Part 6

Mutta tullessani portaille oli hän jo poissa. Jatkoin matkaa pää painuneena ja rinnassa kuin kolotusta siitä, että olin vetänyt toisen, syyttömän, oman elämäni kärsimyksiin.

Käännyin Vittorio Emanuelin muistopatsaalle ja sieltä Forum Romanumille, lounastin itselleni lipun haudastaan nousseen Rooman keskustaan ja asetuin siellä vanhalle marmoriportaalle.

Tämä ympäristö vaikuttaa minuun samoin kuin kirkkojen hiljaisuus ja hämy. Se selvittää ajatuksia ja tyyntää mielen. Nämä vuosituhansien elämästä haastelevat rauniot kasvattavat ihmistä oman ihmeellisen suurpiirteisyytensä kautta. Niiden juurella ei yksilö uskalla omalle pikku elämälleen ja sen kokemuksille antaa liian suurta arvoa. Nämä entisyyden uljaat edustajat oikaisevat ja arvostelevat ajatuksiamme. Yksilö tuomitaan pieneksi. Mutta hänen elämänsä saa arvoa sikäli kuin se palvelee totuuden ja oikeuden katoamattomia arvoja, sikäli kuin se palvelee kokonaisuutta.

Istuin siellä kauan. Minusta ilma tuolla vanhan Rooman keskustassa tuntuu toisenlaiselta kuin muualla. Se antaa voimaa. Se teroittaa mieleen, että se mikä on oikein, on toteutettava, maksoi mitä maksoi.

Maksoi mitä maksoi, toistin paluumatkalla itsekseni. Ja tunsin, ettei mikään voi niin siunatusti lääkitä rintamme haavoja kuin sisäiseen selvyyteen pääseminen.

Toukok. 1. p.

Jatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen yhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia vaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista sieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se oli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.

Tuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia elämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.

Kuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan edustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet toisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan ei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin aukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja eteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.

Jäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja liköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi herra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.

-- Kas vain, etkö käy istumaan? -- Hän viittasi tuoliin vierellään.

-- Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.

-- Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin äärimmäiselle reunalle.

-- Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.

-- Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta kun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti...

-- Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä. Ihmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin tähden -- --.

-- Pojan, pojan! matki Helmer. -- Annatko sinä koskaan itsellesi tai minulle rauhaa, kun poika on kyseessä.

-- Lapsi tietää edesvastuuta. -- Vapaa väylä avautui ihmismereen. Jatkoin matkaani.

San Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että tästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta sitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko olemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä luottamusta... Ja nyt!

Kiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo, velvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.

Noustessani portaita kuulin pojan itkevän. Hän oli jo jonkun aikaa ollut valveilla ja tuskastunut, kun ei ollut kumpikaan meistä vanhemmista saapuvilla. Nyt hän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi isää, tulisen kiukkuisesti kuin loukkaantuneena huonosta kohtelusta.

Sytytin spriikeittiön ja panin vellin lämpiämään. Ohimennen pyyhkäisin pojan nenää tarpeettoman voimaperäisesti ja sain hänet siitä yhä enemmän hermostumaan.

Minäkin hermostuin. -- Niin, niin, minä _ymmärrän_, sanoin itsekseni. -- Isän polvella on hauska kiikkua, isän selässä mukava ratsastaa. Isä työntää makeisia suuhun. Äiti tarjoo vain velliä.

Minä nauroin sydämeni tuskassa.

Olihan se mainiota kasvatusta! Ja mainioiksi kypsyisivät kai hedelmät. Mutta olivatko ne vältettävissä?

Kun ajattelen, kodin purkamista, olen mielestäni kuin soturi, joka miettii pakoretkeä. Ja sittenkin ajattelen sitä.

Avioliitto ei voi velvoittaa samalla tavalla kuin taistelu isänmaan puolesta. Siinä ei ehdottomasti ja aina korkeimpana velvollisuutena ole pysyä paikallaan siksi kun siihen kaatuu. Lapsellakin on oikeuksia. Pieni lapsi tarvitsee äitiään. Ja tällaiset olot ehdyttävät voimiani kuin kesähelle uomaansa kuivuvaa puroa.

