Chapter 2

_Maiju_. Ei ole! No sekin vielä! (Itku suussa). Mutta minäpä kerron tästä herrasväelle, niin rouva antaa Lyyli neidille aika ripityksen, että köyhää tyttöä tyttöä sillä tavalla --

(_Aina_ ulkona): »Maiju, Maiju --!«

_Maiju_. No, tulenhan, tulenhan. (Poistuessaan). Niin, kyllä minä sen rouvalle --

_Lyyli_. Maiju! Älä suutu! (Tarjoo Maijulle rinkelin, jonka otti kahvia juodessaan). Tuoss' on sinulle rinkeli. -- Ei se kuule enää. -- No, kas niin! Ei apua sieltäkään! Ja aika kiiruhtaa. (Selailee vihkoa). No, missä se nyt on, tuo paikka? Nukahdin vähän tuolla lehtimajassa, niin tuuli tai mikä lie pannut lehdet noin epäjärjestykseen -- -- Luen sen uudestaan, niin ehkä sitten sujuu paremmin -- -- Kas, tässähän se --! (Lukee). »Hän tiesi että tuo nuori, rikas ja korkeasukuinen parooni häntä rakasti ja aikoi pyytää häntä vaimokseen. Mutta hän ei voinut paroonia kärsiä. Sillä hänen sydämessään oli toinen kuva. Hän rakasti insinöör -- --« Aiss! Taas tuo! (Pyyhkii kiivaasti pois jotain). »Hän rakasti arkkitehtia. *Niin, hän rakasti salaa toisen omaa*. Ja vaikka hän tiesikin että se on hyvin väärin ja hänen omatuntonsa häntä siitä hirmuisesti nuhteli, niin nuo miehekkäät kasvot ja tuo ystävällinen katse aina vaan olivat hänen sielun-silmiensä edessä. Välistä hän kyllä oikein puri hammastakin ja päätti niin lujasti, että nyt minä en enää häntä ajattele. Mutta silloin tuntui kaikki samassa niin tyhjältä ja kolkolta, tuntui kuin häneltä olisi hänen paras kalleuksensa ryöstetty.«

_Insinööri_ tulee perältä.

_Lyyli_ (häntä huomaamatta). »Sillä vaikka hän olikin onneton, niin hänen suurin ja rakkain ilonsa oli kumminkin tuo salainen, hänen rakastetullensakin aivan tietämätön -- --«

_Insinööri_. Antakaa anteeksi! Häiritsenkö teitä, neiti Lyyli?

_Lyyli_ (peittää paperinsa ja nousee). Insinööri! -- Ei -- ei suinkaan --

_Ins_. Te kirjoitatte jotain?

_Lyyli_ Niin, minä tässä vaan --

_Ins_. No, saako olla utelias ja kysyä, mitä se on, joka teidän huomiotanne niin kiinnittää?

_Lyyli_. Ei se ole mitään. Kirjoitan vaan eräälle ystävälle.

_Ins_. Kuulkaapas, neiti, tuo ei ole totta. Te ette ole tottunut valehtelemaan.

_Lyyli_. Hm!

_Ins_. Suokaa anteeksi, mutta minäpä tiedän, mitä teillä on siellä tekeillä. Te kirjoitatte romaania.

_Lyyli_. Se -- se -- ei ole --

_Ins_. Se on totta. Mutta mitä vasten te olette siitä häpeissänne? Ei se tietääkseni --

_Lyyli_. (levoton). Enhän minä. -- Mutta kello on jo niin paljon. -- Täytyy mennä pukeutumaan --

_Ins_. Vielä mitä, te olette varsin soma tuossa puvussa. Kuulkaapas, jääkää nyt tänne, minä tahtoisin vähän puhua kanssanne tuosta teidän romaanistanne.

_Lyyli_. Romaanistani --!

_Ins_. Niin, ehkä voisin antaa teille joitakuita neuvoja. Minä, totta kyllä, en itse ole mikään kirjailia, mutta onhan tämmöisellä vanhalla sedällä kumminkin vähän kokemusta.

_Lyyli_ (ei vastaa mitään).

_Ins_. No niin, istutaanko nyt keskustelemaan, ja jos luotatte minuun, niin ehkä me kohta pääsemme tuon vaikeuden ohitse.

