Part 9

Vanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen itkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.

Hänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet ovat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.

Se isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin läheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden kanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja heinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä vietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan. Sentähden kiroo hän kaikkia.

Johtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän mainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka hoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut itselleen huoneen asuntolan "paremmalla puolella" siitäkin syystä, että hän pelkäsi "toiselta puolelta" vievänsä jotain vahingollista tyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi -- kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä kaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta edes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä kunnes lahosi.

-- Niin, niin, jatkoi johtaja, -- ja hautajaisiinkin meni suuret summat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla ja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla. Meneehän ne rahat sellaiseen.

Minä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä tavata muita.

Yksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.

Tahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista maalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut minulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä vuoristokylässä, jossa hän itse asuu.

Vuoristossa.

Olemme perillä, Leo ja minä. En voi sanoa millaisin tuntein katselen näitä seutuja, joissa olen löytänyt lepo- ja turvapaikan. Nyt vasta tunnen, kuinka pohjattomasti olen kärsinyt ja kuinka sairauteen saakka uupunut sieluni on. Mutta samalla tunnen, että täällä lääkitsevän, suurpiirteisen luonnon helmassa voin sekä virkistyä että tehdä työtä.

Jo tämä ensimmäinen päivä on ollut juhlaa. Läksimme eilen junalla tänne vuoristoon, olimme yötä eräässä kylässä rautatieverkon risteyspaikalla ja jatkoimme varhain postivaunussa.

Leo oli tietysti haltioissaan hevosella ajosta. Ja hänen ilonsa oli sydämelleni suloista makeutta. Nautin itsekin. Tämä vuoriseutu on verrattoman ihanaa. Mahtavat vuorenharjanteet lumipeitteisine latvoineen muodostavat taustan. Keskustassa juosta vilistää viheriälaineinen vuorivirta. Se huuhtelee meheväkasvuisia niittyjä ja somia kukkasrantoja. Niityillä maleksii kaunis karja, jonka kellojen kalkatus säestää kohisevan virran iloista laulua.

Joki kohisee aivan nykyisen asuntommekin läheisyydessä. Olin jo tänään sen rannalla pesemässä vähän vaatteita Leolle. Poika istui onnellisena vieressäni ja kasteli nauraen varpaitaan kylmässä vedessä. Sitten paistatti hän päivää ja poimi kukkia nurmikolla minun parsiessani hänen sukkiaan. Läheisen talon aidanseipäällä kiekui komea kukko. Pienet, pehmeävillaiset karitsat hyppelivät aitauksen sisäpuolella.

Kaikessa oli ihanaa, voimia antavaa maalaistuntua ja sitäpaitsi Leolle ehtymätöntä iloa.

Illemmalla, kun kellot helähtivät soimaan läheisessä pikku kirkossa, läksin sinne Leon kanssa. Sain vastustamattoman halun mennä tuonne maalaiskirkkoon siellä päättääkseni tämän ensimmäisen pyhäisen lepopäiväni.

Eräässä pienessä syrjäkappelissa paloi kynttilöitä ja näin, että monet suuntasivat askeleensa sinne.

Minäkin seurasin toisten esimerkkiä. Enkä sitä tehnyt suotta. Kappelin perällä, hieman yläpuolella palavia kynttilöitä, näin ihmeellisesti liikuttavan, puusta veistetyn "Pietàn". En ole saanut selkoa tekijästä, mutta paljon hän on pannut luomaansa. Kylmänä ei kukaan voi katsella äidin helmassa lepäävää kärsimysten miestä, jonka avoimesta sydänhaavasta veri juoksee virtana.

Kärsivä puhuu kärsiville, sen käsitin katsellessani sitä harrasta joukkoa, joka oli kohokkeen edessä polvillaan. Siinä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Muuan vanha mies, joka hieman muistutti "tonttu-ukkoa", pyyhki silloin tällöin silmiään arasti kuin olisi hän hävennyt kyyneleitään. Nainen hänen rinnallaan itki lohduttomasti niin kuin se, joka ei vielä ole tottunut kärsimään.

Odottamatta kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Kappelin pimennosta astui luokseni nainen, jonka kohta tunsin hänen suurista surumielisistä silmistään. Nyt nuo silmät kuitenkin loistivat hämmästyttävän iloisina.

