Part 10

Hotellin portailla sanomalehtimies pysähtyi ja silmäsi rantatielle. Neiti Riger käveli noin parinsadan metrin päässä. Kivinen ei kuitenkaan lähtenyt hänen jälkeensä, vaan oikaisi muuatta poikkikatua pitkin. Päästyään rantatielle, joka kulki noin viidentoista metrin korkeudella lahden pinnasta ja jota reunusti korkea kivivalli, hän istahti vallin reunalle ja sytytti savukkeen. Hän ei nähnyt, mutta kuuli neiti Rigerin askelten lähestyvän. Kun ne olivat kohdalla, sanomalehtimies kohottautui seisomaan, kääntyi tulijaan päin ja luontevasti tervehtien virkkoi levollisesti:

"Hyvää iltaa, neiti Riger!"

Hän näki värin vaihtelevan kauniin vastustajattarensa kasvoilla heleimmästä punaisesta valkoiseen, hänen suupielensä nytkähtelivät, silmät laajenivat hämmästyksestä ja sormet tempoilivat suonenvedontapaisesti käsilaukun nahkahihnoja. Puoliavointen huulten välistä tunkeutui tukahdutettu huudahdus. Näytti siltä kuin kiitävän nopea ilonhäivähdys olisi väikkynyt yli kasvojen, mutta se katosi samassa, neiti Riger teki silminnähtävästi rajuja ponnistuksia palauttaakseen mielenmalttinsa, Kivisen edelleenkin seisoessa rauhallisena kunnioittavassa ja odottavassa asennossaan kaunottaren edessä, ja vain erikoisen terävä tarkkailija olisi voinut todeta hänen sisäisesti nauttivan pieneksi kostoksi järjestämästään yllätyksestä. Neiti Riger vetäisi pari kertaa syvään henkeään, pudisti päätänsä kuin häivyttääkseen ilmestyksen silmistään ja ojensi kätensä.

"Herra Kivinen, te olette noita!" huudahti hän toistamiseen ihastuttavasti hymyillen ja puristi pitkään sanomalehtimiehen kättä, voimatta kuitenkaan estää sitä, että punerrus levisi uudelleen kasvoille ja laskeutui valkoiselle kaulalle.

"En suinkaan", naurahti Kivinen, ja he lähtivät kulkemaan eteenpäin niemelle. "En ole noita, mutta minussa on vain hitunen meidän suomalaisten kansallisominaisuutta, sitkeyttä. Kun kansa vuosisatoja vääntää monihaaraisia, syvään juurtuneita kantoja kaskistaan, kehittyy sitkeys pakostakin. Me emme ole oppineet hellittämään."

Neiti Riger ei vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä sanomalehtimiehen vierellä. Tie kääntyi niemelle, ja mereltä puhalsi äkkiä kylmähkö tuulenhenki. Tie nousi korkeammalle, mutkitteli, päättyen pienen soman alppimajan tyyliin rakennetun ravintolan edustalle, jonka punainen katto loisti himmeänä rosoisten ruskeiden kallioiden keskellä. Se oli suojaavan kallionkielekkeen takana, ja tuulenhenki oli tuntumattomissa, kun he istahtivat ravintolan yläverannalle pienen pöydän ääreen.

"Miten te löysitte minut?" kysyi neiti Riger viimein, kun kahvia tuonut tarjoilijaneiti oli poistunut ja he olivat jääneet kahden.

"Ei minun tarvinnut etsiäkään", vastasi sanomalehtimies kiusoittavasti, "sillä tiesin matkanne päämäärän."

"Tiesitte? En ole muistaakseni siitä milloinkaan mitään sanonut", muistutteli neiti Riger.

"Ette kylläkään sanonut, mutta näytitte minulle passinne, ja se riitti."

"Minä en näyttänyt teille passiani", lausui neitonen lujasti. "Muistan kyllä, että puhuimme siitä jotakin, mutta en näyttänyt."