Taloudellisestikin on mahdotonta antaa asiain muuttumattomina jatkua. Pääomaani on vuotuisesti vähennetty. Ensin maksoin kihlausaikana, Helmerin velkoja. Helmer ei sitä tosin olisi tahtonut, päinvastoin. Mutta minä tahdoin. Ne olisivat muuten ehkä joutuneet vieraitten ihmisten niskoille.

Paitsi velkoihin on rahaa vuotuisesti mennyt elämiseenkin. Helmer on kaikkiaan näinä vuosina ansainnut muutamia tuhansia ja hänen yksityismenonsa ovat tuntuvasti ylittäneet sen summan. Elämä on pelottavasti kallistunut. Olen turhaan kielitunneilla ja käännöstyöllä koettanut saada menot ja tulot jonkunlaiseen tasapainoon. Menopuoli oli aina ollut voitolla.

Jos jatkan täten, kuluvat voimani ennenaikojaan loppuun. Ja mitä varten? Enkö siten vain edistä Helmerin taipumusta viettää laiskurin huolettomia päiviä -- toisten varoilla?

Velli kiehui yli äyräitten. Nostin sen tulelta, otin pojan syliini ja rupesin syöttämään. Mutta sitä tehdessäni kulkivat ajatukseni entistä latuaan. Rupesin tapani mukaan juttelemaan isän kanssa. Isä istui mielestäni vieressäni painuneena vanhaan nojatuoliin, jossa hänellä oli tapana lepäillä. -- Isä, tiedustelin, mitä soisit minun tekevän rahoilla, jotka sinä minulle säästit? Sinä tunsit edesvastuuta tavaraankin nähden. Sinusta se ei ollut itsekkääseen nautintoon oikeuttava väline. Sekin oli yleishyvän palvelukseen pantava. Tuhlailenko nyt antamaasi, isä?

Minun tuli hyvä olla samassa, kun olin tehnyt kysymyksen. Isä näytti rauhallisen tyyneltä kuten ainakin. Ja hänen katseensa loisti lempeänä. Siitä lähti voimaa ja lääkitystä.

-- Me emme elä eristettyä elämää, sanoi isä tapansa mukaan hieman kaartaen suoranaista vastausta ja samalla miettivästi sivellen pientä leukapartaansa. -- Elämä velvoittaa senkin kautta, että se jatkuu. Minun elämäni jatkuu sinussa ja sinun lapsessasi.

-- Pitääkö minun siis ensi sijassa ajatella lasta?

-- Tulevaisuus on lapsen. Ja hyvä kasvatus on paras perintö.

-- Ei hän missään tapauksessa saa rikkauksia, enkä soisikaan saavan. Mutta onko velvollisuuteni ennen kaikkea säästää, niin että hän saa hyvän kasvatuksen kunnes kykenee itse itseään elättämään?

Isä nyökkää tyytyväisenä päätään. Hänestä asia nähtävästi on päivän selvä. Mutta minä hätäännyn, sillä isä ei nähtävästi ensinkään ymmärrä, miten vaikeaksi tilanne on kärjistynyt.

-- Helmer rakastaa poikaansa ja poika Helmeriä. Saanko, voinko ja tuleeko minun eroittaa heidät toisistaan?

-- Jaksatko yksin työskennellä kolmen puolesta, kysyy isä levollisesti.

Se sana luhistaa minut kokoon oman heikkouteni tunnossa.

Hyvä Jumala, kun olisikin voimia enemmän! Mikä silloin estäisi elättämästä useampia? Mutta kun ei ole ollut eikä ole. Jos yö menee ansiotyössä, ei ole voimia lasta varten ja jos päivän tunnit pannaan osaksi ansiotyöhön, osaksi lapsen huoltoon, ei kartu varoja niin paljon kuin tarvitaan kolmen elättämiseen.

Taidanko minä mitään sille, että äidiltäni olen perinyt heikon terveyden? Ja taitaako kukaan yleensä mitään sille, mitä on perinnöksi saanut? Vastuu joutuu oikeastaan niiden niskoille, jotka ovat perustaneet kodin. Eikä suinkaan vähin hänelle, joka valinnallaan ratkaisee millaisen isän syntymättömät olennot saavat.

