Part 6

Kone puuskutti tasaisesti, laiva keinui, ja sanomalehtimiehet väkisinkin torkkuivat, vaikka kylmä värisyttikin jäseniä. "Arthur" erkani saaristosta, aava välkkyvä Itämeri avautui idässä, laiva kääntyi etelään. Aurinko nousi taivaanrannalla suoraan merestä ja kultasi veden ja laivan.

Neljän paikkeilla "Arthur" kääntyi hiukan länteen. Kauempana häämöitti muuan saari ja sen takana tasainen rantaviiva. "Arthurin" kokka kääntyi saarta kohden. Sanomalehtimiehet oikoilivat jäseniään katoksella, toivoen auringon nousevan korkeammalle lämmittämään yökylmän jälkeen. Noin puolen tunnin kuluttua oli saari, pieni, kallioinen ja kaikesta päättäen asumaton, suoraan heidän edessään, ja viiden paikkeilla laski "Arthur" suoraan rantaan, kallion kylkeen, köydet kiinnitettiin pariin tukevaan kantoon ja laivamiehet nousivat maihin, heidän joukossaan Kahl ja kapteeni. Sanomalehtimiehet vetäytyivät varovaisesti veneitten suojaan, siksi kunnes koko arvoisa seurakunta oli kadonnut saarelle ja "Arthur" jäi yksin rantaan salaisine kansimatkustajineen.

"Hitto, minulla on aatos!" huudahti Olle hypäten ylös, kun viimeinen salakuljettaja oli häipynyt.

"Mikä se olisi?" kysyi Kivinen. "Että lähtisimme noitten herrojen mukaan?"

"Etkö käsitä tätä yksinkertaista, mutta nerokasta suunnitelmaa? Me olemme laivassa."

"Niin olemme."

"Salakuljettajat ovat saarella."

"Toistaiseksi."

"Lähin saari on ainakin kymmenen kilometrin päässä ja mantere ainakin kolmenkymmenen."

"Entä sitten?"

"Sitä matkaa ei jaksa äkkipäätä kukaan uida."

"Ei ainakaan Kahl kanannahkoineen."

"Eivätkä ne toki osaa lentääkään."

"Muuta kuin selälleen."

"Meillä on kompassi ja kartta."

"Entä sitten?"

"Ja minä osaan käyttää höyrykonetta."

"Siis...?" alkoi Kivinen ja hänen silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä ja ajatuksesta, joka oli ylen mahdoton, mutta samalla vastustamattoman hauska ja humoristinen.

"Siis: me lainaamme 'Arthurin' ja jätämme arvoisat salakuljettajat nauttimaan saarelle Robinson elämästä."

"Lempo soikoon!" innostui Kivinen.

"Me teemme sen", sanoi Olle ja hyppäsi kajuutan katolle.

"Mutta miten sitten selviydymme Tukholmassa? Koko sakki voi hajota, jos saavat jotakin tietää. Kahl ei saavu kokoukseen, ja silloin sitä tuskin pidetäänkään."

"Tulkoon mitä tulee, mutta tämä on liian sopiva tilaisuus! Ajattele otsaketta lehdessä: Kirjeenvaihtajamme siepannut salakuljettajain laivan ja jättänyt heidät saarelle, josta Robinsonit löydettiin."

"Toimeen siis", virkkoi Kivinen ja hyppäsi kannelle, juosten maihin. "Minkälainen työnjako?"

"Sinä hoidat peräsintä ja minä konetta."

Olle sukelsi konehuoneeseen ja Kivinen irroitti kiinnitysköydet, sieppasi puosha'an ja työnsi "Arthurin" irti kalliosta, hypäten sitten laivaan. Tilanne oli hyvinkin kriitillinen, sillä saattoivathan salakuljettajat tai ainakin joku heistä palata millä hetkellä tahansa. Kivinen veti esiin mauserinsa ja asetti sen viereensä. Olle kuului heittelevän puita pesään, ja äkkiä kävi laivassa nytkäys, potkuri hurahti pyörimään ja vesi alkoi porista perässä. Kivinen tarttui peräsinrattaaseen, käänsi sen, ja "Arthur" liukui hiljalleen, perä edellä, irti saaresta. Hurja poikamainen ilo valtasi Kivisen, eikä hän malttanut olla hihkaisematta. Koneen jyskytys kävi voimakkaammaksi.

