Part 3
ANGELO. Vast'ikään laki tuntui tyrannilta, Ja veljes harha-askel sinust' oli Pikemmin leikkiä kuin rikosta.
ISABELLA. Anteeksi, armo! Jotain halatessa Puhumme toista, toista tarkoitamme. Asiaa, jota vihaan, puolustelen Sen eduksi, jot' ylen rakastan.
ANGELO. Olemme kaikki heikot.
ISABELLA. Kuolkoon veli, Jos hän vain yksin, eikä kukaan muu, Tuon heikkouden perintönään omaa.
ANGELO. Mut heikkopa on myöskin nainen.
ISABELLA. On, Kuin peili, johon katsoo; yhtä pian Se särkyy kuin se muotojakin mukaa. Voi naista! Taivas auttakoon! Ne miehet Heit' omaks edukseen vain häväisevät. Sanokaa kymmenesti heikoiks meitä: Olemme hennot niinkuin luontommekin Ja herkät petost' uskomaan.
ANGELO. Sen luulen: Tuo todistus sun sukupuolestasi -- Kun vahvempi ei mieskään lie kuin että Viasta särkyy -- se mua rohkaisee. Pidä sanas, ole mikä olet: nainen; Jos olet enempää, et ole mitään Mut jos se olet -- niinkuin ulkomuotos Sen selvään todistaa -- niin nyt se näytä Ja luonnon omaan pukuun pukeudu.
ISABELLA. Mull' yks on kieli vain: oi, hyvä herra, Puhukaa samaa kieltä mitä äsken.
ANGELO. Siis suoraa kieltä kuule: sua lemmin.
ISABELLA. Niin veljenikin lempi Juliaa, Ja siitä hän nyt kuolee, sanoitte.
ANGELO. Ei kuole, jos mua lemmit, Isabella.
ISABELLA. On hyveellänne oikeus, sen tiedän, Tekeytä huonommaksi kuin mit' on, Muit' urkkiakseen.
ANGELO. Usko kunniaani! Sanani ilmaisevat aikeeni.
ISABELLA. Se kunnia on uskottavaks kehno, Ja aie häijy! -- Teeskelyä kaikki! Tuon, Angelo, teen tietäväksi; varo! Julista heti veljelleni armo, Tai täyttä kurkkuani julki huudan, Mik' olet mies!
ANGELO. Ken uskoo Isabellaa? Nimeni puhdas, hurskas elämäni, Valta-asemani, vastatodisteeni Niin ovat kannettasi painavammat, Ett' omiin sanoihisi tukahdut Ja parjaukselle löyhkäät. Alun tein, Ja himoni nyt päästän valtoihinsa: Rajulle halulleni antaudu! Pois kainous ja turha punastus, Jok' empii, vaikka palaa! Veljes osta Minulle antamalla ruumiis uhriks, Hän muuten ei vain kuolemalla kuole, Vaan pitkiin kuolon kidutuksiin hänet Tylyytes saattaa. Vastaa huomenna, Tai, kautta kiihkon, joka minut valtaa, Rupean julmaks hälle! Kyllin siitä: Mun kiellolleni ei sun väittees riitä.
ISABELLA. Kenelle valittaisin? Tuon jos kerron, Niin ken mua uskoo? Tekopyhä suu, Samalla kielellä se yhtä samaa Ylistää sekä sadattaa, ja käskee Lain kumarrella mielijohteitaan, Ja oikean ja väärän vääntää, miten Vain himo vaatii! Claudion luo nyt menen. Jos kohta veren vietokseen hän sortui, Se kunto häness' asuu, että hän, Vaikk' oisi hällä sata päätä panna Sadalle veripölkylle, ne ennen Hän uhraisi, kuin sisarensa ruumiin Noin inhan saastan tahrattavaks sois. Siis kuole, veli! Siskos puhtaaks jää; Siveys kalliimp' on kuin veljen pää. Hänelle kerron pyyteet Angelon; Niin tyyneen menköön haudan lepohon.
(Menee.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone vankilassa.
(Herttua, munkiksi puettuna, Claudio ja vanginvartija tulevat.)