Taas jouduin syylliseksi. Syytöksen kärki kääntyi omaan rintaani. Minä valitsin. En ajattelematta, en itsekkäässä onnenkaipuussa. Hyvää tahdoin ja tarkoitin -- ja kuitenkin olen nyt syyllinen.

Sisimpäni värisee kuin alaston ruumis raipaniskujen siihen sattuessa. Sokeana olen mennyt kohtaloani kohden ja vetänyt toisiakin mukanani. Minun olisi pitänyt ymmärtää. Olihan minulla ikää. Mutta en tuntenut elämää. Miessukua kaikkein vähin.

Ja kukapa yleensä rohkenisi ajatella avioliittoa ja pitää itseään arvollisena samassa, kun tuomitsee toisen kelvottomaksi?

Eikä avioliitto kai sittenkään ole vain rotukysymys. Tuleehan siinä muukin vaa'alle pantavaksi. Vieläpä ensi sijassa.

Mutta juuri siltä kohdalta joudun ehkä enin syylliseksi. Sillä sitä rakkautta, joka kodin perustukseksi on aiottu, sitä ei minulla ollut. Uskoin tulevani toimeen sydämellisellä halulla tehdä toiselle hyvää. Ja se palvonnan suitsutus, jota Helmer minulle sytytti, huumasi minut.

Itsesyytökset nousivat nyt korkeina kuin aallot ympärilläni. Nostin käteni isää kohden rukoilevasti kuin hukkuva. -- Isä, isä, auta minua. Minä en tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Minä pelkään kaikkea, omaa erehtyväisyyttäni kaikkein enin.

-- Lapsen oikeus on suurin, sanoo isä levollisesti.

Tartun niihin sanoihin kuin hukkuva pelastusköyteen.

Lapsen oikeus on suurin. Se on niin yksinkertaista ja selvää, kun isä sen sanoo. Se on täynnä vapautusta. Se tuo tyyneyttä ja tasapainoa mieleen. Tuntuu taas melkein samanlaiselta kuin kirkossa ja Forum Romanumilla. Olen kaikesta huolimatta nyt selvillä siitä, että minun täytyy puhua Helmerille tulevaisuudesta ja erosta. Lapsen oikeus on suurin.

Jätän kirjoitukseni ja rupean leikkimään. Onko ihme jos poikani on huonolla tuulella? Olen tosin syöttänyt velliä hänelle ja sitten antanut hänelle leluja lattialle, mutta ajatukseni eivät ole olleet lapseni luona. Olen hautonut omia suuria surujani. Olen ollut tyhmä ja huono äiti. Pojuni tuntee sen.

Nyt rupean lapsena leikkimään lapseni kanssa.

Toukok. 2. päivänä.

Lapsena leikin eilen lapseni kanssa. Mutta surkeasti päättyi kuitenkin päivä. Se mikä oli sanottava Helmerille, tuli tietysti sanotuksi sekä sopimattomana hetkenä että ihan toisin, kuin se olisi ollut sanottava.

Istuin käännöstyöni ääressä, kun Helmer yhdentoista maissa tuli kotiin.

-- Sinä sitä jaksat ja viitsit, sanoi hän laskien hattunsa pöydälle eteeni. -- Tuollaisen näkeminenkin hermostuttaa minua.

Jatkoin vastaamatta.

-- Et edes viitsi sanoa hyvää iltaa miehellesi!

-- Kun hän väsyneenä päivän työstä palaa kotiin! -- Työnsin paperit syrjään ja nousin. -- Tai pitäisikö minun tiedustella onnistuitko saamaan ensiluokkaista likööriä?

-- Sinä olet huonolla tuulella -- kuten enimmäkseen.

-- En ollut, mutta minua harmitti huomautuksesi siitä, että jaksan. Se ei aina ole helppoa.

-- Mikä pakottaa siihen?

-- Lapsen tulevaisuus ja sinun elintapasi.

-- Sinä olet hullu.

-- Nyt olen tulemaisillani viisaaksi. Helmer, minä olen pääsemäisilläni umpisokkelosta päivänvaloon. Minä ymmärrän, että meidän täytyy erota.

Sana sattui nähtävästi kuin käden sivallus vasten kasvoja. Helmer peräytyi muutaman askeleen, silmät alkoivat hurjistuneina pyöriä päässä ja tumma puna nousi kaulalta hiusrajaan saakka. Silmien välillä alkoi muuan suoni paisua paksuksi, tummaksi juovaksi. Se oli varma vihastumisen merkki.

