Part 3

"Siksi, että minä olen täällä", vastasi hän. "Miksi ette pelasta häntä? Eikö teillä ole mitään vaikutusta häneen? Sanokaa sille pyhimykselle, että hän pitäköön kultasensa -- minä en tahdo häntä. Kuulittehan, mitä eilen illalla sanoin hänelle. Minä menen hänen kanssansa naimisiin ainoastaan hänen asemansa tähden ja rahojen tähden, joita hän voi ansaita, jos hän ahkeraan työskentelee eikä näyttele narria. Kertokaa hänelle mitä olen sanonut -- en tee sitä tyhjäksi."

Hän meni pois, tervehtiäkseen erästä elähtänyttä lordia hymyillen, ja minä tuijotin hänen jälkeensä, kuten pelkään, jokseenkin hölmön näköisenä, kunnes muutamia nuoria miehiä tuli irvistellen luokseni ja kysyivät, olinko nähnyt henkiä tai lyönyt hullun veikan.

Minun ei tarvinnut odottaa. En tuntenut mitään uteliaisuutta. Jokin sanoi minulle, että nainen oli puhunut totta. Näin ystäväni saapuvan ja vetelehtivän naisen ympärillä kuin koira, odottaen ystävällistä sanaa tai sen puutteessa potkaisua. Tiesin, että hän näki minut, ja tiesin, että tämä seikka lisäsi hänen intoaan. Vasta kadulle päästyämme puhuttelin häntä. Hän säpsähti, kun häntä kosketin. Me molemmat emme olleet mitään hyviä näyttelijöitä; hänellä täytyi olla paljo lukemista kasvoissani, ja huomasin että hän oli lukenut; ja me kävelimme äänettöminä rinnatusten. Minä tuumailin, mitä minun olisi sanottava, kysyin itseltäni, saisinko aikaan hyötyä vai vahinkoa -- ja toivoin, että olisimme jossakin muualla, emme vain tällä hiljaisella, elämää uhkuvalla kadulla, jollaisilla on niin paljo näkymätöntä. Vasta kun olimme saapuneet melkein Alberlhalleen, katkaisimme äänettömyyden, ja ensiksi puhuin minä.

"Luuletko, etten kaikesta tästä ole jo itseäni nuhdellut?" sanoi hän. "Luuletko, etten tiedä, että olen kirottu narri, moukka, valehtelija? Mitä hittoja pyhittää siitä enää lörpötellä!"

"Mutta minä en sitä ymmärrä!" sanoin minä.

"Et", vastasi hän, "koska olet narri, koska olet oppinut minua tuntemaan vain yhdeltä puolelta. Sinä pidät minua gentlemannina, jonka suonissa juoksee vain puhdasta vettä, koska pidän suuremmoisia puheita ja olen täytenään jaloja tunteita. Ai, sinä pässinpää, itse pirukin voisi sinut narrata. Hänellä ovat kauniit oikkunsa, hän loruaa kuin pyhimys ja hän lukee rukouksia meidän kanssamme. Muistatko vielä ensimäisen yön vanhan Fauerbergin luona? Pistit tuhman pääsi makuuhuoneeseen ja näit minut polvillani vuoteen edessä, toisten poikien seistessä vieressä irvistellen. Sinä suljit hiljaa oven -- sinä ajattelit, etten olisi sinua nähnyt. En rukoillut -- koetin vain rukoilla."

"Se todisti että sinulla ainakin oli rohkeutta, jollei se mitään muuta todista", vastasin. "Useimmat pojat eivät olisi sitä lainkaan koettaneetkaan, ja sinä teit sen."

"No niin", vastasi hän. "Olin luvannut sen äidilleni ja tein sen. Vanha sieluparka, hän oli yhtä yksinkertainen kuin sinäkin. Oletko unhottanut, että tapasit minut eräänä lauvantaina iltapäivällä, kun ahdoin sisääni leivoksia ja marmeladeja?"

Nauroin tälle muistolle, vaikka -- Jumala sen tietää -- en ollut lainkaan naurutuulella. Olin tavannut hänen edessään leivoksia sellaisen kasan, että ne olisivat riittäneet tekemään hänet sairaaksi koko viikoksi, ja antanut hänellä korvapuustin ja heittänyt koko kasan kadulle.