"Eteenpäin! Täysi höyry!" huusi Kivinen torveen, ja "Arthur" pysähtyi vapisten ja alkoi sitten kyntää eteenpäin. Kun he olivat noin sadan, puolentoistasadan metrin päässä, ei Kivinen voinut pidättää itseään, vaan tarttui höyrypillin nuoraan ja vetäisi kolme kertaa. Kimeä, vihlova vihellys ilmaisi salakuljettajille saaressa, että heidän laivansa oli lähtenyt omille retkilleen. Kivinen ohjasi suoraan saaresta poispäin. Hän jätti pariksi minuutiksi peräsinrattaan valloilleen ja juoksi perään kiikari kädessään. Aivan oikein, saaren rannalla näkyi joukko miehiä, ja pari pientä savupilveä ilmaisi, että salakuljettajat purkivat kiukkunsa hyödyttömään ammuskeluun. Kivinen naurahti ja palasi paikoilleen. Kone kävi tasaisesti ja varmasti, ja puolen tunnin kuluttua ilmestyi Ollekin kannelle, nokisena ja likaisena, kädet öljyssä ja piippu hampaissa.

"Minne me oikein ohjaamme?" kysyi Kivinen kerrottuaan ystävälleen näkemänsä.

"Odotas, niin katsotaan", virkkoi Olle ja syventyi tarkastamaan karttaa. "Tuonne noin. Tunnen väylän koko hyvin. Se on helppo ja vaaraton ja hyvin merkitty. Poijujen välistä vain. Kai sinä pohjois- ja eteläpoijut tunnet?"

"Kyllä vain, herra kapteeni", vastasi Kivinen tunnin vanhana merimiehenä.

"Arthur" kynti Itämerta uusien isäntien ohjaamana, ja entiset kiroilivat hyljättyinä Robinsoneina autiolla saarella.

Kun "Arthur" aamupäivällä, varovasti sivuutettuaan merkkipoijut ja salakarit hitaasti ja kömpelösti laski pienen saaren laituriin, kokoontui koko saaren mies- ja naispuolinen väki katsomaan harvinaista tulokasta, ja esivaltaa edustava poliisikonstaapeli siirteli levottomasti jalkojaan ja hypisteli viiksiään, kun laivaväeksi osoittautui vain kaksi enemmän kuin epäilyttävän näköistä, likaista ja ryysyistä rantajätkää, joista toinen oli hoitanut konetta ja toinen ohjannut peräsintä. Konstaapeli ei tiennyt mitä tehdä, puuttuako asiaan vai ei, mutta uteliaisuus ja virkavelvollisuus saivat voiton, ja kun Olle ja Kivinen selviytyivät laiturille, astui konstaapeli vastaan ja tiedusti heiltä, mitä varten he olivat tulleet.

"Toimme sen tänne laituriin toistaiseksi", selitti Olle ja sytytti piippunsa.

"Kenen laiva tämä on?" kysyi konstaapeli.

"Emme tiedä", kuului tyyni vastaus, ja väkijoukosta puhkesi kummastuksen huudahduksia.

Konstaapeli tunsi asian käyneen hyvin epäilyttäväksi.

"Ette tiedä", jatkoi hän tuikeasti ja arvovaltaisesti. "Mistä te sen sitten saitte?"

"Löysimme", virkkoi Olle välinpitämättömästi niinkuin kysymys olisi ollut tulitikkulaatikosta. Konstaapeli joutui aivan ymmälle. Uskalsivatko nuo lurjukset valehdella noin röyhkeästi! Löytäneet täydessä kunnossa olevan höyrylaivan!

"Mistä te sen löysitte?"

