Part 9

Kivinen istuutui varjoon tien sivuun ja otti esille kartan. Hän tutki tietä, jota pitkin neiti Riger oli ajanut. Se vei seuraavalle asemalle ja jatkui sitten radan vartta pitkin. Hän laski välimatkan ja pääsi varmuuteen. Samassa kuului asemalta junan vihellys. Päiväjuna lähti etelään. Neiti Riger ehtisi nousta siihen seuraavalla asemalla. Kaikki oli ilmeisestikin edeltäpäin laskettu. Häntä harmitti, kun ei ollut tullut heti tätä ajatelleeksi. Hekin olisivat ehtineet mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä.

"Herra Minck, ottakaa tämä pyörä ja koettakaa asemalta tai kauppalasta saada bentsiiniä. Ajakaa sitten tänne takaisin. Minä lähden hiukan tutkimaan."

Jorre pani moottorin käyntiin ja hyppäsi pyörän selkään. Kivinen lähti kävelemään aukion laitaa pitkin. Sivutien varrella oli noin kolmensadan metrin päässä huvila. Puutarhuri laitteli keittiökasvitarhassa joitakin taimia. Kivinen tervehti ja aloitti keskustelua, esittäytyen salapoliisiksi.

"Kuulitteko tai näittekö tässä noin tunti sitten lentokonetta?"

"Kyllä, kuulin sekä näin", vastasi mies ja kohosi pystyyn, katsellen uteliaana esivallan edustajaa.

"Mistä se tuli?"

"Tuolta sisämaasta päin", ja mies viittasi kädellään. "Se lensi ensin koko korkealla, mutta laskeutui sitten tässä lähellä aivan metsän tasalle, lensi aukion laitaa pitkin korkeintaan kolmenkymmenen metrin korkeudella, kohosi sitten lentäessään aseman yli ja hävisi minun näkyvistäni."

"Huomasitteko autoa tuossa aukion laidassa?"

"En nähnyt mitään, mutta kohta lentokoneen hävittyä olin kuulevinani moottorin jyskytystä sieltäpäin."

"Siis lentokone laskeutui aukiolle tullessaan?"

"Niin", vahvisti mies. Kivinen kiitti saamistaan tiedoista ja lähti takaisin, heittäytyen varjoisaan paikkaan tupakoimaan ja odottamaan Jorrea.

Puolen tunnin kuluttua saapui Jorre.

"Ajetaan suoraan Malmborgiin", sanoi Kivinen ja nousi pyörän selkään.

Tie ei ollut kuitenkaan niin huono kuin he olivat luulleet, ja pyörä kiiti hyvällä vauhdilla. Auton jäljet olivat aivan selvät.

Asemalle oli matkaa yli peninkulman. He olivat ajaneet noin kymmenen kilometriä, kun auton jäljet äkkiä poikkesivatkin sivutielle. Kivinen hiljensi vauhtia ja ohjasi pyörän jäljille. Tie teki mutkan, ja sen ohi päästyään huudahtivat molemmat sanomalehtimiehet hämmästyksestä. Tien syrjässä seisoi heidän Tukholmasta hankkimansa auto. He pysähdyttivät pyörän ja tarkastivat autoa. Neiti Rigeriä ei näkynyt. Hän oli nähtävästi jättänyt auton tähän ja mennyt, ettei olisi herättänyt epäluuloja, jalkaisin asemalle. Jorre tutki bentsiinisäiliötä ja huomasi sen olevan vielä melkein puolillaan.

"Ottakaamme auto. Moottoripyörän voimme jättää asemalle säilytettäväksi", ehdotti Jorre, ja Kivinen suostui. Jorre kiipesi autoon ja monien yritysten jälkeen sai sen käännetyksi. Hän ajoi edellä, ja Kivinen tuli perässä pyörällään.

Saavuttuaan asemalle vei Kivinen moottoripyörän tavaratoimistoon säilytettäväksi. Jorre osti bentsiiniä kaiken varalta lisää. Kivinen katseli hetkisen ympärilleen ja meni sitten lipunmyyjättären luo.