"Ette kylläkään itse näyttänyt, mutta minulla oli rohkeutta katsoa, muistatteko, matkalla Tukholmasta Kuststadiin", valehteli Kivinen, sillä hän ei tahtonut ilmaista keppostaan rajakauppalassa vielä toistaiseksi.

Neiti Riger pudisti päätänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Ja miten te tulitte?" jatkoi hän hetken perästä kuulusteluaan. "Ehdittekö tänne ennen minua?"

"Kyllä. Muistattehan kai, että jätitte automme maantielle. Tulimme siinä tänä aamuna. Ja tietäen, että te tulette iltapuolella, rohkenin tilata teille huoneetkin hotellista."

Neiti Riger tuntui saaneen takaisin kaiken itsehillintänsä, sillä hän nauroi vallattomasti.

"Ja kaiken tämän olette kai järjestänyt kostoksi siitä, että karkasin luotanne Kuststadissa?"

"Tietysti, ja kai teidänkin täytyy myöntää, että rikokseen katsoen on kosto toistaiseksi ollut sekä lievä että onnistunut?"

"Onnistunut kylläkin, mutta en sano sitä lieväksi. Menetin kokonaan malttini tullessani hotelliin ja kuullessani, että minulle oli jo tilattu huoneet..."

"Niin, me kuulimme teidän keskustelunne", keskeytti Kivinen sangen kuivasti.

"Te olette kostonhimoinen ja nautitte kostonne viimeiseen tippaan", sanoi neiti Riger teennäisen surkeasti.

"Ehkä, mutta nyt haluaisin tietää, miten matkanne sujui? Te saitte tietenkin jalokivilaukun, koska herra Popov ja teidän nöyrin palvelijanne sai vain meren rantakiviä."

"Sain", virkkoi neitonen ja muuttui samalla vakavaksi.

"Niin, me pusertelimme herra Popovilta tietoja ja papereita puolisen tuntia, ennenkuin tutkimme laukun sisällyksen ja huomasimme laukun kivipussiksi. Jätimme silloin Popovin omiin oloihinsa ja hyppäsimme moottoripyörälle. Kohtauspaikka oli tyhjä. Jatkoimme matkaamme, ja nyt olemme täällä. Paperit ovat tässä" -- ja kohteliaasti kumartaen ojensi Kivinen muutaman paperin neiti Rigerille. "Olette nyt luultavasti tyytyväinen. Paperit ovat tässä ja jalokivet huostassanne."

Neiti Rigerin ilme näytti rukoilevalta, mutta samalla hän tarkasti sanomalehtimiestä.

"Minä sain kyllä jalokivet, mutta ne _varastettiin_ minulta rajalla", sanoi hän hitaasti. Ainoakaan väre ei antanut sanomalehtimiestä ilmi. Hän puhkesi aivan luonnolliseen hämmästyksen huudahdukseen.

"Varastetut! Mitä nyt teette? Ja prinssi saapuu huomenna!"

"Mistä te tiedätte prinssin saapumisesta, te noita?"

"Luin sanomalehdestä uutisen. Mutta se on nyt toistaiseksi sivuseikka. Kertokaahan, miten varkaus tapahtui?"

"Ihmeellisintä koko asiassa on, etten sitä tiedä. En laskenut laukkua hetkeksikään näkyvistäni, mutta kun viime yönä lähdin ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan muutaman jalokivikauppiaan luo rajakauppalassa, huomasin laukun avattuani sen sisältävän pieniä kiviä. Malmborgissa olin kuitenkin todennut sen sisältävän jalokiviä."

Sanomalehtimies kuunteli näennäisesti hyvin tarkkaavaisena, mutta sisäisesti hän oli hyvillään, että kepponen oli niin täydelleen onnistunut.

"Ettekö siis edes tiedä, missä varkaus on tapahtunut?" kysyi hän hetken kuluttua.