"Tuolta!" ja Olle teki laajan kädenliikkeen, kasvoillaan ikävystynyt ja haluton ilme, aivan kuin laivojen löytäminen olisi ollut hänen ammattityötänsä eikä hän olisi katsonut maksavan vaivaa puhella niin vähäpätöisestä.

"Taitaa olla parasta, että seuraatte nyt minua", sanoi konstaapeli painokkaasti ja katsahti kuin vedoten väkijoukkoon. "Saatte selvittää löytönne nimismiehen luona!"

"Lähdetään vain!" mukautuivat rantajätkät. Konstaapeli määräsi pari miestä vartioimaan laivaa ja tuli sitten seikkailijoittemme luo.

"Eteenpäin, hyvät herrat!" virkkoi hän virallisen ivallisesti.

Väkijoukko seurasi perässä jonkun matkaa, ja Olle riemuitsi mielessään, ajatellessaan jonkun lähipäivän lehteä ja sen otsakkeita. Totisesti, juttu kävi yhä hurjemmaksi ja siitä paisuisi todellinen mätäkuun vetonumero.

Parin sadan metrin matkan kuljettuaan miehet saapuivat venevalkamalle. Poliisi kävi istumaan veneen perään, seikkailijat sijoitettiin keskituhdolle ja kokkaan kävi pari miestä soutajiksi. Alkoi neljän kilometrin soutumatka mantereelle. Rannalla soutajat erosivat seurueesta, ja poliisikonstaapelin kunniakkaaksi, mutta samalla edesvastuulliseksi ja vaaralliseksi tehtäväksi jäi saattaa oletetut laivavarkaat nimismiehen huostaan. Matkaa olikin toki kilometrin verran vain, ja konstaapeli oli hyvin tyytyväinen, kun saatettavat eivät olleet käyttäneet lukemattomia sopivia tilaisuuksia pinttääkseen metsään.

Sanomalehtimiehet nousivat pääoven rappuja ylös ja joutuivat eteiseen.

"Sisään vain!" komensi konstaapeli, Kivinen avasi oven ja koko seurue astui nimismiehen kaikkein pyhimpään. Ukko oli itse kotona ja silmäsi resuisia maantienkulkijoita ankarasti ja tutkivasti. Kivistä nauratti, kun hän ajatteli minkälaiseksi nimismiehen naama muuttuisi jonkun minuutin kuluttua.

Poliisi tervehti ja selitti asian niin hyvin kuin taisi. Nimismies kuunteli ensin varsin haluttomana, mutta tajusi sitten jutun eriskummaisuuden ja loi ihmettelevän katseen sekä kertojaan että seikkailijoihin.

"Hyvä, paras Mattson", sanoi hän, kun konstaapeli oli lopettanut selostuksensa. "Ja mitä teillä on sanottavana selitykseksi?" hän kysyi kääntyen sanomalehtimiesten puoleen.

"Yhtä ja toista", vastasi Olle, "kunhan konstaapeli Mattson ensin on poistunut."

"Vai ni-in!" puhkesi nimismies epäilevän ivallisesti, ja konstaapeli Mattson tunsi itseään verisesti loukatun. Kun huomautuksesta ei näyttänyt olevan apua, toisti Olle sanansa entistä lujemmin. Nimismies kohautti olkapäitään, mutta viittasi Mattsonille, joka poistui silmissään pahaaennustava tuli. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huoahti Olle syvään, siirsi nojatuolia, istuutui siihen ja sytytti piippunsa, Kivisen seuratessa esimerkkiä. Nimismies oli liiaksi hämmästynyt tästä kuulumattomasta julkeudesta, hän tuli vuoroin punaiseksi ja valkoiseksi, haukkoi henkeään ja yritti puhjeta valtavaan pauhaamiseen, mutta Olle rauhoitti.

"Älkää hermostuko. Tässä on merkkini!" Olle ojensi hänelle yksityissalapoliisimerkkinsä. Se vaikutti. Nimismies kuivasi hikeään ja katseli omituisia vieraita.