"Anteeksi", kysyi hän kohteliaasti tervehtien, "huomasitteko mahdollisesti, että muuan nuori neitonen, matkapukuinen, kädessään nahkainen laukku, osti lipun päiväjunalle?"

"Kyllä. Hän osti sen Malmborgiin. Hän tuli tänne viimeisillä minuuteilla ja näytti koko lailla hermostuneelta."

"Kiitän." Kivinen kohotti hattuaan ja poistui Jorren luo, joka oli jo pannut moottorin käyntiin. Auto lähti liikkeelle.

Kivinen tutki aikataulua. Jos kaikki kävisi hyvin, ehtisivät he Malmborgiin samoihin aikoihin kuin Norjan-juna lähtisi sieltä. Jorre lisäsi vauhtia.

Mutta kaikki ei käynyt laskelmien mukaan. Muutamassa ylämäessä halkesi toinen takapyörän kumirengas, ja ennenkuin tilalle oli muutettu toinen, meni kokonainen tunti. Myöhästyminen oli nyt varma.

He tulivat Malmborgiin lähes tunnin myöhästyneinä. Jorre ohjasi toisen, paikkakunnan kahdesta, hotellin edustalle ja meni sisään. Palattuaan hän ilmoitti, että neiti Rigerin palvelijatar oli asunut siinä ja matkustanut pois Norjan-junalla. Hänen luonaan oli käynyt muuan neiti, jonka tuntomerkit sopivat neiti Rigeriin.

Sanomalehtimiehet söivät hotellissa päivällisen, ja annettuaan teknikon tarkastaa auton, lähtivät uudelleen liikkeelle. He aikoivat ajaa suoraan raja-asemalle. Matkustajien passien järjestäminen veisi aikaa puoli päivää, joten seikkailijat ehtisivät saavuttaa neiti Rigerin ennenkuin tämä pääsisi poistumaan Ruotsista.

Auto kiiti eteenpäin kovilla ruotsalaisilla teillä, ja junan etumatka väheni huomattavasti. Jorre hoiti ja ohjasi autoa erinomaisesti, ja hän tuntui nauttivan tästä raikkaasta ja jännittävästä matkasta halki Ruotsin. Kivisen suuttumus lauhtui vähitellen, mutta hän vannoi itsekseen, että olivatpa sitten neiti Rigerin menettelyyn vaikuttaneet mitkä syyt tahansa, neitonen saisi hiukan maistaa hänen kostoaan. Hän kypsytteli mielessään muuatta pikku suunnitelmaa, jonka onnistuminen pakottaisi neiti Rigerin muutamiksi hetkiksi sangen vakavaksi.

Illalla he olivat jo junan kanssa tasassa. Jorre lisäsi paremmilla tieosilla vauhtia, ja kun maantie monin paikoin oikaisi paljonkin mäkiseudussa kiemurtelevaa rataa, pääsivät he ratkaisevasti edelle.

Oli jo aivan hämärä, kun he ajoivat raja-asemalle. Juna saapuisi parinkymmenen minuutin kuluttua. He veivät auton vuokravajaan ja tilasivat huoneet hotellista, lähtien sitten asemalle. Heidän odotettuaan muutaman minuutin saapui juna. Sanomalehtimiehet tarkastivat syrjästä matkustajia.

Jorre tarttui Kivisen käsivarteen ja osoitti asemasillalle.

Neiti Riger laskeutui juuri ensiluokan vaunusta. Hän lähti yhdessä palvelijattarensa kanssa kauppalaan päin. Sanomalehtimiehet seurasivat pysyen kuitenkin näkymättömissä.

