Part 2

He menivät aikanaan naimisiin. Yhdessä seikassa olimme erehtyneet. Tyttö ei tuonut mitään mukanaan Billylle. Mutta molemmat näyttivät olevan tyytyväisiä Billyn omaisuuteen, vaikkei se ollutkaan kovin suuri. He muuttivat muutamaan matalaan taloon lähelle Viktorian asemaa ja vuokrasivat erään broughamin sesongin ajaksi. He eivät usein kutsuneet vieraita, mutta he tulivat yleensä näyttäytymään, missä heidän oikeuden ja muodin mukaan oli näyttäydyttävä. Arvoisa rouva Drayton oli paljoa nuorempi ja tuoreempi henkilö kuin vanhin Lovellin neidistä oli ollut, ja kun hän pukeutui viehättävästi naimisensa jälkeen, kuten ennenkin, kohosi hänen asemansa nopeasti seuraelämässä. Billy meni hänen kanssansa kaikkialle ja oli ilmeisesti sydämestään ylpeä hänen menestyksensä johdosta. Väitettiinpä, että hän suunnitteli luonnoksia vaimonsa pukuihinkin, ja itse olen nähnyt hänen vakavasti tutkivan pukuja ensiluokan muotikauppojen näyteikkunoissa.

Kapteenin ennustus ei täyttynyt. Veltostunut Billy -- jos tätä nimeä vielä voi käyttää -- kävi häidensä jälkeen tuskin koskaan klubissa. Mutta minä olin alkanut hänestä pitää ja, kuten hän oli ennustanut, hänen rouvastaan samoin.

Minusta tuntui heidän levollinen välinpitämättömyytensä polttaviin päivänkysymyksiin nähden todelliselta virkistykseltä kirjallisten ja taiteellisten piirien kirpeän ilman jälkeen. Jos olisin tällaisessa talossa joutunut elämään, olisi se minua tympäissyt, mutta vaihteluna se virkisti.

Kuukausien kuluessa näyttivät he vain liittyvän lujemmin toisiinsa, vaikkeikään tämä, kuten minun on annettu ymmärtää, ole sääntönä muotipiireissä. Eräänä iltana saavuin vähän ennen aikaani taloon ja neuvoi minut joku hiljaa esiinastunut palvelija salonkiin. He istuivat siellä hämärissä, käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.

Peräytyminen oli mahdotonta, siksi seisoin pelkäämättä paikallani ja yskäsin. Mikään keskiluokkaan kuuluva rakastunut pari ei olisi voinut näyttää pahemmin hämmentyneeltä ja yllätetyltä.

Mutta tämä tapaus sai aikaan eräänlaista ymmärtämistä välillemme, ja minua pidettiin tästä lähtien ystävänä, jonka edessä oli vähemmän tarpeellista teeskennellä. Ja heitä tutkittuani tulin siihen loppupäätökseen, että Amorin tiet ja kujeet ovat samallaiset kaikkialla maailmassa.

Niin kului hauskasti kesä ja talvi, ja sitte -- kuinka sallimus sen niin säälikään -- sairastui herra Drayton aivan keskellä Lontoon sesonkia, kun kutsut tanssijaisiin ja päivällisiin, aamiaisiin ja muihin vastaanottoihin valuivat virtanaan, kun Hurlinghamin nurmimatot olivat rehevimmillään ja juoksijahevoset uljaimmillaan.

Onnettomampaa oli, että arvoisa rouva Billy oli täksi sesongiksi muotiin nähden varustautunut paremmin kuin moniin vuosiin. Kevätkorvan olivat hän ja Billy tehneet työtä uusien, soreain pukimien keksimiseksi; ja puvut ja hatut -- pelkkiä taideteoksia -- odottivat telineillään päästäkseen maailmaa lumoamaan. Arvoisa rouva Billy oli ensi kertaa elämässään kadottanut halunsa tällaisiin asioihin.

