Part 2

Hän otti päivävarjon viereltään ja puukkasi sillä yläpuolella olevia tavaroita. Hän oli rajattoman iloinen kaikesta mitä siellä oli. Paljon, mitä hän oli aikonut hankkia itselleen, oli jäänyt kokonaan ostamatta, mutta sen sijaan siellä oli sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut ajatellutkaan.

Mitähän Enrico sanoisi, kun näkisi että hänellä oli keittokirja ja "käytännöllinen opas perheen äideille!" Vasta ilmestyneen teoksen Leonardo da Vincistä hän myöskin oli ostanut. Enrico piti erikoisen paljon da Vincistä. Eikä hän koskaan hennonut ostaa itselleen sellaista, joka ei ollut tarpeellista. Hän säästi. Ja Asra tuhlaili. Toinen ansaitsi, toinen hävitti, sellaista oli elämä heillä ollut.

Ja hänestä kaikki vain oli ollut niinkuin olla pitikin. Hän oli ajatellut kuten Antonio Salernin leski, että mies on sitoutunut elättäjäksi ja vaimo on oikeutettu nauttimaan. Loiskasvi ja loisto kalu hän oli ollut omassa kodissaan. Mutta nyt...

Ajatukset palasivat vanhukseen kirkon portailla. Kalliisti hän oli saanut maksaa nuoruutensa ajattelemattomat ilot! Mitähän, jos sellaista olisi sattunut hänen, Asran kohdalle...

Samassa hänen mieleensä johtui muuan viimetalvinen tapahtuma. Kerran -- eräänä iltana, kun Asra myöhällä tuli kotiin huveista ja Enrico vielä istui painuneena kirjoitustensa ääreen, oli hänen jalkojensa juuressa lattialla nenäliina, ja se oli veressä. Enrico pisti kiireisesti liinan taskuunsa ja käänsi puheen muihin asioihin, mutta Asra sai siitä kuitenkin selville, että Enrico oli sylkenyt verta. Ei hän siitä kuitenkaan sanonut mitään, ei edes vaikka hän huomasi Enricon hyvin kalpeaksi seuraavina päivinä. Asia unohtui pian.

Mutta nyt tuo muisto ajoi kylmän väreitä koko hänen ruumiinsa läpi.

Mitä jos hän palatessaan kotiin näkisi sellaisen liinan lattialla pöydän ääressä ja jos Enrico istuisi kirjoitustuolissa kangistuneena?

Hän painoi käden sydämelleen. Se takoi ja jyskytti kuin haljetakseen.

Olikohan hän liiaksi kiirehtinyt tullessaan junalle? Tai siitäkö tämä johtui, että hän nyt sairaloisesti rupesi mielessään kuvittelemaan mahdollista onnettomuutta?

Hän ei aikonut eikä tahtonut antaa valtaa tuollaisille kuvitteluille. Nythän hänellä oli enemmän kuin yksi, jota ajatella. Hänen tuli mieluummin miettiä sitä, miten hän kertoisi suuren uutisensa miehelleen.

Hetki oli ymmärryksellä valittava niin, että uutinen tuntuisi niin suurelta, niin ihmeelliseltä ja yllättävältä kuin mahdollista.

Kuinka rajattomasti Enrico ilostuisikaan! Hän rakasti suuresti lapsia. Hän olikin varmaan näinä kahtena naimisvuotenaan jo ennättänyt kaivata lasta. Aina kun hän oli katsonut surullisesti ja pitkään vaimoonsa, oli Asra ajatellut, että surumielisyys koski liian suuria talousmenoja tai Asran huvitteluhalua tai puuttuvaa harrastusta niihin kysymyksiin, jotka kiinnittivät Enricon mieltä. Mutta ehkäpä siihen oli sekoittunut myöskin lasta koskevaa kaipuuta.

Enricosta kai tuntui siltä, ettei kodissa ollut tilaa lapselle niin kauan kuin siellä ei ollut äidin mieltä, ei vastuunalaisuudestaan ja velvollisuuksistaan tietoista kodin huoltajaa.