"Äiti antoi minulle viikottain taskurahaa puolen kruunua", jatkoi hän, "ja minä sanoin pojille, ettei minulla ollut kuin ainoa killinki, voidakseni muiden 18 pencen edestä häiritsemättä ahtaa makeisia sisääni. Olin jo silloin aika pikku elukka."

"Ne olivat vain koulupoikakujeita", huomautin, "ja se oli luonnollista kyllä."

"Niin", vastasi hän, "ja nämä ovat miehen kujeita ja luonnollisia kyllä; ja kuitenkin tärvelee hän elämäni ja muuttaa minut miehestä eläimeksi. Suuri luoja, etkö luule minun tietävän, mitä tämä nainen tulee minulle tekemään? Hän tulee minut vetämään alas, alas, alas aina omalle tasalleen; kaikki ajatukseni, kaikki kunnianhimoni, koko elämäntyöni kaupiskellaan vakinaiseen lääkärintoimeen maksavain potilasten keskuudessa. Minä tulen huolehtimaan ja suunnittelemaan, miten saisin suuret tulot, jotta voisimme elää kuin pari lihavia olentoja, pukeutua loisteliaasti ja asettaa hyvinvointimme nähtäväksi. Mikään ei tule häntä tyydyttämään, tuollaiset naiset ovat imumatoja; heidän ainoa huutonsa on: anna, anna, anna! Niin kauvan kuin voin hankkia rahaa, tulee hän minua sietämään, ja sitä hänelle saadakseni, tulen minä myymään sydämeni, aivoni, sieluni. Hän sälyttää itsensä jalokivillä ja kulkee puolialastonna talosta taloon, veikistelläkseen jokaiselle miehelle, jonka kohtaa; tätä sanovat sellaiset naiset 'elämäksi.' Ja minä peityn hänen taaksensa, joudun jokaisen narrin pilkaksi, jokaisen miehen halveksimisen esineeksi."

Hänen kiihkeytensä sai sanat, joita en ollut saattanut sanoa, näyttämään laimeilta ennenkuin ne olivat sanotutkaan. Mitä tepsivämpiä syitä saatoinkaan esittää kuin hän jo itse oli esittänyt. Tiesin jo hänen vastauksensa kaikkeen, mitä väittäisinkään.

Minun erehdykseni oli ollut, kun pidin häntä erilaisena kuin muita miehiä. Aloin käsittää, että hän oli samallainen kuin me muutkin: puoleksi enkeli, puoleksi paholainen. Mutta uutuus, joka minulle paljastui, oli: mitä korkeampi on ensimmäinen, sitä alhaisempi jälkimmäinen. Näyttää kuin luonnon täytyisi asettaa teoksensa tasapainoon, mitä lähemmäksi taivasta lehvät kohoavat, sitä syvemmälle syöpyvät juuret pimeyteen. Tiesin, ettei hänen intohimonsa tähän naiseen lainkaan muuttanut hänen todellista rakkauttaan. Toinen oli henkinen, toinen eläimellinen intohimo. Muisto tapauksista, jotka minua olivat ällistyttäneet, palasi valaisemaan mieltäni. Muistin, kuinka usein öillä, jolloin olin työskennellyt aamupuolelle yötä, kuulin hänen askeleidensa -- raskaina ja epävarmoina -- kulkevan oveni editse; kerran olin eräässä likaisessa Lontoon kaupunginosassa kohdannut erään, joka merkillisesti oli hänen näköisensä. Olin häntä seurannut, saadakseni häntä puhutella, mutta miehen sameat silmät olivat tuijottaneet minuun vihaisesti, ja minä olin kääntynyt pois ja soimannut erehdykseni vuoksi itseäni narriksi. Mutta nyt, kun silmäilin kasvoihin rinnallani, nyt ymmärsin.