"En osaa sitäkään sanoa. Junassa vartioin laukkua huolellisesti, toin sen hotelliin, eikä huoneessani siellä käynyt ketään vierasta henkilöä."

"Ettekö epäile salakuljettajia?"

"Mutta nehän ovat vangitut, Popovia lukuunottamatta, josta jo kerroitte. Niin, oikeastaan, heitä minä epäilenkin, sillä rajakauppalassa soitti minulle muuan ja kehoitti mitä pikimmin pakenemaan Norjaan. Olin niin täydellisesti hämmästynyt, etten ehtinyt edes tiedustella, kuka hän on, miten hän oli päässyt jäljilleni ja tiesi minun oleskelevan hotellissa. Ja varkaan on täytynyt tietää edeltäpäin jalokivistä, sillä muutoin olisi viety koko laukku. Nyt on lisäksi vielä vaivauduttu vaihtamaan jalokivet tavallisiin kiviin."

"Jalokivet oli siis vaihdettu?"

"Niin, ja käärön päällä oli pieni paperilappu, jossa oli sanat: Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!"

"Ja mitä yhteyttä olisi noilla sanoilla ja tapahtumilla?"

"Niin, kuulkaas, minä kerron nyt hiukan. Minä ja veljeni, tehän tiedätte, epäilimme salakuljettajia ja päätimme heidät pettää, niinkuin he olivat päättäneet pettää meidät. Suunnitelma oli veljeni, ja se oli seuraava: hän lentäisi etelämpänä Kuststadia sisämaahan päin ja sen kohdalla kääntyisi merelle. Minun tuli olla sillä paikalla, johon jätitte auton. Siihen veljeni heitti jalokivipaketin, mutta toisen paketin hän heitti huvilani puutarhaan, jossa salakuljettaja oli vartioimassa. Oli luultavaa, että epäluulot kohdistuisivat vain toiseen pakettiin ja poliisi pääsisi vain kivipaketin perille. Minä olisin sillä aikaa paennut Norjaan. Suunnitelma oli koko yksinkertainen ja epäjohdonmukainenkin, mutta me laadimmekin sen aivan viime hetkessä, sillä sattumalta sain tietää Kahlin ja Popovin suunnitteleman kaappauksen. Mahdollisen kiristyksen pelossa en tahtonut paljastaa joukkuetta. Aioin asettaa kaikki yhden kortin varaan ja voittaa. Ja voitin myös", sanoi neiti Riger lujasti.

"Ja me tulimme väliin", virkkoi sanomalehtimies, "mutta kuultuanne Popovin päässeen pakenemaan, te ette luopunut suunnitelmastanne, vaan lähditte meidän kanssamme Kuststadiin, karaten sitten ilman muuta ja narraten meidät perinpohjaisesti. Erittäin kauniisti tehty!"

"Mutta ottakaa huomioon, että minun täytyi saada paperit Popovilta."

"Miksi annoitte ne hänelle, vaikka tiesitte hänet petturiksi?"

"Ne paperit, jotka annoin hänelle myöhemmin, eivät todistaneet mitään. Mutta aikaisemmin olin antanut hänelle yhden, ja se olisi riittänyt."

Sanomalehtimies nauroi hiukan katkerasti.

"Te olette loistavan älykäs ja kylmä. Se tuottaa kunniaa päällenne. Ja huvittaaksenne sitten itseänne te asetitte meidät narrin osaan, vangitsemaan Popovia kivipusseineen. Ettekö luottanut minuun?"

"Luotin", sanoi neiti Riger yksinkertaisen vakuuttavasti.

"Naisellinen johdonmukaisuus on jotakin bolshevistista johdonmukaisuutta. Te luotitte minuun, kun hankin teille papereita Popovilta, mutta ette silloin, kun vastaanotitte jalokivilaukun?"

"Tässä ei ollut kysymys luottamuksesta", lausui neiti Riger nopeasti.