HERTTUA. Siis armoa sa toivot Angelolta?
CLAUDIO. Ei muuta lääkett' ole kurjalla Kuin toivo yksin. Elämää toivon, kuoloon olen valmis.
HERTTUA. Vain kuolemata mieti; suloisempaa On silloin kuolema ja elämä. Näin sano elämälle: sinut jos Ma menetän, sen menetän ma, johon Vain houkka kiintyy; henkäys sa olet Ja altis joka ilman vaihtelulle, Jok' alinomaa uhkaa tuota majaa, Miss' asustat. Vain kuolon olet narri: Paeta sitä yrität, mut aina Sen syliin lennät. Jalo sin' et ole: Kaikk' ilot, joita nautitset, ne alhaist' On syntyperää. Miehuutt' olet vailla: Sa pelkäät kurjan madon halkopäistä, Laheaa kieltä. Paras lepos uni; Sit' ikävöit, mut pelkäät kuolemaa, Jok' unta sekin on. Et omas ole, Vaan monta tuhatt' eri hiukett' olet, Tomua kaikki. Onni sulta puuttuu: Mit' ei sull' ole, sitä aina pyydät. Ja hyljit, mitä on. Et ole vakaa: Sävysi kumman-oikukkaana vaihtuu Kuun mukaan. Rikas olet, mutta köyhä: Kuin aasi, kultaharkot selässään, Vain päivän kannat aarretaakkaas', sitten Sen kuolo purkaa. Ystävää ei sulla: Veresi, joka isäkseen sua sanoo, Tuo lanteittesi oma sikiö, Kiroilee, kun ei spitaali ja leini Ja halvaus pikemmin sua lopeta. Ei nuoruutt' eikä vanhuutt' ole sulla, Vain lyhyt ettone, miss uneksit Sa kumpaakin; sill' elähtynyt kaikki Sun kukkea on nuoruutes ja kerjää Rujolta vanhuudelta armopalaa; Ja jos sa vanhenet ja rikastut, Sult' into, hehku, tarmo, kauneus puuttuu, Hyvyyttäs nauttiakses. Mitä on siis Tuo elon nimellinen? Siinä piilee Tuhannet kuolemat; ja kuitenkin Pelätään kuolemata, joka kaikki Tasoittaa ristiriidat.
CLAUDIO. Kiitos, isä! Näen, että elon ha'uss etsinkin Vain kuolemaa, ja kuolemaa kun etsin, Tapaankin elämän. Se tulkoon siis!
ISABELLA (ulkoa). Avatkaa! Armo teille, rauha!
VANGINVARTIJA. Ken se? Sisähän! Toivotukseen: tervetullut.
HERTTUA. Palajan pian luokses, poikani.
CLAUDIO. Suur' kiitos, kunnioitettava isä! --
(Isabella tulee sisään.)
ISABELLA. Sanoisin pari sanaa Claudiolle.
VANGINVARTIJA. Halusta suotu -- Herra, -- sisarenne.
HERTTUA (hiljaa vanginvartijalle). Sananen teille!
VANGINVARTIJA. Vaikka kuinka monta.
HERTTUA. Lymyhyn viekää, mihin kuulen kaikki.
(Herttua ja vanginvartija poistuvat.)
CLAUDIO. No, sisko, minkä lohdun sinä tuot?
ISABELLA. Vain hyvän, hyvän, niinkuin aina lohtu. Lord Angeloll' on taivaass' asioita, Sinua lentolähetikseen aikoo, Ett' iäks sinne jäisit airueksi. Siis viipymättä hanki matkalle, Jo huomenissa.
CLAUDIO. Eikö apua?
ISABELLA. Ei, paitse pään jos päästimeksi tahdot Sydämmen halkaista.
CLAUDIO. Siis jokin apu?
ISABELLA. Niin, veikko, eloon sinä jäädä voit. Lord Angelon on armo pirullista; Jos siihen turvaat, henkes saat, mut iäks Sun kahlehtii se.
CLAUDIO. Ikityrmäkö?
ISABELLA. Niin, oikein: ikityrmä, pakkotila; Se, vaikk' ois maailma sulle avoinna, Sun paikkaas sitoo kiinni.