Ja sitte kohosivat silmieni eteen kasvot, jotka paremmin tunsin, innokkaat, jalot kasvot, joiden paljas näkeminenkin teki hyvää. Olimme saapuneet eräälle pienelle, pahalle haisevalle kadulle, joka vie Leicester Squarelta Holborniin. Tartuin hänen olkapäihinsä ja painoin hänen selkänsä kirkkoaitaa vasten. Olen unhottanut mitä sanoin. Olemme kummallisia seoksia; muistin arkaa, kömpelöä poikaa, jonka päähän olin päntännyt ja ammentanut tietoja vanhalla Fauerbergillä: nauravaa kaunista poikaa, jonka olin nähnyt kasvavan mieheksi. Ravintola, jossa me hänen oxfordilaisina päivinään useimmiten olimme käyneet, jossa sydämemme olimme toisillemme vuodattaneet, oli tämän kadun varrella, jossa seisoimme; halusin häntä torua ja hänen kanssaan itkeä, häntä ravistella ja kietoa käsivarteni hänen ympärillensä. Keskustelin hänen kanssaan, hätyyttelin häntä ja annoin hänelle nimiä, joita suuhuni sattui. Joku ohitse kulkeva poliisi, koska oli hänkin luonnostaan erehtyväinen, suuntasi lyhtynsä meihin ja neuvoi meitä menemään kotiin. Me nauroimme, ja tämä nauru teki jälleen Cyrilin omaksi itsekseen, ja me astelimme tanakoina Staple Inn'iä kohden. Hän lupasi minulle, että hän lähtee pois huomisaamuna ensi junalla ja matkustelee neljä viisi kuukautta, ja minä otin tehtäväkseni hänen sijastaan antaa tarpeelliset selitykset.

Tunsimme keskustelusta mieltemme keventyneen, ja kun hänen ovellaan toivotin hänelle hyvää yötä, oli se todellinen Cyril Harjohn, jonka kättä puristin -- todellinen Cyril, sillä mikä miehessä on parasta, se hänen todellinen itsensä on. Jos ihmisellä on jokin tulevaisuus ajallisuuden tuolla puolen, niin se hyvä, mikä hänessä on, se jää kauvimmin elämään. Muut puolet hänestä kuuluvat maailmaan, ne jättää hän jälkeensä.

Hän piti sanansa. Seuraavana aamuna oli hän poissa enkä minä nähnyt häntä enää koskaan. Sain häneltä kirjeitä -- ensin toivehikkaita lujaa päättäväisyyttä täytenään. Hän ilmotti minulle, että oli kirjottanut Elsbethille, ei kertonut hänelle kaikkea -- sillä hän ei sitä ymmärtäisi -- mutta kuitenkin antanut tälle riittävän selityksen; ja tytöltä sai hän suloisia, naisellisia kirjeitä vastaukseksi. Minä pelkäsin, että Elsbeth tulisi olemaan kylmä ja välinpitämätön; sillä usein on naisilla, joita ei itse kiusauskaan liikuta, vain vähän hellyyttä ahdistetuille sieluille. Mutta hänen hyvyytensä oli enemmän kuin passiivinen ominaisuus; hän rakasti Cyriliä hartaammin, koska tämä häntä tarvitsi. Luulen että hän olisi Cyrilin pelastanut omalta itseltään, jollei kohtalo olisi astunut väliin ja ottanut asiaa hänen käsistään. Naiset kykenevät suuriin uhrauksiin; luulen, että tämä nainen olisi saattanut itsensä alentaa, jos hän siten olisi voinut rakastettunsa kohottaa.

Mutta niin ei ollut käyvä. Cyril kirjoitti minulle Intiasta. En ollut Fawleytä tavannut pitkään aikaan ja hän oli häipynyt mielestäni, kunnes eräänä päivänä useampien viikkojen jälkeen käsiini osui vanha teatterilehti ja siitä luin, että neiti Fawley oli matkustanut Kalkuttaan, jossa hän oli sitoutunut pitemmän aikaa näyttelemään.

Minulla oli Cyrilin viimeinen kirje taskussani; istuuduin ja laskin päiviä. Neiti Fawleyn täytyi, päivää ennen hänen lähtöään saapua Kalkuttaan. Oliko se naisen puolelta tarkotus vai sattuma, en ole saanut koskaan tietää -- nähtävästi oli se jälkimäinen, sillä maailmassa on olemassa sallimus, joka säätää loppumme.

En saanut enää mitään tietoa hänestä, odotinkaan tuskin sellaista, kun kolme kuukautta myöhemmin eräs yhteinen tuttavamme pysähdytti minut klubin rappusilla.

