Part 5

"Koettakaa nytkin kirjoittaa", kehoitti Popov ivallisesti.

"Piru vie, ihminen! Te uskallatte! Minä olen kreivi -- ja te? Ette mitään! Vaikka minulla ei olisi riepuakaan yllä, niin minä olen kreivi, ja vaikka teillä olisi Alaskan kultakaivokset taskussanne, te olette vain Popov! Tavallinen Popov!" Kreivi kiivastui, ja hänen äänessään kuului entisen venäläisen pajarin rajaton itsetietoisuus ja mahtipontisuus.

"Ryhtykäämme asioihin", sanoi Popov kylmästi, vastaamatta mitään juopuneen kreivin solvauksiin, vaikka äänen vapisemisesta huomasikin, että hän oli raivostunut.

"Kahlin jutusta saimme ennakkomaksuna neljäkymmentätuhatta. Viisituhatta mieheen. Tässä on rahat. Kreivi saa kaksituhatta entisten lisäksi." Yhtiön toimitusjohtaja jakoi rahat, ja kreivi Nikolski pisti liivintaskuunsa kaksi tuhannen kruunun seteliä yhtä huolettomasti kuin ennenkin oli pistellyt sinne tuhansia ruplia.

"Jatkuuko Kahlin juttu vielä?" kysyi saksalainen.

"Kyllä, mutta enempää en sano. Kuusikymmentätuhatta saamme kai parin kolmen päivän kuluttua."

"Minusta ei poliisi ole päässyt mihinkään selvyyteen, ja nyt lienee asia jo hautautunut", sanoi Kahl itsetietoisesti.

"'Arthur' lähtee tänään taas matkalle, ja on toiveita, että tämänkertainen lasti tuottaa hyvin. Mutta minulla on uusi ja suurenmoinen suunnitelma, joka, jos se onnistuu..." Popovin ääni aleni kuiskaukseksi ja hän meni ovelle. Kaikki vaikenivat, ja Popov tuli takaisin.

"... niin ansaitsemme miljoonia!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi saksalainen.

"Prinssiä!"

"Ja miten?"

"En tiedä vielä, mutta kai huomeniltaan mennessä on minulla suunnitelma valmis. Tahdon vain saada tietää, hyväksytäänkö koko aietta?"

"Kyllä, jos se onnistuu", tuumi kreivi sofistisesti.

"Sieppaamme prinssin miljoonat."

"Mutta sehän arvataan heti, ja hän antaa meidät ilmi."

"Eipä niinkään, sillä hän on kokonaan meidän käsissämme. Hän on vielä Saksassa, ja jos siellä saadaan vähänkin vihiä hänen hommistaan, joutuu hän heti vangituksi. Hänelle jää ratkaistavaksi, tahtooko pitää vapautensa ja osan rahoistaan, vaiko ei mitään. Rahat on meillä käsissä viikon kuluessa, ja siihen mennessä voimme myydä yhtiömme ja valmistaa kaikki katoamistamme varten."

Kapteeni Aaprahammi Johansson kiroili itsekseen, sillä venäjän ymmärtäminen vaati häneltä suurta tarkkaavaisuutta. Ruumiskin tuntui puutuvan, ja hän koetti hiukan muuttaa asentoaan. Mutta maksoi vaivan olla "yhtiökokouksessa." Miehillä oli suuret suunnitelmat, ja ellei kapteenia keksittäisi, voisi noissa suunnitelmissa tapahtua suuriakin laskuvirheitä.

"Mutta neiti Riger! Hän saattaa vaikeuttaa yritystä", selitti varovainen saksalainen.

"Kyllä, mutta me saamme hänet kyllä toimitetuksi syrjään."

"Otammeko Rigerin mukaan?" kysyi jälleen saksalainen.