CLAUDIO. Millä tapaa?
ISABELLA. Niin, sillä tapaa, että, jos sä suostut, Se koloo rungostasi kunnian Ja paljaaks sinut jättää.
CLAUDIO. Sano, mikä?
ISABELLA. Sun tähtes, veljyt, vapisen, ja pelkään Ett' elon raihnaan tahdot pidentää Ja viiden, kuuden talven tähden uhraat Ikuisen maineen. Uskallatko kuolla? Vain mielikuvitust' on kuolon tuska; Pahainen toukka, jota jalkas polkee, Se tuntee ruumiin vaivaa yhtä suurta Kuin jätti kuollessaan.
CLAUDIO. Mua miksi solvaat? Vai luulet, että mulle lujuutt' antaa Voi hento kukka?[5] Kuolla jos mun täytyy, Pimeyttä tervehdin kuin morsianta Ja suljen syliini.
ISABELLA. Nyt puhui Claudio; Isäni haudasta se oli ääni. Niin, kuolla täytyy sun; oot liian jalo Halpuudell' ostaaksesi henkesi. Tuo tekojumalinen tuomari -- Jonk' ylhä katsanto ja määräsanat Nujertaa nuoruuden, sen ilveet herpaa Kuin haukka kyyhkyn -- onkin perkele: Sisästään lika ammenna, niin kuilun Näet hornansyvän.
CLAUDIO. Pyhä Angeloko?
ISABELLA. Oi, hornan kavalaa on koristusta Pukea kirotuimmat ilkiöt Pyhyyden pukuun. Aatteleppa, Claudio, Jos hälle neitsyyteni myyn, niin olet Sa vapaa.
CLAUDIO. Hyvä taivas! Mahdotonta!
ISABELLA. Tää inha rikos tuottais sulle luvan Edelleen rikkoa. Tän' yönä tulee Mun tehdä se, jot' inhon mainita, Sa muuten kuolet huomenna.
CLAUDIO. Oi, älä!
ISABELLA. Jos muut' ei vaadittais kuin elämäni, Vapautes eestä pois sen heittäisin Kuin neulan.
CLAUDIO. Kiitos, kallis Isabella!
ISABELLA. Siis valmis huomenn' ole kuolemaan!
CLAUDIO. Kyll' olen. Himojako hänessäkin, Noin lakia kun polkee, jota itse Teroittaa tahtoo? Syntiä ei tää siis, Tai kuoleman se synneistä on pienin.
ISABELLA. Niin mikä pienin?
CLAUDIO. Jos tää on tuomittava, kuinka hän, Tuo viisas mies, vois hetken nautinnoista Ikuiseen vaivaan mennä? -- Isabella!
ISABELLA. Niin, mitä, veli?
CLAUDIO. Kauheaa on kuolla.
ISABELLA. Ja inhottavaa häväistynä elää.
CLAUDIO. Niin, mutta kuolla, mennä tiesi minne, Vilussa maassa maata, mädätä; Eloisa, lämmin tunne turtuneena Maamöhkäleeksi; ilonrikas henki Palavass' aallokossa uivana Tai kaameiss' ikijäissä värjyvänä; Kahleissa näkymättömien tuulten Ja ainaisessa vauhdiss ajelehtaa Maapallon kiitäväisen ympäri, Tai pahempaakin kärsiä kuin pahin, Mit' ohjaton voi mieli kuvitella Ulinaa, parkua! -- Oi kauheutta! Tukalin, kurjin maallis-elämä, Mink' ikä, puute, vaiva, vankeus Voi meille määrätä, se paratiisi Sen rinnall' on, mik' uhkaa kuolemassa.
ISABELLA. Ah!
CLAUDIO. Rakas sisko, anna minun elää! Jos minkä synnin veljes hyväks teet, Sen vian niin voi luonto puhtaaks pestä, Ett' tulee siitä hyve.
