-- Herraseni, herraseni, höpisi supiturkkinen mies kalveten ja huoaten. -- Olen tietysti hämmentynyt... Olette nähnyt kyllin alennustani. Nyt on yö, tietysti, mutta huomenna... Muuten huomenna emme varmaankaan enää tapaa toisiamme, vaikkei minua lainkaan pelota teitä tavata -- enkähän minä muuten olekaan se mies, hän on ystäväni, hän on Voskressenskin sillalla, totisesti, siellä hän on! Kysymys on hänen rouvastaan, vieraasta rouvasta! Onneton ihminen! Vakuutan teille! Olen hyvä tuttu hänen kanssaan, sallikaa, tahdon kertoa teille kaikki. Olen hänen ystävänsä, kuten voitte itse nähdä, sillä enhän muuten olisi näin hätäillyt hänen puolestaan. -- Näette itse, olen hänelle parisen kertaa sanonutkin: "miksi menetkään naimisiin, rakas ystävä? Sinulla on virkasi, hyvät tulosi, olet arvossapidetty ihminen; miksi tahdot vaihtaa kaiken tämän mielistelynhaluisen naisen oikkuihin?" Sanokaapa itse! "Ei, minä tahdon mennä naimisiin", hän sanoo, "perheonni..." Siinä on nyt hänen perheonnensa! Ensin on mies pettänyt vaimoaan, nyt täytyy hänenkin juoda samasta maljasta... Suottehan minulle anteeksi, mutta minun oli pakko antaa tämä selitys. Hän on onneton ihminen, ja hänen täytyy juoda tämä malja -- jaa... tässä supiturkkinen mies huokasi ikään kuin hän todellakin itkisi katkerasti.

-- Piru vieköön heidät kaikki! Onko sitten liian vähän narreja? Mutta kuka te olette?

Nuori mies kirkui raivoissaan.

-- Mutta kaiken tämän jälkeen... Teidän täytyy itsenne myöntää... Minä olin ylevä ja avomielinen teitä kohtaan... Tämä äänensävy!

-- Ei, suokaa anteeksi... Mikä on nimenne?

-- Ei, miksi nimiä?

-- Aa!

-- En voi sanoa teille nimeä...

-- Tunnetteko Shabrinin? kysyi nuori mies äkkiä.

-- Shabrinin!!!

-- Niinpä niin, Shabrinin!!! (Tässä nyörinuttuinen mies matki hieman supiturkkista). -- Oletteko ymmärtänyt asian?

-- En, mitä tässä Shabrinista, vastasi pelästynyt supiturkkinen. -- Vaiti Shabrinista! Hän on kunnian mies! Omantunnon vaivojenne johdosta annan anteeksi epäkohteliaisuutenne.

-- Hän on lurjus, ostettavissa oleva sielu, lahjottava ihminen, veijari, hän on varastanut valtion kassan. Hän joutuu pian oikeuden eteen!

-- Suokaa anteeksi, sanoi supiturkkinen herra kalveten. -- Ette tunne häntä lainkaan, hän on teille, kuten näen aivan tuntematon.

-- Jaa, henkilökohtaisesti en tosin tunne häntä, mutta tunnen hänet toista kautta, hänelle läheiseltä taholta.

-- Mistä kautta, hyvä herra? Olen aivan sekaisin, kuten näette...

-- Mokoma tyhmyri! Mustasukkainen narri, joka ei voi pitää vaimoaan aisoissa!

-- Suokaa anteeksi, olette erehtynyt hirveästi, nuori mies...

-- Ah!

-- Ah!

Herra Bobynizynin asunnosta kuului äänekästä kolinaa. Ovi avautui. Kuului ääniä.

-- Ah, se ei ole hän, se ei ole hän! Tunnen hänen äänensä. Nyt tiedän kaiken: se ei ole hän! sanoi supiturkkinen herra kalveten palttinan valkoiseksi.

-- Vaiti!

Nuori mies nojautui seinään.