"Oletko kuullut uutisia nuoresta Harjohnista?" sanoi hän.

"En", vastasin. "Onko hän nainut?"

"Nainut?" matki hän. "Ei -- se raukka on kuollut."

"Luojan kiitos!" pyöri huulillani, mutta onneksi sen pidätin. "Kuinka se on tapahtunut?" kysyin.

"Eräällä metsästysretkellä -- jonkun rajahin luona siellä. Oli jäänyt pyssyineen retkottamaan johonkin risukkoon. Luoti oli mennyt hänen päänsä lävitse."

"Hyvä isä!" sanoin. "Kuinka surullista!" En tiennyt sillä hetkellä muutakaan, mitä sanoa.

Mies, joka eli muille.

Ensi kertaa keskenämme puhellessamme, istui hän maassa nojaten selällään pajun tyveen ja tupakoi. Hän tupakoi sangen verkkaan, mutta sangen tunnollisesti. Jokaisen vedon jälkeen otti hän piippupahasensa suustaan ja hätisteli lakillaan savun pois.

"Voitko pahoin?" kysyin häneltä erään puun takaa valmistautuen samalla juoksemaan tieheni, sillä isojen poikain vastaukset pienten ilkeyksiin ovat sitä lajia, että niiden tieltä parhaiten väistyy.

Hämmästyksekseni -- ja kevennyksekseni, sillä toisella silmäyksellä huomasin, etten ollut ottanut riittävästi huomioon hänen koipiensa pituutta -- näytti hän pitävän kysymystäni luonnollisena ja soveliaana ja vastasi peittelemättömällä avomielisyydellä: "En vielä."

Halusin häntä lohduttaa -- jonka tunteen hän näytti ymmärtävän ja olevan siitä kiitollinen. Astuen esiin puuni takaa istuuduin vastapäätä häntä ja katselin häntä kotvan äänetönnä. Äkkiä sanoi hän: "Oletko koskaan koettanut juoda olutta?"

"En", tunnustin.

"Oh, se on hirveää", vastasi hän ehdottomasti väristen. Unhottaen nykyiset huolensa menneisyyden katkerain muistojen tähden, tuprautti hän sen päälle varomattomasti ja kiihkeästi savua piipustaan.

"Juotko sitä usein?" tiedustin.

"Kyllä", vastasi hän synkästi. "Kaikki pojat toisella luokalla juovat olutta ja polttavat tupakkaa."

Hänen kasvoilleen levisi viheriä vivahdus. Hän nousi äkkiä ja meni pensaikkoa kohden. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähtyi hän ja käänsi päänsä minuun, kumminkaan kokonaan kääntymättä.

"Jos minua seuraat, poikanen, tai kurkistelet jälkeeni, saat korvatillikan", sanoi hän ja katosi pahasti nikotellen.

Kouluaikamme päätyttyä hän läksi enkä tavannut häntä sen jälkeen, ennenkuin molemmat olimme nuoria miehiä. Sitte törmäsin eräänä päivänä Oxford Streetillä hänen kanssaan yhteen, ja hän pyysi minua käymään hänen luonaan ja viettämään muutamia päiviä hänen sukulaistensa luona Surreyssa.

Minusta hän näytti kalpealta ja alakuloiselta ja hän huokasi tuontuostakin. Kulkiessamme niittyjen lävitse oli hän koko joukon iloisempi, mutta saavuttuamme talon portille näytti hän muistavan jotakin ja alkoi jälleen huokailla. Hän ei syönyt mitään, siemasi vain lasin viiniä ja murenteli palasen leipää. Huomasin sen huolekseni, mutta hänen sukulaisensa -- naimaton täti, joka hoiti taloutta, kaksi vanhempaa sisarta ja heikkonäköinen orpana, joka oli jättänyt miehensä Intiaan -- olivat ilmeisesti ihastuneita. He silmäilivät toisiaan, nyökäyttelivät päitään ja hymyilivät. Kuinka ollakaan, sattumalta hän tuli nielaisseeksi jonkun kuoren, ja heti näyttivät kaikki hätääntyneiltä ja hämmästyneiltä.

Salissa kysyin erään laulun aikana, jonka hänen orpanansa lauloi, hänen tädiltään tätä seikkaa.

"Miten hänen laitansa on?" sanoin. "Onko hän sairas?"