"Mistä sitten?" kysyi sanomalehtimies ja katsoi kaunista seikkailijatarta tutkivasti. Neiti Riger suipisti pientä suutaan ja pudisti päätänsä.

"Ei mistään!" vastasi hän, katsomatta Kiviseen. He olivat molemmat ääneti. Ylhäällä suhisi tuuli, maininkien kohina kantautui yhtämittaisena pauhuna, ja lahden toinen rantama hämärtyi näkymättömiin.

"Tiedättekö, neiti Riger, että olen koko ajan jatkuvasti menetellyt virheellisesti teitä kohtaan", aloitti sanomalehtimies.

"Kuinka niin?"

"Olen koko ajan loukannut naisen voimakkainta ja vaarallisinta ominaisuutta, en sano pahetta, vaikka jotkut moralistit niin sanovat, ominaisuutta, joka on jokaisessa naisessa..."

"Mitä?"

"Naisellista itserakkautta. Se esiintyy moninaisin muodoin, ja teidän ja minun kesken siinä, että tahtoisimme kumpikin emme vain voittaa, mutta lisäksi saada toisen tunnustamaan tappionsa. Vetomme muuttui vakavammaksi kuin olisimme voineet luullakaan. En ole voinut peräytyä, minun on täytynyt saada teidät voitetuksi, saada selville kaikki asiat, jotka koskevat teitä, ja sitten voittajana saada teidät alistumaan ja tunnustamaan minut voittajaksenne. Te tiedätte tulleenne voitetuksi, mutta itserakkautenne ei mitenkään salli teidän sitä tunnustaa, ja niinpä te viimeisellä hetkellä koetitte voittaa jo menetetyn pelin. Siitä syystä te karkasitte, eikö totta?"

Neiti Riger pudisti uudelleen päätänsä.

"Teillä ei ole oikeutta vaatia minua vastaamaan."

"En vaadikaan enää, minä pakoitan teidät siihen", sanoi sanomalehtimies lujasti ja hänen äänessään soinnahti ehdoton varmuus. "Mutta jättäkäämme se sikseen. Miten aiotte selviytyä nyt prinssistä?"

Seikkailijatar muuttui vakavaksi.

"En ollenkaan tiedä. Minusta tuntuu vieläkin unennäöltä, mahdottomalta käsittää, että jalokivet olisivat varastetut. En voi prinssille sanoa muuta kuin totuuden."

"Eikö hän teitä epäile?"

"En tiedä. Vastattava minun on."

"Niin, leikistä on maksettava leikin hinta. Intohimot kostavat itsensä ja itserakkaus käy kalliiksi. Koetitteko saada selvää varkaudesta?"

"En voinut tehdä paljoakaan. Poliisille ei voinut ilmoittaa, sillä silloin olisin itse joutunut kiinni. En uskaltanut kuulustella edes hotellin palvelusväkeä."

Neiti Riger nojasi päänsä käsiin ja tuijotti eteensä. Sanomalehtimies tunsi heltyvänsä, ja hänen täytyi voittaa itsensä, ollakseen paljastamatta itseään. Ei, hän oli nyt voiton puolella, ja jos hän tahtoi todella voittaa, täytyi hänen menetellä harkitusti. Itsepäinen seikkailijatar oli masennettava. Neiti Rigerin oli maksettava leikistä leikin hinta. Lääke oli ehkä hiukan liian voimakasta, mutta sanomalehtimies tiesi, etteivät pikkuannokset pystyisi neiti Rigeriin. Taistelussa saattoi vain joko voittaa tai joutua tappiolle. Ja hän tahtoi voittaa.

Ja sensijaan että olisi kertonut oman kepposensa ja päästänyt neiti Rigerin miljoonahuolistaan, hän vaikeni ja katseli miettiväisenä lahdelle. Hän ei enää tarjoaisi apuaan. Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa laski neiti Riger äkkiä kätensä pehmeästi hänen kädelleen.