Ihme kyllä rauhoittui hän kuitenkin pian. Näytti siltä kuin hän viime hetkessä olisi päättänyt noudattaa toista menettelytapaa. Hän viskautui raskaasti läheiseen nojatuoliin ja rähähti nauruun. -- Sinä puhut kuin mieletön. Työkiihko ei vahvista järkeä.

-- Soisin joka tapauksessa, että se kiihko tarttuisi sinuunkin!

-- Sinä jauhat aina yhtä ja samaa. Luulisi sinun jo tietävän, ettei kukaan tällaisina aikoina saa sopivaa työtä mistä hyvänsä. Ja toimeen olen sittenkin aina tullut.

Silloin jouduin raivoon, ponnahdin pystyyn tuolilta, luulen että silmäni kipunoivat ja käsi puristui nyrkkiin. En ensi hetkenä saanut sanaa syntymään. Mielenkuohu nosti tukehduttavan tulpan kurkkuun. Viimein sain kuitenkin ääntä ja sanat tulivat ryöppynä.

-- Toimeen olet tullut! Toden totta! Sen tiedän. Ja vielä senkin, että sinulta ei koskaan ole puuttunut rohkeutta elää toisten varoilla. Äitisi perintö hupeni sinulta äkkiä. Sitten kiristit isävanhustasi. Hän joutui suureen ahdinkoon -- sinun velkojesi tähden. Tämä seikka -- kuten osa veloista, joita toisaalla olit tehnyt -- tulivat tietooni vasta häittemme jälkeen.

Helmerin huomio näytti kokonaan kohdistuvan kellonperien irroittamiseen napinlävestä. Sitten hän kiskaisi takin päältään ja viskasi kiillotettavat kengät oven ulkopuolelle. -- Sinä puhut menneen talven lumista, sanoi hän yliolkaisesti, paiskautui vuoteeseen ja veti peiton korvilleen.

En jatkanut puhetta. Olin ponnahtaessani pystyyn räiskäyttänyt mustetta melkein valmiille käännösarkille. Nyt koetin parantaa jälkiäni.

Hangatessani pois mustetahroja tuntui minusta siltä kuin oma jokapäiväinen elämäni olisi ollut siinä edessäni. Sekin oli täynnä tuollaisia rumia jälkiä. Se oli tahraantunut käsissäni. Eikä se siitä muuttunut, vaikka kerran toisensa jälkeen päätin hillitä itseäni ja arvokkaasti suhtautua vaikeuksiin. Helmer saa minut aina suunniltani -- jollei kohta niin ainakin myöhemmin. Ja sitten jälestäpäin tunnen kirvelevän kipeästi, että tällainen yhdyselämä alentaa ja tahraa.

Häpeän itseäni. Ja isäkin tulee aina tällaisina hetkinä mieleen. Mitä hänkin sanoisi, jos hän näkisi minut tällaisena? Meidän välillämme tuli tuskin koskaan kiivasta sanaa sanotuksi.

Helmerin käytös tuntuu siitäkin syystä niin pahalta, kun isä aina oli toisenlainen. Ero on räikeän silmiinpistävä.

Ja tämän kurjuuden ylläpitämiseksikö jatkuvasti kuluttaisin voimiani? Se ei voi olla korkein velvollisuuteni.

Mutta tällä hetkellä tarvitsen joka tapauksessa rahaa, ja siksi ponnistelen minkä jaksan.

Kello olikin sivuuttanut puoliyön, kun viimein väsyneenä painuin vuoteelle. Siitä huolimatta täytyi minun aluksi odotella unta. Viimein pääsin eräänlaiseen horrokseen, josta kuitenkin Leon kitinä minut pian herätti.

Sitten täytyi taas uudelleen unta herutella. Eikä sitä kuulunut, ei pitkiin aikoihin.

Aamupuolella vasta nukahdin, niin sikeästi, etten kuullut mitään pojan herätessä. Kun viimeinkin raukeana raotin silmiäni, seisoi Helmer vuoteen vieressä lapsi käsivarrellaan. Poika oli pesty ja puettu.