-- Herraseni, lähden täältä, se ei ole hän; olen niin iloinen.

-- No, menkää siis, menkää!

-- Mutta miksi _te_ jäätte?

-- Mitä se teitä liikuttaa?

Ovi aukeni. Supiturkkinen herra ei kestänyt enää, vaan syöksyi päätä pahkaa alas portaita.

Nuoren miehen ohitse kulki herra ja rouva. Hänen sydämensä jähmettyi... Hän kuuli tutun naisäänen ja kohta sen jälkeen käheän, hänelle aivan tuntemattoman miesäänen.

-- Ei tee mitään, ajatan reen esiin, sanoi käheä ääni.

-- Ah, no minusta on sama. Kuinka vain tahdotte.

-- Reki on pian täällä.

Nainen jäi yksin.

-- Glafira! Missä on valasi? huusi nyörinuttuinen nuori mies ja tarttui äkkiä naisen käteen.

-- Kuka se on? Tekö, Tvorogov? Ah, Jumala! Mitä te teette täällä?

-- Kenen kanssa te olette ollut täällä?

-- Mutta hänhän on mieheni, menkää pois, menkää pois, hän tulee pian ulos, tuolta... Polovizyniltä. Menkää herran tähden, menkää.

-- Polovizyn on muuttanut pois jo kolme viikkoa sitten. Minä tiedän kaiken.

-- Ah! Nainen riensi pois. Nuori mies tavoitti hänet.

-- Kuka teille on sen sanonut? kysyi nainen.

-- Puolisonne, armollinen rouva, Ivan Andrejevitsh. Hän on täällä, hän seisoo edessänne, armollinen rouvaseni...

Ivan Andrejevitsh seisoi todellakin portailla.

-- Ai, tekö se olette, huusi supiturkkinen herra.

-- _A! c'es vouz!_ huusi Glafira Petrovna ja riensi teeskennellen iloa hänen luokseen. -- Ah, Jumala! Olin Polovizynillä. Silloin voit käsittää... tiedät, he asuvat nyt Ismailovskin sillalla, sanoin sen sinulle, muistatko? Otin sieltä reen. Hevoset hurjistuivat, lähtivät karkuun, reki kaatui tuskin sadan askeleen päässä täältä. Kuski otettiin kiinni, olin suunniltani. Onneksi monsieur Tvorogov...

-- Kuinka?

Monsieur Tvorogov näytti pikemminkin suolapatsaalta kuin monsieur Tvorogovilta.

-- Monsieur Tvorogov näki minut täällä ja tahtoi minua saattaa, mutta nythän te olette täällä. Voin vain kiittää teitä lämpimimmin, Ivan Iljitsh...

Nainen ojensi kivettyneelle Ivan Iljitshille kätensä; hän ei puristanut tämän kättä, hän melkein nipisti sitä.

-- Monsieur Tvorogov! Tuttava. Skorlupovin tanssiaisissa meillä oli ilo nähdä toisemme, olen sen luullakseni sanonut sinulle. Etkö sitten enää muista, Koko?

-- Ah, tietysti, tietysti? Ai niin, minä muistan kyllä, aloitti supiturkkinen herra, jota nimitettiin Kokoksi. -- Sangen hauskaa, sangen hauskaa!

Ja hän puristi lämpimästi herra Tvorogovin kättä.

-- Kenen kanssa puhelette? Mitä tämä merkitsee? Minä odotan täällä... kuului käheä ääni.

Ryhmän edessä seisoi tavattoman pitkä olento miehekseen. Hän otti lornjettinsa ja tähysti tarkkaavaisesti supiturkkista herraa.

-- Ah, monsieur Bobynizyn! alkoi nainen visertää. -- Mistä te sitten tulette? Mikä sattuma! Ajatelkaa, minun hevoseni hurjistuivat... Mutta tässä on miehenikin! Jean! Monsieur Bobynizyn, Karpovin kutsuilla...

-- Ah, sangen, sangen hauskaa! Otan pian vaunut rakas ystävä.

