Part 1

VIEHÄTTÄVÄ ROUVA Y.M. LUONNEKUVIA

Kirj.

Jerome K. Jerome

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Kirjallisia pikkuhelmiä XII.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Viehättävä rouva. Veltostunut Billy. Cyril Harjohnin vaali. Mies, joka eli muille.

_Jerome Klapka Jerome_, (äännetään dscheróm) englantilainen humoristi, syntyi Walsallissa toukok. 2 p:nä 1859. Hän sai humanisen koulusivistyksen ja antautui sitten opettajauralle, josta kuitenkin erosi ruvetakseen näyttelijäksi ja sittemmin siirtyi sanomalehtimieheksi. Hän julkaisi 1892-97 lehteä "Idler" ja 1893-97 aikakauskirjaa "To Day." Mutta kirjailijana hän esiintyi suurella menestyksellä humoreskisilla luonne- ja tapakuvillaan, joita hän on julaissut lukuisia kokoelmia viime vuosiin saakka. Hänen humoreskinsa eivät ihastuta ainoastaan etsimättömän luonnollisella hilpeydellään, vaan niillä nykyaikaisen Englannin tapakuvina on pysyvä kulttuurihistoriallinen arvonsa.

Viehättävä rouva.

"Siis todellakin herra...?"

Hänen tuntehikkaissa, ruskeissa silmissään kuvastui iloinen yllätys, taistellen ihmettelyn kera. Hän silmäili minusta ystävään, joka meidät esitti, hymyillen hurmaavan epäuskoisesti, mutta toivosta säteillen.

Ystäväni vahvisti sen ja samalla lisäsi nauraen: "Ainoa oikea ja alkuperäinen." Ja hän jätti meidät.

"Olen aina kuvitellut teitä vakaantuneeksi, keski-ikäiseksi mieheksi", sanoi hän ihastuttavasti, keveästi naurahtaen; sitte lisäsi hän hiljaisella, vienolla äänellä: "Olen niin iloinen, kun tapaan teidät, ihan todella!"

Sanat eivät sanoneet mitään, mutta hänen äänensä hiveli kuin lämmin hyväily.

"Tulkaa -- pakinoikaamme", sanoi hän istuutuen pieneen sohvaan ja tehden tilaa minulle.

Istuin neuvotonna hänen rinnalleen -- pääni humisi kuin olisin juonut champanjaa yhden lasin liiaksi. Olin kirjallisesti lapsi vielä. Joku pieni kirja ja muutamia kirjotuksia ja arvosteluja useampiin tuntemattomiin aikakauslehtiin siroteltuina olivat tähän asti olleet ainoa lisä päivän kirjallisuuteen. Äkillinen huomio, että olin _tunnettu_ herra X. ja että viehättävät rouvashenkilöt minua ajattelivat ja olivat ihastuneita minut kohdatessaan, sai minut hämmennyksiin.

"Ja te olette todellakin kirjottanut tuon nerokkaan kirjan?" jatkoi hän. "Ja kaikki nuo mainiot asiat aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin? Oi, mahtaa olla ihanaa omata neroa!"

Hän päästi hyödyttömän surkuttelun huokauksen, keveän huokauksen, joka koski sydämeeni. Häntä lohduttaakseni aloin kömpelön imartelun, mutta hän torjui sen viuhkallaan. Myöhemmin harkittuani iloitsin siitä: sellaisia asioita yleensä ilmaistaan paremmin.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa", huusi hän nauraen. "Mutta ei! Sitä paitsi en tiennyt, mitä se oikeastaan oli teidän puoleltanne. Voitte olla sangen satiirinen."

Koetin näyttää kuin voisin sitä todellakin, mutta jouduin hänen edessään hämilleni.

Hän antoi hansikoidun kätensä levätä hetkisen kädessäni. Vielä kotvan -- ja olisin langennut polvilleni hänen eteensä tai muuten tehnyt itseni seuran edessä naurettavaksi. Mutta hän huomasi sen hyvin.

"En halua, että lausutte minulle imarteluja", selitti hän. "Toivon, että tulemme ystäviksi, sillä vuosiin katsoen olen kyllin vanha sopiakseni äidiksenne." (Kastetodistuksen mukaan mahtoi hän, ohimennen mainiten, olla 32-vuotias, mutta näytti 26-vuotiaalta. Minä olin 23 ja, kuten pelkään, aivan mieletön ikäisekseni.)