Neiti Riger ei ottanut ajuria, vaan tahtoi nähtävästi nauttia kävelystä raikkaassa iltailmassa. Leveä puistokuja johti asemalta kauppalaan, ja neiti Rigerin kulkiessa toista laitaa edellä, seurasivat sanomalehtimiehet takana toisella puolella. Hotelli, jossa he asuivat, oli tien varrella, mutta neiti Riger kulki sen ohi, pysähtyen viimein erääseen toiseen. Hän keskusteli palvelijattarensa kanssa, tämä erosi toiselle suunnalle, mutta neiti Riger meni sisään.

Sanomalehtimiehet pysähtyivät ulkopuolelle. Odotettuaan parikymmentä minuuttia meni Jorre myöskin sisään, palaten muutaman hetken kuluttua.

"Hän asuu huoneessa n:o 16", ilmoitti hän Kiviselle.

"Saitteko selville, onko jokaiseen huoneeseen puhelin?"

"Ei, hotelliin on vain pari puhelinta, toinen matkustajille, ja se sijaitsee alakäytävässä."

"Missä kerroksessa neiti Rigerin huone on?"

"Toisessa."

"Tulkaa, lähtekäämme hotelliin! Meidän on toimittava nyt nopeasti."

Saavuttuaan hotelliin selitti Kivinen suunnitelmansa Jorrelle, joka ne täydelleen hyväksyi. Nuori sanomalehtimies ei mistään hinnasta tahtonut jättää puoliväliin seikkailuretkeään, jota nyt taukoamatta oli kestänyt muutamia päiviä, ja vaikka he ehkä aikoivatkin menetellä laittomasti, ei hän siitä välittänyt, sillä heillä oli moraalinen oikeus puolellaan.

Jos joku olisi muutama hetki neuvottelun jälkeen nähnyt herra Minckin poistuvan hotellista, poikkeavan pieneen puistoon ja ryhtyvän, varovasti sivuilleen vilkuillen, poimimaan pieniä kiviä taskuihinsa, olisi näkijä luullut mainittua sanomalehtimiestä joko vaarattomaksi mielipuoleksi tai sitten hassahtavaksi mineraloogiksi, mutta tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatus, että noilla pienillä pyöreillä kivillä aiottiin hankkia muutaman miljoonan arvosta jalokiviä. Koottuaan kiviä riittävän määrän oikaisi Jorre vartalonsa, kohensi pukuaan ja pyyhki kätensä palaten hotelliin. Nenäliinojen avulla saatiin kivistä kolme kääröä, joiden ympärille kiedottiin sanomalehtipaperia, ja koko käärö peitettiin vaatteella. Jorre haki senjälkeen auton vajasta, kävi ostamassa lisää bentsiiniä varastoon, tarkasti auton, muutti toisen takapyörän kumin ja ilmoitti auton olevan valmiin.

"Minä odotan siis täällä nyt", sanoi Kivinen ja istuutui nojatuoliin. "Palatkaa pian ja koettakaa saada koko rakennuksesta jonkunlainen summittainen käsitys."

Jorre otti hattunsa ja lähti hotelliin, jossa neiti Riger asui. Ovenvartijan huoneessa valvottiin. Jorre astui sisään, tervehti ja veti esiin sanomalehden edustuskortin ja salapoliisin merkin. Ne tehosivat täydelleen, kuten aina, ja ovenvartija alensi ääntään.

"En aio aikaansaada mitään häiriötä", kiirehti Jorre heti selittämään, "mutta pyytäisin saada muutamia tietoja eräästä tänä iltana hotelliin tulleesta neidistä, neiti Rigeristä."

"Kyselkää! Minä annan kaikki tiedot, jotka voin antaa", vakuutti ovenvartija.

"Ensiksikin: asuuko neiti Riger yksin huoneessaan?"

"Asuu."

"Se on hyvä. Eikö hänen palvelijattarensa ole ollenkaan tässä hotellissa?"

"Tänä iltana tuli tänne ainoastaan yksi neiti."

"Onko mikään neiti Rigerin huoneen viereisistä huoneista vapaa?"

"On kyllä: numero 12."