-- Tee se, Jean, ota vaunut. Olen aivan pelästynyt, vapisen, teki kerrassaan pahaa... Tänään naamiaisissa, hän kuiskasi Tvorogoville. -- Hyvästi, voikaa hyvin, herra Bobynizyn! Tapaamme varmaankin toisemme huomenna Karpovin kutsuissa...

-- Ei, suokaa anteeksi, huomenna en tule. Mitä sitten huomenna, kun tänään jo näin... herra Bobynizyn jupisi vielä jotakin partaansa, raapaisi jättiläissaappaallaan, istuutui rekeensä ja ajoi tiehensä.

Vaunut ajoivat esiin, rouva nousi niihin. Supiturkkinen herra jäi seisomaan; näytti kuin hän ei kykenisi tekemään enää liikettäkään; hän silmäili tylsästi nyörinuttuista herraa. Nyörinuttuinen hymyili hänkin jokseenkin typerän näköisenä.

-- Minä en tiedä...

-- Suokaa anteeksi, olen iloinnut tuttavuudesta kanssanne, vastasi nuori mies tehden kumarruksen, uteliaana ja hieman ankarana.

-- Minua on suuresti ilahduttanut...

-- Luulen, että olette hukannut toisen päällyskenkänne...

-- Minäkö? Ai niin! Kiitos, suuri kiitos. Taidan tämän jälkeen pitää kumikalosseja...

-- Kumikalosseissa hiottaa niin kovasti, sanoi nuori mies, näköjään rajattomalla osanotolla.

-- Jean! Tuletko kohta?

-- Siinä olette oikeassa, jalat hikoavat. Heti, heti sydänkäpyseni, meillä on vain niin huvittava keskustelu! Aivan niin, olette aivan oikein huomauttanut, jalat hikoavat... muuten, suokaa anteeksi, minä...

-- Ei mitään.

- Minua on sangen suuresti ilahduttanut.

Supiturkkinen herra istuutui vaunuihin. Vaunut läksivät liikkeelle. Nuori mies seisoi yhä paikallaan ja seurasi niitä kummastuneella katseellaan.

MIES VUOTEEN ALLA

Seuraavana iltana oli näytäntö italialaisessa oopperassa. Ivan Andrejevitsh lennähti saliin kuin mikäkin pommi. Hänessä ei koskaan ollut huomattu niin palavaa musiikinrakkautta. Tiedettiin vain, että Ivan Andrejevitshia miellytti italialaisessa oopperassa hetkinen -- nukkua; olipa hän parisen kertaa siitä puhunutkin, kuinka miellyttävää ja suloista se oli. -- Primadonna naukuu kuin valkoinen kissanpoika, hänellä oli tapana sanoa ystävilleen, -- se tuutii uneen kuin paraskin kehtolaulu.

Siitä oli kuitenkin jo kauan, kun Ivan Andrejevitshilla oli tapana puhua näin; niin oli laita vielä viime näytäntökauden aikana, mutta nyt -- oi surkeutta -- Ivan Andrejevitsh ei nuku edes kotonaankaan öisin. Kuitenkin hän lennähti kuin pommi täpötäyteen saliin. Teatterin vahtimestarikin säpsähti ja katsoi syrjäkarein herran taskuun, varmaankin odottaen näkevänsä kaikkien tapausten varalta valmiina pidetyn tikarin kahvan.