"Mitä tämä merkitsee?" sai hän vihdoin soperretuksi.

"Sen selitämme heti. Sallikaa esitellä: ystäväni, toimittaja Kivinen, suomalainen sanomalehtimies!" ja Kivinen puristi likaisilla käsillään ruotsalaisen maalaisnimismiehen turpeaa kouraa.

Olle kertoi hänelle pääkohdat heidän yöllisestä seikkailustaan, jättäen kuitenkin mainitsematta, että juttu oli yhteydessä Kuststadin tapauksen kanssa. Nimismies nauroi katketakseen saareen jääneitä salakuljettajia.

"Se oli sukkela temppu! Ne herrat on heti vangittava!"

"Ei missään tapauksessa", ehätti Olle väliin. "Vasta yöllä voitte matkustaa 'Arthurilla' saareen, sillä muutoin voi juttu tulla tietoon ennen aikojaan ja vaikeuttaa tutkimuksia Tukholmassa."

Olle selitti sitten suunnitelmansa ja nimismies suostui säilyttämään asian toistaiseksi omana tietonaan. Olle tiedusti rautatiematkan mahdollisuutta Tukholmaan ja sai kuulla, että asemalle oli kolme kilometriä ja että juna lähtisi tunnin kuluttua. Nimismies lupasi lainata hevosensa.

"Mattson!" huusi nimismies, ja konstaapeli astui nopeasti sisään, varmana siitä, että saisi viedä rantajätkät parempaan säilyyn. Hänenkin hämmästyksensä oli kuvaamaton, kun hän näki heidän istuvan nojatuoleissa, levollisesti tupakoiden.

"Niin, Mattson, voitte palata saareen ja vartioida tarkasti laivaa. Älkää selittäkö mitään uteliaille!"

Konstaapeli kumarsi ja poistui.

"Oletteko jo aterioinneet?" kysyi vieraanvarainen ruotsalainen.

"Olemme ja emme ole", vastasi Olle hilpeästi. "Söimme muutaman mukaamme ottamamme voileivän ja ryyppäsimme kylmää teetä. Siinä kaikki."

Nimismies johdatti heidät ruokasaliin, ja sanomalehtimiehet tekivät kunniaa maukkaalle aamiaiselle. Ruokailtuaan he nousivat rattaille ja kiitettyään isäntäänsä ajaa huristivat asemalle, jossa heitä katseltiin hiukan pitkään, kun he rääsyissään ajoivat nimismiehen rattailla. He ostivat kolmannen luokan lipun, sillä ei edes Ollen häikäilemättömyys riittänyt toisessa luokassa matkustamiseen.

Saavuttuaan iltapäivällä Tukholmaan he menivät heti ensiksi Ollen asuntoon ja pukeutuivat inhimilliseen asuun. Syötyään ja lepäiltyään käväisivät he toimituksessa. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä kuultavaa.

Kotona heitä odotti sähkösanoma.

"Wienistä!" huudahti Olle ja mursi sinetin. Molemmat ahmivat sen mielenkiinnolla. Se kuului näin:

"Olle Nordgren, Tukholma. Elise Riger on kamarineuvoksen tytär. Veli Karl Riger, Saksan alamainen, sotilasilmailija. Elise ollut jonkun aikaa näyttelijättärenä, oleskellut Ruotsissa kaksi vuotta. Perhe ollut suhteissa... prinssiin."

"Hänkö se onkin tämän jutun takana", virkkoi Kivinen.

"Arvoitus on ratkeamaisillaan. Lentäjä on tietenkin Karl Riger, neidin veli."

Miehet ryhtyivät pohtimaan tilannetta. Oli tullut jo hämärä.

Äkkiä kuului ovikellon soitto. Olle kiiruhti avaamaan.

"Jorre!" huusi hän, ja molemmat tulivat sisään.

"Niin, minä itse", nauroi nuori sanomalehtimies. "Tuli kiire matka. Neiti Riger tuli kaupunkiin yhdessä minun kanssani."

"Kaupunkiin?" kertasivat seikkailijat.