-- Onko sulla varaa luopua näin hyvästä lapsenhoitajasta, tiedusteli Helmer naurussa suin.

Kohottauduin istualleni ja otin pojan syliini. Mutta en voinut vastata lapsen huomenhyväilyyn enkä Helmerin leikinlaskuun. Sieluni oli täynnä surullista ihmettelyä.

Olisihan minun jo pitänyt tottua Helmeriin. Ei ole oikeutta hämmästyä mistään kuusvuotisen avioliiton jälkeen. Ja sittenkin hämmästyin.

Minun on mahdoton käsittää, että toinen huolettoman kevyesti kuittaa sen, mikä minulle on maksanut öiden ja päivien taistelua, kunnes se lopulta on muuttunut minulle verisenkipeäksi todellisuudeksi.

Nousin väsyneesti. Uuden päivän uuden taakan otin väsyneenä hartioilleni.

Saman päivän iltana.

Päivä, jota raskain mielin aloin, on minulle ollut todellinen lepopäivä.

Jo ennen aamiaista läksi Helmer kaupungille, ilmoittaen lähtiessään aikovansa viipyä iltaan asti. Pääsin siitä heti oikein erinomaiseen työvauhtiin. Poikakin oli kuin ykstuumainen kanssani. Hän istui tyytyväisenä lattialla leluineen eikä näyttänyt muistavankaan äitiä muuta kuin silloin tällöin, kun hän pikkuviisaasti nyökkäsi päätä äidille kuin rohkaistakseen häntä hänen työssään.

Arkin toisensa jälkeen sain valmistuneena panna jo käännetyn lisäksi. Ja kun ruoka-aika vaati osansa, korvattiin ajan hukka virkistyneitten voimien kautta.

Iltapäivällä otin itselleni pienen loman saadakseni pojan raittiiseen ilmaan. Läksimme yhdessä Borghese-puistoon, käännyimme puiston laidasta sen ja Monte Pincion välillä olevalle aukealle nurmikentälle. Siellä poika ilosta kirkuen kieriskeli pehmeällä nurmikolla, keräsi esiliinansa ja kätensä täyteen kaunokaisia ja kantoi niitä sitten minulle.

Olimme onnellisia ja vapaita kuin kotona kesäisellä niityllä.

Ulkona-olosta väsyneenä nukkui Leo kohta illallisen jälkeen. Minä sain jatkaa työtäni.

Päästyäni käännettävän luvun loppuun laskin tyytyväisenä kynän kädestäni. Olin saanut lähes painoarkin valmiiksi, ja siinä oli päivän osalle tulosta tarpeeksi.

Korjasin paperit laatikkoon ja otin esille puvun, jota olen alkanut valmistaa Leolle. Sitä olisi jo monesti tarvittu, mutta en ole voinut saada sitä valmiiksi. Nyt tuntui juhlalta, kun rauhassa sai ottaa sen esille.

Ja siitäkin iloitsin, että se siltä tuntui. Sehän kuitenkin oli naisellista, ehkäpä äidillistäkin.

Epäilen oikeastaan kovin omaa äidillisyyttäni. Se tuntuu toisenlaiselta kuin muiden. Tokko liekään oikeata. Toiset naiset elävät kokonaan lapsissaan. He ovat kuin lakanneet elämästä ja toivomasta omasta puolestaan. He ovat vain äitejä. Ja siitä he ovat äärettömän onnellisia, toiset ylpeitäkin.

Tuollaiset tunteet ovat minulle vieraat. Tunnen äitiyden vain äärettömän suurena ja raskaana edesvastuuna.

Johtuuko se kenties luonteestani? Mietiskelyyn, sisimpien syiden ja alkujuurien penkomiseen olen aina ollut taipuvainen. Ja totisuutta, ehkä raskauttakin on mietiskelyssäni enemmän kuin hilpeyttä. Se ilmenee tietysti myöskin tunteissani lasta kohtaan.

Olen monesti säikähtäen ymmärtänyt miten kylmä, miten objektiivinen olen suhteessani lapseen.

Voiko se johtua siitä, että pojan syntyessä jo olin kadottanut luottamukseni Helmeriin. Suhteemme oli kuin särölle mennyt lasi tai ohut jääpeite järven pinnalla, jossa halkeama synnyttää uuden ja särkyneisyys laajenemistaan laajenee.