"Voiko sitä saada käyttää puoleksi tunniksi. Me maksamme kyllä hyvin."

"Se on helppo järjestää. Tässä on avain."

Ovenvartija ojensi avaimen Jorrelle, joka pisti sen taskuunsa.

"Onko teillä vara-avaimia huoneisiin?"

"On. Mihin huoneeseen haluatte sellaisen, omaanneko?"

"Ei, neiti Rigerin."

Ovenvartija kopeloi kaapissaan hetkisen ja antoi sitten Jorrelle toisen avaimen.

"Kiitän. Ja nyt viimeinen pyyntö: näyttäkää minulle hänen passinsa."

Mies selaili matkustajien matkatodistuksia ja passeja ja veti viimein esille halutun. Jorre tarkasti sen mielenkiinnolla ja vihelsi sitten. Kaikki meni hyvin.

"Milloin lähtee juna Norjaan?" kysyi hän vielä.

"Huomisaamuna kello 5.18."

Jorre veti esille lompakkonsa ja maksoi pyöreähköstä huoneesta ja saamistaan tiedoista.

"Pyytäisin vain, että jos joku sattuisi soittamaan neiti Rigerille, te kävisitte ilmoittamassa hänelle, että hän tulisi puhelimeen."

Ovenvartija lupasi, ja Jorre pujahti ulos, rientäen odottavan Kivisen luo. Hän kertoi tälle matkansa tulokset. Molemmat miehet maksoivat laskunsa, auto asetettiin valmiiksi vajan edustalle ja Kivinen lähti samaan hotelliin, josta Jorre juuri oli tullut, povellaan Jorren poimimista kivistä laitettu paketti. Hän pujahti sisään hotellin pääovesta, juoksi nopeasti rappuja ylös toiseen kerrokseen, pysähtyi n:o 16:n edustalle, kuunteli siinä hetkisen ja sitten melkein äänettömästi avasi oven n:o 12:een.

Päästyään huoneeseensa sulki Kivinen oven perässään ja jäi sen luo kuuntelemaan. Neiti Riger oli ollut kaikesta päättäen valveilla, sillä sisältä oli kuulunut liikettä ja sähköt olivat olleet sytytetyt. Sanomalehtimiestä jännitti aikomansa yrityksen rohkeus ja hiukan humoristinen häikäilemättömyys. Hän katsoi kelloaan. Aikaa oli vielä runsaasti viisi minuuttia. Hän istahti pöydän ääreen ja äkkinäisestä mielijohteesta kirjoitti muutaman sanan paperilapulle, jonka hän kiinnitti pakettiin.

Alhaalta kuului puhelinsoitto, ja muutama hetki senjälkeen kuuluivat ovenvartijan hitaat ja raskaat askeleet. Ne kulkivat pitkin käytävää ja pysähtyivät neiti Rigerin huoneen edustalle. Kuului koputusta, ovi avattiin ja ovenvartija lausui:

"Neiti Rigeriä pyydetään puhelimeen!"

Neiti Riger huudahti heikosti, mutta hillitsi itsensä ja seurasi ovenvartijaa alas. Kivinen jännitti kuuloaan. Kun askeleet vaimenivat, avasi hän ovensa, pujahti käytävään ja hiipi neiti Rigerin ovelle. Se oli auki, kuten hän oli odottanutkin. Neiti Riger ei ollut huomannut sitä sulkea.

Sanomalehtimies livahti sisään ja loi nopean, tutkivan silmäyksen huoneeseen. Sohvalla näkyi matkalaukku, joka oli puoleksi auki. Kivinen hyppäsi sohvan luo ja avasi laukun kokonaan. Siellä oli vaatteita ja yhtä ja toista matkatavaraa, mutta alimmaisena pitkulainen nahkalaukku. Hän veti sen esille, avasi sen pöydällä, sulloi taskuunsa sen sisällyksen ja tunki nahkasuojuksen sisään kivipakettinsa. Se oli hiukan liian suuri, mutta sitä ei voinut auttaa. Suljettuaan nahkalaukun asetti Kivinen sen takaisin matkalaukkuun, pani muut tavarat entiseen järjestykseen, hiipi ovelle ja pujahti käytävään, päästen huoneeseensa samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Sanomalehtimies kuunteli oven takana, ja kuultuaan neiti Rigerin menneen huoneeseensa hän pujahti taas käytävään, laskeutui nopeasti, mutta äänettömästi alakertaan, jätti ovenvartijan huoneeseen molemmat avaimet ja riensi ulos.