-- Armollinen rouva -- hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni -- koko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta en töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain tiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.

Hänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista, jännitettyä odotusta.

-- Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen kertomaan. -- Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te ymmärrätte!

Minä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden, että ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan _kiitosta_.

Sieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun Leo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme. Tämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja, josta minä kiitin.

Mutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä, ristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet minulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut hävittää ne elämästäni?

Pääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin myöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja suuriarvoisempaa.

Toukok. 25. p.

Tänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen päässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva pieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi, t.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan ikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin Leon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja käsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.

Hetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Siitä luulosta pääsin kuitenkin jo iltapäivällä. Eikä sen jälkeen työkään enää ottanut sujuakseen.

Olin vielä parhaassa kirjoitusinnossa, kun näin vanhan tuttuni matkalla postiin. Hän huiskutti iloisesti paperilappua. Arvasin että se oli kuitti, jolla hän saisi kirjeensä.

Kun laskelmieni mukaan hänen oli aika palata, jätin hetkeksi työni ja läksin häntä vastaan. Leo pyrki mukaan, itki kun ei päässyt ja sai pahan yskäkohtauksen. Hänen yskänsä huolestuttaa minua vähän.

En kuitenkaan myöntynyt hänen tahtoonsa. Tahdon tehdä kaikkeni kasvattaakseni häntä hyvin. Tunnen vastuuni monessa suhteessa tavallistakin suuremmaksi.

Tällä kertaa tuntui minusta lisäksi siltä kuin olisi ollut sopivinta, että menin yksin. Ja hyvä olikin että niin tein.

Sain mennä jokseenkin pitkälle ennenkuin näin odotetun lähenevän. En huomannut miten hitaasti hän kulki, joudutin vain omia askeleitani. Ja minun äänessäni värähti kai iloista odotusta, kun pysähdyin hänen eteensä kysyen: -- Saitteko sen?

Hänen painunut katseensa kohosi. Se näytti minusta omituisen lasittuneelta. -- Sain, vastasi hän soinnuttomasti.

-- Ettekö te -- aloin tiedustella. Samassa muistin "tonttu-ukon" enkä uskaltanut jatkaa. Minusta tuntui siltä kuin tässäkin olisi tapahtunut jonkinlainen sisäinen murtuminen.

-- Kyllä kai hän elää, teidän lankonne -- se miljoonien mies, kysyin hätäisesti.

-- Kyllä, kyllä.

-- Ja hän lähetti?

-- Viisi dollaria.

Vaimo jatkoi matkaa. Minä seurasin puhumattomana.

Toukok. 28. p.

En ole jaksanut ajatella muuta kuin tuota viiden dollarin lahjaa. Työtä olen tietysti tehnyt oikeastaan aamusta iltaan. Mutta sieluni on kärsinyt kärsivän kanssa.

Kuka onnellinen ihminen käsittää miltä tuntuu, kun viimeinen toivo pettää?

Jos kärsimykset auttavat meitä toisia kärsiviä käsittämään, kannattaahan silloin kärsiä. Tätä olen itseeni nähden ajatellut.

Toukok. 30. p.

Olen tehnyt niin ahkeraan työtä, etten ole edes ollut huolissani Leon yskästä, vaikka se joskus onkin korvaani sattunut. Ja silloin se on riipaissut sisintänikin. Tänä iltana tulin kuitenkin oikein levottomaksi.

Olen pannut hänelle kääreen ja toivon, että saamme nukkua.

Toukok. 31. p.

En enää jouda itkemään, en toisten enkä omia surujani. Leo on sairaana. Hän hengittää huohottaen, pieni rinta on alituisessa, tuskallisessa liikkeessä. Koko ruumis on polttavan kuuma.

Olemme valvoneet kaksi yötä, hän ja minä, kumpikin kamppaillen kärsimyksinemme.

En tutkistele enkä ajattele. Tunnen vain jäytävän raskaasti, etten uskalla, en saa sydämeni itsekkäillä toivomuksilla pidättää häntä täällä.

Mutta mitä se tietää?