On mainittava, että siihen aikaan oli kaksi puoluetta, ja kumpikin puolue puolusti omaa primadonnaansa. Toiset puoluelaiset olivat -- -- ianeja, toiset sisteja. Molemmat puolueet rakastivat musiikkia niin suuresti, että teatterin vahtimestarit lopulta pelkäsivät kovasti tämän rakkauden erinäisiä ilmauksia -- rakkauden joka kohdistui kaikkeen kauniiseen ja ylevään, molemmissa primadonnissa ruumiillistuneena. Sen tähden teatterin vahtimestari nähdessään harmaahapsisen vanhan miehen syöksyvän saliin niin myrskyisästi -- muuten ei vielä aivan harmaahapsisen, mutta sentään ainakin viisikymmenvuotiaan, asianomaisine kuutamoineen päälaella, ja muuten näköjään vakavinta lajia -- sen tähden hän muisti ehdottomasti Tanskan prinssin Hamletin sanat:

"Me vanhat oomme yhtä taipuvat aatoksin yli maalin ampumahan, kuin nuorisolta puuttuu useasti valpasta malttia." [Oikeastaan Poloniuksen sanat mainitussa näytelmässä. Suoment. muist.]

Ja vahtimestari katsoi syrjäkarein, kuten jo on huomautettu, hänen hännystakkinsa taskuun toivoen näkevänsä siellä tikarin. Siellä oli kuitenkin vain rahakukkaro eikä mitään muuta.

Ivan Andrejevitsh syöksyi saliin ja hänen katseensa lennähti tuokiossa toisen rivin aitioiden ylitse, ja -- voi kauhua...! Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä: hän oli täällä! Hän istui eräässä aitiossa. Siellä oli myös kenraali Polovizyn rouvansa ja kälynsä kanssa; siellä oli myös kenraalin adjutantti -- mitä nokkelin nuori mies; siellä oli vielä muuan siviiliherrakin... Ivan Andrejevits teroitti koko tarkkaavaisuutensa ja näkökykynsä, mutta voi sentään! Siviiliherra piiloutui salakavalasti adjutantin taakse ja jäi tuntemattomuuden hämärään.

Hän oli täällä ja oli kuitenkin sanonut, ettei tulisi tänne lainkaan!

Juuri tämä kaksimielisyys, joka jonkin aikaa oli käynyt ilmi Glafira Petrovnan jokaisella askeleella, vaikutti niin murhaavasti Ivan Andrejevitshiin. Tämä siviilinuorukainen saattoi hänet kokonaan epätoivoon. Hän heittäytyi aivan murjottuna istumaan paikalleen. Mutta mistä oikeastaan tämä epätoivo? Olihan se aivan yksinkertainen tapaus...

On huomattava, että Ivan Andrejevitshilla oli paikkansa aivan permantoaition vieressä. Lisäksi oli tuo häijynilkinen toisen rivin aitio aivan yläpuolella, eikä hän suureksi harmikseen voinut nähdä kerrassaan mitään siitä, mitä hänen päänsä päällä tapahtui. Sen tähden hän kiehui ja kuohui kuin samovaari! Koko ensimmäinen näytös meni aivan huomaamatta hänen ohitseen, hän ei kuullut ainoatakaan säveltä. Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan. Vihdoin ensimmäinen näytös oli lopussa. Samassa kun esirippu laskeutui, sankarillemme kuitenkin sattui tapaus, jota mikään kynä ei voi kuvailla.

Sattuu useinkin, että jostakin ylemmän rivin aitiosta putoaa alas teatteriohjelma. Kun kappale on pitkäveteinen ja katsojia haukotuttaa, on tämä heille kokonainen tapaus. Erityisellä kiinnostuksella he seuraavat tämän keveän paperin lentoa ylemmältä riviltä ja heitä huvittaa katsella sen leijailua permantoa kohden, jossa se varmaankin asettuu päähän, joka ei ole lainkaan sitä odottanut. Oikeastaan onkin omituista katsoa kuinka tämä pää joutuu neuvottomaksi (sillä se joutuu neuvottomaksi).