"En minä ainakaan kehoita, sillä mitä vähemmän jakajia, sitä suurempi saalis. Neiti Riger ei epäile mitään, kun Kahl suoritti temppunsa aivan rehellisesti, ja tyttö kuuluu pelkäävän niin kauheasti, että hyväksyy varmastikin jokaisen toimenpiteen, joka vapauttaa hänet itse olemasta läsnä. Hyväksytäänkö siis aie, niin minä ryhdyn tarpeellisiin toimiin?"

"Kyllä vaan!"

"Näin sivumennen saan ilmoittaa", aloitti Kahl, "että tänään kävi kaksi herraa siellä Vieckin luona. Olivat kyselleet kaikkea mahdollista, kunnes Vieck ajoi ulos, mutta en luule, että siinä olisi ollut mitään enempää. Tavallinen gulashi, joka luuli saavansa helpollakin huoneuston rakennuksestamme."

"Täytyy olla joka tapauksessa varovainen", esitti saksalainen.

"Kokouksen pidämme huomenillalla kello yksitoista alakonttorissa", sanoi Popov, "ja siihen mennessä on minulla juttu selvä. Kahl ehtinee myös jo silloin matkaltaan."

"Kyllä."

"Muuta ei kai enää olekaan?"

Kukaan ei vastannut mitään.

"Minä aion mennä nukkumaan", selitti kreivi ja nousi ylös. Kapteenin käsi sukelsi salamannopeasti etutaskuun, hän sulki silmänsä ja alkoi hiljaa kuorsata. Tilanne oli yhdellä iskulla muuttunut mitä kriitillisimmäksi.

Miehet nousivat ylös ja hyvästelivät. Kreivi haukotteli ja lähestyi alkoovia.

"Näkemiin sitten, hyvät herrat!" sanoi hän ivallisesti ja veti verhot syrjään. Samassa hän päästi huudon.

"Täällä on urkkija!" kiljaisi hän, ja koko yhtiön johtokunta säntäsi alkoviin, jääden seisomaan kuorsaavan kapteeni Aaprahammi Johanssonin eteen.

"Sulkekaa ovi", määräsi Popov hiljaa, mutta lujasti, ja Kahl noudatti käskyä. Johtokunnan jäsenet olivat vetäneet esiin revolverinsa ja seisoivat ryhmittyneinä vuoteen edessä, katsellen kapteeni Johanssonin ruskeaa niskaa, ahavoituneita kasvoja ja punaista nenää, joka pihisi ja korisi. Olle näytteli hyvin, sillä olihan tässä suorastaan henki kysymyksessä, ja hänen esittämänään tuntui lystäillyt ja sitten nukkunut merikapteeni täysin luonnolliselta, jopa siinä määrin, että salakuljettajat joutuivat hiukan ymmälle.

"Herätämmekö miehen?" kysyi saksalainen hiljaa. "Hän näyttää todella nukkuvan."

"Tietysti! Miehestä on saatava selko", puhui Popov kiivaasti, mutta hiljaa. "Oh, lempo, hän on ollut täällä kaiken aikaa, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt tutkia alkoovia. Me olemme nautoja!"

Kapteeni olisi hymyillyt ivallisen tyytyväisesti, jos olisi uskaltanut, mutta nyt hän vain jatkoi kuorsaustaan. Niskassa retkotti kaulus, ja jalat roikkuivat puoleksi ilmassa. Kaiken kaikkiaan hän oli ehdottomasti humoristinen nähtävä. Venäläinen kreivi tajusi tämän puolen asiasta.

"Merimies!" hän kuiskasi. "Ja nukkuu kuin tukki!"

"Pitäkää aseet varalla!" komensi Popov, tarttui äkkiä kapteenia niskasta ja nosti hänet pystyyn voimalla, jota ei olisi uskonut lähtevän hänen näköisestään pitkän hintelästä miehestä. Kapteenin kuorsaus keskeytyi äkkiä, ja kun Popov hellitti kätensä hänen niskastaan, kaatui kunnon kapteenimme takaisin vuoteeseen, heräsi puolittain, ja hänen lyhyet lihavat jalkansa tekivät epätoivoisen humoristisia ponnistuksia löytääkseen tukea. Kapteeni kierähti sangen luontevasti lattialle, pää kopahti sängynjalkaan, ja samassa hän heräsi.

