Part 8

"Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon teidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni."

Neiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies odotti.

"Vangitaanko minut heti?" kysyi neitonen alistuneena.

"Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa lentokonejutusta ainakaan toistaiseksi."

"Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!" pyysi neiti Riger.

Kivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja "Arthurilla" sekä salakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti. Popovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki huomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!" Neiti Riger nousi ylös ja ojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.

"Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja pyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana."

"En!" ja neitosen ääni oli varma ja luja.

"Niinkö!" lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. "Te ette luota minuun. Hyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen miljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se onnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä en paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei onnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette."

"Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki", virkkoi neiti Riger kylmästi. "Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen yritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa yksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun _täytyy_ onnistua."

"Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki toivonne Popoviin."

Neiti Riger liikahti.

"Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin petturi. Hän pettää teidät."

"Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät salakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?"

"Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy heidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja syynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että he ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin pienellä osalla. Nyt seuraa pääosa."

Neiti Riger tarttui Kivisen käteen.

"Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?"

"Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt vähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa prinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies. Hän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin lentokonejutussa."

Neiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta.

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja pysähtyi hänen eteensä.

"Luottaa minuun."

Neitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.

"Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!"

"Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin yritys tapahtuu?"

"Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä."

"Ja millä tavalla?"

"Samalla tavalla kuin ennenkin."

"Siis lentokoneella?" huudahti Kivinen.

"Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin puutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava sinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos jutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni."

"Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä aavistelin jotakin tämäntapaista."

"Mistä te tiesitte sen?"

"Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te ette ole hetkeäkään ollut vartioimatta."

Kivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja alkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi kelloaan. Se oli lähes yksi.

"Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme tavoita Popovia."

"Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi koko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä ulkomaanpassi?"

"On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan."

"Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan."

Neiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen matkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi hän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.

"Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä: toimittaja Minck, neiti Riger!"

Kivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa levottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista sekunneistakin. Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.

"P--na!" kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli veturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä lähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma etumatka.

Seikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin asematoria.

-- Auto! -- välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko tämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori sanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi, sillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja Kivinen ja neiti Riger jäivät kahden.

"Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?" kysyi neitonen.

"Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin."

"Te rupeatte siis rikostoverikseni?" lausui neiti Riger hymyillen.

"Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni toiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma sen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle Nordgrenille!"

Kivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.

"Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole noin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin kanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki tarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan, milloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos! Näkemiin siis ja terve!"

He kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina kuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn luo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui kuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi neiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse, Jorren vääntäessä moottorin käyntiin.

"Tunnetko tien?" kysyi Kivinen.

"Totta kai", vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori surisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja selviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle. Jorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.

14.

Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.

Auto huristi tasaisesti sileällä tiellä, sivuuttaen maalaiskyliä ja huvilakuntia. Raikas yöilma humisi ympärillä.

Kivinen ja neiti Riger istuivat takana, puhumatta mitään. Tulevat seikkailut pitivät yllä jännitystä, eikä menneisyyttä voinut vielä kosketella. Sanomalehtimies tunsi, että hän oli pääsemäisillään päämääräänsä. Ylpeä neiti Riger oli tunnustanut joutuneensa tappiolle, ja vaikka Kivinen ei suinkaan tahtonut käyttää auttaja-asemaansa väärin, tunsi hän vaistomaisesti, ettei se myöskään hänen toiveitaan vähentänyt. Hän aavisti, että neiti Rigerin ulkonaisesti niin iloisessa ja huolettomassa elämässä oli joku varjo, tuskin hänestä itsestään riippuva, mutta joka tapauksessa häneen vaikuttava. Mikä suhde vallitsi prinssin, Karl Rigerin ja Elisen kesken?

Neiti Rigerin katse harhaili hämärässä. Hänen kiharansa liehuivat tuulessa, ja pieni suu oli tiukasti yhteenpuristettu. Aistikkaaseen matkapukuun laittautuneena hän oli viehättävä ilmestys, ja Kivisen täytyi vasten tahtoaankin ihailla ja kunnioittaa hänen itsenäisyyttään ja rohkeuttaan, siitäkin huolimatta, että niitä käytettiin laittoman asian palvelukseen.