"Mutta te tunnette maailmaa ja eroatte niin muista ihmisistä, joita tapaa. Seura on henkisesti tyhjä ja keinotekoinen -- eikö teistäkin? Ette aavista kuinka monta kertaa kaipaan päästä siitä erilleni -- oppia tuntemaan jonkun, joka minulle näyttäisi todellisen minäni -- joka minua ymmärtäisi. Te pistäydytte tuontuostakin luonani -- otan vastaan torstaisin --- ja pakinoitte kerallani -- eikö totta? Ja teidän täytyy minulle ilmaista kaikki nerokkaat ajatuksenne!"

Minun johtui mieleeni, että hän kentiesi heti paikalla tahtoi kuulla muutamia niistä, mutta ennenkuin ehdin päästä vauhtiin, tuli saapuville muuan henkisesti tyhjä seuraihminen, joka alkoi puhua illallisesta, ja rouva oli pakotettu häntä kuulemaan. Kun hän samalla katosi ihmisvilinään, katsoi hän yli olkansa minuun puoleksi juhlallisesti, puoleksi koomillisesti, jonka minä ymmärsin. Se merkitsi: "Surkuttele minua! Minun täytyy tämän matalan, pintapuolisen ihmisen sallia itseäni ikävystyttää." Ja minä tein sen, minä surkuttelin häntä.

Etsin häntä kaikista huoneista ennenkuin läksin; halusin häntä vakuuttaa myötätunnostani ja avustani. Mutta palvelijoilta sain tietää, että hän oli kohta lähtenyt tuon henkisesti tyhjän seuraihmisen mukana.

Neljätoista päivää myöhemmin kohtasin Regent Streetillä erään nuoren kirjallisen ystävän, ja söimme yhdessä aamiaista Monicolla.

"Eilen tapasin todella viehättävän rouvan", sanoi hän, "rouva Clifton Courtenayn, ihastuttavan naisen."

"Ah, tunnetteko hänet?" huudahdin. "Oi, olemme vanhoja ystäviä. Hän haluaa aina, että kävisin hänen luonansa. Minun täytyy tosiaankin kerran mennä sinne."

"Oi, en tiennyt lainkaan, että tekin hänet tunnette", vastasi hän. Tämä seikka näytti rouvan arvoa hänen silmissään hieman vähentävän. Mutta pian kohosi hänen innostuksensa uudelleen.

"Ihmeen älykäs rouva", jatkoi hän. "Pelkään kuitenkin, että hän hieman pettyi suhteeni." Hän sanoi tämän naurahtaen kuin olisi hänet tavattu valheesta kiinni. "Hän ei tahtonut uskoa, että olen todellakin herra Smith. Hän oli päättänyt kirjastani, että olen aivan vanha mies."

En voinut löytää ystäväni kirjasta mitään, joka viittaisi siihen, että ystäväni oli yli 18 vuoden. Tämä erehdys näytti minusta osottavan tarkan silmän puutetta, mutta ystävääni oli se ilmeisesti miellyttänyt.

"Olen vilpittömästi surkutellut", lisäsi hän, "että hän on sidottu tuohon hengettömään, keinotekoiseen seurapiiriin, jossa hän elää. En voi teille sanoa, puhui hän minulle, kuinka kaipaan kohdata jonkun, joka voisi minulle näyttää todellisen minäni -- joka minua ymmärtäisi. Menen torstaina hänen luoksensa."

Menin hänen kanssansa. Keskustelu ei ollut niin tuttavallista kuin olin toivonut, sillä likipitäen 80 ihmistä oli saapuvilla huoneessa, jossa oikeastaan olisi ollut paikkoja vain 8:lle; harhailtuani rajattoman surkeana ympärinsä muutaman kuuman tunnin -- nuoret nulikat tuntevat tuollaisessa seurapiirissä vain sen, joka hänet on tuonut mukanaan, mutta ovat kykenemättömiä saamaan häntä käsiinsä -- sain vihdoinkin tilaisuuden vaihtaa rouvan kera muutamia sanoja.

Hän tervehti minua hymyllä, jonka säteilyssä unhotin aikaisemman ikävystymiseni ja ihastuneesti puristaen hänen sormiaan pitelin niitä hetkisen kädessäni.

"Kuinka kaunista teiltä, että piditte lupauksenne", sanoi hän. "Tämä väki väsyttää minua hirveästi. Istukaa ja kertokaa minulle mitä olette tehnyt tällä välin."