"Ta' me fan!" kirosi kapteeni sydämensä pohjasta, avasi turvottuneet silmänsä ja istualtaan silmäsi ympärillään olevaa seuruetta. Hän ei näyttänyt käsittävän mitään, katse harhaili kuin rannattomalla valtamerellä, ja kapteeni tarttui tukkaansa kuvaamattoman hullunkurisella eleellä. Suu meni muikeaan irvistykseen, kapteeni nuolaisi tahmealla kielellään kuivia huuliaan ja silmäsi uudelleen ympärilleen.

"Hyvää päivää, pojat!" sanoi hän yksinkertaisesti ja nousi ylös, kääntäen seurueelle selkänsä, kaataen pullosta konjakkia lasiin ja ryypäten sen pohjaan syvällä ahnaalla kulauksella. "Johtokunnan" jäsenet eivät vastanneet mitään, katselivat vain kapteenin pettävän luontevaa heräämistä ja pitivät silmällä hänen liikkeitään.

"Mitä asiaa?" kysyi kapteeni karskisti. "Saako olla?" ja hän kaatoi lasin täyteen, tarjoten sitä lähinnä itseään seisovalle venäläiselle kreiville. "Tohtori Brattin ja hänen järjestelmänsä tuotetta!"

"Kädet ylös!" komensi Popov kylmästi ja tähtäsi revolverillaan kapteenia suoraan rintaan. Tämän kasvot saivat äärettömän hämmästyneen ilmeen, ja jäsenet tuntuivat kieltäytyvän tottelemasta. Suu auki hän tuijotti miehiin.

"Nopeasti!" toisti Popov, ja hänen pienet silmänsä välähtivät uhkaavasti. Kapteeni pudotti täyden lasin lattialle ja nosti kätensä jäykkinä ylös.

"Mi... minulla ei ole rahaa", sopersi hän tolkuttomasti. Venäläinen kreivi ei voinut enää pidättää itseään, vaan puhkesi raikuvaan nauruun.

"Mieshän on selvässä ja perinpohjaisessa pohmelossa", sanoi hän Popoville.

"Olkoon mitä on, mutta tehköön tiliä kaikesta", vastasi tämä. "Tulkaa tänne!" -- Kapteeni siirtyi keskelle huonetta ja vajosi aivan tahdottomana muutamaan nojatuoliin. Popov laski alas aseensa, mutta kapteeni piti käsiään edelleenkin ylhäällä, samalla kuin hänen katseensa edelleenkin vielä harhaili häntä ympäröivissä miehissä, hämmästyneenä ja yksinkertaisena. Nyt oli näyteltävä hyvin, sillä sen onnistumisesta riippui kaikki.

"Miten tulitte tänne?" kysyi Popov.

"Kaupunkiinko?" kysyi kapteeni vuorostaan.

"Tänne huoneeseen?" vastasi toimitusjohtaja, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua kapteenin sisimpään.

"En muista... niin, olin hiukan ryyppäämässä... ajoin tänne autolla... tulin makaamaan", koetti kapteeni kaivella muistiaan ja selvittää ajatuksenjuoksuaan, mikä tuntui tuottavan hänelle voittamattomia vaikeuksia.

"Mikä on nimenne?" kysyi Popov.

"Abraham... Abraham Johansson..." oikaisi kapteeni.

"Ammattinne?"

"Kapteeni... niin, entinen kapteeni, sillä en ole purjehtinut enää moneen vuoteen..."

"Mistä olette tullut tänne?"

"Malmöstä."

Popov kumartui äkkiä ja pisti kätensä kapteenin povitaskuun ja veti esille tämän lompakon. Hän tarkasti sen sisällyksen ja tutki passin, joka oli yhtäpitävä kapteenin ilmoitusten kanssa.

"Mitä tekemistä teillä oli tässä huoneessa?" kysyi salakuljettaja tiukasti ja kiinnitti harmaat silmänsä kapteeniin.