"Minulla ei ole oikeutta, mutta" -- ääni kuulosti sangen alistuvaiselta, ja sanomalehtimies oli varma, ettei se ollut teeskennelty -- "antakaa armon nyt käydä oikeudesta. Ettekö voisi auttaa minua jollakin tavalla?"

Sanomalehtimies katsoi syviin silmiin, ja ratkaisevasti voiton puolella ollen hän ei milloinkaan ollut tuntenut niin vastustamatonta kiusausta luopua kostostaan ja käyttää suorinta tietä voittoon. Mutta hän tahtoi olla varma, eikä noihin silmiin niiden syvyydestä huolimatta saattanut luottaa. Molemmat olivat suloisia, sekä kosto että rakkaus, ja hän päätti nauttia kumpaisestakin.

"Hyvä. Minä autan, mutta seuraavilla ehdoilla: saan menetellä mieleni mukaan, en tee tiliä teille aikeistani, ja jos saan takaisin jalokivet, on minulla oikeus, mikäli prinssi suostuu, käyttää niistä kymmenen prosenttia esittämääni tarkoitukseeni, en tietenkään välillisesti eikä välittömästi omaksi hyväkseni. Suostutteko?"

"En ymmärrä ehtojanne, mutta suostun", sanoi neiti Riger keventyneenä ja ojensi kätensä.

He palasivat hotelliin.

Iltamyöhällä lähtivät sanomalehtimiehet kaikessa hiljaisuudessa autolla Kristianiaan.

17.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Aamulla sanomalehtimiehet olivat Kristianiassa. Auton he jättivät hotelliin, veivät matkalaukkunsa huoneeseen ja lähtivät itse ulos kesäaamun valkeassa hämyssä kylpevään kaupunkiin.

Suurkaupunki ei nukkunut. Satamassa virkosi vähitellen työ, laivoihin alettiin nostattaa höyryä, samoin höyryvinttureihin, rautatieasemalta kulki tavarakuormia, kadunlakaisijat olivat toimessaan, ja heidän rantaan ehdittyään kuului jo veturin vihellyksiä satamaradalla. Ilma oli kirkas, hiukan kylmä, veden yllä leijaili huurua ja siellä täällä pisti sumusta esiin vain talojen yläosat ja kirkkojen tornit.

Sanomalehtimiehet kulkivat pitkin sataman reunaa, nauttien varhaisesta aamuhetkestä ja raikkaasta ilmasta.

"Milloinkahan prinssi saapuu?" kysäisi Jorre, katsoen samalla kelloaan. Se läheni viittä.

"Laiva tulee kello kuusi aamulla, mutta me kai saamme tietää prinssin oleskelupaikan jostakin sanomalehdestä."

"Ei, me teimme tyhmästi, jättäessämme auton hotelliin. Voisimme odottaa siinä laivan tuloa, ja sitten seurata prinssiä hotelliin."

Kivinen mietti hetkisen.

"Ehkäpä niin onkin parasta. Meidän ei tarvitse ilmoittaa itseämme kenellekään. Ehdimmekö vielä hakea auton?"

"Kyllä, vallan hyvin."

Sanomalehtimiehet kääntyivät takaisin ja palasivat hotelliinsa. Vähän ennen kuutta he olivat uudelleen satamassa. Jorre ohjasi auton laiturin vireen. Sinne oli aikaisemmin saapunut joukko autoja ja ajureita, tullivirkailijoita ja poliiseja. Kööpenhaminan laiva laski laituriin muutaman minuutin yli kuusi, ja matkustajat alkoivat tulla maihin, läpäistyään ensin tulli- ja passitarkastuksen.