Heidän ystävilleen kävi tämä vilpittömästi sääliksi, sillä seuraelämä oli Billyn elementti, jossa hän oli intressantti ja huvittava. Mutta, kuten lady Gower sanoi, hänen rouvallaan ei ollut vähintäkään pakkoa antaa itseään siltä vangita. Hänelle ei tekisi hyvää, jos hän erottuisi maailmasta, ja se näyttäisi omituiselta.

Niinpä uhrasi arvoisa rouva Drayton, josta omituisuus oli rikos ja lady Gowerin ääni niinsanoaksemme velvollisuuden ääni, lahjansa seuraelämän alttarille, sonnusti pukunsa yllensä ja meni seuraelämään.

Mutta arvoisa rouva Drayton ei saavuttanut samaa menestystä kuin edellisten sesonkien aikana. Hänen keveä loruamisensa tuli niin keveäksi, ettei se tyydyttänyt itse Lonen puistossakaan. Hänen kuuluisa naurunsa kuului koneelliselta. Hän hymyili herttuain viisaudelle ja näytti ikävystyneeltä kuullessaan miljonäärien hauskoja juttuja. Maailma selitti hänet hyväksi aviovaimoksi, mutta huonoksi seuranaiseksi ja rajotti huomaavaisuutensa yksinomaan kyselyihin hänen miehensä voinnista. Ja tästä ratkaisusta oli arvoisa rouva Drayton kiitollinen, sillä Billy tuli yhä heikommaksi. Ainoastaan siinä varjojen maassa, jossa liikkui, oli hän jotakin todellista. Käytännössä hänestä oli vain vähän hyötyä, mutta häntä lohdutti ajatus, että hän auttoi miehensä hoitamisessa.

Mutta Billy itse oli levoton. "Toivoisin sinun menevän useammin ulos", tuumi hän. "Tunnen olevani itsekäs elukka sulkiessani sinut tähän ikävään, pieneen taloon. Sitä paitsi" -- lisäsi hän -- "sinua kaivataan ja minua vihataan, kun pidätän sinua poissa." Sillä milloin hänen vaimonsa tuli kysymykseen, ei Billyä auttanut hänen maailmantuntemuksensa mitään. Hän luuli tosiaankin, että seurapiirit kaipasivat arvoisaa rouvaa Draytonia ja olisivat aivan lohduttomat ilman häntä.

"Tahtoisin mieluummin jäädä luoksesi, armas", vastasi rouva tavallisesti. "Minua ei huvita mennä yksin ulos. Sinun täytyy tulla pian terveeksi ja ottaa minut mukaasi."

Niin jatkui keskustelu tuon tuostakin, kunnes eräänä iltana, rouvan istuessa yksinään, hoitajatar astui hiljaa huoneeseen, sulki oven ja tuli hänen luoksensa.

"Toivoisin teidän menevän tänä iltana ulos, armollinen rouva", sanoi hoitajatar, "vaikkapa vain muutamaksi tai pariksi tunniksi. Luulen, että se ilahduttaisi herraa, sillä hän kärsii siitä, kun arvelee, ettette sitä tee hänen tähtensä; ja juuri nyt --" vaimo epäröi hetkisen -- "ja juuri nyt toivoisin hänen pysyvän levollisena."

"Onko hän heikompi?"

"No, hän ei ole vahvempi, ja luulen -- luulen, että meidän on taivuttava hänen oikkuihinsa."

Rouva Drayton nousi, astui ikkunan ääreen ja silmäili kotvan aikaa ulos.

"Mutta mihin minä menisin?" sanoi hän vihdoin ja kääntyi hymyillen. "Minua ei ole kutsuttu mihinkään."

"Ettekö voi häntä saada uskomaan, että olette kutsuttu?" sanoi hoitajatar. "Kello on seitsemän. Sanokaa menevänne johonkin pöytäseuraan; voitte sitte palata aikaisin. Pukeutukaa, tulkaa alas ja sanokaa jäähyväiset, ja sitte tulkaa yhdentoista aikaan jälleen sisälle, ikäänkuin olisitte juuri palannut."