"Tekemistä?" kertasi tämä. "Olihan minulla tekemistä, kun tulin nukkumaan. Mutta mitä, piru vieköön, tekemistä teillä on minun kanssani?" Kapteenin ääni oli vaativa ja korskea, ja viimeisetkin unenrippeet olivat hävinneet. Hän katseli sangen itsetietoisesti seuruetta ympärillään.

Salakuljettajat eivät tienneet mitä ajatella. Heidän edessään oli ehdottomastikin kapteeni, pohmelossa oleva mies, mutta he eivät jaksaneet ymmärtää, miten tämä oli tullut juuri tähän huoneeseen.

"Pitäkää pienempää suuta", varoitti Popov ilkeästi, "sillä ottakaa huomioon, että te olette tullut _väärään_ huoneeseen nukkumaan. Tämä huone kuuluu meille."

Kapteeni hölmistyi, ja hänen korskea ilmeensä hävisi.

"Vääräänkö? Minä en ohjaa milloinkaan väärään, en vaikka olisin kaksinkertaisessa myrskyssä, ja tällaisen pienen lystäilyn jälkeen on pääni yhtä selvä kuin jalkani heikot. Minä tulin huoneeseen n:o 78 ja olen siellä. Mutta teidän tulemistanne en käsitä."

"78!" ihmetteli Popov tosissaan. "Tämä on n:o 28."

"Eikö pirussa! Katsokaa!" Kapteenin ääni oli niin vakuuttavan varma, että Kahl nousi ja meni ovelle, katsoen numeroa ulkopuolelta.

"Tämä on 28", sanoi hän palatessaan.

Kapteeni meni miettiväiseksi. Kahl kuiskasi sitten jotakin Popoville ja poistui uudelleen. Seurue oli ääneti ja katseli kapteenia, joka ei näyttänyt taaskaan käsittävän mitään, kostutti vain pari kertaa huuliaan kielellään ja huokasi. Tilanne oli juuri kriitillisimmillään, ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kapteeni oli perustanut koko suunnitelmansa hotellissa aikaisemmin käydessään havaitsemaansa pikkuseikkaan.

Kahl ilmestyi takaisin ja kuiskaili Popovin kanssa, nyökäyttäen lopuksi päätä.

"Te olette nähtävästikin erehtynyt numerosta", sanoi hän kokolailla kohteliaammalla äänellä, "mutta varovaisuus ei ole haitaksi. Meillä oli täällä tärkeä liikeneuvottelu, emmekä halua saattaa asioitamme kaikkien tietoon. Otamme selvän puheistanne. Odottakaa!"

Popov nousi ylös, ja Kahl istuutui hänen paikalleen vastapäätä kapteenia. Toimitusjohtaja poistui ja viipyi ulkona noin kymmenen minuuttia. Hänen palatessaan kapteeni näki hänen ilmeestään, että asia oli saanut onnellisen käänteen.

"Huomaan teidän puhuneen totta", sanoi hän lyhyesti, "ja voitte nyt mennä huoneeseenne. Mutta joka tapauksessa, jos me vielä kerran tapaamme toisemme, niin emme leiki, muistakaa se!" jatkoi hän uhkaavasti.

Kapteeni nousi ylös, otti hattunsa, kapsäkkinsä, jonka sisältö sitä ennen tutkittiin, ja pullonsa, ja lähti sanaakaan puhumatta huoneesta, toisessa kädessä pullo, toisessa kapsäkki, hattu takaraivolla ja kaulus niskassa, kömpi neljänteen kerrokseen, sulki oven ja purskahti sydämelliseen, mutta hiljaiseen nauruun. Peli oli voitettu. Mutta täytyi olla hiukan aikaa varovainen.