Hän kuunteli sanojani kymmenisen minuuttia ja keskeytti minut sitte: "Ja teidän nerokas ystävänne -- jonka kera tulitte -- tapasin hänet viime viikolla lady Lennoxilla -- onko hän jälleen jotakin kirjottanut?"

Annoin hänelle haluamansa tiedot.

"Kertokaas minulle niistä!" sanoi hän. "Minulla on niin vähän aikaa lukemiseen, ja silloin luen vain kirjoja, jotka minua hyödyttävät." Ja hän heitti minulle kiitollisen katseen, joka oli kehottavampi kuin sanat. Kuvailin hänelle teosta, ja kun tahdoin olla oikeudellinen ystävääni kohtaan, toin esiin kohdat, joista ystäväni oli ylpeä, kuten tiesin.

Eräs kohta näytti rouvaa erittäin kiinnittävän. "Hyvän vaimon käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympäri, on pelastusvyö, joka miehen kohottaa taivaaseen."

"Kuinka kaunista!" jupisi hän. "Sanokaa se vielä kerran!"

Toistin sen, ja hän saneli sen perässäni. Silloin kävi meluava vanha rouvashenkilö hänen kimppuunsa ja minä ajelehdin erääseen nurkkaan, jossa turhaan koetin näyttää tyytyväiseltä.

Myöhemmin, kun oli aika sanoa jäähyväiset, etsin ystävääni ja tapasin hänet eräästä nurkasta rouvan kera juttelemasta. He keskustelivat uusimmasta murhasta jossakin laitakaupungilla. Eräs kovaa työtä tekevä käsityöläinen, joka kotinsa häviön tähden oli tullut mielipuoleksi, oli murhannut juopuneen vaimonsa.

"Ah!" sanoi rouva. "Mikä voima onkaan naisella, hän voi miehen vetää alas ja nostaa ylös! En koskaan lue tapauksesta, johon nainen on osallisena, muistamatta ihania sanojanne: hyvän vaimon käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympärille, on pelastusvyö, joka hänet kohottaa taivaaseen."

* * * * *

Mielipiteet hänen uskonnolliseen ja politilliseen kantaansa nähden olivat eroavat. Niinpä sanoi puritaanisen kirkon kirkkoherra: "Vakava, kristillinen rouva, herra, sitä vaatimatonta lajia, joka on ollut kirkkomme luoma. Olen ylpeä, että tunnen tämän rouvan, ja olen ylpeä ajatellessani, että halvat sanani ovat olleet vaatimatonna välikappaleena tempaamaan tämän todellisen naissydämen muotielämän kevytmielisyydestä ja kohottamaan hänen ajatuksensa korkeampiin asioihin -- hän on kirkon hyvä palvelija sanan parhaammassa merkityksessä."

Kalpea, ylimykselliseltä näyttävä nuori abbé sanoi sitävastoin kreivittärelle, tavanmukainen innostuksen loiste syvälle painuneissa silmissään: "Minulla on suuria toiveita rakkaaseen ystävättäreemme nähden. Hänen on vaikeaa tempautua aikansa ja rakkautensa kahleista; kaikki olemme heikkoja. Mutta hänen sydämensä taipuu kirkkoäitimme puoleen, kuten lapsen, joka on joutunut vieraihin ihmisiin, monien vuosien jälkeen halajaa painautua äidinsydäntä vasten. Olemme keskenämme puhelleet, ja minä -- juuri minä -- tulen kentiesi olemaan ääni, joka tämän kadotetun lampaan vie takaisin paimenen luo."

Ja sir Harry Bennett, suuri teosoofinen puhuja, arvosteli häntä kirjeessä eräälle ystävälleen: "Merkillisen lahjakas rouva ja ilmeisesti janoova totuutta. Rouva, joka kykenee elämäänsä itse määräämään. Rouva, joka ei pelkää ajattelemista ja järkeä, joka rakastaa viisautta. Olen kerran jos toisenkin pitkään keskustellut hänen kerallaan ja mielestäni ja kokemukseni mukaan hän omistaa tavattoman käsityskyvyn ja todistelut, joita hänelle olen esittänyt, ovat, siitä olen vakuutettu, kantaneet hyvän hedelmän. Mielestäni hänestä ennen pitkää tulee arvokas jäsen pieneen joukkoomme. Niin, voinpa, hänen luottamustaan pettämättä, melkein sanoa, että hänen kääntymistänsä pidän jo tapahtuneena asiana."