_Lyyli_ (istuu koneentapaisesti). Kyllä se on suotta --

_Ins_. No, päähenkilö tuossa romaanissa on, niinkuin kuulin, nuori tyttö, joka aikoo laulajattareksi. Eikö niin?

_Lyyli_. No, koska sen tiedätte, niin mitä vasten te sitten kysytte?

_Ins_. Hänellä on kosioita tietysti, mutta hän ei huoli kestään.

_Lyyli_. Niin, ei huoli.

_Ins_. Sillä hän on mieltynyt erääseen toiseen, jota hän ei voi saada.

_Lyyli_. Mitä? Mistä te sen --?

_Ins_. Hm! No voihan sen arvata. Hän päättää siis elää ainoastaan taiteensa ja muistojensa vuoksi -- sitten vähitellen kuihtua pois ja lakastua, ja sitten on kaikki loppu.

_Lyyli_. Ei sitä kuihdu, kun on jotakin tehtävää.

_Ins_. Saattaa kyllä olla, ainahan työ ylläpitää. Mutta eikö tuota romaanin loppua sentään voisi muuttaa hiukan toisenlaiseksi? Eikö se ole mahdollista?

_Lyyli_. Muuttaa? Ei millään muotoa. Sittenhän kaikki --

_Ins_. Mutta jos nyt kumminkin koettaisimme! Voittehan hyljätä ehdotukseni, jos ei se teitä miellytä. Ottakaapas nyt kynänne, niin minä sanelen!

_Lyyli_. Mutta minä en ymmärrä teitä --!

_Ins_. Kyllä te kohta tulette minua ymmärtämään. No, oletteko valmis, neiti Lyyli?

_Lyyli_. Mutta -- En minä tarvitse kirjoittaa -- kyllä minä sen ulkoakin --

_Ins_. Ei, ottakaa kynänne vaan, se selvenee siten paremmin!

_Lyyli_. No, koska te nyt niin -- -- Mutta ei saa katsoa, kun minä kirjoitan.

_Ins_. En minä katso. Aloitammeko siis?

_Lyyli_. Niin no, kyllähän minä olen --

_Ins_. No siis! »Olipa eräs kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi -- luonto vihannoi -- laine läikkyi iloisesti rantaa vastaan -- ja linnut lehdikossa visertelivät oikein täyttä kurkkua.« Onko se kirjoitettu?

_Lyyli_ (kirjoittaen) -- »oikein täyttä kurkkua.« On.

_Ins_. (jatkaen). »Hyvällä tuulella, niinkuin luontokin -- olivat myöskin asukkaat tuossa pienessä, sievässä maatalossa -- jossa hän (nimittäin laulajatar) tavallisesti vietti kesänsä.«

_Lyyli_ (kuin edellä). -- »vietti kesänsä.«

_Ins_. »Ja joka melkein olikin hänen oikea kotinsa.«

_Lyyli_. -- »oikea kotinsa.«

_Ins_. »Sillä vanhempainsa kuoltua -- hänellä ei muita sukulaisia --«

_Lyyli_ (katsoo häneen). Mitä te --?

_Ins_. No, eikös jatketa?

_Lyyli_ (rupeaa kirjoittamaan). No, mitenkä se sitten --?

_Ins_. »Sillä vanhempainsa kuoltua -- hänellä ei muita sukulaisia ollutkaan -- kuin tuo huvilan herrasväki.« Onko se kirjoitettu?

_Lyyli_. Kyllä. (Erikseen). Mitä hän oikeastaan --?

_Ins_. »Siellä hän viihtyikin erinomaisen hyvin. Sai olla aivan vapaudessaan -- juosta maat ja metsät -- ja hakea itselleen lempipaikkoja, mistä vaan itse halusi.« Sanelenko liian nopeasti?

_Lyyli_. Ei, kyllä minä --

_Ins_. »Tuommoisessa lempipaikassaan hän nytkin paraikaa istui -- haaveksien ja kirjoittaen. Mutta mikä lie vaikuttanut? Päivän helle vai muuten väsymys? Yhtäkkiä Nukkumatti tuli tipsutellen ja tyttö vaipui --«

_Lyyli_. Se on halpaa! Te olette siis --?