11.

Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.

"Niin, neiti Riger lähti tänä aamuna matkalle, ja hädin tuskin ennätin saada tiedon hänen aikeestaan ehtiäkseni mukaan", sanoi Jorre.

"Etkö saanut selville, vaikuttiko tähän äkkipikaiseen matkaan joku erityinen syy?" kysyi Olle.

"Hän sai aamulla sähkösanoman, luultavasti Tukholmasta. Se lennätinkeikari mainitsi jotakin siihen suuntaan, ja silloin sain ensimmäisen aavistuksen. Riensin Minnan luo ja kautta rantain tiedustellen pääsin selville, että neiti oli parhaillaan sisällä pukeumassa matkaa varten."

"Mitä neiti Riger teki eilen ja tänä aamuna?"

"Ei mitään erikoista. Hän oli koko päivän kotosalla ja tarkasteli huvilansa katon maalaamista."

"Huvilansa katon maalaamista?" toisti Kivinen ihmetellen. "Mutta sehän oli aivan hyvässä maalissa sikäli kuin minä muistan. Samanlainen harmahtava väri kuin muissakin lähihuviloissa."

"En minäkään, ainakaan huvilan isäntänä, olisi suostunut sitä maalauttamaan", selitti Jorre Minck, "eikä tämäkään huvilan isäntä siihen suostunut. En tiedä, liekö neiti Riger sitä kysynytkään, mutta joka tapauksessa ihmetteli Minnakin neidin omituista päähänpistoa ruveta maalauttamaan vieraan kesähuvilan kattoa. Vuokra-aikaakin oli jäljellä vain kolmatta viikkoa. Mutta neiti oli sanonut tahtovansa saada huvilan niin sieväksi kuin mahdollista, ja niinpä hän maulauttikin katon omalla kustannuksellaan."

Olle pyöritteli sikaariaan ja vihelteli, ja Kivinen katseli kertojaan harkitsevasti.

"Hm, se todistaa omituista luonnetta!" virkkoi hän hyvinkin kaksimielisesti.

"Niin, en minäkään sitä muuksi voinut olettaa. En pidä katon maalaamista erikoisen vaarallisena, mutta kylläkin koko lailla omituisena ajanvietteenä nuorelle naiselle", tuumi Jorre filosofisesti.

"Minkäväriseksi hän maalautti katon?" -- Kivisen äänessä oli jännittynyt väre.

"Punaiseksi, räikeän punaiseksi."

"Ettekö huomannut mitään muuta tuossa maalaamisessa?"

"Enpä... niin, katto jäi keskeneräiseksi, sillä neiti kaatoi täysinäisen maalipöntön, ja kun maalarit selittivät, että heidän täytyi mennä laittamaan uutta, sanoi neiti, että työtä voitaisiin jatkaa ylihuomenna."

"Ylihuomenna, ylihuomenna..." hoki Kivinen ja koetti miettiä. Mitähän nuorella seikkailevalla neitosella lie ollut mielessä. Päähänpisto se ei ollut, mutta mitä se oli?

"Minne neiti on mennyt?" tiedusti Olle palaten asiaan. Nuoren sanomalehtimiehen naama venähti hiukan pitkäksi. Hän kohautti olkapäitänsä.

"Jospa sen tietäisinkin, mutta tyttö teki minulle pikku tempun, luultavastikin aivan tietämättään. Hän lähti asemalta jalan, minä seurasin perässä. Päästyään seuraavalle torille hän äkkiä nousikin autoon. Hain katseellani toista, mutta en nähnyt, ja niin livahti hän aivan silmissäni kadunkulman taa. Kun viimein sain auton, en löytänyt mitään. Ajoin tänne, ja tässä olen."

Olle murahti, mutta tilannetta ei voinut auttaa. Ellei... ja äkillinen päähänpisto antoi hiukan toiveita. Olle istuutui ja tarttui puhelimeen. Hän mainitsi numeron.