Översti Maxin puhui hänestä aina, kuten "valtion kauniista tukipylväästä."

"Niin meillä on vihollisia keskuudessamme", sanoi vielä ravakka vanha sotilas, "on jokaisen kunnon miehen -- ja kunnon naisen -- soveliasta liittyä yhteen isänmaan puolustamiseksi, ja kaikki kunnia, sanon minä, jaloille rouvashenkilöille, kuten rouva Clifton Courtenaylle, jotka luonnollisen julkisuudenarastelunsa jättävät syrjään ja sellaisena murrosaikana kuin tämä nykyinen, astuvat esiin vastustamaan epäjärjestyksen ja petollisuuden voimia, jotka nyt rehottavat suuressa vallassa."

"Mutta", huomautti eräs kuulijoista, "olen nuoren Jocelyn sanoista tullut siihen käsitykseen, että rouva Clifton Courtenaylla on jokseenkin pitkälle meneviä mielipiteitä sosialistisista ja politillisista kysymyksistä."

"Jocelyn!" vastasi översti halveksivasti. "Jopa jotakin! Pojan pitkä tukka ja ontto kaunopuheliaisuus on mahtanut lyhyessä ajassa tehdä tämän vaikutuksen. Mutta voin imarrella itseäni sillä, että olen vetänyt ristin Jocelyn tuumien ylitse. Oi, hitto soikoon, herra, rouva Courtenay on luvannut lähimpinä vuosina tulla esikköliiton bermendseyläisen haaraosaston kunniadaamiksi. Mitähän Jocely, tuo lurjus, siihen sanoo?"

Ja Jocely sanoi: "Tiedän, että nainen on heikko; surkuttelen häntä. Kun tulee aika -- ja se tulee pian -- jolloin nainen ei enää ole pelinukke, jota kuka tahansa aivoton mies saa langasta tanssittaa -- jolloin naista ei uhata seuraelämän salaoikeudella, jos hän uskaltaa noudattaa omaa vakaumustaan lähimmän miehisen sukulaisen vakaumuksen sijaan -- silloin vasta on paikallaan häntä arvostella. Minun asemassani ei kyllä sovi pettää luottamusta, jota kärsivä nainen minulle osottaa, mutta voitte sanoa hauskalle, vanhalle kivettymälle, översti Maximille: hän ja muut vanhat akat esikköliiton bermondseyläisessä haaraosastossa voivat valita rouva Clifton Courtenayn esimiehekseen ja parhaansa mukaan käyttää hyväkseen -- heillä on kuitenkin vain rouvan ulkonaisin verho puolellaan. Hänen sydämensä lyö yhteen tahtiin eteenpäin rientävän kansan kera; hänen sielunsa silmät tähystävät jännitettyinä tulevan huomenkoiton ihanuuteen."

Mielipiteet rouva Clifton Courtenaysta olivat siis sangen erilaisia. Mutta kaikki selittivät yksimielisesti, että hän oli viehättävä rouva.

Veltostunut Billy.

Elokuu läheni loppuaan. Hän ja minä näytimme olevan ainoat jälelle jääneet klubinjäsenet. Hän istui avoimen ikkunan edessä. "Times" lepäsi maassa hänen vierellään. Työnsin tuolini hieman lähemmäksi ja huomautin: "hyvää huomenta!"

Hän pidätti esille pyrkivän haukotuksensa ja vastasi: "Huomenta!" niellen e:n kuulumattomiin.

"Pelkään, että tulee oikein kuuma päivä", jatkoin.

"Niin minäkin", kuului vastaus; sitte käänsi hän päänsä pois ja sulki vienosti silmänsä.

Aavistin, ettei keskustelu ollut hänen mieleensä, mutta se sai minut vain yhä päättäväisemmin puhumaan. Minut valtasi halu häntä häiritä, murtaa häiritsemätön rauha, johon hänen olentonsa oli vajonnut ja juurtunut; kokosin voimani ja kävin käsiksi työhön.

"Huvittava lehti tuo Times", huomautin.

"Erittäin", vastasi hän, nostaen sen lattialta ja ojentaen minulle. "Tahdotteko lukea?"