Puolen tunnin kuluttua hän kutsui luokseen hovimestarin ja kysyi tältä salakuljettajia. Kaikki olivat jo lähteneet. Hän sanoi hovimestarille jotakin, ja muutaman minuutin kuluttua saapui ikävissään odotellut Kivinen huoneeseen. Hän oli kuullut vain venäläisen kreivin huudahduksen ja lasin putoamisen ja ollut kohtalaisessa jännityksessä asetoverinsa kohtalosta.

"Miten onnistuit?" kysyi hän Ollelta.

"Erinomaisesti! Sain selville melkein kaikki! Koko juoneni perustin 2:n ja 7:n yhdennäköisyyteen näissä ovinumeroissa. Kahl kävi tarkastamassa ja huomasi kai hänkin. Näyttelin pohmeloista kapteenia ja onnistuin pettämään arvoisat herrat, vaikka kyllä hyvin täytyikin näytellä. Pääni kopautin näytellessäni sängynjalkaan, mutta kyllä se värkki kestää. Jaa, me lähdemme nyt tunnin kuluttua katsastamaan 'Arthuria'. Siellä on jotakin hommaa."

9.

Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia.

Sanomalehtimiehet menivät ensin Ollen asuntoon. Jorre Minckiltä oli jo saapunut lyhyt kirje.

"Herra Nordgren! Olen saapunut perille ja tutustunut ympäristöön. Neiti Riger on ollut kotosalla. Kävi asemalla ja puheli rautatiekirjakaupan myyjättären kanssa. Kysyi Teitä ja herra Kivistä. Sanottiin matkustaneen etelään. Kävi myöskin lennätinkonttorissa, mutta en toistaiseksi ole saanut selvää, minne hän sähkötti. Päivällä kävi kaksikin kertaa maalarimestari Backbergin luona. On kysymyksessä jotkut maalaustyöt huvilassa. Metsähuvilan vajasta löysin moottoripyörän. Se oli aika hyvin piiloitettu. Metsähuvilassa ei asu ketään. Luulen pysyväni tapausten tasalla, sillä Amorin, ripeän kieleni ja kohtalaisen ulkomuotoni avulla olen päässyt sangen hyviin väleihin neiti Rigerin sisäkön Minnan kanssa. Minna tahtoo jäljitellä kylpylänneitosia ja puhuu jotakin iloisista toveruussuhteista. Tänä aamuna sain Minnalta pienen tunnustuksen toveruudesta ja hänen kanssaan tähän saakka seurustelleelta sotamieheltä ylen vihaisen katseen. Minulla on hyvä toivo päästä käymään neiti Rigerin huvilassa tämän ollessa poissa, ehkä jo parin päivän kuluttua, jolloin täällä on suuret kansanjuhlat uima- ja soutukilpailuineen, vesipolopeleineen ja tanssiaisineen.

Kunnioittaen Jorre Minck."

"Jorre on ovela poika!" hymähti Olle. "Päivän on ollut paikalla, ja pojalla on jo toveruussuhde!"

Olle riisui kapteeninasunsa ja toi sitten valtavasta pukuhuoneestaan kokonaisen röykkiön erilaisia vaatekapineita, heittäen ne sohvalle.

"Valitkaamme noista!" sanoi hän. "Jos kiinni joudumme, ei niistä ehkä ole suurtakaan apua, mutta suojelevat ne kuitenkin hiukan. Pukeudu merimiehen ja rantajätkän välimuodoksi."

Puolen tunnin työn jälkeen olivat herrasmiehet muuttuneet peräti epäilyttävän näköisiksi olioiksi pikiintyneine housuineen, viiruisine ihopaitoineen ja räikeine kaulaliinoineen.

"Kuules, Olle", aloitti Kivinen, "eikö tämä matka oikeastaan ole turha? Me tiedämme nyt, että yhtiö suunnittelee jonkun koiruuden tekemistä prinssille ja neiti Rigerille. Meidän on saatava selko siitä eikä lähdettävä turhanpäiten ajelemaan salakuljetusretkillä."

"Kaikki aikanaan. Laiva saapuu takaisin hyvissä ajoin, ja huomenillalla koetamme tavalla tai toisella saada selvän kokouksesta. Silloin pitäisi lurjusten suunnitelman olla valmis."