"Halloo, onko hotelli 'Terrassa?' Pyytäkää hovimestari puhelimeen. Kiitän. Onko hovimestari? Hyvää iltaa! Puhuu toimittaja Nordgren. Älkää mainitko nyt puhelimessa sielläpäin mitään muuta kuin myönnytys tai kielto. Siis, tiedättekö, onko hotelliin tullut muuan neiti Riger, Elise Riger? Niin, ottakaa selvä onko hän tullut, ja jos on, onko hän saapuvilla. Kiitän!"

Olle jäi odottamaan, ja hänen huulillaan karehti hieman viekas hymy.

"Jaa, halloo! Onko siis, niinkö! Huone 43! Kiitän suuresti, mutta älkää puhuko halaistua sanaa. Kiitän!"

Olle soitti kiinni. "Tämähän oli oivallinen sattuma. Jorre, sinä saat mennä sinne ja seurata häntä. Et saa päästää häntä näkyvistäsi. Odottelet ulkona, jos hän menee jonnekin sisälle."

Jorre lähti siekailematta.

"Meidän kai täytyy taas sonnustautua", virkkoi Olle ja painalsi vaatekomeroonsa, tuoden sieltä heidän merimiespukunsa. Tuota pikaa olivat molemmat seikkailijat taas vaihtuneessa asussaan. Aseet otettiin mukaan, samoin salalyhdyt.

Miehet painoivat lakit päähänsä ja avasivat oven eteiseen. Äkkiä kuului oven takaa liikettä, raudan kirskunaa ja aivan hiljaista kuiskausta. Olle pysähtyi samassa ja jäi kuuntelemaan, vetäen browningin taskusta. Kivinen seurasi esimerkkiä.

"Joku koettaa tunkeutua sisään!" kuiskasi Olle hiljaa ja veti oven varovasti kiinni, peräytyen huoneeseen. He jäivät seisomaan oven kahta puolta seinää vasten painautuneina ja kuuntelivat. Kuului rasahdus, ulko-ovi vedettiin varovasti auki, ja raskas, mutta pehmeä esine tunkeutui eteiseen ja kohta toinenkin. Sanomalehtimiehet seisoivat kuin kivettyneinä.

Murtovarkaita! ajatteli Kivinen ja puristi asetta kädessään. Ja parhaaseenpa aikaan osasivatkin tulla!

Eteisestä kuului hillittyjä askeleita, seinäpaperit rapisivat, kun joku kuljetti kättänsä niitä pitkin, ja viimein liikahti oven kahva. Sanomalehtimiesten ruumiit jännittyivät.

Kahva painui hitaasti alas, ovi liikahti ja sitten äärimmäisen varovasti aukeni. Sanomalehtimiehet kyyristyivät.

"Ei ketään!" kuului eteisestä käheä kuiskaus, ja sisään livahti notkeasti kaksi haamua. Samassa silmänräpäyksessä ponnahtivat sanomalehtimiehet pystyyn ja hypähtivät ovelle, ja heidän aseensa kohosivat uhkaavasti.

"Kädet ylös!" kuului heidän jyrkkä komentonsa, ja täydelleen yllätettyinä eivät murtautujat ehtineet edes kääntyä, vaan pudottivat aseensa lattialle ja nostivat kätensä ylös. Notkeana hyppäsi Kivinen paikalle ja sieppasi ne käteensä. Tunkeutujat kääntyivät samassa, ja heidän kauhua ilmaiseva hämmästyksensä vaihtui samassa happamaan irvistykseen, kun he huomasivat, kenen kanssa olivat tekemisissä.

"Soo, sepä oli sattuma!" naurahti toinen ilkeästi, pieni ja lihavahko mies, ja hän silmäsi halveksivasti merimiespukuisia seikkailijoitamme.

"Olihan se!" sanoi Olle mahtavasti. "Mitäs herroilla on asiaa?"

"Kaipa sitä ollaan samoilla asioilla", nauroi mies ymmärtävästi ja vilkutti silmää. Olle aikoi jo kivahtaa miehelle tämän röyhkeydestä, mutta samassa hän pukuansa silmätessään oivalsi miehen erehdyksen. Murtautujat pitivät heitäkin murtovarkaina. Seikkailusta näyttikin tulevan hauska.