Olin koettanut ääneni saada niin taisteluun vaativan iloiseksi kuin suinkin, jotta se -- kuten laskin -- häntä ärsyttäisi, mutta hän käyttäytyi yhä vain kuten mies, joka yksinkertaisesti on ikävystynyt. Taistelin kohteliaasti hänen kanssaan lehdestä, mutta hän väitti väsyneellä ilmeellä yhä, että oli lukenut sen lävitse. Kiitin ylen kohteliaasti. Kuulin hänen vihaavan liikaa kohteliaisuutta.

"Sanotaan, että Times'in johtavain kirjotusten lukeminen on oppitunti englantilaisessa kirjotustyylissä."

"Niin olen kuullut", vastasi hän välinpitämättömästi. "Minä puolestani en ota mitään oppitunteja."

Times kykeni, kuten saatoin huomata, minua vähän auttamaan. Sytytin paperossini ja huomautin, ettei hän metsästä. Hän myönsi tämän tosiasian. Näissä olosuhteissa olisi häntä kieltäminen rasittanut, mutta myöntämisen välttämättömyys kiihotti häntä.

"Minusta näyttää epäsuhtaiselta kahlata peninkulmittain loassa", sanoi hän, "seurana nelinen synkkiä miehiä mustassa puvussa, pari alakuloiselta näyttävää koiraa ja raskas pyssy, tappaakseen siivekkäitä 12 killingin 6 pencen edestä."

Nauroin ääneeni ja huusin: "Hyvä, hyvä -- sangen hyvä!" Hän oli sitä lajia miestä, joka naurun ääntä kuullessaan kovasti kauhistuu. Olin aikeissa taputtaa häntä olalle, mutta ajattelin, että se hänet mahdollisesti kokonaan karkottaisi pois.

Kysyin, ottiko hän osaa ajometsästykseen. Hän vastasi, että häntä väsytti puhua hevosista ja yhä vain hevosista 14 tuntia päivässä, ja sentähden hän oli luopunut ajometsästyksestä.

"Kalastatteko?"

"Minulla ei ollut koskaan kylliksi huvitusvoimaa", vastasi hän.

"Matkustatteko paljon?"

Hän oli ilmeisesti päättänyt taipua kohtaloonsa, sillä hän kääntyi alistuvan näköisenä minuun päin. Vanha hoitajani oli minua aina kuvaillut "väsyttävimmäksi" lapseksi kuin hän oli milloinkaan nähnyt. Minä mieluummin nimitän itseäni "kestäväksi."

"Harhailisin kyllä enemmän ympärinsä", vastasi hän, "jos voisin nähdä mitään erotusta paikan ja toisen välillä."

"Oletteko käyneet Keski-Afrikassa?" tiedustin.

"Parisen kertaa", vastasi hän. "Se muistuttaa minusta kovin puutarhoja."

"Kiinassa?"

"Sekotus karjatarha-aitauksesta ja Newyorkin syrjäkaduista", arvosteli hän.

"Pohjoisnavalla?" koetin kysyä, toivoen kolmannella kertaa onnistuvani.

"En ole koskaan päässyt vielä aivan perille", vastasi hän. "Kap Hakluytiin olen jo kerran päässyt."

"Minkä vaikutuksen se teki teihin?" kysyin.

"Ei mitään", vastasi hän.

Keskustelu kääntyi naisiin ja huijausseuroihin, koiriin, kirjallisuuteen ja sellaisiin asioihin. Huomasin hänellä olevan hyvät tiedot kaikesta ja hänen ikävystyneen kaikkeen.

"He olivat tavallisesti hauskempia", sanoi hän ensiksi mainituista, "kunnes he alkoivat ottaa itseään vakavalta kannalta. Nyt ovat he suorastaan typeriä." -- --

Minun oli syksyllä pakko seurustella pitempään veltostuneen Billyn kera, sillä sattumalta tapasimme toisemme yhden ja saman ihastuttavan emännän vieraina, ja minua alkoi hän enemmän miellyttää. Oli hyödyllistä olla hänen lähellään. Muotiasioissa saattoi aina huoletta jättäytyä hänen johdettavakseen. Tiedettiin, että hänen kaulahuivinsa, kauluksensa, sääryssukkansa, jolleivatkaan olleet kaikkein uusinta valmistetta, olivat aina virheettömät, ja seuraelämän polulla oli hän korvaamaton oppaana, filosofina ja ystävänä. Hän tiesi jokaisen, niin herran kuin naisenkin aikaisemman syntiluettelon. Hänellä oli selko jokaisen naisen menneisyydestä ja hän osasi tarkkanäköisesti aprikoida joka miehen tulevaisuutta. Hän tiesi sivulle, missä taloissa ei ollut ymmärtäväistä heitellä imarteluja ympärilleen, ja missä pöydissä olisi ollut taitamatonta puuttua politillisesta turmeluksesta puhumaan. Hän saattoi valmistamatta sanoa mikä tehdasleima oli minkin vaakunassa, ja muisti jokaisen viimeisinä viitenäkolmatta vuonna perustetun paroninarvon ostohinnan.