ISABELLA. Peto sinä! Pelokas raukka, kunniaton kurja! Mun syntinikö sulle onnen tuo? Sisaren häpeällä henkens' ostaa, Se eikö sukurutsaa? Varjelkoon, Ett' isälleni uskoton ol' äiti! Ei muuten hänest' olis voinut siitä Noin kierää villivesaa. Sua vieron. Katoa! Kuole! Vaikka polvistuksin Ma voisin kohtas muuttaa, sit' en tee. Tuhannen rukoust' uhraan kuolemalles, Mut pelastuksekses en sanaakaan.
CLAUDIO. Oi, kuule, Isabella!
ISABELLA. Hyi, hyi, hyi! Ei syntis sattumaa, vaan ammattia. Näin armosta vain tulis parittaja. Sun paras heti kuolla.
(Menemäisillään.)
CLAUDIO. Kuule, sisko!
(Herttua palaa.)
HERTTUA. Sallitteko pari sanaa, nuori sisar, vain pari sanaa?
ISABELLA. Mitä haluatte?
HERTTUA. Jos aikanne myöntäisi, niin tahtoisin mielelläni hiukan puhella kanssanne; pyyntöni tyydyttäminen olisi sitä paitsi teille hyödyksi.
ISABELLA. Minulla ei ole aikaa liikenemään; viipymiseni täällä on muille toimilleni haitaksi; mutta hetkisen voin teitä palvella.
HERTTUA (syrjään Claudiolle). Poikani, olen kuullut, mitä on tapahtunut teidän ja sisarenne välillä. Angelolla ei ole koskaan ollut aikomusta häntä vietellä; on vain tahtonut koetella hänen siveyttään, tarkistaakseen omaa arveluaan ihmisluonteesta. Sisarenne, tuntien tosikunnian vaatimukset, antoi hänelle kieltävän vastauksen; jonka hän suurimmalla ilolla kuuli. Olen Angelon rippi-isä, ja tiedän tämän todeksi. Valmistukaa siis kuolemaan: älkää mieltänne imarrelko petollisilla toiveilla; huomenna täytyy teidän kuolla. Langetkaa polvillenne ja valmistakaa itsenne.
CLAUDIO. Suokaa minun pyytää sisareltani anteeksi. Olen jo niin haluton elämään, että vain rukoilen siitä päästä.
HERTTUA. Pysykää siinä. Hyvästi! (Claudio menee) (Vanginvartija palaa.) Vartija, kuulkaa!
VANGINVARTIJA. Mitä tahdotte, isä?
HERTTUA. Että menette samaa tietä kuin tulitte. Jättäkää minut kahdenkesken tämän tytön kanssa: mielenlaatuni ja pukuni takaavat, että hänellä ei ole seurastani mitään pelättävää.
VANGINVARTIJA. Niinkuin suvaitsette!
(Menee.)
HERTTUA. Sama käsi, joka loi teidät kauniiksi, loi teidät myöskin hyväksi. Hyvyys, jolle kauneus pysyy halpana, ei salli kauneuden kauan pysyä hyvänä; mutta siveys, joka on kasvojenne sieluna, on teidät aina säilyttävä kauniina. Hyökkäys, jonka Angelo teki teitä vastaan, on onnen sattumalta tullut tietooni; ja jos ei inhimillinen heikkous tarjoisi esikuvia hänen kompastukselleen, niin Angelota kummastelisin. Mitenkä aiotte tyydyttää tuota vallanpitäjää ja pelastaa veljenne?
ISABELLA. Menen heti ilmoittamaan hänelle päätökseni: parempi, että minulta veli lain mukaan kuolee, kuin että minulle laittomasti syntyy poika. Mutta voi, kuinka suuresti tuo hyvä herttua on Angelon suhteen pettynyt! Jos hän milloinkaan palaa ja minä saan häntä puhutella, niin joko turhaan avaan suuni taikka paljastan tuon miehen hallituksen.
HERTTUA. Se ei olisi hullumpaa. Mutta, asian näin ollen, hän vastaa syytökseenne, että tahtoi teitä vain koetella. -- Siis kallistakaa korvanne minun neuvoilleni; halulleni tehdä hyvää on tarjona keino. Uskottelen itselleni, että te kaikella kunnialla voitte eräälle loukatulle nais-raukalle tehdä ansiokkaan hyväntyön pelastaa veljenne ankaran lain kourista, säilyttää oman hurskaan sielunne tahrattomana, ja suuresti ilahduttaa poissa olevaa herttuata, jos hän, kenties, vielä palaisi ja saisi tästä tiedon.