Pieni rajakauppala nukkui. Sanomalehtimies kiiruhti pitkin autioita katuja ja saapui autovajan luo, jossa Jorre jo odotteli autossaan. Sen kaksi lyhtyä heitti häikäisevän kirkkaan valojuovan tielle.

"Onnistuitteko?" kuiskasi Jorre ja kumartui Kivisen puoleen.

"Kyllä", vastasi sanomalehtimies hengästyneenä ja kiipesi autoon. "Prinssin miljoonat ovat nyt taskussani. Mitä neiti Riger sanoi puhelimessa?"

"Sikäli kuin saatoin päätellä äänestä, menetti hän kokonaan malttinsa. Ilmoitin, että hänen pitää heti huomenaamulla matkustaa Norjaan. Esiinnyin yhtenä salakuljettajana ja vahvistin sen kertomuksen, jonka neiti Riger sai kuulla jo meiltä. Pidättelin häntä puhelimessa niin kauan kuin jaksoin. Kai aika riitti?"

"Kyllä se riitti, mutta ei ylikään jäänyt. Pujahdin huoneeseeni samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Selvä on! Lähdetään!"

Auto lähti liikkeelle kohti Norjan rajaa. Kivinen järjesti prinssin miljoonat sopivammin taskuissaan.

16.

Leikistä on maksettava leikin hinta.

Tullipuomin luona auto pysähdytettiin. Se ja matkustajat joutuivat perusteellisen tutkimuksen ja tarkastuksen alaisiksi. Sanomalehtimiesten passit olivat kuitenkin täydellisessä kunnossa, Jorrenkin, sillä tukholmalaisen suurlehden reportterina hänellä oli aina varalla passi naapurimaihin. Autoon kohdistivat tullivirkailijat sensijaan suuremman huomion, kuitenkin ilman tulosta, sillä prinssin miljoonat olivat hyvässä piilossa sinkkilaatikossa, joka vuorostaan oli yhdessä bentsiinisäiliössä. Jännittyneesti katseli Kivinen, kun virkailijat avasivat säiliön, mutta hämärä esti huomaamasta, ettei säiliön näennäinen pohja ollutkaan todellinen, vaan jalokivilaatikon kansi.

"Selvä on!" julisti virkailija, ja matkustajat kiipesivät autoon, joka verkalleen lipui pitkin tietä rajaviivalle. Sen toisella puolen oli taas tutkimus ja tarkastus, mutta sanomalehtimiehet selvisivät täällä yhtä hyvin kuin Ruotsissakin. Kivinen nosti hattuaan, ja auto hurahti täyteen vauhtiin. Oltiin Norjassa, ja edessä aukeni leveä ja kova tie kesäyön varjottomassa valaistuksessa. Auton kumit suhisivat pehmeästi, ja ilma soi korvissa.

He ajoivat koko yön. Parissa pikkukaupungissa täytettiin bentsiinisäiliöt ja muutettiin pari kumia sekä ruokailtiin, ja sitten uudelleen matkaan. Sivuutettiin Kristianiaan johtava maantie ja rautatie ja ohjattiin Skagerrakin rautatielle. Tie oli leveä ja hyvä, mutta kiemurteleva, nouseva ja laskeva, ja väliin sai auto kiivetä ylös, vähin liukua pitkissä kierteisissä alamäissä varovaisesti ja hitaasti. Kun tie puikahti rannalle, levisi etelässä näkyviin sumuharsoinen, suolatuntuinen, vihertävä Skagerrak ärjyvine maininkeineen, ja jossakin kaukana sen takana Atlantin rannaton ulappa.