"Iloinen olen joka tapauksessa, koska neiti Rigerin osuus jutussa näkyy kuitenkin olevan aivan erikoislaatuinen. Milloin luulet vastauksen ehtivän tänne Wienistä?"

"Ehkä jo huomenillalla. Sieltä sähkötetään heti."

"Olkoon menneeksi! Saadaanpahan tästä hyvä lehtijuttu."

Olle laittoi muutamia voileipiä, molemmat miehet ottivat taskumatit mukaansa, täyttäen ne kylmällä teellä, aseet tarkastettiin, ja Olle toi varastostaan kaksi paksua, jokseenkin lyhyttä kumipamppua.

"Tämä on paras ase!" sanoi hän pistäessään sen povitaskuunsa. "Ei tapa, ei päästä ääntä, mutta sitä maistanut pitää suunsa kiinni."

Muutaman minuutin kuluttua pujahti keittiöportaista pihalle kaksi rantajätkää, jotka nopeasti ympärilleen vilkaisten painalsivat kadulle, ohjaten kulkunsa satamaa kohti.

Tukholman kaduilla oli hämärä, ja vilkasliikkeisimmillä paikoilla luotiin ystävyksiimme monta kaihtavaa katsetta; muutamat järjestyksenvalvojat suvaitsivat kiinnittää heihin aina valppaan huomionsa. Olle, joka oli tottunut retkeilemään millaisessa asussa tahansa, eli omaksumassaan osassa täydellisesti, mutta Rivinen tunsi itsensä hiukan epävarmaksi, ja vilkaistuaan muutamasta katupeilistä kuvaansa hän vaistomaisesti koetti korjata asuaan. Vasta päästyään syrjäkaduille, lähemmäksi satamaa, hän tunsi olevansa sittenkin omassa nahassaan.

"Mitä sinä aiot oikein hommata 'Arthurilla'?" kysyi hän matkalla mälliään huolettomasti imeskelevältä Ollelta.

"Katsastelen hiukan tätä nykyaikaista salakuljetusta", vastasi Olle venytellen tukholmalaisen rantajätkän nuotilla.

"Mitä, lähdemmekö me ehkä 'Arthurin' mukana?"

"Niin olisi aikomus."

"Mutta miten voimme säilyä huomaamattomina?"

"Jollakin tavalla. Pääasia on päästä laivaan huomaamattomana."

Kivinen aavisti, että yöstä tulisi jännittävä, ehkä liiankin jännittävä, sillä salakuljettajat olivat vaarallista väkeä, ja jos he huomaisivat paljastuksen uhkaavan, ei olisi mitään takeita, etteikö murhakin tulisi kysymykseen.

Kun Olle ei tiennyt, missä kohden "Arthur" sijaitsi, täytyi heidän ryhtyä järjestelmällisesti sitä etsimään. He aloittivat aivan äärimmäisestä päästä, tietenkin väärästä, kuten huomasivat, sillä "Arthur" keinui juuri vastakkaisessa päässä satamaa, pitkälle pistävän laiturin nenässä. Satama oli jo melkein autio, joitakuita tullivartijoita liikuskeli vielä ulkona, poliisit syljeskelivät veteen tai juttelivat kipparien kanssa, ja muutamia jätkiä istui möljällä jalat ilmassa. Ystävystemme tulo ei herättänyt minkäänlaista huomiota, mutta keksittyään "Arthurin" he painuivat varastomakasiinien taakse pohtimaan suunnitelman yksityiskohtia. "Arthur" oli keskikokoinen höyrylaiva, vanha ja ränstyneen näköinen, ja sitä oli aikoinaan käytetty matkustajalaivana, mutta sitten muutamin muutoksin lastihöyrynä. Piipusta tuprusi savua, ja höyry pihisi vedenpintaan. Se oli ilmeisestikin lähtöhommissa. Kajuuttaluukuista loistavat tulet ilmaisivat, että aluksessa oli väkeä parastaikaakin.