Mutta nyt...

Vastoin tapaansa painui Asra hetkeksi itsetutkisteluihin. Ilahduttavia ne eivät olleet, mutta ehkä sitä tarpeellisempia. Nyt etenkin. Sillä hän tahtoi päästä selvyyteen siitä, minkälaisista säikeistä mahdollisesti punoutuisi vastaisuudessa kehittyvä luonne.

Paljon perinnöksi jätettävän arvoista hänellä ei todellakaan ollut. Ei muuta kuin ulkokuori. Siitä sanoivat sekä ihmiset että peili sulaa hyvää. Ja olivathan kasvot, joita kelpasi katsella, jonkunarvoisia elämän taipaleella.

Asra painoi hetkeksi kasvot käsiinsä ja jäi ajattelemaan miestään. Tänään hän omasta mielestään ensi kertaa oli nähnyt hänen sisimpänsä, nähnyt hänen sydänpohjiinsa saakka. Ja siksi hän myöskin nyt rakasti niinkuin ei koskaan ennen. Kuinka hyvä Enrico aina oli ollut ja oli! Eikä vain hyvä, mutta samalla syvä! Ulkonaisessa olennossaan hän oli niin vaatimaton ja hiljainen, ettei häntä jokainen huomannutkaan. Huomion herättämistä hän suorastaan pelkäsikin. Hän ei kuulunut mihinkään valtiolliseen puolueeseen. Ei hän esiintynyt kokouksissa eikä puhujana. Ei hän itsensä eikä mielipiteittensä ympärille kerännyt kannattavaa ihailijajoukkoa. Hän pani vain omassa elämässään hiljaa, huomaamatta ja tunnontarkasti täytäntöön kaiken, minkä hän oikeaksi käsitti. Hän oli vain väärentämättömästi ja yksinkertaisesti ulkonaisessa esiintymisessään sitä, mitä hän sisimmässäänkin oli. Siitä syystä häntä toiset ivailivat, toiset ihailivat.

Ja samanlainen hän aina oli kodissakin. Ei hän puhunut paljon mielipiteistään, ei tyrkyttänyt niitä toisille -- ei vaimolleenkaan. Mutta viereltä katsoja ei kuitenkaan voinut jäädä osattomaksi hänen sisäisistä rikkauksistaan.

Asra painoi käden rinnalleen. Ne kauniit ajatukset, se suuri lämpö ja se syvä ihmeellinen tunne elämän valtavasta rikkaudesta, joka nyt väreili hänen sisimmässään ja joka sekä nöyryytti että nosti, sekin oli sitä, mitä Enrico vuosien kuluessa hiljaa ja sanoitta oli hänelle antanut!

Hän kohotti hiukan ikkunan uudinta ja silmäili ohikiitävää maisemaa. Yö oli jo kääntynyt aamupuoleen, mutta vielä oli pimeä. Ainoastaan kapea kuunsirppi valaisi seutuja. Laaksojen pohjat näyttivät pimennoilta, joiden syvyyksistä silloin tällöin kuului veden kohinaa. Apenniinien ääriviivat muodostivat ketjun, joka kuvastuen taivaanrantaa vasten nousi ja laski, laski ja nousi. Siellä missä huiput kohosivat korkeimmilleen, saattoi aavistaa lunta.

Juna pyyhälsi eteenpäin hyvää kyytiä. Matka joutui, tie lyheni ja koti, koti se läheni.

Asra tunsi voimakkaan ilovirran koko olemuksessaan. Ja samassa välähti mielessä iloinen ajatus, että onpa hänelläkin jotain, joka kelpaa perinnöksi ja hyväksikin. Sillä voimakas elämänilon tunne ei ole vain kyky itsekkäästi nauttia. Se on lahja, josta lähtee iloa ja virkistystä toisillekin.

Enrico oli heidän tutustuessaan tuntenut, että hänen oma hiljainen, mietiskelevä ja sisäänpäin suuntautuva luonteensa kaipasi täydennystä juuri siitä reippaasta, sykähtelevästä elämänilosta, joka oli pääpiirre Asran luonteessa. Ja sen, juuri sen, joka kerran oli heidät yhdistänyt ja jonka hän tunsi parhaimmaksi ominaisuudekseen, sen hän tahtoi antaa perinnöksi lapselleen.