Aamupäivällä ohjasi Jorre auton taitavasti pieneen huvila- ja kylpypaikkaan pitkän, suojaisen lahden poukamaan, jonka vesi kahden korkean ja pitkän kallioniemen välissä lepäsi melkein tyynenä, rantahyrskyjen pauhatessa niemen nenässä ja roiskuttaessa vaahtoa alati kosteille rantakiville. Harmaat punatiilikattoiset pikku talot olivat sopeutuneet vuorien rinteille, ja niiden välissä kiemurtelivat kävely- ja ajotiet. Kauppalan toisessa laidassa oli kirkko, toisessa hotelli komean puutarhan keskellä, ja leveä valtatie johti alas rantaan kasinolle ja kylpylaitokseen sekä sieltä parin kolmen kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle. Paikka oli eristetty ja yksinäinen ja kuitenkin mitä läheisimmässä yhteydessä suurten keskusten kanssa, sinne pääsi sekä rautateitse että laivalla, joten se oli kuin luotu pienten -- eikä aina niin pientenkään -- seikkailujen näyttämöksi, joita nykypäivien maailma kihisee yhtä täynnä kuin kevätlammikon vesi pikkueläviä, vaikka syrjäinen niiden havaitsemiseksi tarvitsee mikroskooppisen tarkkaa huomiokykyä, keksiäkseen noiden huolettomien ja elämäniloisten ihmisten joukosta seikkailudraamojen tai -komedioitten näyttelijät, sankarit ja tahdottomat statistit.

Sanomalehtimiehet tiesivät, että Kuststadin lentokoneseikkailu tulisi päättymään tässä kauppalassa, kaikessa hiljaisuudessa, mutta tavalla, jota sen näyttelijät eivät seikkailuun ryhtyessään olisi voineet mitenkään edes uneksia. Suomalainen sanomalehtimies oli nyt lopullisesti kypsyttänyt suunnitelmansa, tai oikeastaan kaksi suunnitelmaansa. Hän panisi ne täytäntöön. Ja neiti Riger saisi leikistään maksaa leikin hinnan.

Seikkailijat ohjasivat auton hotellin edustalle ja astuivat maahan. Auto vietiin vajaan, ja sanomalehtimiehet nousivat leveitä, ilmavia portaita pitkin hotellin vastaanottohuoneeseen, tilaten itselleen huoneen. Heidät ohjattiin sinne. Kivinen tilasi aamiaisen huoneeseen, sillä likaisina ja pölyisinä pitkän automatkan jälkeen he eivät tahtoneet mennä alas ruokasaliin.

"Milloin saapuu Ruotsinjuna?" kysyi Kivinen tarjoilijalta.

"Kello 4.32."

"Varaatte kaksi huonetta lisää neidille ja hänen palvelijattarelleen. Laittakaa auto asemalle vastaan."

Kivinen kuvasi neiti Rigerin ulkomuodon, ja Jorre hymähteli itsekseen. Mitähän seikkailijatar sanoisi saavuttuaan?

"Mutta muistakaa, ettette mainitse meistä mitään, jos neiti sattuisi jotakin kysymään. Sanotte vain, että teille on tullut määräys. Muuten, herättäkää meidät siinä puoli neljältä, joka tapauksessa ennen junan tuloa. Oletteko ymmärtänyt?"

Tarjoilija kumarsi ja lupasi täyttää määräykset. Hänen poistuttuaan söivät automatkailijat hyvällä ruokahalulla aamiaisensa, riisuivat hiukan yltään ja ojentautuivat vuoteilleen levätäkseen muutaman tunnin ajan ja käydäkseen senjälkeen uusin voimin seikkailuihinsa.