ISABELLA. Haluan lisää kuulla. Minulla on luontoa kaikkeen, mikä ei tunnu luonnolleni likaiselta.
HERTTUA. Siveys on rohkea, ja hyvyys aina peloton. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Marianasta, Fredrikin sisaresta, tuon uljaan soturin, joka hukkui merillä?
ISABELLA. Olen kuullut tuosta naisesta, ja aina pelkkää hyvää.
HERTTUA. Hänet oli tuon Angelon määrä naida; oli jo juhlallisesti hänet kihlannut, ja hääpäivä oli jo määrätty. Mutta kihlajaisten ja häiden välillä joutui tytön veli Fredrik haaksirikkoon ja hänen kanssaan sisaren myötäjäiset meren syvyyteen. Ajatelkaa, mikä kova isku tuolle tyttö-raukalle! Siinä hän menetti jalon ja kuulun veljen, joka aina oli osoittanut hänelle mitä hellintä ja veljellisintä rakkautta; veljen kanssa perintöosansa ja onnensa vivun, myötäjäisensä; molempien kanssa kihlatun ylkänsä, tuon niin vakavannäköisen Angelon.
ISABELLA. Onko mahdollista? Niinkö Angelo hänet jätti?
HERTTUA. Jätti hänet kyynelten valtaan, eikä yhtäkään niistä lohdutuksellaan kuivannut; petti peräti pyhät lupauksensa sillä tekosyyllä, että oli muka häpeällisiä hänessä havainnut; sanalla sanoen: jätti hänet kurjuuteensa, jota hän vieläkin tämän miehen tähden kärsii; ja mies on kova kuin kallio, jota raukan kyyneleet kastelevat, vaan eivät pehmitä.
ISABELLA. Minkä hyväntyön tekisikään kuolema, jos ottaisi tyttö-raukan pois maailmasta! Kuinka halpa tämä elämä, kun antaa semmoisen miehen elää! -- Mutta miten häntä tästä voisi auttaa?
HERTTUA. Tässä on haava, jonka te voitte helposti ehjäksi tehdä, ja jos siihen parannuskeinoon ryhdytte, niin ei ainoastaan pelastu veljenne, vaan säilytte itsekin häpeältä.
ISABELLA. Sanokaa, miten, arvoisa isä.
HERTTUA. Tuossa tytössä, josta puhuin, kytee yhä vielä ensimmäinen rakkaus; Angelon kohtuuton armottomuus, jonka oikeastaan olisi pitänyt tukehuttaa hänen lempensä, on, niinkuin haitta virrassa, vain tehnyt sen kiivaammaksi ja hillittömämmäksi. Menkää Angelon luo; vastatkaa hänen pyyntöönsä alttiilla myöntyväisyydellä; taipukaa pääasiassa hänen vaatimuksiinsa, tehkää vain seuraavat ehdot: ensiksi, että pääsette kauan viipymästä hänen luonaan; sitten, että aikaan nähden pitää vallita täysi pimeys ja hiljaisuus, ja vihdoin, että paikka vastaa säädyllisyyttä. Jos hän tähän myöntyy, niin menee kaikki itsestään. Kehoitamme tuota loukattua tyttöä teidän sijaisenanne täyttämään paikkanne. Jos sitten yhtymyksen seuraukset tulevat näkyviin, niin se pakottanee miestä antamaan tytölle hyvitystä, ja näin on veljenne pelastettu, kunnianne tahraton, Mariana-raukka turvattu ja rietas vallanpitäjä paljastettu. Minä tyttöä puhuttelen ja valmistan häntä tähän. Jos tämän hyvin toimitatte, niinkuin voitte, niin kaksinkertainen hyvätyö suojelee petosta moitteilta. Mitä tästä arvelette?
ISABELLA. Jo pelkkä ajatuskin minua rauhoittaa, ja toivon, että tulos tulee mitä suotuisin.