Ivan Andrejevitshille tapahtui kuitenkin jotakin, jota ei vielä koskaan ole nähty. Hänen kuten ennen on huomautettu, jokseenkin kaljuun -- päähänsä ei lentänyt mitään teatteriohjelmaa. Myönnän, että minusta on melkein kiusallista sanoa mitä hänen päähänsä lensi, sillä onhan hieman ilkeää lausua, että mustasukkaisen, kiihtyneen Ivan Andrejevitshin arvoisaan ja paljaaseen, tarkoitan, osaksi tukattomaan päähän putosi niin sopimaton esine kuin esimerkiksi hajuvedellä pirskoteltu rakkauskirje. Ivan Andrejevitsh-parka, joka ei ollut lainkaan valmistautunut tähän onnettomaan ja iljettävään tapaukseen, hätkähti kuin hänen päähänsä olisi tarttunut hiiri tai jokin muu petoeläin.

Että kirje sisälsi rakkautta, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Se oli kirjoitettu hajuvedellä pirskotetulle paperille, juuri niin kuin rakkauskirjeet kirjoitetaan romaaneissa, ja taitettu petollisen pieneksi, jolloin sen mukavasti saattoi piilottaa naisen hansikkaaseen. Pyydettiinpä esimerkiksi teatteriohjelmaa ja samalla pistettiin pieni kirje näppärästi ohjelman sisään; kirje oli eräässä tietyssä kädessä, mutta -- ehkä äkillinen, varomaton sysäys adjutantin kädestä lappunen luiskahtikin pienestä, levottomasti vapisevasta kädestä, ja siviilinuorukainen, joka jo oli ojentanut viattoman kätensä, saikin äkkiä kirjeen sijaan ainoastaan ohjelman, jolla hän ei osannut tehdä mitään. Kiusallinen, omituinen sattuma! Aivan oikein: mutta tunnustakaa pois: Ivan Andrejevitshille tämä oli vielä kiusallisempi.

-- _Prédestiné!_ hän kuiskasi kylmää hikeä valuen ja rypisti lappusen kädessään kokoon. -- _Prédestiné!_ Luodit sattuvat syylliseen, välähti hänen päässään. -- Ei, ei niin! Onko minulla mitään syytä siihen? Mutta sanotaanhan: kaljuun päähän putoavat suurimmat rakeet ja niin edelleen.

Mitä kaikkea voikaan pälkähtää päähän, jonka tuollainen odottamaton tapaus huumaa! Ivan Andrejevitsh istui tuolillaan kivettyneenä, kuten tavallisesti sanotaan, puolikuoliaana. Hän oli varma siitä, että tapahtuman oli joku huomannut, vaikkakin salissa tähän aikaan syntyi pelottava meteli, kun yleisö huusi laulajatarta esiin. Hän istui siinä aivan hämillään, hän tuli tulipunaiseksi, hän ei uskaltanut kohottaa silmiään, ikään kuin hän olisi odottamatta tehnyt jotakin hävettävää -- keskellä suurta seuraa. Vihdoin hän päätti kohottaa silmänsä.

-- Miellyttävästi laulettu, hän huomautti vasemmalla puolellaan istuvalle keikarille.

Keikari oli innostuksen huipuilla. Hän taputti käsiään, mutta hänen vahvin puolensa oli pääasiassa jaloissa. Hän vilkaisi hajamielisesti Ivan Andrejevitshiin, asetti samassa kätensä kilveksi suunsa yläpuolelle, jotta ääni kuuluisi selvemmin ja huusi laulajattaren nimen saliin. Ivan Andrejevitsh, joka ei vielä ikinä ollut kuullut sellaista kurkkua, oli ihastunut.

-- Hän ei ole huomannut mitään, hän ajatteli kääntyen ympäri. Paksu herra, joka istui hänen takanaan, seisoi selin häneen ja tähysteli lornjetillaan aitioita.

-- Sekin on hyvä! ajatteli Ivan Andrejevitsh.

Etupuolella ei tietysti ollut huomattu mitään. Hän silmäili arasti ja iloisessa toivossa permantoaitiota, jonka vieressä hänen istuimensa oli. Silloin häntä värisytti kiusallinen tunne. Aitiossa istui kaunis nainen: hän peitti suutaan nenäliinallaan, istui tuolissaan selkä kenossa ja nauroi kuin riivattu.