Kivinen sytytti savukkeen, imaisi pari kertaa hienoa tuoksua sieraimiinsa ja vaipui horroksiin. Kello löi puoli kaksitoista.

He nukkuivat kolme ja puoli tuntia, sillä kello löi juuri kolme, kun Kivinen havahtui. Hän hyppäsi lattialle ja tunsi melkoisesti virkistyneensä. Herättämättä Jorrea hän peseytyi perusteellisesti kylmällä vedellä, siisti hiukan itseään ja tunsi taas olevansa kuin uusi ihminen.

Hän painoi soittokellon nappulaa, ja tarjoilija koputti ovelle, astuen sisään. Kivinen pyysi sanomalehtiä, ryhtyen sitten niitä lukemaan. Hän toivoi löytävänsä erään uutisen, joka vahvistaisi hänen otaksumaansa. Hän tutki lehdet tarkkaan, tarttui viimeiseen ja keksi kuin keksikin pikku-uutisten joukosta sen, jota oli etsinytkin. Se oli lyhyt ja melkein arvoton muille kuin hänelle:

"Mikäli olemme saaneet tietää, saapuu... ent. prinssi Kristianiaan lauantaina. Prinssi matkustaa yksityishenkilönä."

Kivinen pani lehden pöydälle ja vihelsi hiljaa. Neiti Riger kohtaisi siis prinssin huomenna ja luovuttaisi hänelle jalokivistä saamansa hinnan, nimittäin ensimmäisestä lähetyksestä. Toisen nahkalaukun sisällys oli Kivisen matkalaukussa. Sanomalehtimies ihmetteli vain, millä tavoin neiti Riger oli aikonut salakuljettaa jalokivet Ruotsista Norjaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Jorrekin heräsi ja nousi ylös. Miehet ottivat hattunsa ja lähtivät ulos. Ilma oli ihana, ylhäällä suhiseva merituuli loi raikkautta, ja vuonokauppala loisti taloineen, puutarhoineen ja nurmikkoineen keskikesän heleydessä. He kulkivat puiden reunustamaa tietä pitkin asemalle päin, mutta pyörsivät takaisin ja menivät hotellin yläverannalle ollakseen läsnä, kun neiti Riger saapuisi hotelliin. Jos hän saapuisi ollenkaan? Kivinen oli kuitenkin melkein varma, ettei neiti Riger voisi toisinkaan menetellä.

Tilattuaan hiukan juotavaa he istuutuivat pöydän ääreen ja näkivät kauempana tiellä kaksi autoa tulossa hotellia kohti. Niiden ollessa lähempänä tunsi Kivinen toisessa vaunussa istuvan neiti Rigerin ja tämän palvelijattaren. Auto pysähtyi pääoven edustalle, ja matkustajat astuivat maahan. Solakkana ja notkeana neiti Riger lähti nousemaan portaita, mutta Kivinen oli huomaavinaan hänen kasvoillaan hätääntyneen ja harhailevan ilmeen.

Verannan ovi oli auki vastaanottohuoneeseen, ja molemmat miehet kuulivat aivan selvään siellä syntyneen keskustelun. Kivinen nautti kuin koulupoika pikku kepposensa onnistumisesta.

"Saanko kaksi huonetta", sanoi neiti Riger, ja hänen äänestään kuului halu päästä mahdollisimman pian yksinäisyyteen.

"Anteeksi", kuului ovenvartija sanovan, "mutta neidin nimi on luultavasti Riger?"

Tulija ei voinut pidättää huudahdusta.

"Niin... on kylläkin, mutta miten tämä on mahdollista?" sopersi hän kiihtyneenä.

"Meille on tullut määräys varata teille ja palvelijattarellenne kaksi huonetta", selitti ovenvartija.

"Varata meille kaksi huonetta! Miten tämä on mahdollista? Kuka teille on sellaisen määräyksen antanut?" Neiti Riger tunsi joutuneensa keskelle tapauksia, joiden syytä ja alkuperää hän ei voinut aavistaakaan.