Molemmat sanomalehtimiehet pitivät tarkoin silmällä matkustajia. Melkein heti he tunsivat prinssin, pitkän, mustan, kalpeakasvoisen nuoren miehen, joka nähtävästikin entisen sotilaspalvelijansa seuraamana laskeutui laivasta. Prinssin tavarat vietiin autoon, palvelija istuutui kuljettajan viereen, ja auto läksi liikkeelle. Samassa Jorrekin pani oman autonsa käyntiin ja ohjasi prinssin auton jälkeen. He ajoivat läpi kaupungin muutamaan suureen hotelliin, jonne prinssi pysähtyi.

Jorre seisahdutti auton jonkun matkan päähän ja lähti hotelliin, onnistuen saamaan tarpeelliset tiedot.

Kello yhdeksän aikaan sanomalehtimiehet saapuivat uudelleen prinssin hotelliin. Kivinen oli päättänyt nyt lopullisesti toteuttaa suunnitelmansa.

He kysyivät hotellin ovenvartijalta prinssiä. Hän neuvoi heidät toiseen kerrokseen. Käytäväpalvelija vei prinssille Kivisen käyntikortin suljetussa kuoressa. Sanomalehtimies oli kirjoittanut korttiin muutaman sanan ja oli varma vastaanotosta. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä käytäväpalvelija palasi ilmoittaen, että prinssi odotti.

Sanomalehtimies koputti.

"Sisään!" kuului sotilaallinen, syvä ääni sanovan, ja sanomalehtimiehet astuivat loistavasti kalustettuun hotellihuoneeseen. Prinssi istui nojatuolissa kirjoituspöydän ääressä, ja vaikka hän koetti peittää hämmästystään, näkyi hänen ilmeestään, että hän ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä kahdella sanomalehtimiehellä nyt heti oli asiaa hänelle ja mistä he tiesivät "jotakin Kuststadin jutusta", kuten Kivinen oli nimikorttiinsa kirjoittanut.

Kivinen tervehti, samoin Jorre, ja prinssi viittasi vieraita istumaan.

"Mikä tuottaa minulle kunnian...?" aloitti hän ja kiinnitti tutkivan katseensa sanomalehtimiehiin. "Ei suinkaan tässä ole tarkoituksena, omituisen verukkeen varassa, haastatella minua? Ilmoitan heti alussa, etten alistu minkäänlaiseen haastatteluun."

"Voitte olla rauhassa siinä suhteessa", sanoi Kivinen kylmästi. "Meillä on tärkeämpää asiaa. Kuten kirjoitin nimikortilleni, on aikomuksemme selvittää hiukan Kuststadin juttua."

"Mitä ihmettä", huudahti prinssi. "Mitä tekemistä minulla on jonkun Kuststadin jutun kanssa?"

"Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta siinä suhteessa ei vallitse mitään epäilyksiä. Luutnantti Karl Riger salakuljetti lentokoneella kaksi kertaa jalokiviä Kuststadiin, jossa ne vastaanotti hänen sisarensa neiti Elise Riger. Jalokivet olivat teidän ylhäisyytenne perhekalleuksia."

Prinssi oli Kivisen puhuessa käynyt kalpeaksi, hänen piirteensä jännittyivät, ja kuin huomaamattaan koetti hän saada auki kirjoituspöydän laatikkoa.

"Siis kysymyksessä on kiristys?" lausui hän hitaasti ja silmäsi ylenkatseellisesti sanomalehtimiehiä.

"Kyllä, tavallaan", vastasi Kivinen samaan äänilajiin. "Me aiomme teitä hiukan kiristää, mutta pyydämme, että jättäisitte pöytälaatikon ja siellä todennäköisesti olevan ampuma-aseen rauhaan. Me emme ole tulleet tänne sitä varten, ettekä te sillä tavoin asemastanne selviä."

Prinssi tempasi kätensä pois kuin pahanteosta tavattuna ja jäi istumaan aivan liikkumatta.

"Kas niin, ymmärrän asemani. Olen joutunut roistojen käsiin ja saan maksaa. Paljonko vaaditte?"