Hän katsoi uudelleen junan ikkunasta kuunsirpin valaisemaa maisemaa. Hän muisti, että hän pari päivää takaperin oli istunut Capitoliumilla katsellen kuutamoista Forum Romanumia.

Satumaisen kiehtovina astuivat silloin menneet vuosituhannet hänen eteensä. Hän sai ensi kertaa eläessään elävän ja voimakkaan käsityksen entisyydestä. Tulevaisuuden tunsi hän omassa olemuksessaan. Ja itse seisoi hän näiden kahden rajalla, osana sukupolvien loppumattomassa ketjussa, pienenä, vähäpätöisenä osana itsessään ja kuitenkin kutsuttuna palvelemaan suurta velvoittavaa elämää.

Hänen täytyi ajatella runoilijan sanoja:

Oi, kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen, henkein, kun luokse ne saa! Ja sä aavistat tuntehin värähtävin, mitä muinen on syvimmin miettinyt mies. Mitä kaihoja, vakaita neuvojakin sekä lohtua tietäjäharput ne ties.

Hänen kätensä painuivat ristiin ja suuri hartaus täytti hänen sisimpänsä. Hän tiesi olevansa pieni, vähäpätöinen osa kaikkeuden suuresta ketjusta, mutta osa, jolle suuri tehtävä oli suotu.

"Sävel soitossa piirien äärettömäin", toisti hän hiljaa ja ajatukset pysähtyivät Enricoon.

Näin hän istui hetken liikahtamatta vaipuneena hiljaiseen hartauteen. Sitten hänen päänsä painui ikkunanpieleen ja hän nukahti iloinen hymy huulillaan.

Mutta kun junanvihellys viimeinkin ilmoitti kotikaupungin olevan lähestymässä, oli hän ensimmäisenä valmis astumaan junasta. Hänellä oli kaikki tavarat käden ulottuvilla. Samassa kun juna pysähtyi, oli hänkin maassa.

Oli varhainen aamu. Hän jätti suurimman osan tavaroistaan säilytettäväksi ja läksi vain pieni laukku kädessä astumaan kotia kohden.

Pikkukaupungin kadut olivat vasta heräämäisillään uuteen aamuun. Kuormarattaat täynnä maataloustuotteita tulla rämisivät valtakatua pitkin ja pysähtyivät torille. Erään talon porttikäytävässä seisoskeli nuoria tyttöjä -- ehkä palvelijattaria. He puhuivat keskenään, vähä väliä nauraa kikatellen. Pari paljasjalkaista poikaa juoksi kilpaa katua pitkin kieputellen tyhjiä maitoastioita. Puutarhan aidalla kiekui kukko.

Asra näki, kuuli ja huomasi kaiken. Kaikki oli kotoista. Kaikki oli maalaista ja kaikki toi suuren hyökylaineen kirkkautta ja lämpöä hänen sisimpäänsä.

Mutta kaiken tämän ilon takana syvällä alitajunnan uumenissa tiesi hän vieläkin suuremman ilon väikkyvän herkkiin, lämpimiin tuntemuksiin kätkettynä, ilon, jota oli mahdoton pukea sanoihin mutta jonka hän sittenkin saisi viedä hänelle, jota hän rakasti.

Käsi innostuksesta vavahdellen hän avasi kotiportin. Sitten hän kääntyi keittiönovelle, päästäkseen sisään soittamatta. Heillä oli näet tapana pitää vara-avainta salakätkössä, josta eivät muut kuin he itse tietäneet. Keittiö oli tyhjä eikä tulta vielä ollut vesikattilan alla. Palvelustyttö nukkui kai tai olisiko ehkä jo mennyt sisälle huoneita siistimään.

Missään tapauksessa hän nähtävästi ei vielä ollut ajatellut teen valmistamista. Emäntä sai siis itse huolehtia siitä ja sitten mennä sisälle tarjotin käsivarrellaan ja suuri, suuri ilo sydämessä.