Vanha neiti nauraa hykersi. "Vielä kerran olette tekin samoin", kuiskasi hän veitikkamaisesti.

"Milloin?" kysyin aika ällistyneenä.

"Kun rakastutte", vastasi hän.

"Onko hän rakastunut?" kysyin hetkisen vaiettuani.

"Ettekö voi sitä nähdä?" vastasi hän halveksivasti.

Olin nuori mies, ja tämä asia kiinnitti mieltäni. "Eikö hän syö päivällistä koskaan, ennenkuin on siitä päässyt?" kysäsin.

Hän katsoi minuun terävästi, mutta tuli ilmeisesti siihen päätökseen, että olin vain yksinkertainen. "Odottakaa, kunnes aikanne tulee", vastasi hän. "Ette ajattele paljo ruokaa -- kun todella rakastutte."

Yöllä puolen kahdentoista korvilla luulin kuulevani askelia käytävästä, ja ovelle hiivittyäni ja sen avattuani näin ystäväni vartalon yötakissa ja tohveleissa katoavan portaista alas. Arvelin, että suru oli hänen aivonsa sekoittanut ja että hänellä olisi taipumusta unissakäymiseen. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi häntä vartioidakseni, vetäisin housut jalkaani ja seurasin häntä.

Hän asetti kynttilänsä kyökin pöydälle ja meni lankasuoraan ruokakamarin ovelle, josta hän sitte myöhemmin pistäysi esiin, käsissään kaksi naulaa raavaslihaa lautasella ja litran verran olutta haarikassa; ja minä vetäydyin pois hänen haeskellessaan pielestä.

Olin saapuvilla hänen vihkiäisissään, joissa hän näytti olevan ihastunut katselemiseen kuten saattoi todella uskoa kenestäkään inhimillisestä olennosta; ja viidentoista kuukauden jälkeen äiysin ilmoituksen "Syntyneiden" osastossa Timeslehdessä ja kävin palatessani Citystä kotiin hänen luonaan onnittelemassa. Hän käveli eteisessä edestakaisin, hattu päässä, ja samalla sattumalta nautti jokseenkin vähän viehättävää ateriaansa, johon kuului kylmää lampaankylkeä ja lasi limonaadia, ja joka oli katettu muutamalle tuolille. Nähdessäni, että keittäjätär ja palvelustyttö harhailivat talossa ympärinsä -- ilmeisesti ikävissään työn puutteessa, ja että ruokahuone, jossa hän olisi ollut paljoa vähemmän tiellä, oli tyhjä ja täydessä järjestyksessä, en ensin voinut käsittää, miksi hän tahallaan söi noin epämukavasti. Pidin kuitenkin tuumailuni omana hyvänäni ja kyselin äidistä ja lapsesta.

"Se ei olisi voinut käydä paremmin", vastasi hän ähkäisten. "Tohtori sanoo, ettei hän ole koko toimintakautenaan tavannut tyydyttävämpää tapausta."

"Minua ilahduttaa sitä kuulla", vastasin; "pelkäsin, että olisit kovasti huolestunut."

"Huolestunut!" huudahti hän. "Rakas poikaseni, en tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani. Tämä on ensimäinen ravinto, jonka olen 24 tuntiin ottanut huulilleni."

Samassa näyttäytyi hoitajatar ylhäällä portaissa. Hän juoksi tämän luo, touhuissaan kaataen limonaadilasin kumoon:

"Kuinka on laita?" kysyi hän kiihkeästi. "Onko kaikki hyvin?"

Vanha nainen vilkasi häneen ja kylmään lampaankylkeen ja hymyili hyväksyvästi.

"Hän voi mainiosti", vastasi nainen, lyöden häntä äidillisesti olalle. "Älkää olko huolissanne!"

"En voi olla huolehtimatta, rouva Jobson", vastasi huolestunut isä, istuutuen alimmalle portaalle ja nojaten päänsä porraskaiteeseen.

"Luonnollisesti ette voi", sanoi rouva Jobson ihaillen. "Ettekä olisi oikea mieskään, jos olisi toisin."

Nyt aloin aavistaa, miksi hänellä oli hattu päässänsä ja miksi hän söi kylmää lampaankylkeä eteisessä.