"Meidän asiamme eivät liikuta teitä", sanoi hän karskisti, "mutta teidän asianne kyllä liikuttavat meitä."

"Niinhän kai", oli mies mukautuvinaan, "kun teillä on aseet, mutta meillä ei ole. Mitä te oikein tahdotte?"

"Enpä tiedä", sanoi Olle välinpitämättömästi. "Jätämme kai poliisille, vai mitä, kaveri?" hän jatkoi iskien silmää Kiviselle.

"Onhan meillä nyt aikaa", lausui tämä samassa äänilajissa, "joten voimme miettiä. Heh, kuules, mitä jos esiintyisimme kerrankin syyttäjinä, emmekä aina syytettyinä?"

Olle purskahti leveään ja makeaan nauruun, joka sai vedet silmiin, mutta vieraat kävivät yhä hermostuneemmiksi.

"Mitä tahdotte, että jätätte meidät rauhaan?" kysyi pikku mies kärsimättömästi.

"Emme mitään", hohotti Olle. "Jaha, aloittakaamme kuulustelu. Syytetyt ovat hyvät ja istuvat."

Vieraat noudattivat kehoitusta nopeasti, jos kohta erittäin vastahakoisin ilmein. Ollen browninki puhui selvää kieltä.

"Mikä on nimenne?" kysyi hän kurilla.

"Menkää h--tiin!" karjaisi mies. "Ottakaa täältä mitä haluatte... ja..."

"Kiitämme", sanoi Olle ivallisesti, ja häntä nauratti lupa saada ryöstää oma asuntonsa. "Entä sitten?"

"Ja meiltä saatte lisää."

"Paljonko annatte saadaksenne täältä poistua?"

"Emme mitään, mutta siitä, että menette itse, annamme tuhat kruunua käteistä."

Olle teroitti kuuloaan. Mitä tekemistä noilla vierailla oli hänen asunnossaan?

"Mitä te täältä etsitte?" kysyi hän varovasti.

"Se ei kuulu teille. Me maksamme ja te menette."

"Eipä pidetä kiirettä!" virkkoi Olle kylmästi ja nauroi kaksimielisesti. "Ja jätetäänpäs nyt pelaaminen ja käydään asiaan. Meillä on kiire. Siis, paljonko saatte tännetulostanne Popovilta?"

Miehet liikahtivat rajusti, ja toisen mahtaileva ilme hävisi silmänräpäyksessä.

"Mitä... Popovilta?" koetti hän änkyttää.

"Suu puhtaaksi!" karjaisi Olle. "Asiahan on selvä. Naamanne todistaa kaiken. Vastatkaa kysymykseeni!"

"Me emme vastaa mitään", sanoi pikkumies äkkiä kylmästi.

"Niinkö!" Ollen ääni oli pilkallinen. "Ellette te kahden minuutin kuluttua aloita selontekoanne, soitan poliisille." Ja Olle astui kirjoituspöydän luo ja tarttui puhelimeen.

Miehet olivat ilmeisestikin hämillään, mutta Ollen päättävä käytös vaikutti.

"Ja mitä lupaatte, jos kerromme?" kysyi toinen.

"Jos suoraan ja mutkattomasti kaikki kerrotte ja me toteamme teidän puhuneen totta, niin saatte mennä niine hyvinenne. Me emme ole poliiseja."

"Ettepä varsinkaan", uskalsi pieni irvistää.

"Nimittäin varsinaisia, mutta tunnetteko tällaista?" ja Olle näytti kelmeiksi muuttuneille lurjuksille yksityissalapoliisin merkkiä. "Ymmärrättekö nyt?"

Miehet istuivat sanattomina, mutta masentunut ilme puhui selvää kieltä.

"Vastatkaa kysymyksiini", aloitti Olle. "Siis, te olette Popovin lähettämiä?"

"Niin."