-- Ah, ne naiset, ne naiset, tuumi Ivan Andrejevitsh ja lähti pujottelemaan katsojain jalkojen ylitse ovelle. Ja nyt pyydän lukijoita arvostelemaan, tuomitsemaan minun ja Ivan Andrejevitshin välillä. Oliko hän todellakin oikeassa tällä hetkellä? Suuressa teatterissa on, kuten tietty neljä riviä aitioineen ja sitten vielä viides -- parveke. Miksi on välttämättä edellytettävä, että paperi on pudonnut juuri määrätystä aitiosta, ehdottomasti tästä ainoasta aitiosta eikä mistään muusta -- esimerkiksi viidenneltä riviltä, jossa myös istuu naisia? Mutta intohimo on yksisäikeinen, ja mustasukkaisuus on yksisäikeisin kaikista intohimoista maailmassa.

Ivan Andrejevitsh syöksyi lämpiöön, asettui lampun alle, mursi kirjeen auki ja luki:

"Tänään, heti näytännön jälkeen, G-kadulla -- -- -- kujan kulmassa, K:n talossa, kolmas kerros oikealle, ensimmäinen ovi. Tule, _sans faute_, Jumalan tähden!"

Käsialaa Ivan Andrejevitsh ei tuntenut, mutta epäilemättä oli kysymys kohtauksesta. -- Yllättää hänet, saada kiinni ja tukahduttaa vaara kohta alussa, oli Ivan Andrejevitshin ensi ajatus. Hänen mieleensä johtui myös heti paikalla todistaa vaimonsa syylliseksi, mutta miten hän tekisi sen? Ivan Andrejevitsh oli jo juossut melkein toiselle riville, mutta kääntyi sentään takaisin.

Hän ei ensinkään tiennyt, mihin hänen oli juostava. Vain jotakin tehdäkseen hän juoksi toiselle puolelle ja silmäili vieraan aition avonaisesta ovesta vastakkaiselle puolelle. Tosiaankin! Kaikilla viidellä rivillä istui hänen paikkansa yläpuolella pystysuorassa rivissä nuoria naisia ja miehiä. Lappunen olisi yhtä hyvin voinut pudota kaikilta viideltä riviltä, sillä Ivan Andrejevitsh vainusi vilppiä kaikilta viideltä riviltä. Mutta se, mitä hän sieltä oli saanut nähdä, ei parantanut asiaa. Koko toisen näytöksen ajan hän juoksi käytävässä ympäriinsä eikä löytänyt mistään lepoa. Hän tahtoi mennä kysymään teatterin kassastakin toivoen sieltä saavansa tietoonsa henkilöt, jotka olivat ottaneet aitioita neljältä riviltä, mutta kassa oli jo suljettu.

Vihdoin kuului hillittömiä huutoja ja suosionosoituksia. Näytäntö oli lopussa. Nyt ryhdyttiin huutamaan esiintyjiä esiin, varsinkin kaksi ääntä jyrisi kaiken ylitse -- molempien puolueiden johtajat. Mutta Ivan Andrejevitsh ei ajatellut niitä. Hänen päässään pyöri jo koko suunnitelma, miten hän menettelisi edelleen. Hän otti turkkinsa ja lähti G-kadulle keksiäkseen, yllättääkseen ja viedäkseen hänet pois ja yleensä esiintyäkseen hieman pontevammin kuin edellisenä päivänä.