"Onko teistä se välttämätöntä, hoitajatar?"

"Pitäisin sen parhaana, armollinen rouva. Toivoisin teidän sitä koettavan."

Rouva Drayton meni ovelle, mutta pysähtyi siellä.

"Hänellä ovat niin tarkat korvat, hoitajatar; hän kyllä kuuntelee ovien avaamista ja vaunujen jyrinää."

"Tahdon sen järjestää", sanoi hoitajatar. "Tahdon tilata vaunut 10 minuuttia ennen kahdeksaa. Sitte voitte ajaa kadun päähän saakka, laskeutua rattailta ja palata jalkaisin kotiin. Päästän itse teidät sisään."

"Ja palaaminen sitte?" kysyi toinen.

"Teidän on parisen minuuttia ennen yhtätoista hiivittävä jälleen ulos, ja vaunut odottavat teitä nurkalla. Jättäkää vain kaikki minun huostaani."

Puolen tunnin jälkeen astui rouva Drayton sairashuoneeseen, loistaen seurapuvussaan ja juveleissaan. Onneksi oli valaistus hyvin himmeä, muuten olisi veltostunut Billy epäillyt vaikutusta, jonka hänen vaimonsa tulisi tekemään. Sillä hänen kasvonsa eivät olleet pöytäseuraan soveltuvat kasvot.

"Hoitajatar sanoi minulle, että menet tänä iltana Grenvillelle. Olen niin iloinen! Olen ollut huolissani sinun tähtesi -- että täällä ikävöisit koko sesongin ajan."

Sairas otti vaimonsa käden käteensä ja piteli sitä käsivartensa pituudelta loitolla itsestään.

"Kuinka somalta näytät, rakkain", sanoi hän. "Kuinka heidän on täytynytkään minua kirota, kun olen pitänyt sinua sulettuna tänne sisälle, kuten prinsessaa ihmissyöjän luolassa. Enhän enää koskaan uskalla astua heidän eteensä."

Toinen nauroi, iloiten hänen sanoistaan. "En viivy kauvan poissa", sanoi hän. "Olen niin huolissani, että joudun pian takaisin ja näen kuinka poikaseni on käyttäytynyt, jollet ole ollut hyvä, en mene enää koskaan."

He suutelivat ja erosivat, ja yhdentoista aikaan palasi hän huoneeseen takaisin. Hän kertoi, kuinka viehättävä ilta oli ollut, ja kerskui hieman menestyksellään.

Hoitajatar sanoi, että sairas oli tänä iltana ollut iloisempi.

Niin näyteltiin hänelle päivittäin tämä ilveily. Tänään olivat illalliset, seuraavana päivänä tanssijaiset, joihin rouva meni suoraan Parisista tilatussa puvussa; sitte jälleen jotkut kutsut tai konsertti tai pöytäseura.

Tyhjäntoimittajat ja ohikulkijat pysähtyivät ja tuijottivat kuihtuneeseen rouvaan, jolla olivat itkettyneet silmät ja joka seurapuvussaan pujahti ikäänkuin varas omasta ovestaan ulos ja jälleen sisälle.

Eräänä iltana kuulin muutamassa talossa, jossa kävin vieraisilla, hänestä puhuttavan ja liittäydyin ryhmään kuullakseni.

"Pidin häntä aina sydämetönnä, olisin luullut hänellä olevan enemmän ymmärrystä", sanoi eräs rouva; "eihän voi odottaa, että vaimo rakastaisi miestään; mutta hänen ei tarvitse tätä tahallaan lyödä laimiinkaan, kun tämä lepää kuolemaisillaan."