Seuraavana kesänä vuokrasivat he kauniin vanhan talon Berkshiressä ja kutsuivat minut käymään luonansa eräänä sunnuntai-iltana ja jäämään maanantaihin saakka. Heidän asuntonsa oli virran rannalla ja niin saavuin heille urheilupuvussani. Hän kohtasi minut puutarhassa. Hänellä oli kävelytakki ja valkoset liivit, ja huomasin hänen vilkkuvan alituisesti minuun syrjäkariin ja näytti hänellä olevan jokin huoli sydämellään. Kuului ensimäinen aamukellon humahdus, ja silloin sanoi hän: "Sinullahan ei ole säällistä pukua mukanasi' -- vai onko?"

"Säällistä pukua", huudahdin ja pysähdyin hieman ällistyneenä. "Oh -- onko jokin paikka revennyt?"

"Ei -- ei sitä", selitti hän. "Tarkotan kirkkopukua."

"Kirkko --!" sanoin. "Ethän toki mene kirkkoon näin kauniina päivänä? Olin vakuutettu, että pelaisit tennistä tai purjehtisit virralla. Teithän niin aina ennenkin."

"Niin", vastasi hän ja koputti hermostuneesti ruusupensasta ruiskulla, jonka hän oli nostanut maasta. "Katsos -- ei se oikeastaan ole meidän tähtemme. Maud ja minä tahtoisimme kyllä, mutta keittäjättäremme -- hän on skotlantilainen ja hieman ankara mielipiteiltään."

"Ja tahtoo ehdottomasti, että menette joka pyhäaamu kirkkoon?" tutkistelin.

"No", vastasi hän, "hän pitää sitä kummallisena, jollemme niin tee, ja niinpä teemme sen yleensä, juuri aamulla -- ja illalla. Ja iltapäivisin käy meillä muutamia kyläntyttöjä ja me laulamme hieman j.n.e. En mielelläni loukkaa kenenkään tunteita, mikäli vain voin sen välttää."

En sanonut mitä ajattelin, vaan ainoastaan: "minulla on kyllä mukanani sekin puku, jota eilen kannoin. Voin pukeutua siihen, jos tahdot."

Hän lakkasi ruusupensasta kopistelemasta ja rypisti kulmiaan.

"Ei", sanoi hän päätänsä pudistaen. "Pelkään, että se loukkaisi häntä. Tiedän, että se on minun syyni", lisäsi hän katuvasti. "Minun olisi pitänyt sanoa se sinulle." Sitte tuli jotakin hänen mieleensä, "Olisiko siitä sinulle mitään haittaa", sanoi hän, "jos tekeytyisit sairaaksi ja jäisit vuoteeseen, vain täksi päiväksi?"

Selitin, ettei omatuntoni sallisi minun ottaa osaa tuollaiseen petokseen.

"Sitä jo ajattelinkin", vastasi hän. "Minun täytyy asia heille selittää. Luulenpa, että sanon sinun unhottaneen matkareppusi. En soisi keittäjättären ajattelevan meistä pahaa."

Myöhemmin kuoli eräs hänen sukulaisensa ja jätti hänelle suuren maatilan Yorkshiresta. Hän tuli "kreivillisen suvun" pääksi ja silloin alkoivat hänen todelliset surunsa.

Toukokuusta elokuun puoliväliin -- ottamatta lukuun muuatta onkimatkaa, joka tuotti hänelle kosteat jalat ja nuhan -- oli hänen elämänsä jokseenkin rauhallista. Mutta aikaisesta syksystä myöhään kevääseen oli hänellä rasittavasti työtä. Hän oli lihavahko mies, häntä hermostuttivat ampuma-aseet, ja kuusituntinen marssi, raskas pyssy olallaan, yli metsäisten ketojen, seurassaan joukko häikäilemättömiä miehiä, jotka ampua paukuttelivat tuuman päästä toistensa nenän editse, kidutti häntä ja vei hänen voimansa aivan loppuun. Kylminä syysaamuina täytyi hänen nousta aamulla neljän aikaan vuoteestaan ketunpoikasia ajamaan; kaksi kertaa viikossa läpi talven -- paitsi milloin kova pakkanen soi hänen hieman levähtää -- täytyi hänen samota koiraparven perästä. Että hän pääsi ilman pahempia vammoja kuin mustelmia ja lieviä pudistuksia selkärangassa, siitä sai hän kiittää sitä, että onnekseen oli pieni ja lihava. Vaikeita esteitä kohdatessaan sulki hän silmänsä ja ratsasti suorana.