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä ja laski pienen hansikoidun kätensä sanomalehtimiehen käsivarrelle. Kivinen kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

"Mitä minun pitäisi ajatella?" tiedusti hän vuorostaan. Elise naurahti lyhyeen.

"En tiedä. Mutta sanokaas, miksi te minua autatte?"

Sanomalehtimies katsoi häneen tutkivasti, mutta neiti Riger oli vakava.

"Sen kerron myöhemmin, vaikka teidän täytyisi se kyllä tietää. Ja te aavistatte sen kylläkin."

Neiti Riger käänsi päänsä poispäin.

Aamupuolella auto pysähtyi muutaman pienen kyläravintolan luo, ja seurue lähti murkinoimaan ja laatimaan lopullista sotasuunnitelmaa. Kivinen ohjasi neiti Rigerin syrjäisen pöydän luo verannalle ja tilasi kevyen aamiaisen. Tarjoilija katsoi hiukan ihmeissään aamuvirkkuja matkustajia, mutta kattoi pöydän, ja kaikki söivät hyvillä mielin raikkaan matkan jälkeen. Tilattuaan kahvia Kivinen sytytti savukkeen, tarjosi Jorrelle ja nojasi tuoliinsa.

"Nyt on kello lähes kymmenen. Meillä on siis kaksi tuntia aikaa. Miten järjestämme loukun Popoville?"

"Saanko ehdottaa", sanoi neiti Riger vilkkaasti. "Minä luulen tietäväni. Popov piiloutuu huvilani puutarhaan. Saatuaan paketin hyppää hän kuten Kahl aikaisemmin moottoripyörän selkään ja ajaa metsähuvilaan. Muutettuaan pukua hän hiipii jalkaisin muuanne. Meidän olisi pitänyt tavata toisemme eräässä hotellissa parinkymmenen kilometrin piirissä Kuststadista, mutta nyt ei siitä maksa puhua. Popov ei tule."

Kivinen teroitti kuuloaan. Neiti Riger puhui ristiriitaisesti. Mutta sanomalehtimies ei keskeyttänyt. Neitonen oli kai erehtynyt.

"Ehdotan, että ajaisimme hiukan ennen kahtatoista lähelle Kuststadia. Voin kyllä neuvoa paikankin. Minä jään siihen auton kanssa, ja te taas hiivitte metsähuvilaan. Kun Popov palaa, pakoitatte hänet antamaan teille paketin, ja vaaditte samalla häneltä pois kaikki paperini. Ne eivät tosin ole lainkaan vaarallisia, mutta joka tapauksessa. Saatuanne paketin tulette minun luokseni. Meidän täytyy olla hiukan etempänä tapahtumapaikalta, ettei auton seisominen jollakin tiellä herättäisi liiaksi epäluuloa. Hyväksyttekö ehdotukseni?"

Kivinen tuprutteli savukettaan ja mietti. Suunnitelma oli yksinkertainen ja varma.

"Ehdotuksenne on hyvä, mutta muuan seikka: palaako Popov varmasti metsähuvilaan, saatuaan paketin käsiinsä?"

"Kyllä. Hänen täytyy paeta tapahtumapaikalta ja nopeasti. Moottoripyörä on niin ollen välttämätön. Mutta hän ei voi sillä ajaa kauaksi. Hänen täytyy se piiloittaa. Ja hän piiloittaa sen metsähuvilaan."

"No niin, voimme kyllä järjestää asian. Toinen seuraa Popovia koko ajan, ja toinen on huvilassa. Muuten, oletteko aivan valmis lähtemään matkalle, neiti Riger?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

"Missä on palvelijattarenne?" kysyi Jorre äkkiä.

"Niin Minnako? Hän on Malmborgissa."

Seurue istui vielä jonkun aikaa ravintolassa, kunnes kello löi puoli yksitoista. Kivinen nousi ja pyysi laskua. Ilma oli kaunis ja kirkas, tyyni ja lämmin. Ihanteellinen ilmailuilma! ajatteli hän itsekseen.