Mainitsin olleeni poissa kaupungista ja kysyin, mitä tämä merkitsi ja jokaisesta suusta kuulin samallaisia juttuja. Muuan oli huomannut rouvan vaunut oven edessä kahtena tai kolmena iltana peräkkäin. Toinen oli nähnyt hänen palaavan kotiin. Kolmas oli nähnyt hänen menevän ulos j.n.e.

En voinut näitä tosiasioita sovittaa yhteen sen kanssa, mitä hänestä tiesin, ja niin menin seuraavana iltana heitä katsomaan. Oven avasi heti rouva itse.

"Näin ikkunasta, että tulette", sanoi hän. "Tulkaa sisään -- älkää puhuko!"

Seurasin häntä, ja hän sulki oven jälkeemme. Hän oli loistavassa puvussa, hänen tukassaan salamoivat timantit, ja minä katsoin kysyvästi häneen.

Hän nauroi katkerasti. "On aikomus, että menisin tänä iltana oopperaan", selitti hän. "Istukaa, jos teillä on aikaa muutamia minuutteja."

Sanoin tulleeni pakinoimaan, ja täällä hämärässä huoneessa, jota ainoastaan katulyhdyt valaisivat, kertoi hän minulle kaiken. Ja lopuksi antoi hän päänsä vaipua paljaalle käsivarrelleen; ja minä käännyin pois ja silmäilin kotvan aikaa ikkunasta kadulle.

"Minusta tuntuu tämä niin naurettavalta", sanoi hän nousten ja astuen luokseni. "Istun kaiken iltaa täällä puettuna kuten nyt. Pelkään, etten näyttele hyvin osaani. Mutta onneksi ei Billy ole koskaan oikein perehtynyt näyttelemiseen, ja se on kyllä hyvä hänelle. Valehtelen hänelle hirveimpiä asioita, joita joku minulle on sanonut, ja mitä minä jollekin olen sanonut, ja kuinka vaatteitani on ihailtu. Mitä te tästä pidätte?"

Vastaukseksi pyysin saada olla hänen ystävänsä.

"Olen iloinen, että ajattelette minusta hyvää", sanoi hän. "Billyllä on niin korkea käsitys teistä. Saatte kuulla muutamia hullunkurisia juttuja. Olen iloinen, että tiedätte totuuden."

Minun täytyi jättää Lontoo, ja Billy kuoli ennen palaamistani. Kuulin, että hänen vaimonsa täytyi noutaa tanssijaisista, ja hän oli joutunut juuri parhaiksi suutelemaan miehensä huulia ennenkuin ne kylmenivät. Mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä sillä, että loppu oli tullut aivan äkkiä.

Kävin kohta sen jälkeen hänen luonansa ja ennen lähtöäni viittasin siihen, mitä ihmiset puhuivat, ja kysyin, eikö hänen mieluummin ollut sanottava totuus.

"Toivoisin, ettette sitä pyydä", vastasi hän. "On kuin siten erään elämän piilopuolet vedettäisiin julkisuuteen."

"Mutta", väitin vastaan, "ihmiset ajattelevat --"

"Mitäs siitä, mitä he ajattelevat!"

Nämä sanat tuntuivat minusta sangen merkillisiltä rouva Draytonin suusta, rouva Draytonin, omaa sukua Lovell.

Cyril Harjohnin vaali.

Kaksikymmenvuotiaan sisäoppilaslaitoksen nuoremman oppilaan ja taitamattoman viistoistavuotiaan pojan välillä ammottaa ylipääsemätön kuilu. Mutta yksineljättävuotiaan raskaasti työskentelevän sanomalehtimiehen ja viisikolmattavuotiaan _doctor medicinae'n_, jolla ovat loistavat tutkinnot takanaan ja tavattoman toivorikas ura edessään, välillä on sentään läheinen ystävyys mahdollinen.

Minut esitti Cyril Harjohn'ille hänen kunnianarvoisuutensa Charles Fauerberg.