Hän sytytti kaasukeittiön ja vilkaisi sitten kaappiin, jossa kahvikupit pidettiin. Kaikki oli siellä koskemattomana paikallaan. Hän saisi siis todella itse huolehtia kaikesta.

Hän muisti, miten Enricon äiti heidän kihloissa ollessaan joskus aamuisin oli vienyt teen poikansa työhuoneeseen. Lähes kolme vuotta oli kulunut äidin kuolemasta, eikä Enrico koko tänä aikana koskaan ollut saanut sellaista hellää huomaavaisuutta osakseen. Mutta tästä puoleen...

Hän pysähtyi oviverhon kohdalle, jonka takana oli palvelijan huone. Sieltä ei kuulunut pienintäkään liikettä. Silloin hän nosti varovaisesti verhoa. Ketään ei ollut huoneessa. Vuode oli koskemattomana.

Hänen katseensa kiersi keittiötä. Hän huomasi nyt kaikenlaista, johon ei silmä ensi hetkinä ollut ennättänyt. Edellisen päivän pesemättömät astiat oli työnnetty yhteen nurkkaan. Hyvä pyyhe oli tehnyt patalapun virkaa ja saanut useampia palohaavoja. Likaämpärissä oli kylmiä perunoita ja lihapalleroita.

Hän näki itsensä kaikessa. Hänen syytäänhän tässä oli enin. Hän oli huolehtinut huvituksistaan eikä kodistaan. Hän ei ollut välittänyt siitä, säästettiinkö vai tuhlailtiinko. Mieshän oli sitoutunut hankkijaksi.

Ja mies istui varhaisesta aamusta myöhään iltaan työssä ja ponnisti voimiaan, kunnes nenäliinaan tuli veripunaisia läiskiä ja suuri kalpeus peitti kasvot.

Emäntä, joka ei huolehtinut omastaan, ei saattanut vaatia paljon harrastusta ja huolenpitoa palvelijaltaan. Ja miksikä nuori palvelijatar ei olisi yhtä huvinhaluinen kuin nuori emäntä?

Vesi kattilassa kiehui jo. Hän valmisti teen, asetti tarjottimelle kahdet kupit -- häälahjan, jota he käyttivät vain juhlatilaisuuksissa - ja sitoi puhtaan talousesiliinan vyölleen. Sitten hän tarttui tarjottimeen.

Tästä puoleen hän aikoi tehdä niinkuin Enrico. Hän ei tahtonut turvautua sanoihin, ei aikonut kertoa keittokirjasta, ei "neuvonantajasta" eikä hyvistä päätöksistään. Hän tahtoi vain olla sellainen, että Enrico näkisi ja tuntisi mitä hänessä oli tapahtunut.

Käsi vapisi hieman, kun hän nakutti ovelle. Sisältä kuului hiljainen -- Asran mielestä melkein hajamielinen: "sisään!" Avatessaan oven ennätti Asra nähdä miehensä painuneena kirjoituspöydän ääreen. Enricosta karkasi Asran katse lattialle. Silmä etsi sitä pelättyä punaista nenäliinaa, mutta sitä ei siellä ollut.

Samassa kääntyi Enrico.

Hän karkasi silmänräpäyksessä pystyyn, jäi hetkeksi sanattomana tuijottamaan eteensä, sitten hän juoksi kohti, sieppasi tarjottimen Asran kädestä ja asetettuaan sen pöydälle tarttui vaimonsa molempiin käsiin. -- Sinä, sinä täällä...! -- Hän veti hänet syliinsä.

Asran kiireestä ja mielenliikutuksesta hehkuvat kasvot olivat yhtenä ainoana säteilynä. Hänen koko olentonsakin säteili. -- Minun täytyi ... täytyi. Suuri "ikuinen kaupunki" toi mulle suuren ikävän -- sinun luoksesi.