Hän löysi pian talon ja aikoi juuri astua ovesta sisään, kun äkkiä aivan kuin hänen kainalonsa alitse nuori päällystakkiin puettu keikari livahti ohitse, jätti hänet ja nousi kolmanteen kerrokseen. Ivan Andrejevitsh luuli näkevänsä, että hän oli äskeinen keikari oopperasta, vaikkakaan hän ei silloin ollut nähnyt selvästi vierustoverinsa kasvoja. Hänen sydämensä pysähtyi. Nuori keikari oli jo kaksi kerrosta hänen yläpuolellaan. Vihdoin hän kuuli kuinka muuan ovi aukeni kolmannessa kerroksessa ovikelloa soittamatta, tulijaa oli siis odotettu. Nuori mies pujahti asuntoon. Ivan Andrejevitsh saapui kolmanteen kerrokseen ennen kuin tätä ovea ehdittiin sulkea. Hän tahtoi jäädä tuokioksi oven eteen seisomaan, harkita järkevästi askeleitaan ja sitten lopullisesti päättää jotakin ratkaisevaa. Samassa kuitenkin vaunut ajoivat kolisten talon eteen, katuovi aukeni melulla ja raskaat askeleet alkoivat ähkyen ja yskien kiivetä kolmanteen kerrokseen.

Ivan Andrejevitsh ei voinut kauempaa malttaa mieltään. Hän avasi oven ja astui asuntoon petetyn aviomiehen koko juhlallisuudella. Hänen vastaansa syöksyi sangen kiihtyneenä joku palvelustyttö, sitten näyttäytyi eräs mies, mutta Ivan Andrejevitshia oli mahdoton pidättää. Hän lennähti asuntoon kuin pommi, hän kulki kahden pimeän huoneen lävitse, sitten hän katsoi nuoren, kauniin naisen makuuhuoneeseen nainen vapisi koko ruumiiltaan ja tuijotti häneen niin kauhistuneena kuin ei lainkaan ymmärtäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa kuului sivuhuoneesta raskaita askeleita, jotka tulivat suoraan makuuhuonetta kohti: ne olivat samat askeleet, jotka olivat nousseet ylös portaita.

-- Ah, Jumala! Hän on mieheni! huudahti nainen. Hän löi kätensä yhteen ja kalpeni vaaleaksi kuten aamupukunsa.

Ivan Andrejevitsh tunsi joutuneensa väärään paikkaan, tehneensä typerän ja lapsellisen kolttosen, ja ettei hän ollut kylliksi harkinnut askeleitaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut mitään tehtävissä. Ovi aukeni jo, ja -- raskaista askeleistaan päättäen -- arvokkaan painava mies astui huoneeseen.

En tiedä, kenä Ivan Andrejevitsh tällä hetkellä piti itseään! En tiedä, mikä häntä esti menemästä suoraan miestä vastaan ja sanomasta joutuneensa tänne erehdyksessä, tunnustamasta tietämättään menetelleensä näin sopimattomasti, pyytämästä anteeksi ja poistumasta -- luonnollisesti hän ei olisi poistunut kovinkaan kunniakkaalla tavalla, mutta joskaan ei loistavasti, niin sentään soveliaalla ja suoralla tavalla. Mutta ei sinnepäinkään: Ivan Andrejevitsh käyttäytyi jälleen kuin pojannulikka, ikään kuin olisi yksinkertaisesti pitänyt itseään jonakin Don Juanina tai Lovelacena!

Ensin hän piiloutui vuodeverhon suojaan, ja myöhemmin, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi, hän vaipui maahan ja ryömi vuoteen alle. Pelko oli väkevämpi kuin järki, ja Ivan Andrejevitsh, joka itse oli petetty aviomies tai ainakin piti itseään sellaisena, ei sietänyt kohdata toista aviomiestä -- kenties siksi, että pelkäsi loukkaavansa häntä läsnäolollaan. Olipa nyt niin tai näin -- hän joutui vuoteen alle käsittämättä kuinka se tapahtui. Kummallisinta asiassa oli se, ettei nainen vastustanut.

Hän ei alkanut huutaa nähdessään miten sangen kummallinen ikämies etsi pakopaikkaansa hänen makuuhuoneestaan. Hän oli nähtävästi niin pelästynyt, ettei ilmeisestikään voinut käyttää kieltään.