"Nuori ystävämme", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa Charles Fauerberg, seisten erittäin rakastettavassa opettajan asennossa, oikea käsi kasvattinsa olalla. -- "Nuori ystävämme on tullut hieman huolimattomaksi, mutta olen huomannut hänessä kykyjä, jotka herättävät toiveita -- jaa, saan sanoa, sangen suuria toiveita. Tällä hetkellä on hän erityisen valvontani alla; teillä ei ole hänen opintojensa kera mitään tekemistä. Hän saa nukkua Millingin ja muiden kera makuusalissa n:o 2."

Poika oli mieltynyt minuun, ja minä ajattelin ja toivoin, että tein hänen oleskelunsa opistossa vähemmän ikäväksi kuin se muuten olisi voinut olla. Kunnianarvoisan Charlesin metodit olivat samalla asteella kuin hanhien kesyttäjän; hän sulki heidät sisään ja syötti talkkunalla. Menettely on voitollinen kesyttäjälle, mutta tuskallinen hanhille.

Nuori Harjohn ja minä jätimme opiston oppikurssin lopussa; hän oli matkalla Brasenoseen ja minä Bloomsburyyn. Hän lupasi pyhästi, ettei koskaan käy Lontoossa minua tapaamatta, ja sitte oli meillä tapana syödä muutamassa Sohon monista likaisista, kynsilaukalle lemuavista ravintoloista ja syötyämme istua huokeain beaunelasiemme ääressä keskustellen tulevaisuudestamme; ja kun menin Guy-sairashuoneeseen, jätin John Streetin ja vuokrasin huoneen läheltä hänen huonettaan Staple Inn'issä. Nämä olivat suloisia päiviä; lapsuutta arvostellaan usein liian ihanaksi, mutta se on rikkaampi suruista kuin iloista. Minä en tahtoisi lapsuuttani takaisin, jos sitä minulle tarjottaisiin; mutta luopuisin koko muusta elämästäni jos kaksikymmenlukuni saisin elää uudestaan.

Cyrilin mielestä olin maailman mies, ja hän kääntyi minun kuten viisaamman puoleen, kuitenkin, kuten pelkäsin, sitä aina löytämättä; minä taasen sain häneltä innostusta ja opin, mikä hyöty miehellä on ihanteiden säilyttämisestä.

Pakinoidessamme oli minusta kuin hänestä säteilisi silminnähtävää valoa, ympäröiden hänen kasvonsa sädekehällä kuin pyhimyskuvan pään. Luonto oli tuhlannut hänet hukkaan, kun asetti hänet 19 vuosisataan. Sillä luonto on jo saavuttanut voittonsa. Sen sankarijoukko, jonka urhoista harvoja on ylistetty, useita unhotettu, on hajotettu. Pitkä rauha, verellä ja tuskilla saavutettu, on kotiutunut maahan. Luonto oli määrännyt Cyril Harjohnin yhdeksi sankareistaan. Hän olisi ollut martyri niinä päivinä, joina ajatteleminen vei polttoroviolle, vapauden puolesta taistelija silloin, kun ajatuksensa lausuminen merkitsi kuolemaa. Hänen tehtävänsä olisi oikeastaan ollut valloittaa sivistykselle menetettyjä paikkoja; kohtalo oli hänet tuominnut henkivartiopalvelukseen hyvinjärjestettyyn kasarmiin.

Mutta maailmassa on aina tehtävää, vaikka työ nyt onkin viinimäessä eikä taistelukentällä. Pieni, mutta riittävä omaisuus takasi hänelle vapauden. Useimmille ihmisille on tulojen varmuus kunnianhimon hauta; Cyrilille oli se hänen kaihonsa peruskivi. Vapautuneena pakosta työskennellä elämänsä ylläpidoksi, voi hän suoda itselleen ylellisyyden elää työlleen. Hänen työnsä oli hänen intohimonsa; hän ei katsellut sitä oppineen kylmällä uteliaisuudella, vaan oppilaan unelmoivalla alttiudella. Sen rajojen laajentaminen, vieminen eteenpäin -- lipun vieminen kauvemmaksi vielä tutkimattomaan sekasokaan, joka lepää inhimillisen tietämyksen rajaviivan tuolla puolen: se oli hänen unelmansa.