Hyvä Jumala, käsittääkö toinen ihminen mitä tuntee se äiti, joka ainoan lapsensa tautivuoteen ääressä _ei uskalla toivoa_ hänen elämään jäämistään?

Tietoisuus tästä turruttaa tunteeni ja puuduttaa koko olemukseni. Minä huudan syvyyksistä Hänen puoleensa, jolla oli hyvät ja pyhät aikomukset ihmisten onneksi ja joka tietää, miksi me poloiset olemme elämän muodostaneet.

Minä en puolusta itseäni. Minä en syytä ketään, mutta näen elämän täynnä verisiä askeleita meidän ihmisten rikkomuksista.

Täälläkö tahtoisin pidättää lastani -- jotta maa ehkä kerran kantaisi merkkiä hänenkin rikkomuksistaan ja jotta hänenkin sydänverensä vuotaisi kipeissä kärsimyksissä niinkuin kaikkien, jotka rikkomuksen polkuja polkevat...

Minä en ajattele. En uskalla. Minä en tutkistele syitä enkä seurauksia kuten muuten usein. En tapani mukaan pengo tunteitani. Minä en jaksa.

Kesäk. 2. päivänä.

Tauti on keuhkokuumetta. Käännettä odotetaan. Lääkäri näyttää vakavalta.

Joskus näen kuin ruumiillistuneena edessäni sen tyhjyyden, joka syntyisi elämässäni, jos lapseni viedään minulta. Mutta minä en saa, en uskalla sitä ajatella. Elämä on monelle polttavaa erämaata. Minulle jäisi ainakin muisto pehmeistä pienistä kätösistä, jotka ovat kiertyneet kaulaani, ja silkinkiiltävästä tukasta, joka minulle on ollut suloisena auringonpaisteena.

Ja lapseni sielu, sehän joka tapauksessa jäisi elämään. Sen kohtaisin joskus.

Lapseni kuolinvuoteen ääressä tunnen, ettei elämä lopu tähän, tunnen ettei sitä jaksaisi, ei kannattaisi elää jos niin olisi.

Muistelen päiviä poikani syntymisen jälkeen, jolloin sairaalan hiljaisuudessa tutkistelin ihmiseksi tulemisen salaisuutta.

Nyt hänen tautivuoteensa ääressä tunnen samaa. Keskellä tuskaani palvon elämää, joka ei voi kuolla.

Minä olen kuin muinen Monika polvillani lapseni vuoteen ääressä ja suutelen raskaasti huohottavaa rintaa, jossa iäinen henki asuu.

Hän ei kuole, ei kuole, toistan itselleni. Ja minä rukoilen tuskiemme tuntijaa, että hän auttaisi minua aineen kahleista, niin että ilolla antaisin poikani siirtyä täältä, jos niin on paras.

Mutta minä käyn myöskin tilille itseni kanssa.

Olen etsinyt kärsimysteni ja rikkomusteni syitä ja koettanut olla ankara itselleni. Tiedän, että tahtoni ja tarkoitukseni oli hyvä ottaessani Helmerin. Mutta tein sittenkin rikoksen elämän pyhintä lakia vastaan.

Onkohan elämäni siksi vasten tahtoani muodostunut hätä- ja varoitushuudoksi muille?

En uskalla vastata.

Paljon ajattelen myöskin Helmeriä. Hän rakastaa poikaa. Ja nyt on Leo sairaana.

En voi pääasiassa peräytyä. Sovinto lapsen sairasvuoteen ääressä olisi sopiva kohtaus avioliittotarinassa. Mutta todellisuus on usein armottomampi kuin kirjat.

Yhteisestä kodista ja avioliitosta ei voi olla puhetta, ei ainakaan vielä. Mutta tunnen että hänen oikeutensa isänä ovat pyhät, kuten minun äitinä. Kadun kylmää, katkeraa mieltä, jossa hänelle kirjoitin Bozenista, ja soisin että tietäisin missä hän on, jotta voisin antaa hänelle tietoja Leosta.

Sydänyöllä.