Enrico ei saanut vastatuksi. Sanat tukkeutuivat kurkkuun. Hän piteli vain vaimonsa käsiä omissaan otteella, joka ei koskaan olisi tahtonut hellittää.

-- Näinhän äitisikin -- kun hän tahtoi pitää sinua oikein, oikein hyvänä! -- Asra painuu uudelleen lähemmä miestään, naurahtaa veitikkamaisen iloisesti, mutta on samalla hämillään omasta polttavan kiihkeästä halustaan ilahduttaa miestään.

Enrico puristaa hänet uudelleen rintaansa vastaan, mutta ei nytkään saa mitään sanotuksi. Silloin kietaisee Asra äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja kuiskaa hiljaa, hyvin hiljaa -- --

Enricon käsien ote heltiää siinä samassa. Asra näkee hänen kalpenevan. Sitten nostaa voimakas tunneaalto hehkuvan punan hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä vapisee ankarasti, kun hän viimein saa kuiskatuksi: -- Rakas, rakas -- pitääkö sinun kärsiä -- niin paljon?

Asra tuntee sinä hetkenä aivan kuin kasvavansa. Hän on voimakas, on vankka ja vanha, oikein vanha jo, vaikka samalla on niin sanomattoman nuori ja onnellinen.

-- Sinä, sinä, sanoo hän hiljaa ja ottaa hyväilevästi miehensä pään käsiensä väliin -- sinä puhut kärsimisestä! Mutta kuka on kärsinyt näinä vuosina minun tähteni. Minä olen tällä matkalla nähnyt kaikki sinun sydämesi ajatukset. Minä tiedän, miten olet kärsinyt. Sinä olet tehnyt elämän minulle syvemmäksi ja rikkaammaksi. Sinä olet synnyttänyt minut äidiksi lapsellemme, ei varoitusten eikä neuvojen kautta, vaan sen kautta, mitä itse olet ollut ja olet. -- Etkö ymmärrä, että minäkin nyt tahdon kärsiä ja -- ilolla!

Hän piti yhä Enricon päätä käsiensä välissä hartaudella ja hellästi kuin äiti. Mutta äkkiä valtasi mielenliikutus hänet niin voimakkaana, että hän vavahtaen painui miehensä olkapäätä vasten. Silloin hän tunsi Enricon käsivarren kiertyvän hänen ympärilleen lämpimän suojelevasti. Ja ikkunasta hän näki auringon paistavan täynnä iloa ja elämän voimaa. Se ennusti rikkaita, työntäysiä kesäpäiviä.

PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ

Roomassa 4. päivänä huhtikuuta 1914.

Hiivin tänään aamukahvin jälkeen kenenkään tietämättä kaupungille. Kuljin Borghese-puiston kulmitse Monte Pinciolle päin oikaisten suuren, maalaistuntuisen nurmikentän poikki. Jäin istumaan sen etäisimmälle laidalle lähelle Villa Mediciä ja koetin kuvitella mielessäni, että olin kotona Suomessa kesäisellä kedolla.

Suuren maailman humu tuntui olevan etäällä minusta. Silloin tällöin näin komeita ratsastajia, jotka karauttivat muhkeita ratsujaan valtateitä pitkin viskaten pölypilven toisensa jälkeen kotoiselle niitylleni. Jalkamiehiäkin oli jonkun verran liikkeellä -- arvatenkin ulkomaalaisia, jotka samoin kuin minä halusivat yksinäisyyttä.

Poimin joukoittain ympärilläni kasvavia valkeita kaunokaisia ja aloin sitoa niitä seppeleeksi.

Kenelle?

Ajattelin isää. Hänelle olisin sen vienyt, jos olisin voinut.

Aloinkin tapani mukaan puhella isän kanssa. Olen tällä matkalla yhtenään tuntenut hänen läheisyyttään. Hän iloitsee matkastani, tunnen sen.

Mutta sitten kääntyi ajatus Helmeriin, enkä senjälkeen enää voinut vaipua rauhalliseen mietiskelyyn.