Voiko lapsi, jonka elinjuuret nousevat sellaisesta maaperästä, olla yhtä läheinen kuin se, joka on syvän sydämellisen rakkauden lapsi?

Nousin ja menin lapseni vuoteelle. Seisoin siinä kuin anteeksipyytävä.

Ajatukseni luistivat takaisin aikaan, jolloin poika syntyi.

Olikohan luonnotonta, että jo silloinkin aivan kohta Leon syntymän jälkeen ajattelin enemmän sitä ihmettä, että uusi ihmisolento oli maailmaan astunut, kuin omia äidinkokemuksiani? Asian fyysillinen puoli painui tajunnassani melkein olemattoman arvottomaksi, jotavastoin ihmisen tulo maailmaan oli ihme, jota lakkaamatta tutkistelin.

Etenkin öisin, kun kaikki suuressa sairaalassa oli hiljaista kuin haudassa ja valkopukuinen hoitajatar äänettömin askelin läheni minua pieni käärö käsivarrellaan, tunsin monesti itseni kuin siirretyksi ajallisuuden ahtaan piirin ulkopuolelle. En nähnyt lapsessa olentoa omasta lihastani ja verestäni, näin vain sielun -- iäisyysjuurta olevan hengen, joka kohtasi minua lapsen tiedottomassa katseessa.

Sydämessäni lankesin kuin polvilleni palvoen tuota henkeä, joka oli ottanut hauraan ajallisen tomumajan itselleen asunnoksi.

Merkillisen objektiivisesti tutkistelin kysymystä, millaisen jäljen tuo henki jättäisi siihen elämään, johon se nyt oli astunut. Jättäisikö se hyvän vai huonon? Tulisiko jälki pysyväksi vai haihtuisiko se kuin askel hietikossa meren rannalla?

Kysymys perinnöllisyydestä tai kasvatuksesta ei minua silloin vielä raadellut. Elämä oli kuin pysäyttänyt arkijuoksunsa. Elin eristetyssä pyhäkössä, jossa elämän syvät tutkimattomat lait valtavana simfoniana täyttivät mieleni hartaudella.

Tunnen yhä vieläkin samanlaista hartautta ajatellessani tuota aikaa.

Tartuin hiljaa Leon käteen. Se oli pehmeä ja pyöreä. Jokaisen sormen tyvessä oli pieni, ihastuttava kuoppa.

Tuollaista kättä ei voi katsella hyväilemättä sitä.

Painuin polvilleni vuoteen viereen Toinen käteni hyväili varovaisesti lapsen kättä. -- Sinä rakas, rakas, vaaditkohan minut kerran tilille teoistani vai -- kiitätköhän elämän lahjasta?

Poika ynähti unissaan. Hymyilikö hän ehkä myöskin?

Voimakas liikutus pani koko sisimpäni väräjämään. Tunsin etteivät mitkään omat kärsimykseni merkitsisi mitään, jos vain poika tulisi onnelliseksi.

Tällä tavoin voi vain _äiti_ tuntea. Olen siis -- kaikesta huolimatta -- tuntenut aito äidintunteita. Se tieto on täynnä lohtua ja lääkitystä. Helmer toitottaa minulle yhtenään kelpaamattomuudestani ja kylmyydestäni. Ja kun vielä oma sydänkin syyttää ja epäilee, kun se minulle usein todistaa, että olen toisenlainen kuin muut ja elämään kelpaamaton, painuu mieleni maan tasalle.

Tällainen ihana, hiljainen työpäivä vaikuttaa kuitenkin päinvastaista. Se virkistää ja vahvistaa. Se auttaa tasapainoon ja saa sisäiset voimat keskittymään kuin ponteva johtajan ääni, joka kokoo taistelun tuoksinassa hajalle joutuneen joukon.

Nyt ei enää tunnu kovin vaikealta odottaa Helmeriäkään. Tämä päivä, jolloin toran ja riidan sijasta on ollut rauhaa ympärilläni, on taas herättänyt minussa jonkunlaisia toiveita -- ei olojen paranemisesta, mutta tilanteen rauhallisesta selvittelystä.

Toukok. 3. p.

Toiset nukkuvat vielä. Minä olen valvonut koko yön.