He istuutuivat muutaman varaston portaille, ja Olle sytytti piippunsa.

"Siinä se on", sanoi hän, "mutta pääsy tuntuu olevan koko hämärä. Joku mies nojailee laivan partaaseen, niin ettei voi ajatellakaan pujahtamista."

Kivinen murahti jotakin myönnytykseksi.

"Vieressä on parkkilaiva", virkahti suomalainen sitten, ja onnellinen ajatus pälkähti hänen päähänsä.

"Entä sitten?" kysyi Olle.

"Sen kokka sivuuttaa höyrylaivan perän. Jos pääsisimme ensin parkkiin, niin voisimme hypätä 'Arthuriin', huomiota herättämättä."

"Sitä kannattaa yrittää", sanoi Olle nousten seisomaan.

"Odotas! Jää sinä tänne varastorakennusten suojaan, mutta niin, että voit nähdä parkkilaivan. Minulla on toinenkin aatos, ja parkkilaivasta voin nähdä, onnistuuko se. Jos kaikki on selvä, annan kättä heiluttamalla merkin, ja sitten koeta keinotella itsesi laivaan. Terve!"

Kivinen hiipi varastorakennusten taitse, ja päästyään parkkilaivankin ohi hän lähestyi sitä takaapäin. Sen kajuutoista näkyi tulta, mutta kannella ei ollut ketään. Sanomalehtimies seisahtui hetkeksi, vilkaisi sitten ympärilleen ja nopealla, reippaalla hyppäyksellä tuli kannelle, suoraan nuorakäärölle, niin ettei pienintäkään ääntä syntynyt. Nopeasti, mutta samalla varovasti hän hiipi nelimastoisen parkkilaivan kokkaan ja silmäsi "Arthuria." Laivamies nojasi edelleenkin partaaseen, selin Kiviseen, ja poltteli piippuaan. Ketään muuta ei näkynyt. Sanomalehtimies katseli höyrylaivan keskikannen yli ulottuvaa katosta. Aivan oikein, sen päälle ei johtanut tikkaita, mutta peräkannen kajuutan katolta voisi sinne helpostikin kiivetä.

Varmistauduttuaan näkemästänsä heilautti Kivinen kättään ja jäi sitten maaten odottamaan nuorakasojen keskeen Ollen saapumista. Noin kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli hiljaista hengitystä läheltään ja huomasi Ollen.

"Sinäpä tulet hiljaa", kuiskasi Kivinen ihmetellen.

"Niin, olen sukkasillani", nauroi Olle hillitysti ja näytti kenkäparia kädessään. "En uskaltanut muutoin tulla, sillä minun olemuksellani ei kävellä hiljaisesti, vaikka kuinka tahtoisi, jos on kengät jalassa. No, mitä olet ajatellut?"

Kivinen selitti suunnitelmansa, ja Olle nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Sopii kyllä. En luule kenenkään päähän pälkähtävän tulla katolle, ja muutoin on siellä pelastusvenheitten keskeltä mahdoton meitä huomata."

"Eteenpäin siis!" virkkoi Kivinen ja nousten parkkilaivan laidalle pudottautui hiljaa höyrylaivan kannelle. Olle seurasi esimerkkiä, mutta ellei Kivinen olisi ottanut vastaan, olisi kunnon "kapteeni Johanssonin" alastulo voinut herättää enemmänkin huomiota. Parilla kolmella kissamaisella hyppäyksellä, jos nyt Ollen liikkeistä saattoi sellaista laatusanaa käyttää, olivat miehet kajuutankatolla, Kivinen kiipesi katoksen päälle ja auttoi sinne Ollenkin. Katos oli puusta ja peitetty maalatulla öljykankaalla. Päästyään veneittein suojaan Kivinen katsahti partaaseen nojaavaa miestä. Tämä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

"Arthurilla" oli kaksi kutsumatonta kansimatkustajaa.