"Sitä me emme tiedä. Aamupäivällä tuli sähkösanoma. Kai se on oikein?" kysyi ovenvartija.

"On kyllä", sanoi neiti Riger venytellen. "Niin, ehkä onkin niin, että serkkuni on sähköttänyt tänne jo edeltäpäin ja kaiken varalta. Hämmästyin vain, sillä en ollut itsekään varma tulostani. Kiitän joka tapauksessa. Ohjatkaa minut huoneeseeni."

Kivinen hymähti mielessään neiti Rigerin yksinkertaiselle serkkuun vetoamiselle. Mutta nopeasti sanomalehtimiehet kumartuivat lasiensa ääreen, kun neiti Riger ovenvartijan opastamana ja palvelijattarensa seuraamana samassa vilahti oven ohitse. Hän ei kuitenkaan mitään huomannut.

Kivinen ja Jorre vetäytyivät huoneeseensa koko iltapuoleksi. Tarjoilijalta sai Kivinen tietää, että neiti Riger asui huoneessa n:o 23, että hän oli tilannut päivällisen huoneeseensa ja lähettänyt sähkösanoman Köpenhaminaan.

-- Prinssille, -- ajatteli Kivinen.

Hän istui ikkunan ääressä ja katseli puutarhan läpi hämärtyvälle lahdelle. Kasinolta kuului soittoa, jotkut rattaat rämisivät kovalla tiellä, ja lehdet suhisivat hiljaisessa tuulessa. Lahdensuulta kantautui maininkien kohina kaukaisena yhtämittaisena meluna rauhalliseen hotellihuoneeseen. Jorre makaili leposohvalla ja kirjoitteli lehdelleen pirteää matkakuvausta autoretkeltä Ruotsin ja Norjan halki, puhallellen sekä ulkonaisesti että sisäisesti tyytyväisen näköisenä hienoja savuhattaroita sivulleen. Kivinen oli kertonut hänelle koko seikkailun alusta saakka ja luvannut, että hän saisi kirjoittaa siitä selostuksen sanomalehdelleen, kuitenkin sellaisessa muodossa, etteivät seikkailun toimivat henkilöt joutuisi kärsimään. Nuori sanomalehtimies tiesi ansaitsevansa kannuksensa tällä matkalla.

Alkoi jo hämärtää, kun ovelle koputettiin.

"Sisään!" sanoi Kivinen kohoutumatta mukavasta asennostaan nojatuolissa. Oviaukkoon ilmestyi tarjoilija, joka livahti sisään ja sulki oven perästään.

"Ajattelin teidän ehkä haluavan tietää, että neiti Riger lähti juuri kävelemään", virkkoi hän hiljaa.

"Teillä on sattuvat ajatukset", naurahti Kivinen hieman ivallisesti, "mutta kiitän todellakin. Minne päin hän lähti?"

"Hän lähti rantatielle, sille, joka vie niemenkärkeen. Hän ei ole vielä ehtinyt kauas."

"Niinkö! Te kai sitten luultavasti tiedätte myös, menikö hän yksin vai palvelijattarensa seurassa?"

"Yksin."

"Hyvä on."

Tarjoilija poistui, ja Kivinen mietti hetkisen. Jorre katseli kiinteästi suomalaista virkaveljeänsä ja naurahti hiljaa.

"Tarjoilijat ovat eräässä suhteessa ihmeväkeä", hän sanoi. "Jokahetkinen harjoitus tekee heidät väkisinkin ajatustenlukijoiksi, monesti niin tarkoiksi, että hämmästyy, ja melkein aina sellaisiksi, että ajatustenluku tuntuu tunkeilevaisuudelta."

"Kyllä minun ajatukseni tällä kertaa ainakin oikein luettiin", vastasi Kivinen ja nousi ylös. "Lähden nyt yllättämään seikkailijattaremme ja puhumaan suuni puhtaaksi. Tapaamme toisemme myöhemmin."