"Kuulkaas, herra Minck! Tänään on siellä kylpylässä suuret juhlat, vai kuinka?"

"Niin, ne alkoivat jo kello kymmenen."

"Hyvin järjestetty, neiti Riger! Kaikki ovat juhlilla, poliisit myös, ja salakuljettajilla on tilaisuus toimia."

Hän maksoi, ja seurue nousi taas autoon. Neiti Riger asettui muitta mutkitta ohjaajan paikalle.

"Antakaa minun ajaa! Minä pidän ajamisesta. Jos pelkäätte, niin saa herra Minck käydä viereeni! En tunne aivan hyvin tätä mallia, mutta luulen selviytyväni. Kai te minua hiukan opetattekin?" lisäsi hän veitikkamaisesti ja katsahti Jorreen.

Jorre asettui hänen viereensä, mutisten jotakin, että kyllä näin ehkä sittenkin on paras, ja Kivisen oli tyytyminen, tahtoi tai ei, olkapäitään kohottaen heittäytymään pehmeälle, mutta yksinäiselle takaistuimelle. Auto lähti liikkeelle neiti Rigerin pikku käsien ohjaamana. Jorre Minck osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi ja kaunopuheiseksi opettajaksi ja neiti Riger ainakin yhtä tarkkaavaiseksi oppilaaksi.

Ajettuaan tunnin verran he saapuivat lähelle Kuststadin asemaa. Neiti Riger ohjasi muutaman syrjätien varrelle ja pysähdytti auton. Miehet hyppäsivät maahan.

"Kas niin, minä jään tähän! Käännän auton!" Neiti Riger pani koneen uudelleen käyntiin ja käänsi auton syrjätielle. "Meidän on parempi ajaa tätä pitkin", hän selitti.

Paikka oli metsäaukion laidassa. Tie kulki hiekkanummen syrjää pitkin ja haarautui kahdelle suunnalle. Kivinen antoi muutamia ohjeita neiti Rigerille, ja senjälkeen molemmat miehet lähtivät kulkemaan asemalle.

Päästyään asema-alueelta miehet poikkesivat metsään ja hiipivät sitä varovammin, mitä lähemmäksi tulivat. Huvilan luo tullessaan he heittäytyivät maahan ja ryömivät takaapäin aitauksen luo. Ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut.

"Missä moottoripyörä oli teidän täällä käydessänne?" kysyi Kivinen.

"Tuolla vajassa", ja Jorre osoitti lautavajaa.

Kivinen tarkasteli hiukan vajaa, ja Jorre tarjoutui hiipimään sinne. Hän pujottelihe aidan läpi ja livahti sisään ovesta. Kivinen odotti aidan luona. Jorre palasi hetken kuluttua.

"Ei mitään", julisti hän. "Pyörä on poissa ja niin ollen myöskin mies."

Kivinen hyppäsi aidan yli ja tuli myös vajaan. Moottoripyörän piilopaikka oli tyhjä. Popov oli ilmeisestikin jo aikaisemmin vienyt pyörän tapahtumapaikalle. Tutkittuaan vajan ja erään toisen rakennuksen Kivinen avasi huvilan ikkunan, saman, josta hän jo aikaisemmin oli kerran tullut sisään.

"Te saatte mennä nyt tienristeykseen ja vartioida Popovia. Jos huomaatte hänen aikovan lähteä pakoon, niin ampukaa pyörä kelvottomaksi, ja jos hän taas aikoisi tulla tänne, rientäkää edellä, piiloittautukaa lähistölle ja hänen tultuansa sisään tulkaa heti perässä. Onko selvä?"

"Kyllä." Jorre painalsi metsätielle.

Kivinen kiipesi sisään, tällä kertaa ilman tikkaita, ja sulki ikkunan jälkeensä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja vaille kaksitoista. Hän kiipesi ullakolle ja avasi pienen ikkunan, jääden kuuntelemaan.

Hänen odotettuaan noin neljännestunnin kuului surinaa, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Ilmeisestikin oli lentokone lähestymässä. Kivinen laskeutui alas, tarkasti aseensa ja jäi odottamaan metsätielle antavan ikkunan luo.