Helmer on suinpäin tullut Suomesta tänne. Koko maa oli hänelle autio ja tyhjä senjälkeen, kun olin lähtenyt, vakuuttaa hän. Ja kuitenkin hän itse vaatimalla vaati minua lähtemään tänne suruni haihduttamiseksi, kuten hän sanoi.

Ilman Helmeriä en todellakaan olisi matkalle joutunut. Tiedän, ettei ihminen matkusta kaipuutaan pakoon -- en minä ainakaan. Ja toisekseen on minulla toimintakykyä ja päättäväisyyttä perin vähän. Mutta Helmer ei hellittänyt. Hän selitti, että isä olisi suonut minun lähtevän. Ja tunsin, että hän siinä suhteessa oli oikeassa. Itse tahdoin saada tilaisuutta parantaa kielitaitoani. Isän minulle jättämä perintö on tosin suurempi kuin saatoin aavistaakaan. Mutta en tahdo olla toimeton koroilla eläjä. Tahdon tehdä työtä -- ehkä suomentaa ja antaa kielitunteja.

Vahvassa työaikeessa tulin tänne. Mutta olin tuskin päässyt kunnolla alkuun, kun Helmer ilmestyi.

Hänen tänne tulonsa ei edistä työntekoa. En saa mielenrauhaa, en edes ulkonaista hiljaisuutta tarpeeksi.

Jos hiivin yksin ja salaa jonnekin, kuten tämänpäiväiselle aamuretkelleni, on hän allapäin ja lohduton kuin lapsi.

Välistä koetan leikinlaskulla haihduttaa hänen mielipahaansa, toiste en ole sitä ensinkään huomaavinani. Mutta mikään keino ei ole hyvä. Helmer, joka muuten on täydellinen hetkenlapsi, monesti mielestäni ryhdittömyyteen saakka, on minuun nähden hellittämätön.

Kaikki tai ei mitään.

Ystävälliset, sisarelliset tunteet, joita voisin, vieläpä tahtoisinkin tuhlata hänelle, eivät hänelle merkitse mitään. Ratkaisun hetki lähenee. En voi sitä enää väistää.

Tämä tietoisuus hääti minut hiljaiselta, kesäkukkien peittämältä nurmikolta keskelle suurkaupungin kirjavaa elämää.

Menin Borghesein komeaan huvilaan. Kuljin loistavasta salista toiseen, mutta en voinut keskittää ajatuksiani siihen mitä näin.

Vasta Tizianin ihmeellinen taulu pysäytti minut. Sen ihanat värit hivelivät silmääni. Sen muodot olivat kuin musiikkia. Mutta tuon kaiken näin ja kuulin sittenkin kuin unessa. Taulun esittämät ajatukset sitävastoin tarttuivat minuun kuin olemuksemme sisimpään iskeytyvä sana, josta emme vapaudu ennenkuin rehellisesti olemme käyneet tilille oman itsemme kanssa.

Mitä oli taiteilija oikeastaan tarkoittanut, mitä tahtonut saada sanotuksi ihmisille? Kuvasiko tuo rauhallinen, kaivon kannella istuva nainen, jonka koko olemus uhkuu äidillistä antamiskykyä, "taivaallista rakkautta", kuten sanottiin, ja tuo toinen, alaston, suitsutusastiaa kohottava hehkuvan huumaavia maallisia tunteita?

Tai tahtoiko suitsutuksen kantaja, kuten toiset luulevat, "kehoittaa rakkauteen?"

Oli miten oli, tunsin itseni tuossa hiljaisessa, mietiskelevässä olennossa. Tunsin, että noin voisin rakastaa, noin rauhallisesti kuin äiti, joka vain tahtoo pitää hyvänä ja antamistaan antaa.

Tuon toisen olemus tuntui minusta vieraalta. Vaikka kallistaisinkin korvani hänen puheilleen, vaikka koettaisinkin seurata "kehoitusta rakkauteen", voisinkohan koskaan oppia rakastamaan tuolla tavalla?

Ja kuitenkin -- tunnen, että koko olemukseni on täynnä ikävöivää antamishalua. Elämä on käynyt niin tyhjäksi, niin tarkoituksettomaksi senjälkeen, kun isä jätti.