Kivinen tunsi poskiensa kuumenevan, mutta hän hillitsi itsensä. Prinssi saisi pyytää loukkauksensa anteeksi.

"Paljonko vaadimme? Ainoastaan kymmenen prosenttia."

"Niinkö? Ja paljonko luulette sen olevan?"

"Noin miljoona kruunua."

Prinssi nauroi katkerasti.

"Kaunis summa. Mutta olkoon, esittäkää ehtonne! Minähän voin vain alistua."

Hän sytytti savukkeen ja sulki silmänsä, jääden puolittain makaamaan nojatuolissaan.

Sanomalehtimies alkoi puhua. Hän kertoi prinssille heidän osuutensa jutussa, kertoi seikkailut Kuststadissa ja Tukholmassa, ja prinssi kuunteli virkkamatta sanaakaan.

"Te puhuitte kiristyksestä", jatkoi sanomalehtimies, "ja sitähän meidän suunnitelmamme onkin, mutta ei sellaista kiristystä kuitenkaan kuin te luulitte. Me emme tahdo rahoja itsellemme."

Prinssi kohottautui makaavasta asennostaan.

"Kenelle sitten?" tiedusti hän ivallisesti ja epäuskoisesti.

"Teidän ylhäisyytenne! Te olette aatelismies ja tiedätte tai ainakin teidän pitäisi tietää, että aateluus velvoittaa. Te olette menettänyt vallankumouksessa paljon, paljon sellaista, jonka katsotte kuuluvan itsellenne, mutta jos teillä on hitunenkin isänmaanrakkautta jäljellä, niin teidän täytyy myöntää, että salakuljetuksenne oli rikos nääntyvää kansaanne kohtaan, kansaa, joka nyt on kuolemaisillaan neljän sotavuoden kiroihin. Teillä ei ole oikeutta riistää kansalle tulevaa osaa. Olen varma siitä, että te itsekin myönnätte tämän. Ja syynä siihen, etten paljastanut salakuljetusjuttua, oli se, että toivoin voivani hyvittää sen kaikessa hiljaisuudessa. Ja nyt aion sen tehdä. Te saatte, prinssi, miljoonanne, mutta kymmenen prosenttia on teidän lähetettävä Wienin nääntyvälle väestölle. Ja huomatkaa vielä: tuntemattomana lahjoittajana, sillä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, teillä ei ole enää oikeutta esiintyä minään jalomielisenä isänmaan auttajana. Te ette lahjoita, vaan te annatte sen, mikä teidän on annettava. Tietenkin, tämä on kiristystä, ja kiristäjät ovat roistoja, mutta ennemmin minä kuitenkin olen sellainen. Te lähetätte tänään pankin kautta mainitun summan Wieniin."

Prinssi oli kuunnellut Kivisen jyrkkää puhetta liikkumattomana, mutta väri vaihteli hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös ja astui sanomalehtimiesten luo, ojentaen kätensä.

"Pyydän todellakin anteeksi loukkaavia sanojani", virkkoi hän miehekkäästi, "mutta en ole ehkä minäkään niin huono kuin te luulette. Kas tässä on maksuosoitus miljoonalle. Aioin sen lähettää Wieniin. Teillä oli sama ajatus."

Kivinen tunsi menevänsä hiukan hämilleen. "Sitten ei meillä olekaan muuta asiaa. Jalokivenne ovat tässä." Kivinen nosti kirjoituspöydälle matkalaukun ja avasi sen. Aamuauringon säteet loihtivat häikäisevän ilmestyksen, sattuessaan timanttien tuhansiin särmiin.

"Onko jalokivetkin teillä?" huudahti prinssi.

"On, me varastimme ne neiti Rigeriltä."

Prinssi seisoi tuokion sanattomana.

"Te leikitte kuten kissa hiirellä! Selittäkää toki hiukan."