Surina taukosi äkkiä. Sanomalehtimies ymmärsi, että moottori oli pysähdytetty ja kone laskeutunut liukulentoon. Metsä esti näkemästä. Kivinen jännitti kuuloaan, ja muutaman minuutin kuluttua surisi taas. Lentokone oli kohoamassa. Surina kävi voimakkaammaksi, heikkeni vähitellen ja kuoleutui kokonaan. Lentokone oli poistunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kuului metsätieltä hiljaista ratinaa, ja jotakin vilahti puitten välissä. Kivinen kyyristyi ikkunan suojaan. Popov lähestyi taluttaen moottoripyörää. Sen taakse oli kiinnitetty nahkainen laukku. Sanomalehtimies tarkkasi jännittyneesti salakuljettajan liikehtimistä. Popov vei moottoripyörän vajaan, ja heti hänen kadottuaan ilmestyi Jorre näkyville. Nuori sanomalehtimies hyppäsi notkeasti ja äänettömästi aidan yli, juoksi pihan poikki ja kätkeytyi portaitten vierellä oleviin pensaisiin.

Popov tuli vajasta kädessään laukku. Hän oli puettu samoihin vaatteisiin kuin Kahl edellisellä kerralla, vieläpä hän oli kiinnittänyt leukaansa tukevan ruskean tekoparran. Hän silmäsi ympäristöä, kuunteli hetkisen ja nousi sitten portaille, avaten oven ja astuen sisään.

Kivinen oli hiipinyt ikkunan vierestä ovelle, ja kuullessaan Popovin astuneen eteiseen tempasi hän äkkiä oven auki, ojensi revolverinsa ja komensi kädet ylös. Tällöin hypähti Jorrekin piilostaan, ja salakuljettaja huomasi olevansa kahden tulen välissä. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi pelästyksestä, samalla kun punaiset pilkut poskilla todistivat sitä ääretöntä raivoa, jota hän tunsi joutuessaan kiinni viimeisellä hetkellä. Verkkaan hän kuitenkin totteli käskyä.

Kivinen antoi päällänsä merkin Jorrelle, joka lähestyi vankia hiljaa takaapäin ja ennenkuin tämä ehti aavistakaan sieppasi häneltä nahkaisen laukun. Popov huudahti, mutta Kivisen revolverin näkeminen rauhoitti.

"Käykää sisään, herra Popov!" virkkoi Kivinen ja johdatti vangin siihen huoneeseen, jossa hän oli ollut yöllä neiti Rigerin kanssa. Sanomalehtimies istuutui ikkunan ääreen, Jorre asetti tuolinsa oven eteen, ja vajotessaan nojatuoliin huomasi salakuljettaja olevansa kahden hänelle täysin tuntemattoman miehen vallassa. Paon mahdollisuudet olivat pienet, jos niitä oli ollenkaan, ja tärkein, nahkainen laukku, lepäsi Jorren polvilla.

"Kas niin, herra Popov, meidän onnistui siis vihdoinkin saada pikku kohtaus teidän kanssanne. Eilen illalla se oli jo peräti vähällä, mutta te suvaitsitte hypätä ikkunasta ja loikkia pitkin kattoja kuin kissat maaliskuussa. Meillä olisi hiukan puhuttavaa teille, tehtävä muuan ehdotus."

"Keitä te olette!" huudahti Popov.

"Meidän osuutemme tässä jutussa on niin pieni, ettemme katso maksavan vaivaa sekoittaa vaatimattomia nimiämme siihen. Me tiedämme, kuka te olette, ja se riittää meille."

"Mutta ei minulle", raivosi vanki.

"Paljon mahdollista, mutta se ei tule nyt kysymykseen. Tehän ymmärrätte asemanne: olette salakuljetusyhtiön toimitusjohtaja ja sitäpaitsi nyt ratkaisevalla tavalla sekaantunut tähän lentokonejuttuunkin. Ymmärrätte siis, mikä olisi kohtalonne, jos joutuisitte esivallan kanssa tekemisiin."

"Te ette siis olekaan esivallan edustajia", virkahti vanki epäluuloisesti, ja hänen viekkaat silmänsä välähtivät vahingoniloisesti. "Se ilahduttaa minua, sillä silloin voimme ehkä sopiakin."