Eikä hän koskaan valittanut.

"Kun on maalaisgentlemanni", sanoi hän, "täytyy käyttäytyä, kuten maalaisgentlemanni ja kärsiä koleat silkosen keralla."

Onnettomuudekseen hän satunnaisilla yrityksillä lisäsi omaisuutensa kaksinkertaiseksi, ja hänen oli välttämätöntä astua parlamenttiin, vieläpä lisäksi hankkia jahtialuskin. Parlamentissa sai hän päänkipuja ja alus teki hänet sairaaksi. Siitä huolimatta täytti hän sen joka kesä joukolla kallispalkkaista väkeä, joka häntä ikävystytti, ja purjehti kiduttavaksi kuukaudeksi Välimerelle.

Eräällä ristiretkellä panivat hänen vieraansa aluksella toimeen suurinta huomiota herättävän pelirettelön. Hän itse oli sulkeutuneena hyttiinsä eikä tiennyt siitä mitään; mutta vastustuslehdet käyttivät juttua hyväkseen ja mainitsivat alusta "uivaksi helvetiksi" ja "poliisisanomat" esittivät hänen kuvansa kunniasijalla viikon päärikoksellisena.

Myöhemmin joutui hän erääseen ryhmään, jota hallitsi muuan paksuhuulinen kandidaatti. Hänen mielikirjallisuutensa oli tähän asti ollut Corellin ja "Tit-Bitsin" tapainen; nyt luki hän elleredithiä ja keltaista kirjaa ja koetti niitä ymmärtää; ja Gaietyn sijaan oli hänellä tilattu paikkansa Independent-Teatterissa ja hän "ravitsi sieluaan" hollantilaisella Shakespearella. Taiteessa rakasti hän kaunista tyttöä talon edustalla, taustalla naimakelpoinen nuorukainen, tai lasta ja koiraa, jotka leikkivät.

He ottivat hänet mukaansa Wagnerjuhliin ja Burne-Jones'in yksityisiin näyttelyihin. He tutustuttivat hänelle kaikki toisen luokan runoilijat. He pänttäsivät kohtia kaikista Ibsenin kappaleista hänen päähänsä. He veivät hänet taiteellisten seurapiirien sielukkaimpiin keskuksiin. Hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa pitkää kemua toisten nautintojen alalla.

Eräänä aamuna tapasin hänet, kun hän tuli alas taideklubin portaita. Hän näytti väsyneeltä. Hän aikoi juuri mennä erääseen yksityisnäyttelyyn uuteen taidepalatsiin. Iltapäivällä oli hänen käytävä jossakin harrastajain esityksessä, jonka antoi Shelleyseura "Censissä." Sitte seurasi kolme kirjallista ja taiteellista vastaanottoa, ateria erään italialaisen nabobin luona, joka ei osannut puhua sanaakaan englanninkielellä, "Tristan ja Isolde" Covent Garden Theatterissa ja tanssijaiset lordi Salisburyn luona päivän päätteeksi.

Laskin käteni hänen hartioilleen. "Tule mukaani Epping Forestiin", sanoin. "Sinne lähtee neljän hevosen vetämä break yhdentoista aikaan Charing Crossista. Nyt on lauvantai, ja joka tapauksessa siellä on joukko ihmisiä. Häviän sinulle jonkun keilapelin ja heittelemme kokospähkinöitä. Sinulla on oikein taitava käsi kokospähkinäin heitossa. Voimme syödä siellä aamiaista, palata seitsemän aikaan, aterioida Trocaderossa, viettää iltaa Empiressä ja naukata illallista Savoyssa. Mitä sanot siihen?"

Hän seisoi epäröiden portailla, kaihoisa katse silmissään.

Hänen vaununsa tulivat rappusten eteen ja hän säpsähti kuten unistaan heräten.

"Rakas poikaseni", sanoi hän. "Mitä ihmiset sanoisivatkaan!" Ja kättäni puristaen astui hän vaunuihin ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.