Mitä häneen itseensä tuli, olisi hän voinut kuningas Kaarlo II:sen kanssa sanoa, ettei ollut koskaan sanonut mitään hullua eikä koskaan tehnyt mitään viisasta. Hän halveksi tai oli halveksivinaan useimpia lähimäisiään, ja ne hänen lähimäisistään, joiden mielipide enimmän merkitsi, halveksivat häntä aivan peittelemättä.

Lyhyesti kuvaten saattoi häntä pitää jonakin Gaiety Gigerl'inä, iloisena velikultana, jolla on ryynejä päässään. Hän oli mainio seuramies päivällisen jälkeen, mutta aamupäivällä hänestä pysyttiin loitolla.

Niin tuumiskelin hänestä, kunnes hän eräänä päivänä rakastui tai sanoakseni sen Teddy Tidmarsh'in sanoilla, kunnes hän toimitti meille sen uutuuden, että "hassastui" Gerty Lovelliin.

"Siihen punatukkaiseen", selitti Teddy, erottaakseen tytön hänen sisaristaan, jotka äskettäin olivat valinneet kullankarvaisen värivivahduksen.

"Gerty Lovelliin!" huudahti kapteeni. "Oh, olenhan kuullut aina sanottavan, ettei Lovellin tytöillä yhteensä ole penniäkään."

"Vanha mies on aivan häviöllä, siitä olen varma", huomautti Teddy.

"Oh, jokin suuren sikalauman ympäröimä tai timantteja hikoileva setä on sukeltanut ilmoille Australiassa tai Amerikassa tai jossakin muualla", arveli kapteeni. "Ja Billy on ajoissa saanut siitä vainua. Billy tuntee asiansa."

Me olimme yhtä mieltä, että sellainen selitys oli välttämätön, vaikkakin kaikissa muissa suhteissa Gerty Lovell oli juuri se tyttö, jonka järki (jolta tosin ei aina sellaisissa asioissa neuvoa kysytä) itse olisi valinnut "veltostuneen Billyn" toveriksi.

Päivänvalo ei ollut kaikkein ystävällisin häntä kohtaan, mutta iltaseurassa, jossa valaistus oli hyvin sovitettu, oli hän minusta näyttänyt sangen neitseelliseltä. Parhaassakaan tapauksessa ei hän ollut kaunis, mutta huonoimmassakin oli hänessä hyvän kasvatuksen ja hienouden vivahdus, joka hänet suojeli unhotukselta; hän pukeutui mestarillisesti. Luonteeltaan oli hän seurapiirin eduskuvallisia naisia; aina viehättävä, yleensä vilpistelevä. Hän saattoi lörpötellä kirjallisuudesta, taiteesta, moralista, ihmisystävällisistä harrastuksista, filosofiasta ja politikasta -- milloin kustakin -- samalla vilkkaudella jokaisessa teepöydässä, jossa istui. Hänen hattunsa saattoi aina taata kaikkein viimeisimmiksi ja hänen mielipiteensä samansuuntaisiksi kuin henkilön, jonka kera hän puhui. Pieni rouva Bund, maalarin puoliso, aukaisi kerran, kun tuli puheeksi hänen luonteensa, kauniin suunsa ja sanoi: "Hän on nainen, jolle elämä ei voisi tarjota mitään suurempaa iloa kuin kutsumuksen jonkin herttuattaren luo päivälliselle ja joka ei voisi tuntea mistään suurempaa surua kuin huonosti sopivista vaatteista."

Silloin olisin sanonut, että tämä pikku kuvaus oli yhtä sattuva kuin julmakin, mutta arvelin, ettei kukaan meistä tunne toista perinpohjin.