Muistan, kun eräänä kesäiltana istuimme hänen huoneessaan ja hiljaiseen huoneeseemme tunkeutui kaupungin hälinä kuin väsyneen lapsen ähkyntä. Hän nousi ja ojensi käsivartensa hämärtyville kaduille kuin tahtoisi kaikki rasitetut miehet ja naiset vetää syliinsä ja lohduttaa.

"Oi, voisinko teitä auttaa", huudahti hän, "veljeni ja siskoni! Ota elämäni, Jumala, ja anna se minun sijastani kansalleni!"

Tämä huudahdus tuntuu teatterimaiselta, kun sen luen, mutta nuorisolle eivät tuollaiset sanat ole naurettavia, kuten meille vanhemmille miehille.

Kuten luonnollista, rakastui hän ja muuten juuri siihen naiseen, jolla häneen nähden kaikkien odotusten mukaan olikin suurin vetovoima. Elsbeth kuului siihen lajiin, josta maailma -- enemmän vaistomaisesti kuin sopimuksen mukaan -- valitsee madonnansa ja pyhimyksensä. Ketään noista on mahdoton sanoilla kuvata. Hänen kauneutensa ei ollut omaisuus, joka voidaan merkitä luetteloon, vaan hän itse. Sen tunsi, kuten tuntee keväisen aamunkoiton kauneuden, joka hälventää nukkuvan kaupungin varjot -- mutta sitä ei voinut kuvailla... Tapasin hänet usein, ja puhellessani hänen kanssaan, huomasin itsessäni -- minussa, sanomalehden päiväpalkkalaisessa, Fleet Streetin kapakkain kävijässä, tupakkapakinain syöttäjässä -- todellisen gentlemannin, joka oli mahdoton mihinkään alhaisuuksiin, mutta luotu kaikkia jaloja tekoja varten.

Hänen läheisyydessään muuttui elämä kauniiksi ja herttaiseksi, kohteliaisuuden, hellätuntoisuuden ja yksinkertaisuuden kouluksi.

Saavutettuani selvemmän käsityksen ihmisten ominaisuuksista, olen usein itseltäni kysynyt: eikö olisi ollut parempi, jos hänen luonteessaan olisi ollut enempi maallista sekotusta ja eikö hän siten olisi paremmin täyttänyt tämän arkipäiväisen maailman vaatimuksia. Silloin näyttivät nämä molemmat ystäväni olevan luodut toisilleen.

Hän vetosi kaikkeen jaloon Cyrilin luonteessa, ja Cyril kunnioitti häntä peittelemättömällä jumaloimisella, joka vähemmän ylevämielisen miehen puolelta olisi näyttänyt teeskentelyltä, ja jonka hän otti vastaan suloisella tyydytyksellä, jollaisella Artemis mahtoi tervehtää Endymionin suosiota.

He eivät olleet muodollisesti kihloissa. Cyriliä näytti pelottavan rakkautensa hautaaminen hääajatuksiin. Hänelle oli rakastettunsa pikemmin naisellisuuden ihanne kuin nainen lihaa ja verta. Hänen rakkautensa oli hänen uskontonsa; sen kokoonpanossa ei ollut jälkeäkään maallisesta intohimosta.

Jos olisin maailmaa tuntenut paremmin, olisin nähnyt lopun edeltä päin; sillä ystäväni suonissa virtasi punainen veri; ja ah, me unelmoimme runoelmiamme, emme niitä elä. Mutta silloin olisi ajatus, että toinen nainen saattoi astua heidän väliinsä, näyttänyt minusta naurettavalta. Otaksumista, että tämä toinen nainen voisi olla Geraldine Fawley, olisin pitänyt loukkauksena katseeni terävyyttä kohtaan; tämä on jutussa sellainen kohta, jota en vielä tänäänkään ymmärrä.