Leo nukkuu nyt mielestäni hiukan rauhallisemmin. Lääkäri arveli, että käänne voi tapahtua huomenna. En uskalla panna maata, en hetkeksikään, siksi kirjoitan. Aion kirjoittaa Helmerillekin. Hän on ehkä sittenkin vielä Veneziassa. Herrat, joihin hän Napolissa tutustui, aikoivat jäädä sinne pariksi viikoksi. Luulen, että hän jää heidän seuraansa. Jos Leo huononee, sähkötän Veneziaan. Jos hän paranee, lähetän kirjeeni joka tapauksessa, jotta Helmer näkee etten ajattele häntä katkeruudella ja että tunnen tarvetta pyytää häneltä anteeksi jokaista kiivasta, loukkautunutta sanaa, jolla olen hänen mieltään pahoittanut. Ja senkin tahdon selvyyden vuoksi sanoa, että vaikka pyydän eroa, koskee se vain oikeutta hoitaa omaa omaisuuttani ja rauhassa kasvattaa lastani. "Vapaana avioliittoon" en tule koskaan pitämään itseäni. Ja jos Helmer muuttaa elintapojaan, ovat kotini ovet auki hänelle. Hänhän on Leon isä. Se sitoo ja velvoittaa. Tunnen sen, vaikka ero sittenkin jää suorastaan _velvollisuudeksi_.

Aamupuolella.

Leo on tullut levottomammaksi. Seuraan sydän täynnä tuskaa jokaista hänen pienintäkin liikettään, jokaista värettä hänen polttavanpunaisilla kasvoillaan.

Olen tänä yönä ajatellut sitä pientä punaista ruusua, joka mielestäni kerran johti minut harhaan. Silloin se sanoi minulle: "Hän teki minkä hän taisi. Tee sinä samoin." Ja minä tein. Mutta minä erehdyin. Ja nyt minä ymmärrän, että se ruusu ei olekaan muuta kuin kärsivä ihmissydän. Ja se puhuu jokaiselle siitä, mitä hänen omassa sydämessään on.

Mutta tänä tuskanyönä käsitän myöskin, että se riippuu siellä, mistä kärsivä saa tukea ja turvaa.

Illalla.

Olen käynyt lapseni kanssa kuoleman portilla ja tiedän miten alastomaksi ihminen siellä riisutaan.

Suuren levottomuuden ja tuskan jälkeen pääsi Leo aamulla viimein nukahtamaan. Juoksin silloin viereiseen majataloon, jonka seinällä on postilaatikko. Vein sinne kirjeeni Helmerille. Se oli minusta tehtävä näinä raskaina tilintekohetkinä.

Palatessani näin postimiehen ja sain ihmeekseni kirjeen. Se oli rouva Biondilta, jonka olemassaolo näinä päivinä on minulta melkein unohtunut.

Epäröin avatako kohta vai ei, mutta kun Leo yhä nukkui ja levollisemmin, aloin lukea.

Rakas rouva Rönn!

Teidän kirjeenne ja etenkin osoitteenne teki minut hyvin iloiseksi. Minulle on tapahtunut paljon sen jälkeen kun erosimme.

Mieheni sairastui äkilliseen ja ankaraan vatsatautiin. Te tiedätte, että hän oli heikko, ja tauti tuli ankarana. Hän huononi hirvittävän nopeasti.

Muistatteko että ihailitte hänen hienoja, kauniita piirteitään? Minä en viime vuosina voinut iloita niistä. Näin vain hänen sairaan sielunsa. Mutta nyt! Olisittepa olleet näkemässä!

Usein hän ei voinut puhua tuskiltaan. Mutta minulle riittää koko elämäni ajaksi iloa siitä, mitä hän sanoi. Hän piteli kättäni omassaan ja hyväili sitä. -- Sinä olet ollut uskollinen -- aina uskollinen, vaikka olen epäillyt, sanoi hän. Ja hänen katseensa loisti.

Kaikista näistä raskaista vuosista huolimatta en ole koskaan unohtanut sitä katsetta, jonka sain kun hän ensi kertaa suuteli minua. -- Mutta tämä oli vielä paljon, paljon kauniimpi. Se otti minut suureen lämpimään syleilyyn. Ja se lämmittää minua vieläkin.