Sanomalehtimiehet makailivat katoksella puolen tuntia. Kivinen hilautui katoksen reunalle ja ryhtyi pitämään vahtia pelastusveneen kokan alitse. Tupakoiva laivamies nähtävästikin odotti jotakin, kai herra Kahlia.

Sanomalehtimies katsoi kelloaan. Se oli vähää vaille yksitoista. Alhaalta kuului askeleita, kajuutanportaitten ovi avautui ja kannelle astui kolme laivamiestä, jotka menivät ennestään odottavan miehen luo.

"Eikö ala kuulua?" kysäisi muuan miehistä, luultavastikin kapteeni kultakalunaisesta merilakistaan päättäen.

Kukaan ei vastannut, ja seurue jäi nojaamaan laivan parrasta vastaan, tupakoimaan ja syljeskelemään. Sanomalehtimiehet eivät uskaltaneet edes kuiskailla, sillä kaikki oli ympärillä hiljaa, satama rasvatyyni, ja vain höyry pihisi heikosti.

"Ka, tuolta se viimeinkin tulee!" vilkastui laivamies ja osotti hämärään peittyneelle laiturille. Muutaman hetken kuluttua tulikin näkyviin kiirehtivä mies, joka jo kaukaa huusi, että laiva oli irroitettava. Alhaalta nousi kannelle vielä neljä miestä, tulija, joka osottautui Kahliksi, astui laivaan ja tervehti lyhyesti kapteenia. Kiinnitysköydet irroitettiin, perämies kiirehti ruorirattaan luo, potkuri myllersi vedenpinnan, ja "Arthur" liukui ulos satamasta salakuljettajineen ja kansimatkustajineen.

"Tästä tulee hauska laivamatka", kuiskasi Kivinen Ollelle ja sytytti savukkeen, sillä piipusta tupruava savu esti ilmitulon.

"Arthur" sivuutti satamassa ankkuroidut höyry- ja purjelaivat, liukui salmeen ja lisäsi vauhtia, sukeltautuen Tukholman saaristoon. Alkoi tuntua jo tuulikin, ensin hiljaisena ja leppoisena, mutta sikäli kun lähestyttiin merta, tuli vihaisempia puuskauksia, meri alkoi väreillä ja hiukan lainehtia, ja ylhäällä katoksella kyyköttävät sanomalehtimiehet olivat peräti tyytyväisiä, kun olivat pukeneet ylleen tukevat villapaidat. Aamuilma oli märkää ja kosteaa.

10.

Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin elämää.

Laivamiehet olivat kadonneet kajuuttaan, kahta lukuunottamatta, jotka olivat vahdissa, ja perämiestä, joka liikkumattomana seisoi kojussaan rattaansa luona. Kahlkin oli hävinnyt näkyvistä. Hän oli luultavastikin keskustelemassa kapteenin kanssa tämän hytissä. Sanomalehtimiehet olisivat antaneet paljonkin, jos olisivat saaneet olla kuulemassa keskustelua, mutta se oli mahdotonta, ja he olivat toistaiseksi sangen tyytyväisiä siellä yläilmoissaankin. Kivinen laskeutui selälleen ja katseli taivasta ja ajelehtivia pilviä ja Olle muutteli varovaisesti tämän tästä asentoaan, ruumiin väsyessä pakollisesta ja epämukavasta liikkumattomuudesta.

Kivinen koetti arvailla "Arthurin" matkaa. Mistä aiottiin tavaraa salakuljettaa? Tapaisiko "Arthur" jonkun ulkolaisen laivan ja tapahtuisiko lastaus avoimella merellä? Se tuskin oli todennäköistä, sillä jos oli jonkunlainenkaan aallokko, ei "Arthur" selviytyisi, ja joka tapauksessa vaatisi hiukankin suuremman määrän lastaus huomattavan ajan. Vai olisiko salakuljettajilla jossakin varasto, johon tavarat ulkomailta tuotiin ja josta sitten "Arthur" kävi ne hakemassa? Tämä otaksuma tuntui paljon todennäköisemmältä.