Part 11

Olle sähkötti Tukholmasta salakuljettajien jutusta. Se oli herättänyt suunnatonta huomiota. Popovia ei oltu vieläkään saatu kiinni, ja Olle tiedusti suomalaiselta jutun loppuvaiheita, ilmoittaen itse palaavansa Kuststadiin jatkamaan keskeytynyttä kesälomaansa. Kuststadin toinen lentovierailu oli edelleenkin täydellisen salaperäisyyden verhoama. Poliisiviranomaiset eivät edes tienneet, oliko sen yhteydessä tapahtunut salakuljetusta vai eikö.

Illalla Kivinen kirjoitti pienen lapun ja lähetti sen käytäväpalvelijan välityksellä neiti Rigerille. Hän otti hattunsa ja ilmoitti Jorrelle palaavansa myöhempään. Nuori sanomalehtimies jäi jatkamaan selostussarjaansa salakuljetusjutuista.

Kivinen käveli niemiravintolaan päin. Ehdittyään jonkun matkan päähän siitä hän kääntyi takaisin.

Puolimatkassa tuli neiti Riger vastaan.

"Hyvää iltaa! Mitä prinssi sanoi?" tiedusti sanomalehtimies.

Neiti Riger katsoi pitkään Kivistä.

"En ymmärrä nyt mitään. Prinssi tuntui ottavan asian sangen tyynesti, ja hän arveli, että jos jalokivet ovat kadonneet, niin ei niistä sen enempää. Mutta minä en voi tietenkään tyytyä siihen."

Kivinen puraisi kieltään. Prinssi oli puhunut nyt koko asian sekavaksi, mutta ei ollut kuitenkaan rikkonut lupaustaan.

"Oletteko saanut mitään selkoa?" kysyi neiti Riger ja silmäsi syrjittäin Kivistä.

"Kyllä", vastasi tämä välinpitämättömästi. "Prinssi on saanut jalokivensä takaisin."

"Saanut? Keneltä?"

"Minulta", lisäsi Kivinen vaatimattomasti. "Minähän ne varastinkin siellä rajakauppalassa."

Neiti Rigerin silmät laajenivat, ja hän koetti arvata, puhuiko sanomalehtimies totta vai leikkiä.

"Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Leikistä on maksettava leikin hinta. Te narrasitte minua ja minä teitä. Olemme kuitit."

Sanomalehtimies kertoi lyhyesti kepposensa. Neiti Riger kuunteli ääneti, nojaten kivireunukseen ja antaen katseensa kiitää hämärälle lahdelle.

"Minä _olen_ siis voittanut", lopetti Kivinen ja kumartui neiti Rigeriä kohti. "Ainoa seikka, jota en ole saanut selville on se, mistä te aavistitte, että me silloin herra Nordgrenin kanssa epäilimme teitä."

Neiti Riger naurahti. "Sehän on selvä. Te kerroitte seisoneenne tienhaarassa, kun Kahl ajoi ohi. Teidän _täytyi_ nähdä, että hän heitti paketin puutarhaan."

"Olette oikeassa. Ja sitten: mistä syystä rupesitte salakuljettajaksi? Veljenne..."

"Älkää puhuko hänestä mitään, herra Kivinen! Hän on kuitenkin veljeni! Hän viekoitteli ensin prinssin ja sitten pakoitti minut, valehdellen minulle. Sain tietää totuuden liian myöhään, voidakseni peräytyä. Huomatessani sitten, että te epäilitte minua, päätin käyttää vaikutusvaltaani teihin nähden, jota olin huomannut hiukan saavuttaneeni. Mutta minä erehdyin", lisäsi neitonen hiljaa.

"Niin, se mahdollisuus ei juolahtanut mieleenne. Ja sitten teidän kepposenne! Olitte toimittaa meidät vangituksi omaan asuntoomme Tukholmassa."

Neiti Riger huudahti. "Te tiedätte minun osuuteni siihenkin!"

"Kyllä, ja kaiken muunkin. Neiti Riger huomatkaa, että olen voittanut! Minulla on oikeus saada palkintoni!"

"Ei, ei oikeutta saada, mutta kyllä ottaa", ja neitonen nauroi vallattomasti. Sanomalehtimies kietoi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja hitaasti taivutti sen luokseen, suudellen pitkään väriseviä huulia. Kauempaa kuului askeleita.

"Kadutteko erehdystänne?" kysyi hän hiljaa ja laski neiti Rigerin irti.

"Odottakaas, herra Kivinen! Te olette tehnyt minulle suuren anteeksiantamattoman kepposen, mutta en ole teille vihoissani. Te olette suunnitellut minun kukistamiseni, ja sitten, saatuanne minut sen tunnustamaan, te aiotte sanoa jotakin, ylpeänä ja voitonvarmana, nauttien voitostanne. Mutta, muistakaa, mitä sanoitte itse kerran, että se _parhaiten_ nauraa, joka _viimeksi_ nauraa. Minä sieppaan teiltä voiton viime hetkellä! Te ette voi kysyä minulta mitään ylpeänä ja voitonvarmana, vaan minä, voittamattomana viime hetkelläkin, sanon teille ärsyttäen: rakastan sinua! Se parhaiten nauraa, joka viimeksi..." Loppu hukkui suudelmaan, ja ohikulkija, kylpylän poliisikonstaapeli, käänsi päänsä hienotuntoisesti poispäin.