HERTTUA. Paljo riippuu teidän menettelystänne. Rientäkää paikalla Angelon luo. Jos hän täksi yöksi pyytää teitä luokseen, niin luvatkaa. Minä menen nyt heti Sanct Lukakseen; siellä, yksinäisessä majassa, asuu hyljätty Mariana; sieltä minut löydätte; sopikaa Angelon kanssa, jotta asia pian suoriutuu.
ISABELLA. Kiitän teitä tästä lohdustanne. Hyvästi, arvoisa isä!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Katu vankilan edustalla.
(Herttua, valepuvussa, Kyynärpää, Pompejus ja oikeudenpalvelijoita tulee.)
KYYNÄRPÄÄ. Totta tosiaan, jos ei tähän keksitä apua, vaan meidän täytyy myydä ja ostaa miehiä ja naisia kuin elukoita, niin pian saa koko maailma juoda punaista ja valkoista bastardia.[6]
HERTTUA. Taivaan tähden! Mitä hullutusta tämä?
POMPEJUS. Nyt on maailman ilojen loppu, kun kahdesta korkurista[7] iloisin on tullut puille paljaille, ja kehnoin on lain toimesta saanut lämpimäkseen turkin, oikeinpa ketun- ja lampaannahkalla sisustetun, osoitteeksi että viekkaus, viattomuutta kalliimpana, on paras kaunistus.
KYYNÄRPÄÄ. Tule tiehesi, ystävä. -- Jumala teitä siunatkoon, hyvä isä veli!
HERTTUA. Niinikään teitä, hyvä veli isä. Mitä on tuo mies teitä vastaan rikkonut?
KYYNÄRPÄÄ. Lakia vastaan hän on rikkonut, herra ja sitä paitse pidämme häntä varkaana, sillä löysimme häneltä vallan kummallisen tiirikan jonka olemme lähettäneet hallitsijalle.
HERTTUA. Hyi! Parittaja! Halpa parittaja! Se synti, jota välität, se sulla On elantona. Aattele, kuink' inhaa Sälyttää selkäänsä ja vatsaans ahtaa Mokomaa likaa! Sano itsellesi Tuost' eläimellisestä yhdynnästä Ma elän, syön ja juon ja pukeudun. Elämäks sanotko sa elämää, Jonk' aihe löyhkää noin? Tee parannus.
POMPEJUS. Tosin se tavallaan löyhkää, hyvä herra; mutta kuitenkin voisin näyttää, hyvä herra, --
HERTTUA. Jos pirun syntinäytteitä ne ovat, Niin näyttäyt hänen omakseen. Pois tyrmään! Kuria sekä nuhdetta on tarvis, Ei muuten moinen raaka peto taltu.
KYYNÄRPÄÄ. Hän on vietävä hallitsijan eteen; hän on häntä varoittanut. Hallitsija ei voi kärsiä värttimiehiä. Jos hän on sen-sorttinen, ja tulee hänen eteensä, niin olisi hänen parempi olla peninkulman päässä.
HERTTUA. Jos kaikki, niinkuin moni tekeytyykin, Ois syystä puhtaat, puhdas itse syykin!
KYYNÄRPÄÄ. Hänen kaulansa tulee pian olemaan niinkuin teidän uumanne: narulla vyötettynä.
POMPEJUS. Vainuan pelastusta: tuosta saan takausmiehen. -- Tässä tulee ylimys, yksi ystäviäni.
(Lucio tulee.)
LUCIO. Mitä kuuluu, jalo Pompejus? Mitä, Caesarinko vaununvaljaissa? Viedäänkö sinua voittosaatossa? Mitä, eikö sulia ole niitä Pygmalionin kuvia,[8] vastaleivottuja vaimoja, jotka pistäisivät kätensä toisen taskuun ja vetäisivät sen sieltä nyrkkinä pois? Mitä vastaat, hä? Mitä sanot tästä melodiasta, maneerista ja metodista? Onko vastauksesi hukkunut viime sateeseen? Häh? Mitä sanot, senkin katukulkuri? Onko maailma entisellään, mies? Millaista on nyt sen meno? Synkkääkö ja vähäpuheista, vai mitä? Minkäkurista?