"Mitä teillä oli täällä asiaa?"

"Meidän piti etsiä täältä muuan paperi."

"Paperi! Se on valetta."

"Kertokaa itse sitten paremmin", loukkaantui pikkumies.

"Ei mitään mahtailua", sanoi Olle lujasti. "Miksi tulitte tänne?"

"Tapaamaan herra Nordgrenia ja Kivistä", laukaisi lurjus. Olle nauroi, ja Kivistäkin hymyilytti.

"Ja löysittekin meidät! Se sattui! Mitä te olisitte tehneet noille herroille?"

"Olisimme heidät pidättäneet täällä asunnossa toistaiseksi."

"Todellakin! Ja mistä syystä?"

"Sitä me emme tiedä, mutta joku neiti kävi tänä iltana siellä yhtiössä ja heti hänen käyntinsä jälkeen lähetettiin meidät tänne."

"Hauskaa kuulla! Minkälainen neitonen se oli?"

Pikkumies kuvasi, ja sanomalehtimiehet tunsivat kuvauksesta neiti Rigerin. Heidän viehättävä vastustajattarensa siis oli aikonut toimittaa heille sievän kepposen.

"Ja kuinka pitkäksi aikaa te olisitte nuo herrat pidättäneet?"

"Ainoastaan päiväksi tai pariksi. Me emme olisi tehneet niille mitään pahaa."

"Sen me kyllä arvaamme. Onko siellä yhtiössä tänään paljonkin väkeä?"

"Kyllä siellä on. Sinne tuli muutamia."

"Missä ne pitävät kokousta?"

"Mistä te kaikki tiedätte?" ihmetteli pikkumies epäluuloisena.

"Me pidämme tiedonlähteemme ominamme", keskeytti Olle. "Vastatkaa kysymykseeni."

"Siellä pihanpuolisessa alakonttorissa."

"Mistä pääsee pihalle?"

"Kadulta ja toisen talon takapihalta."

"Hyvä on. Tämä riittää. Jaha, niin, te saatte nyt vuorostanne odottaa täällä päivän tai pari."

Ollen tähdätessä aseellaan tutki Kivinen toisten taskut, löytäen sieltä erinäisiä murtokaluja, pari veistä, lompakot ja papereita. Hän asetti kaikki kirjoituspöydälle. Olle avasi vaatekomeron oven ja viittasi murtautujille. Nämä astuivat sisään, Olle kävi hakemassa hiukan ruokaa ja juomaa, vei ne komeroon ja sulki sitten oven. Komerossa oli sähkövalo ja ilmanvaihtolaite, joten miehillä ei ollut mitään hengenvaaraa.

"Pakoyritys on aivan turha", neuvoi Olle ulkopuolelta. "Jos löydämme teidät kiltisti ja siivosti käyttäytyneinä, niin saatte meidän palattuamme mennä takaisin."

"Ketä te sitten olette?" kysyi pikkumies sisältä surkealla äänellä.

"Ah, anteeksi, emmepä tainneet esittäytyäkään herroille: minä olen Olle Nordgren ja tämä ystäväni tässä Akseli Kivinen. Näkemiin, arvoisat vieraani!"

Sisältä kuului tukahdutettu kirous, mutta Olle päästi raikkaan naurun, ja ystävykset riensivät ulos, selvittyään tästä ensimmäisestä seikkailustaan tänä iltana.

12.

Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.

Sanomalehtimiehet pujahtivat varovasti "yhtiön" talon viereiseen pihaan ja saapuivat kapeaan kujaan, joka päättyi sokkeloiseen takapihaan. Tyhjiä pakkalaatikoita ja tynnöreitä oli pinossa, ja niitten välissä mutkitteli ahdas käytävä. Korkea lankkuaita eroitti tämän pihan viereisestä, mutta aidassa oli pieni portti. Kivinen kiipesi laatikkojen päälle ja silmäsi aidan yli. Hän murahti puoliääneen, sillä siellä näkyi puuhailevan pari miestä. Ei ollut yrittämistä toistaiseksi.