Mieheni kuoleman johdosta oli huolehdittava paljosta. Te tiedätte ehkä minkälaista on, kun kuolema tulee taloon. Pikku tyttöni saivat tavallistakin enemmän huolehtia itsestään. Silloin tapahtui onnettomuus. Giovannina oli pudota ikkunasta. Iso sisko tahtoi pelastaa hänet, mutta ei jaksanut. He putosivat molemmat juuri siitä ikkunasta, jossa te ensi kertaa näitte heidät. Se on neljännessä kerroksessa, kuten muistatte.

He saivat kukin oman pienen valkoisen arkkunsa ja heidät haudattiin yhdessä isän kanssa. Sain heidät asetetuksi niin, ettei näkynyt paljon jälkiä heidän ruhjoutumisestaan. He olivat molemmat kauniit ja suloiset kuin pienet valkopukuiset enkelit.

Suutelin moneen kertaan kaikkia rakkaitani. Ihmiset sanoivat minulle, etten saisi sitä tehdä. Mutta minun täytyi. Sillä he olivat minulle niin rakkaita kaikki kolme ja sydämeni oli täynnä kiitollisuutta.

Olen Teistä ehkä hyvin luonnoton äiti. Mutta minä tunnen elämän raskauden. Pikku karitsoillani on nyt hyvä olla.

Muuten soimaisin itseäni tapahtumasta ja surisin lohduttomasti, mutta minulla oli aina surua sydämessä näistä nuoremmista. Nyt otti Jumala ja Pyhä Äiti sen murheen pois.

Nurisin ennen. Pelkäsin elämää. Se oli mielestäni vain kovaa -- ainakin minun kohdallani. Nyt tunnen olevani suuresti armoitettu nainen. Viimeiset raskaat vuodet veivät minulta kaiken, minkä elämäni keväinen rakkaus oli minulle suonut. Nyt se annettiin minulle takaisin hetkissä, joihin sisältyi enemmän kuin pitkään ihmisikään. Ja lisäksi on minulla poikani. Hän syntyi ennen kuin olin miehessäni huomannut taudin oireita. En osannut pelätä häntä kantaessani enkä ole hänen suhteensa pelännyt myöhemminkään.

Nyt kun suru ja pelko eivät enää kalva minua, kun se hirveä taistelu, jota me kaksi onnetonta kävimme keskenämme, on päättynyt ihanaan ja suloiseen rauhaan, tunnen miten suurella ilolla olen ponnisteleva poikani elättämiseksi ja kasvattamiseksi. Tahdon hankkia hänelle kaikkein parasta tietopuolisestikin. Tahdon kouluttaa hänet insinööriksi, jos hänellä on taipumuksia siihen. Hän tulee silloin varmaan eteväksi alallaan, tekee kenties keksintöjäkin, ehkä suuren keksinnön, josta hänen isänsä uneksi.

Jos tarvitsette huonetta ja tahdotte tulla, voitte asua luonani. Pietrokin tulee nyt asumaan kotona ja tiedän, että molemmat tulemme rakastamaan pientä sinisilmäistä poikaanne. Me koetamme pitää hänestä hyvää huolta ja suojella häntä ikkunan läheisyydeltä.

Antakaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Minulla on nyt enemmän aikaa kuin on ollut koskaan senjälkeen, kun tulin perheen äidiksi. Kotini on tyhjä ja hiljainen. Muistot puhuvat minulle joka hetki ja sisimpäni on kuin yli äyräittensä vuotava astia. Sentähden tekee kirjoittaminen hyvää.

Sormuksesta, jonka otin mieheni kädestä, olen teettänyt pienoisen sormuksen ja panettanut helmen sen kannaksi. Sormuksen vien tänään kappeliin, jossa usein rukoilen rakkaitteni puolesta. Siellä on kaunis kuva Pyhästä Äidistä. Olen teettänyt sormuksen hänen pikkusormeensa. Muut hänen sormensa ovat täynnä koristuksia. Minun kiitosuhrini ei saa hukkua toisten joukkoon. Panen sen hänen pikkusormeensa -- erilleen muista. En voi uskoa, että muut ovat pelastuneet yhtä suuresta sisäisestä ja ulkonaisesta hädästä kuin minä. Eikä liene muilla niin paljon syytä iloon ja kiitollisuuteenkaan.