HERTTUA. Aina yhtä ja samaa! Yhä vain pahempaa!
LUCIO. Kuinka voi se herttainen herkkuni, sinun emäntäsi? Ainako liike kannattaa? Mitä?
POMPEJUS. Totta puhuen, hän on tehnyt lopun lihoistaan ja on nyt itse nälkäkopissa.
LUCIO. Varsin hyvä, ihan oikein, niin pitää ollakin: ensin liikkeessä, sitten nälällä, semmoinen se on maailman meno, ja niin pitää olla. Tyrmäänkö menossa, Pompejus?
POMPEJUS. Niin kyllä, niin, hyvä herra.
LUCIO. Se ei ole niinkään hullusti, Pompejus. Onnea matkaan! Mene ja sano, että minä lähetin. Velastako, Pompejus, vai mitä?
KYYNÄRPÄÄ. Parituksesta, parituksesta.
LUCIO. Hyvä! Viekää sitten vankeuteen! Jos vankeus on parittajan palkka, niin tapahtuu hänelle oikeus. Parittaja hän on kieltämättä, oikein hamasta vanhuudesta: parittajana syntynyt. Hyvästi, hyvä Pompejus! Terveisiä vankityrmään, Pompejus! Sinusta tulee nyt varmaankin hyvä huoneenhaltija, Pompejus, sillä nyt saat pysyä huoneessa.
POMPEJUS. Toivon, teidän ylhäisyytenne, että menette takaukseen minun edestäni.
LUCIO. En, toden totta, sitä en tee, Pompejus; se ei ole nyt muodissa. Aion pyytää, että vielä pidentävät vankeusaikaasi; jos siitä malttisi menetät, niin osoitat vain, että olet tanakka mies. Hyvästi, kelpo Pompejus' -- Jumal' antakoon hyvää iltaa, isä!
HERTTUA. Jumal' antakoon!
LUCIO. Vieläkö Riitta punaa poskiansa, Pompejus? Häh?
KYYNÄRPÄÄ. Pois matkaan! Tulkaa nyt!
POMPEJUS. Te sitten ette mene takaukseen edestäni?
LUCIO. En sitten, enkä nyt. -- Mitä uutta maailmalta, isä? Mitä uutta?
KYYNÄRPÄÄ. Pois matkaan! Tulkaa nyt!
LUCIO. Pois koirankoppiin, Pompejus![9] Pois!
(Kyynärpää, Pompejus ja oikeudenpalvelijat menevät.)
Mitä uusia tiedätte herttuasta, isä?
HERTTUA. Minä en tiedä mitään; tiedättekö te jotakin?
LUCIO. Toiset sanovat, että hän on Venäjän keisarin luona; toiset, että Roomassa; mutta missä te luulette hänen olevan?
HERTTUA. En tiedä, missä on; mutta missä olkoonkin, niin hyvää hänelle toivon.
LUCIO. Hupsu ja eriskummainen päähänpisto pujahtaa salaa pois valtakunnasta ja ruveta kerjäämään, johon ei ole kerrassaan luotu. Lord Angelo herttuoi kuitenkin hyvin hänen poissa ollessaan ja ahdistaa kovasti rikoksia.
HERTTUA. Siinä hän tekee oikein.
LUCIO. Vähän suurempi suopeus irstaisuutta kohtaan ei haittaisi; hän on siinä asiassa vähän liiaksi kärrykäs, isä.
HERTTUA. Se on liian yleinen pahe, ja siihen auttaa vain ankaruus.
LUCIO. Niin, totta kyllä, se pahe on suurta sukua ja laajaa heimoa, mutta mahdotonta on sitä kokonaan hävittää, isä, silloin pitäisi kieltää syöminen ja juominenkin. Sanotaan, että tämä Angelo ei ole syntynyt sitä oikeata luonnontietä miehestä ja vaimosta. Onko totta? Mitä luulette?
HERTTUA. Miten hän sitten olisi syntynyt?
LUCIO. Toiset sanovat, että hän on jonkun vedenneidon kutua; toiset taas, että hän on kahden kapaturskan sikiö. Mutta varma on, että, kun hän heittää vettään, virtsa heti hyytyy jääksi; että se on totta, sen tiedän minä, ja että hän on kyvytön pelinukke, siitä ei ole epäilystäkään.