Että tyttö veti häntä puoleensa, että hän kernaasti viivähti tämän läheisyydessä, nähdäkseen tumman hehkun lehahtavan tämän kasvoille ja jälleen katoavan, koettaakseen houkutella tulta tämän tummiin silmiin, se oli jotakin toista ja aivan ymmärrettävää; sillä tyttö oli ihmeen sievä ja häikäisevän, hekumallisen kaunis; hänen kauneutensa houkutteli ja vaati samalla taisteluun. Mutta hänessä näki jotakin muuta kuin elävän olennon, silloin sysäsi hän luotaan. Väliin, kun päämäärä näytti hänestä ponnistuksen arvoiselta, verhoutui hän kyllä eräänlaiseen oikulliseen vienouteen; mutta hänen näyttelemisensä oli aina taitamatonta ja liioteltua ja saattoi eksyttää ainoastaan houkkion.

Cyril ainakaan ei antanut sillä itseään pyydystää. Eräänä iltana olivat he erään tyhjäntoimittajakokouksen aikana -- kokoonnuimme muuten enemmän tuttavuudesta kuin minkään yhteisen merkin alla -- melkoisen ajan keskustelleet keskenään, kunnes minä, Cyriliä puhutellakseni, ventturoin heidän luoksensa. Heitä lähetessäni poistui tyttö, sillä hänen vastenmielisyytensä minua kohtaan oli yhtä suuri kuin minun häntä kohtaan -- mikä kentiesi oli hyväksi minulle.

"Neiti Fawley näyttää pitävän kahden seuraa kolmen seuraa parempana", huomautin poistuvan jälkeen silmäillen.

"Pelkään, että hän huomaa sinussa jotakin, jota nimitetään antisympaatisiksi aineksiksi", vastasi hän nauraen.

"Pidätkö hänestä?" kysäsin hieman tuimasti.

Hän naulasi silmänsä tyttöön; tämä seisoi eteisen ovella ja puhutteli erästä pientä mustapartaista miestä, joka hänelle juuri oli esitetty. Muutaman hetken perästä menivät he käsikynkätysten ulos ja Cyril kääntyi minuun.

"Pidän häntä", vastasi hän, pakotettuna puhumaan sangen hiljaa, "olentona, johon on ruumiistunut kaikki paha, mitä naisessa piilee. Ennen vanhaan olisi hän ollut joku Kleopatra, joku Theodora, joku Delila. Tänään, tilaisuuden puutteessa, on hän 'viekas nainen', joka koettaa kaivaa itselleen tietä seuraelämään -- ja vanhan Fawleyn tytär. Olen väsynyt -- lähtekäämme kotiin."

Hänen viittauksensa sukuperään oli merkitsevä. Harvan ihmisen johtui mieleen yhdistää älykästä, kaunista Geraldine Fawleytä "lurjus Fawleyn" kera, juutalaisen luopion, entisen vankilan asukkaan ja nurkkasaksan; ja tämä, joka odotti tyttärestään jotakin, varoi olemasta hänelle vastuksiksi eikä koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan. Mutta kukaan, joka isän oli kerrankaan kohdannut, ei voinut tätä sukulaisuutta unhottaa hänen tytärtään puhutellessaan. Vanhemmat kasvot olivat täydessä julmuudessaan, viekkaudessaan ja ahneudessaan piirre piirteeltä, viiva viivalta jäljennetyt nuoremmissa. Oli kuin luonto olisi taiteellisessa oikussaan ottanut tehtäväkseen muodostaa inhottavuuden ja kauneuden juuri samasta aineesta. Miehen irvistelyn ja tytön hymyilyn välillä -- missä oli erotus? Anatoomikin olisi joutunut ymmälle tätä todistaessaan, ja kuitenkin ensimäinen inhotti jokaista, mutta useimmat miehet olisivat antaneet mitä tahansa toisen saadakseen omakseen.