Kivinen puraisi huuleensa. Hän oli liiaksi paljastanut korttejaan.

"Esittäkää ehtonne, niin voin niitä harkita! Saan kai tupakoida?"

Jorre tarkasti ensin vangin taskut, ottaen pois revolverin, jonka jälkeen Popov sytytti savukkeen.

"Pyytäisin kuulla ehdot! Minulla on kiire!" toisti hän.

"Sen kyllä uskon. Ehdot ovat seuraavat: te saatte lähteä täältä vapaana kuuden tunnin etumatkalla ja siitä hyvästä me saamme ensiksikin tämän laukun ja sitten erinäisiä papereita."

"Laukusta en luovu", sanoi vanki kylmästi.

"Siitä emme enää keskustele ollenkaan. Laukku on meillä, ja me sen pidämme. Mutta vapauttanne vastaan on teidän luovutettava meille erinäisiä papereita."

"Mitä papereita?" kysyi Popov teennäisen välinpitämättömänä.

Kivinen mietti hetkisen, sillä oli selvää, että salakuljettaja käyttäisi tilannetta hyväkseen, saadessaan kuulla jotakin neiti Rigerista. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

"Haluamme neiti Rigeriä koskevat paperit", sanoi Kivinen yhtä välinpitämättömästi. Popov purskahti nauruun.

"Niinkö! Entä mitä teette, jos kieltäydyn?" sanoi hän ilkeästi.

"Sittenpähän näette. Muuten, meillä ei ole aikaa pitkälle. Vastatkaa nopeasti ja toimikaa sitten" -- Sanomalehtimiehen ääni oli tuikea ja tiukka.

"Te ette voi minua jättää viranomaisille", jatkoi salakuljettaja, "sillä silloin esittäisin paperit ja neiti Riger joutuisi kiinni. Huomatkaa, että olen teitä voimakkaampi, vaikka istunkin tässä teidän vankinanne. Ja lisäksi, syytän teitä kiristyksestä."

"Syyttäkää vain! Todistaa ette voi. Te olette salakuljettaja ja te olette myöskin petturi. Olette aikonut ryöstää tuon laukun itsellenne."

"Entä sitten? Te ryöstätte sen myös itsellenne."

"Riittää!" virkkoi Kivinen ja nousi ylös. "Kuulkaa nyt: ellette te heti paikalla ja muitta mutkitta luovuta papereita, köytämme teidät ja jätämme tänne huvilaan. Vasta kun olemme päässeet turvaan, ilmoitamme viranomaisille teidän oleskelupaikkanne. He vapauttavat kyllä teidät nuorista, mutta joudutte samalla vastaamaan kaikista kolttosistanne. Valitkaa! Huomatkaa, että me sittenkin olemme teitä voimakkaampia!"

Popov mietti ja nyökkäsi sitten.

"Minä alistun."

"Paperit?"

Salakuljettaja nauroi. "Ne ovat täällä", ja hän pisti kätensä povitaskuun. "Jos olisitte olleet ammattikiristäjiä, ette olisi jättäneet taskujani tutkimatta perusteellisesti ettekä tyytyneet vain aseen riistämiseen."

Salakuljettaja antoi muutamia papereita, jotka Kivinen tarkasti.

"Hyvä on!"

"Anteeksi, mutta vielä yksi seikka! Me pelaamme nyt avonaista peliä. Minulla ei ole rahaa eikä omaisuutta, enkä ilman sitä voi päästä pakoon. Kuuden tunninkaan etumatka ei auta niin ollen. Luovuttakaa minulle muutama tuhat."

Kivisen täytyi myöntää, että salakuljettajan sanoissa oli paljon totta. Mies oli toimitettava muualle, kuta pikemmin sitä parempi. Hän tarkasti lompakkoaan, mutta siellä ei ollut kuin pari kolme sataa kruunua. Jorrella ei ollut sitäkään.