Kun katselen sormusta, tunnen että Pyhä Äiti käsittää minua. Hän tietää, että tahdon kiittää nuoruuteni keväisestä rakkaudesta, jonka sain kirkastuneena takaisin, ja äidinonnesta, jota ei mikään kamala murhe enää ole sumentamassa.

Häpeän muistaessani, että sanoin Teille: Elämällä ei ole minua varten muuta kuin kurjuutta. Mutta Te ymmärrätte, että silloin olin väsynyt, väsynyt kuolemaan asti.

Nytkin on sekä sieluni että ruumiini väsynyt. Tuntuu joskus siltä kuin olisin valmis lähtemään täältä. Mutta silloin muistan poikaani. Ja ymmärrän että olen onnellinen ja armoitettu ihminen, kun minulla on lapsi, jonka hyväksi saan tehdä työtä ja kolme rakasta, siunattua olentoa, joita saan muistella.

Teidän Vittoria Biondi.

Käteni vapisi kääriessäni kirjettä kokoon. Pistettyäni sen kuoreen käännyin vuoteelle, jossa Leo makasi. Jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa. En ajatellut, en tiedä tunsinko mitään, katsoin vain yhäti poikaa ja etäisyydestä kuulin väsyneen äänen toistavan: Kuolema ei ole pahinta.

Silloin tunsin rakastavani lastani tarpeeksi antaakseni hänet pois.

Lankesin polvilleni. Olin siinä kauan, en tiedä itse miten kauan.

Vasta noustessani siitä huomasin pojan hengittävän tasaisemmin kuin koko taudin aikana. Kuumehehkukin kasvoilla näytti heikommalta ja uni oli rauhallista.

Ulkoa kuului pikkulintujen piiperrystä. Avonaisesta ikkunasta tunki voimakas kukkien tuoksu huoneeseen ja aidan seipäällä kiekui kukko kuin kutsuen pientä sairastani ulos keväiselle kentälle.

Tiesin, että elämä nyt kutsui.

KAKSI RINNAKKAISTARINAA

Hän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla. Aurinko paistoi häneen täydeltä terältä ja kun hetkittäin tuntuva tuulenhenki pyyhkäisi ohi, toi se hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää kevätilmaa.

Muutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen nurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan tuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta, jota ne levittivät ympärilleen.

Kevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui tämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja lempeyttä huokuva helma, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä ja elinvoimaa.

Mutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas syleilivät toisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput. Ja niiden valtakunta oli -- kuoleman.

Nainen puunjuurella nosti kiireisesti käden silmilleen. Kauniinmuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.

Samassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askeleita. Nainen kuivasi kiireisesti kyyneleensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti samassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta päästä iloisia miehenääniä. -- Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa! Mies pysähtyi astunnassaan, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen lukevan ja kääntyi kutsuviin päin. Mutta tuskin oli nainen puun alla kuullut askelten suuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen kädestään ja hänen katseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin huippuihin.

Kuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus kun kuume poltti suonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään valkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen mikä nyt jyskytti ja poltti suonissa ja siitä olisi ihminen noussut raittiina ja elpyneenä kuin hellepäivänä kylmästä kylvystä.

Mutta se ajatus värisytti aina jälestäpäin. Sillä nuo viileät huiput edustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman järkähtämättömyyttä, kuoleman muuttumattomaksi kangistunutta muotoa, sen väritöntä valkeutta ja sen pientä ihmislasta masentavaa mahtavuutta.

Hänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään, elämäniloiseen laaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä kulki se läheiselle niitylle, jolta kuului karjankellojen kalkatus Siitä nousi se vihertävän kukkulan kuvetta taas laskeutuakseen laaksoon, jonka perimmäisessä pohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti viheriäisiä aaltojaan kivistä uomaa pitkin.

Kaksi valkeaa kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen haikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.

Mitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät häntä kahlehti? Taisiko hän estää kun se tuhansin käsin tarttui hänen nuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle, että nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?

Kuumat kyyneleet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän painoi kiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti liikutuksensa.

Hän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin ajatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä kevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin se ennen oli ollut raskasta ja armotonta.

Hiekkakäytävältä kuului taas askeleita. Viimeisetkin kyynelten jäljet poistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.

Lennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia syrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli mitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin jälkiä kyynelistä. Mutta asia syrjäytettiin sanoitta.