Cyrilin vastaus rauhotti minua toistaiseksi. Hän tapasi tytön usein, kuten luonnollista oli. Tyttö oli jonkunlainen maineen saavuttanut laulajatar ja meidän seurapiirimme, kuten tavallisesti sanotaan, "kirjallistaiteellinen." Ollakseni oikeudenmukainen tyttöä kohtaan -- hän ei kuitenkaan koettanut hurmata ystävääni tai olla häntä kohtaan sievän viehättäväkään. Itse asiassa näytti hän kaikin voimin koettavan näyttää luontaisia -- toisin sanoen: erittäin inhottavia puoliaan.

Palatessamme erään ensi-illan jälkeen teatterista, tapasimme heidät eteisessä. Seurasin Cyriliä jonkun matkan päässä, mutta kun hän pysähtyi tyttöä puhuttelemaan, jouduin väentungoksen mukana aivan heidän luoksensa.

"Tuletteko huomenna Leightonille?" kuulin ystäväni kysyvän.

"Kyllä", vastasi tyttö. "Ja toivon, ettette te tulisi."

"Miksi en?"

"Koska olette narri ja ikävystytätte minua."

Tavallisissa olosuhteissa olisin pitänyt puheen leikkinä -- se kuului sukkeluuksiin hänen lajiaan -- mutta kasvoille levisi suuttumuksen ja harmin pilvi. Hän ei virkannut mitään. En tahtonut heille ilmaista, että olin kuullut. Koetin uskoa, että ystävääni vain huvitti koko tapaus, mutta nämä selitykseni eivät minua tyydyttäneet.

Seuraavana iltana menin itse Leightonille. Grantit olivat kaupungissa ja Cyril söi heidän kerallaan. Huomasin, etten tuntenut täällä monta ihmistä, ja tuttavista en paljon välittänyt. Olin aikeissa lähteä tieheni, kun neiti Fawleyn nimi ilmoitettiin. Olin aivan oven suussa ja hänen täytyi pysähtyä minua puhuttelemaan. Vaihdoimme muutamia puheenparsia. Hän joko rakasteli miestä tai oli häntä kohtaan ilkeä. Yleensä puhui hän kanssani katsomatta minuun, ja nyökkäili ja hymyili samalla ihmisille ympärillään. Olen nähnyt useita naisia, jotka ovat yhtä epäkohteliaita, mutta eivät voi vapauttaa itseään viasta kuten hän. Hetkiseksi hän sentään käänsi silmänsä minuun.

"Missä on ystävänne?" kysyi hän. "Ajattelin, että olisitte eroamattomat."

Silmäsin häneen kummastuneena. "Hän syö tänään jossakin muualla", vastasin. "Luulen, ettei hän tule."

Hän nauroi. Luulen että pahinta tässä naisessa on hänen naurunsa; se ilmaisi niin paljo julmuutta.

"Minä luulen, että hän tulee", sanoi hän.

Tämä ärsytti minua epäkohteliaisuuteen. Hän aikoi lähteä; sulin hänen tiensä ja pysähdytin hänet.

"Miksi niin luulette?" kysyin minä, ja ääneni -- sen tiedän -- ilmaisi levottomuutta, jota tunsin hänen vastauksensa johdosta. Hän katsoi minua suoraan kasvoihin, hänellä oli muuan hyve, hyve, johon nähden eläimet ovat ihmistä etevämmät -- hän oli suora. Hän tiesi, etten voinut häntä sietää -- että häntä vihasin, olisi kai sattuvampi sanoa, jollei se kuuluisi vanhanaikaselta -- ja hän ei salannut, että hän sen tiesi ja maksoi samalla mitalla.