Kivinen hymyili. "Se on pian tehty. Varastin nämä jalokivet juuri ennenkuin neiti Riger ehti ne pantata Ruotsissa, ja salakuljetin ne itse omakätisesti tänne Norjaan. Ymmärtääkö teidän ylhäisyytenne?"

"En ymmärrä syytä. Miksi te ne varastitte antaaksenne ne sitten takaisin minulle?"

"Huomatkaa, etten anna niitä teille koskemattomina. Miljoona menee Wieniin."

"Kyllä, mutta olisittehan saanut sen kiristetyksi joka tapauksessa ilmiannonkin uhalla?"

"Niin kyllä, mutta..." Kivinen sekaantui puheessaan.

"... mutta?" tarttui prinssi ja silmäsi tutkivasti sanomalehtimiestä, virkkaen sitten merkitsevästi: "Ou est la femme?"

Kivinen kohautti olkapäitään. "Kuinka teidän ylhäisyytenne vain haluaa."

"Neiti Riger! Hyvä herra, teillä ei ole huono maku."

"Kiitän. Minulla olisi yksi pyyntö teidän ylhäisyydellenne."

"Niinkö! Lupaan tehdä voitavani."

"Neiti Riger..."

"Niin, entä sitten?"

"Hän ei saa tietää mitään siitä, että te olette saanut jalokivenne."

"Todellakin! Ja mitä minä sanon, jos hän kysyy?"

"Teidän ylhäisyytenne, hän ei kysy mitään, sillä hän ei aavista voivansa kysellä. Te kyselette ja hän vastaa."

"Anteeksi, mutta mihin te kaikella tällä pyritte?"

"Tahdon kostaa, teidän ylhäisyytenne!"

"Onko neiti Riger teitä loukannut?"

"Ei, me olemme ainoastaan lyöneet vetoa. Muuten, voitteko selittää, miksi neiti Riger on yhtynyt tähän rumaan juttuun?"

"En voi, enkä gentlemannina tahdo. Kysykää häneltä itseltään."

"Hyvä. Odotinkin tällaista vastausta. Minä aavistan kyllä."

"Mitä te aavistatte, jos saan luvan kysyä? Minun tietääkseni ei neiti Rigeriä voida syyttää mistään pahasta."

"Niin, häntä ainoastaan muodollisesti, mutta, teidän ylhäisyytenne, sitä enemmän hänen veljeään! Teillä on huonoja palvelijoita!"

"Sanokaa: on ollut! Minulla ei ole enää mitään tekemistä Karl Rigerin kanssa."

"Hyvä. Ja nyt vielä pyyntö: älkää mainitko sanallakaan, että me kävimme luonanne, älkää ilmaisko liikkeelläkään, että tunnette meidät, kun tulette tänään kylpypaikkaan!"

"Te tiedätte näköjään kaikki. Olkoon menneeksi mutta teidän on vakuutettava, ettette käytä myöntyväisyyttäni kenenkään vahingoksi."

"Vakuutan. Näkemiin, teidän ylhäisyytenne!"

Prinssi ojensi kätensä, jota molemmat puristivat, sitte poistuen. Noustuaan autoon he ajoivat hotelliin, selvittivät asiansa siellä ja lähtivät takaisin kylpylään. Heidän poissaolonsa ei ollut herättänyt huomiota. Neiti Riger oli kysellyt pari kertaa, mutta Kivisen valmistamana oli käytäväpalvelija vastannut sanomalehtimiesten lähteneen ajelulle sisämaahan päin.

Iltapäivällä saapui prinssi, mutta päättäen siitä, ettei hänen tulonsa herättänyt mitään huomiota, otaksui Kivinen, että prinssi esiintyi täällä täydellisesti _incognito_. Käytäväpalvelijan välityksellä saivat sanomalehtimiehet tietää, että neiti Rigerin "serkku" oli käynyt hänen luonaan, viipyen huoneessa yli tunnin.