Onnittelimme veltostunutta Billyä tai, jättääksemme hänen pilkkanimensä klubissa, kunnianarvoisaa William Becil Wychwood Stanley Drayton'ia, kun ensi kerran hänet kohtasimme. Tämä tapahtui sattumalta Savoyravintolan tarjoiluhuoneessa, ja luulen -- jollei sähkövalon värähdys minua pettänyt -- että hän punastui.

"Viehättävä tyttö", sanoin. "Olette onnellinen mies, Billy."

Tämä oli puhetapa, jota tällaisessa tilaisuudessa tavallisesti käytetään, ja se tuli suuhuni vaatimatta mitään valmistusta, mutta hän tarttui siihen kiinni ikäänkuin se olisi mikäkin vilpittömän ystävyyden helmi.

"Hän tulee teitä miellyttämään vieläkin paremmin, jahkahan hänet tunnette", sanoi hän. "Hän on niin erilainen kuin naiset, joita tavallisesti näkee. Käykää häntä katsomassa huomenna iltapäivällä; hän ilahtuu suuresti. Tulkaa neljän tienoilla; sanon hänelle, että hän odottaa teitä." --

Soitin ovikelloa kymmenen minuttia viiden jälkeen. Billy oli siellä. Tyttö tervehti hämmennyksestä hiljaa vavisten, joka oli omituista, mutta ei kovin epämiellyttävää. Hän huomautti, että tein ystävällisesti, kun tulin niin aikaisin. Jäin näin puoleksi tunniksi, mutta keskustelu laahautui raskaasti eteenpäin, ja muutamat kaikkein sukkelimmista huomautuksistani eivät herättäneet vähintäkään huomiota.

Noustuani sanomaan jäähyväisiä, sanoi Billy, että hänen täytyi myös lähteä ja tulisi hän minua saattamaan. Jos he olisivat olleet tavallinen rakastava pari, olisin jättänyt heille tilaisuuden sanoa jäähyväiset kahdenkesken; mutta arvoisaan William Dranton'iin ja vanhimpaan neiti Lovell'iin nähden pidin sellaisen menettelyn tarpeettomana; sentähden odotin, kunnes he olivat pudistaneet toistensa kättä ja menin hänen kanssansa portaista alas.

Mutta esisuojamassa huudahti Billy äkkiä: "Zeun nimessä! Minuutti vain", ja juoksi portaita ylös, kolme porrasta kerrallaan. Ilmeisesti löysi hän, mitä etsi, portaiden yläpäästä, sillä en kuullut salongin ovea avattavan. Sitte asteli arvoisa Billy vakavan, huolimattoman näköisenä jälleen alas luokseni.

"Olin unhottanut hansikkaani", selitti hän, tarttuen käsivarteeni. "Unhotan aina hansikkaani."

En maininnut, että olin nähnyt hänen ottavan ne hatustaan ja pistävän takkinsa takataskuun.

Klubissa näimme Billyä vähän lähimpinä kolmena kuukautena; mutta kapteeni, joka pöyhisteli sillä, että näytteli kyynikon osaa tupakkapakinoissaan -- tosin ei hänelle olisi ollut vahingoksi, jos hän sattumalta olisi näyttänyt alkuperäisyyttäkin -- oli sitä mieltä, että häiden jälkeen hän korvaa poissaolonsa ylihypäten. Kerran näin hämärissä olennon, joka muistutti Billyä, seurassaan toinen, joka olisi saattanut olla vanhin Lovellin neideistä; mutta paikka oli Botterean puisto -- joka ei ollut muodissa iltakävelyille -- ja molemmat olennot pitelivät toisiaan kädestä. Koko kuvassa oli jotakin, joka muistutti loppulukua lontoolaisen aikakauslehden romanissa -- ja minä otaksuin erehtyneeni.

Mutta eräänä iltana näin heidät Adephin aitiossa, syventyneenä tuntehikkaaseen melodraamaan. Liittäydyin heihin väliajalla ja tein pilaa kappaleesta, kuten Adelphiteatterissa on tapana, mutta neiti Lovell pyysi minua painokkaasti, etten turmelisi hänen huviaan ja Billy tahtoi oikein vakavasti punastuen käydä selittämään, oliko miehellä oikeutta käyttäytyä, kuten Will Terriss olisi käyttäytynyt juuri sitä naista kohtaan, jota rakasti. Jätin heidät ja palasin omaan seuraani, luullakseni kaikkien asianomaisten tyytyväisyydeksi.