HERTTUA. Olette leikkisä ja hieman julkisanainen.
LUCIO. Mitä hittoa, eikö ole sydämmetöntä vallattoman housunlämsän takia viedä mieheltä henki? Olisiko herttua, joka nyt on poissa, koskaan tuommoista tehnyt? Ennenkuin hän olisi miestä hirtättänyt sadan äpärän takia, ennen hän olisi maksanut tuhannen ruokarahat. Hän ei ollut mikään kuortaja, kyllä hän ruokansa otti, ja siitä hän oppi armeliaaksi.
HERTTUA. En ole koskaan kuullut poissa olevaa herttuaa syytettävän nais-urooksi; hänellä ei ollut semmoiseen halua.
LUCIO. Oi, hyvä isä, siinä erehdytte.
HERTTUA. Mahdotonta!
LUCIO. Mitä? Eikö herttua? Kyllä vain! Entä tuo viisikymmenvuotias kerjäläisvaimo, jonka almulippaaseen hän aina tapasi pistää kultarahan? Herttualla oli kyllä ne metkunsa; ja hän joskus ryyppäilikin, uskokaa pois.
HERTTUA. Teette, totta totisesti, hänelle vääryyttä.
LUCIO. Isä, minä olin hänen uskottunsa. Aika velikulta se herttua oli; ja luulen tietäväni syynkin hänen lähtöönsä.
HERTTUA. Saanko tietää sen syyn?
LUCIO. Ette, -- suokaa anteeksi, se on salaisuus, ja on pidettävä hampaitten takana. Mutta sen verran voin teille kuitenkin ilmaista: -- suurin osa alamaisia piti herttuaa viisaana miehenä.
HERTTUA. Viisaana? Tietysti hän se olikin.
LUCIO. Sangen pintapuolinen, taitamaton ja mitätön mies.
HERTTUA. Tämän te sanotte joko kateudesta tai tyhmyydestä tai erehdyksestä. Koko hänen elämänsä juoksu ja, se tapa, millä hän on valtion laivaa ohjannut, voisi, jos vakuutta tarvittaisiin, antaa hänestä paremman todistuksen. Jos katsotaan vain sitä, mitä hän on aikaan saanut, niin täytyy kateimmankin myöntää, että hän on oppinut, valtiomies ja soturi. Siis puhutte älyttömästi, taikka on älynne, jos sitä teissä on, suuresti ilkeytenne pimittämä.
LUCIO. Hyvä herra, minä tunnen hänet ja rakastan häntä.
HERTTUA. Rakkaus puhuu paremmalla tiedolla ja tieto suuremmalla rakkaudella.
LUCIO. Niin, herraseni, tiedän mitä tiedän.
HERTTUA. Sitä tuskin uskon, koska ette tiedä mitä puhutte. Mutta jos herttua joskus palaa -- niinkuin kaikki hartaasti soisimme -- niin pyytäisin, että suvaitsisitte vastata hänelle sanoistanne: jos puheenne on todenperäistä, niin on teillä myös rohkeutta sitä puolustaa. Minun on velvollisuus siihen teitä vaatia; siis olkaa hyvä, sanokaa, mikä on nimenne.
LUCIO. Nimeni on Lucio, hyvä herra; herttua hyvin minut tuntee.
HERTTUA. Hän on paremmin teidät tunteva, jos elän minä siksi, että voin antaa hänelle tietoa teistä.
LUCIO. Minä en teitä pelkää.
HERTTUA. Oo, toivotte, ettei herttua enää palaisi, tai pidätte minua liian viattomana vastustajana. Ja itse asiassa en voikaan teitä suuresti vahingoittaa; te kyllä vannotte, ettette ole koskaan tätä sanonut.
LUCIO. En, ennen menen vaikka hirteen; erehdyt, isä, minun suhteeni. Mutta ei sen enempää tästä. Voitko sanoa, tuleeko Claudion huomenna kuolla vai eikö?
HERTTUA. Miksi hänen tulisi kuolla?