Eilinen työpäiväni päättyi tavalla, jota tuskin uskallan muistella.

Olin vielä ompelemassa, kun Helmer avasi oven. Väkevä alkohoolin löyhkä tunki samassa huoneeseen.

-- Hitto vie, oikeinko sinä lapsen vaatteita!

-- Hän viskasi lakin eteeni pöydälle ja tarttui mekkoon, jonka olin laskenut kädestäni. -- He, he, hee, oikeinhan se on sydäntä sulattavaa! Ehkäpä tällainen vaivainen kuin minäkin saisi muistaa olevansa nainut mies! -- Hän viskasi puvun kädestään ja kumartui puoleeni kuin suudellakseen.

Karkasin pystyyn, sysäsin häntä senverran, että pääsin lähelle ovea, ja kirkaisin terävästi kuin hengenhädässä. Helmer näki käteni olevan koholla. Olisin voinut vaikka lyödä, jos hän olisi yrittänyt lähemmä.

-- Sch, sch -- älä herätä talossa nukkuvia! Kuuletko! Sinä senkin -- --! Sinussa ei ole naista ei viiden pennin edestä. Toista oli se mustasilmäinen, joka tarjoili tänään...

En kuullut enempää. Olin jo oven ulkopuolella ja väänsin sen sieltä lukkoon.

Käytävässä oli pilkkopimeä. Haparoiden tunnustelin jalalla tietä, kunnes eteeni sattui jotain pehmeää, vaatekasa, kuten arvasin. Siihen painuin hervottomasti kyyneleettömin silmin tuijottaen sysisynkkään yöhön.

Myöhemmin päivällä.

Olen tänään ollut karussa kotoa ja sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokenut paljon. Varhain ennenkuin Helmer oli ennättänyt herätä jätin pojan sisäkkö-Annan huostaan ja läksin kaupungille. Lapsenhoitajan löytäminen on välttämätöntä, jos mielin päästä edistymään käännöstyössäni. Yhtä välttämätöntä oli minulle juuri nyt päästä näkemästä Helmeriä.

Käännyin suoraan Forum Romanumille. Mutta en mennyt alas varsinaiselle forumille, vaan asetuin istumaan sille kivimuurille, joka hevosenkengän muotoisena reunustaa Mamertiinivankilasta forumin sisäänkäytävälle kiertävää katua. Siitä kulkee tavallisesti päivän aikaan joukoittain vaunuja, joista varakkaat matkailijat viimeistä muotia edustavassa asussaan välinpitämättöminä tai uteliaina vilkaisevat haudastaan nousevan Rooman raunioihin, tyytyväisinä tietoisuudessa, että nyt ovat "nähneet vanhan Rooman". Siinä tarjoilevat katukauppiaat kiihkeän itsepintaisesti postikortteja, mosaiikkikoristuksia ynnä muuta pikku tavaraa jalanastuville matkailijoille ja siinä tyrkyttelevät toiset hyvän ansion toivossa itseään oppaaksi muukalaisille.

Siinä kulkee kuin raja nykypäivien elävän ja entisen, hautaan painuneen Rooman välillä.

Asettuessani kivikaiteelle oli ympäristössä vielä hiljaista. Matkailijat nukkuivat hotelleissaan eivätkä kaupustelijat vaivautuneet turhan päiten. Entisyys sai rauhassa haastella.

Nuo vanhat menneiden vuostuhansien elämästä kertovat muistomerkit tuntuivat mielestäni tässä kirkkaassa aamuvalaistuksessa vanhukselta, joka kirkas tyyneys kasvoillaan haastelee elämänviisautta nuorelle kuuntelevalle polvelle.

Mutta mitäpä noista neuvoista, kun ei nykypäivien rikkinäisyyteen syntynyt ihminen jaksa niitä elämässään toteuttaa.

Ajattelin itseäni ja päivää, jolloin istuin tässä uskoen, että olin päässyt jonkunlaiseen selvyyteen.

Olinko eilen illalla niittänyt ensi hedelmät tuosta selvyydestä, jonka piti johtaa toimintaani? Ja olenko tuomittu aina erehtymään tiestä, joskin täysin rehellisenä pyrin selvyyteen siitä, mikä on oikein?