_Ins_. Mitä? Minä? Eikös nyt ole kysymys romaanistanne? -- »Tyttö vaipui uneen ja paperit putosivat maahan --«

_Lyyli_. En minä enää rupea --

_Ins_. No, mitä nyt? Sehän on vasten sopimustamme.

_Lyyli_ (tarttuu koneentapaisesti kynään).

_Ins_. »Silloin sattui lehtimajan ohitse kulkemaan eräs vanhanpuoleinen herra -- jolle hyväntahtoisesti oli annettu asuntoa tuossa samassa huvilassa. Hän huomasi tytön -- joka nukkui tuossa niin viattoman rauhallisesti. Samassa tuli pikkunen vallaton vihuri ja hajoitti paperit.«

_Lyyli_ (herkeää kirjoittamasta).

_Ins_. (ei ole sitä huomaavinaan). »Hiljaa otti hän ne ylös ja -- viskatkaa ensimäinen kivi, te, jotka olette ilman syntiä -- hän katsoi niihin, huomasi että ne sisälsivät jonkunmoisen novellin muodossa tehdyn itsetunnustuksen, ja hän --«

_Lyyli_ (nousee). Antakaa minun mennä --!

_Ins_. Odottakaa nyt hetkinen vaan! -- »Ja hän ei ainoastaan katsonut, hän luki siitä monta paikkaa, sillä hän huomasi siinä jotakin, joka teki häntä hyvin iloiseksi, ainakin hetkeksi, sillä --«

_Lyyli_. Laskekaa, sanon minä!

_Ins_. Pieni Lyyli, se loppuu juuri. -- »Niin, hetkeksi, sillä hänen järkensä, vaikka olikin heikko, rupesi kohta puhumaan ja selittämään, miltä kannalta asia on otettava. Yksinäisyys maalla -- hänen nuoruutensa -- tuo siinä ijässä niin tavallinen kaipaus ihanteista, johon paremman puutteessa tämmöinenkin kömpelö --«

_Lyyli_ (nyyhkii). Voi voi, mitä vasten te noin minulle puhutte! Mikä teidät siihen oikeuttaa? Ja kuinka te uskallatte --?

_Ins_. (jatkaa). »Ja silloin päätti tuo mies, josta ei vielä kukaan tyttö ole huolinut ja joka ei vielä, niin vanha kuin olikin, ketään ollut rakastanutkaan, niin päätti hän kun päättikin puhua järkevästi tuon pienen Lyylin kanssa ja selittää hänelle, kuinka hänen mielikuvituksensa ainoastaan on tehnyt hänelle pienet kepposet --«

_Lyyli_. Ettekö -- ettekö ole kihloissa --?

_Ins_. Valitettavasti en.

_Lyyli_. Mutta kaikkihan ne --?

_Ins_. En ole, enkä luultavasti siihen koskaan pääsekään. (Katsoo Lyyliä silmiin ja ottaa häntä kädestä). Lyyli!

_Lyyli_ (kääntää pois päätään).

_Ins_. Lyyli! Kuinka minä sinua ymmärrän? (Lyhyt äänettömyys). Lyyli! Vastaa!

_Lyyli_ (hymyillen kyyneleitten välillä). Te pidätte siis minusta -- te olette vapaa -- te huolitte tämmöisestä tuhmasta tytöstä --!

_Ins_. Lyyli! Saanko toivoa? Koko minun elämäni riippuu tästä hetkestä!

_Lyyli_ (hiljaisesti). En tiedä, mutta minä olen niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen!

_Ins_. (ottaa häntä vyötäisiltä). Lyyli! Pieni, rakas, oma Lyylini! (Paperivihko putoaa pöydän alle).

(_Maiju_ perältä kantaen kukkaruukkua).

_Maiju_. Rouva käski sanomaan että mäeltä kuuluu jo rattaiden jyrinää ja että -- (Pudottaa ruukun). Herra jestan! Herrasväki, herrasväki, tulkaa katsomaan!

(_Tohtori_ ja _Aina_).

_Aina_. No, mitä nyt! Mitä täällä --? Mutta Lyyli!

_Tohtori_. Mitä peeveli! Olenko valveilla vai --?

_Lyyli_. Niin -- niin, me tässä vaan vähän muutimme tuon loppukohtauksen.