Puoliso astui sisään ähkyen ja puhkuen ja tervehti vaimoaan sekä heittäytyi raskaasti istuimelle aivan kuin olisi hinannut ylös halkokasan. Kuului käheää ja lakkaamatonta yskintää. Ivan Andrejevitsh, joka oli muuttunut raivoavasta tiikeristä vapisevaksi karitsaksi, pelkäsi ja vapisi kuin hiiri kissan edessä. Hän uskalsi tuskin hengittää, vaikka hänen omasta kokemuksestaan olisi pitänyt tietää, etteivät kaikki petetyt aviomiehet pure. Tämä ei kuitenkaan johtunut hänen mieleensä -- olipa sitten syynä älyttömyys tai jokin muu seikka. Varovasti, hiljaa, hiljaa kopeloiden hän alkoi vuoteen alla laittautua joten kuten mukavammin lepäämään. Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, kun hän kädellään sysäsi jotakin esinettä, joka alkoi liikkua ja puolestaan tarttui hänen käteensä!

Vuoteen alla oli toinenkin!

-- Kuka siinä on? kuiskasi Ivan Andrejevitsh.

-- No, olenhan jo sanonut teille kuka olen, kuiskasi merkillinen tuntematon. -- Maatkaa vain hiljaa, kun kerran olette joutunut ansaan!

-- Mutta tahtoisin toki...

-- Hiljaa!

Ja tämä ylimääräinen ihminen (sillä vuoteen alla riitti yksikin hyvin) puristi Ivan Andrejevitshin sormia niin lujasti kädellään, että hän oli melkein huudahtamaisillaan kivusta.

-- Herra...

-- Sst!

-- Älkää sitten puristelko minua, muuten huudan!

-- No, huutakaa sitten! Koettakaapa vain!

Ivan Andrejevitsh punastui häpeästä. Tuntematon oli raaka ja tuittupäinen. Kenties hän oli ihminen, jota kohtalo oli useamminkin vainonnut ja joka useamminkin oli ollut näin ahtaassa asemassa. Ivan Andrejevitsh sen sijaan oli aloittelija sellaisissa asioissa ja tässä ahtaudessa tukehtumaisillaan. Veri nousi hänen päähänsä. Mutta mitäpä tehdä, täytyi vain loikoa vatsallaan. Ivan Andrejevitsh alistui ja vaikeni.

-- Sydänkäpyseni, alkoi puoliso puhua, sydänkäpyseni, olin Paul Ivanovitshilla. Aloimme pelata korttia, preferenceä, mutta sitten, kh-khkh (hän alkoi yskiä) sitten... kh! Ah, se selkä... kh! Kirottu selkä... kh-kh-kh!

Ja vanhus syventyi yskintäänsä.

-- Selkäni, hän vihdoin sai sanotuksi kyynelsilmin. -- Silloin alkoi selkääni särkeä... kirottu perätauti! Ei voi seistä ei kävellä... kävellä! Akh-kh-kh!

Näytti siltä kuin tämä viimeinen yskänpuuska kestäisi kauemmin kuin itse vanhus, jota yskä vaivasi. Vanhus mutisi jotakin itsekseen yskän väliajoilla, mutta sanoja oli mahdoton ymmärtää.

-- Herraseni, väistykää herran tähden hieman, kuiskasi onneton Ivan Andrejevitsh.

-- Mihin sitten? Tilaa ei ole mihinkään päin.

-- Mutta täytyyhän teidän myöntää itsennekin: en mitenkään voi... olen ensi kertaa näin ilkeässä asemassa.

-- Ja minä näin epämiellyttävässä seurassa.

-- Minun täytyy sentään pyytää, nuori mies...

-- Vaiti!

-- Vaitiko! Mutta käyttäydyttehän sangen epäkohteliaasti, nuori mies... Jollen erehdy, olette vielä sangen nuori, olen vanhempi teitä.

-- Vaiti!

-- Hyvä herra, unohdatte itsenne, ette tiedä kenelle puhutte!

-- Puhun herralle, joka makaa vuoteen alla.

-- Mutta minut on vain sattuma... erehdys -- teidät sitä vastoin, ellen erehdy, siveettömyys...

-- Siinäkin erehdytte.