"Kelpaako teille jalokivet?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

Sanomalehtimies otti painavan laukun Jorrelta ja vei sen pöydälle. Puukollaan hän nopeasti ratkoi sen auki. Käärettä oli paljon sisäpuolella, mutta kun hän vetäisi syrjään viimeisen kerroksen, huudahti hän hämmästyksestä. Nahkaisessa laukussa oli tavallisia merenrantakiviä. Kivinen tutki kiihkeästi koko laukun, mutta ei löytänyt mitään muuta kuin kiviä. Mistään arvoesineistä ei ollut tietoakaan.

Kivinen katsahti salakuljettajaan, joka oli yhtä hämmästynyt kuin hän itsekin tästä odottamattomasta käänteestä.

"Missä ovat jalokivet?" huusi Kivinen, eikä hän voinut salata suuttumustaan.

Popov nauroi ääneen. "En ainakaan minä tiedä. Toin paketin samanlaisena kuin se ilmasta tipahti."

Jorre vahvisti salakuljettajan sanat.

"Kunhan ei nainen olisi tehnyt kepposta meille kaikille", ei salakuljettaja malttanut olla pistämättä.

"Nyt toimeen!" huudahti Kivinen. "Paperit meillä on. Moottoripyörälle!"

Äkillinen epäluulo nousi hänen mieleensä. Jorre ja hän hakivat moottoripyörän vajasta, ja muutaman minuutin kuluttua kiiti pyörällä kaksi sanomalehtimiestä sovitulle kohtauspaikalle.

15.

Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.

Sanomalehtimies odotti, että heidät pidätettäisiin aseman kohdalla, mutta nähtävästi ei lentokoneen vierailu ollut herättänyt suurempaa huomiota siitä yksinkertaisesta syystä, että vain harvat olivat sen nähneet. Asemamiehet ja muutamat laiturilla vetelehtivät tyhjäntoimittajat katselivat kyllä pitkään moottoripyöräilijöitä, mutta kukaan ei tehnyt yritystäkään matkan keskeyttämiseksi tai selitysten vaatimiseksi.

Selvittyään asema-alueesta lisäsi Kivinen vauhtia, ja kuin lentäen saapui moottoripyörä siihen paikkaan, johon neiti Riger oli jäänyt autoineen.

Mutta nyt oli paikka tyhjä, auto ja neiti poissa.

Kivinen pysähdytti moottoripyörän, ja molemmat sanomalehtimiehet hyppäsivät maahan.

"Poissa!" virkkoi Kivinen melkein kuin itsekseen.

He tarkastivat paikkaa. Pehmeään hiekkaan oli auto painunut syvään, selvät jäljet olivat siitä todistuksena, ja ne osoittivat yhtä kiusallisen selvästi, että auto oli lähtenyt liikkeeseen etelää kohti viehättävine seikkailijattarineen.

Kivinen kirosi ääneen, sillä tällaista käännettä ei hän ollut voinut edes aavistaa. Nyt hän muisti, kuinka innokas neiti Riger oli ollut tutustumaan autoon, ja ymmärsi, että neitonen oli jo silloin suunnitellut kepposta. Niin, ja hän oli puhunut ristiin. Hän oli ensin maininnut aikoneensa odottaa Tukholmassa, ja sitten ilmoittanut kohtauspaikan olleen lähellä Kuststadia. Mutta syytä hän ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi neiti Riger oli paennut, ja miten oli jalokivilaukun laita? Popov oli ilmeisestikin saanut väärän paketin, mutta minne oli oikea joutunut? Oliko sitä olemassakaan, ja tiesikö neiti Riger siitä jotakin?

"Voimmeko saavuttaa auton?" kysyi Kivinen ja kääntyi Jorren puoleen, joka miettiväisenä katseli auton pyörien uurteita pehmeässä hiekassa.

"Tuskin. Laskekaamme: lentokoneen vierailusta on kulunut nyt noin kolme neljännestuntia. Tie on hyvinkin epämukava moottoripyörälle, mutta autolle se kelpaa. Ja lisäksi, tarkastakaamme moottoripyörän bentsiinivarostoa."

Jorre tarkasti säiliön. Siellä ei ollut täyttä neljännestäkään. Oli selvää, ettei takaa-ajoa voinut ajatellakaan ennenkuin säiliö olisi täytetty.