Mutta kelpaakohan tällainen tunne avioliiton pohjaksi? Eikö siihen vaadita muuta, eikö juuri tuota, joka tahtoo vetää puoleensa, tahtoo omistaa ja hallita oman olentonsa suloudella?

Puuttuuko minulta kokonaan tällaisia tunteita? Ja onko se luonnotonta? Vai enkö tunne itseäni? Enkö ole tarpeeksi rehellinen, vaikka analysoin ja pengon joka tunteen ja teon alkujuurta?

Samana iltana myöhemmällä.

Kaikki asuntolassamme ovat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa ja nukkuvat ehkä jo. Minun ei kuitenkaan kannata panna maata. Tunnen, etten voi nukkua.

Koko sisimpäni huutaa ja ikävöi isää kuin avuton, pieni lapsi. Elämä oli minulle yksinkertaista, mutkatonta, rauhantäyttä isän eläessä. Nyt olen kuin eksynyt sorsanpoika, joka yksin ja murheellisena keinuu ristituulissa levottomilla laineilla.

Isän jättäessä ilmestyi Helmer elämääni. Rauha loppui ja levottomuus alkoi. Mutta rauha ei aina tiedä rikkautta -- ei ainakaan ulkonainen levollisuus ja rauha. Isän eläessä oli levollinen elämämme samalla rikasta. Mutta pelkään, että jään perin köyhäksi, ehkä yksipuoliseksi ihmiseksi, jos levottomuutta ja mahdollista ristiriitaa peläten karkoitan Helmerin luotani.

Ainakin vakuuttaa Helmer itse näin. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan ole objektiivisin. Hän koettaa kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen minua uskomaan, että juuri me kaksi kaikkine vastakohtinemme erinomaisesti voimme täydentää toisiamme.

En ensinkään ottaisi näitä hänen väitteitään huomioon, jollen itse olisi hieman taipuvainen uskomaan samaa.

Ja kuitenkin epäröin yhä vielä, -- nyt aivan yhtä paljon kuin Helmerin ensi kertaa puhuessa kanssani tästä.

Kävihän Helmer isän eläessäkin luonamme. Yhteen aikaan etenkin. Hänellä taisi silloin olla taloudellisia vaikeuksia. Mutta hän tuli aina isän luo. En ollut huvitettu hänen seurastaan eikä isäkään koskaan koettanut herättää mielenkiintoani häneen. Tunsin aina, että isä piti Helmeristä vain siksi, että hän oli Maija-tädin ainoa lapsi, joka pienenä jäi äidittömäksi.

Ehkä tässä kuitenkin erehdyn. Isä ei myöskään koskaan sanonut mitään pahaa Helmeristä. Isä käytti yleensä säästäen sanoja, etenkin puhuessaan muista ihmisistä. Hän kävi puheliaaksi vain silloin, kun hän tulkitsi minulle mielikirjailijoitaan tai mieliaatteitaan.

Siinä pienessä piirissä, joka talvisin kerran viikossa kokoontui hänen luokseen, saattoi hän myöskin vilkastua. Siihen kuului vain kolme vanhaa herraa -- erakkoluontoisia kuten isäkin. He tulivat aina klo 5:n ja 6:n vaiheilla iltapäivällä ja läksivät yhdeksältä. Teetä he joivat -- ei mitään muuta, mutta sitä lasin toisensa jälkeen kotona leivotun vehnäsen kera. Vein aina itse teetarjottimen isän huoneeseen ja laskettuani sen pöydälle hiivin huoneen perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäin kuuntelemaan herrojen puheita. Ja tiesin, että seuraavana iltana oli vielä suurempi ilo odotettavissa, sillä silloin selitti isä minulle mitä en keskustelusta ollut ymmärtänyt.

Eivät nämä vanhat herrat suuresti lisänneet ihmis- ja elämäntuntemustani, vaikka kehittivätkin ajatuskykyäni. Eivätkä sitä tehneet muutkaan. Sillä muita kävi meillä ani harvoin.

Isän kuoltua tunsin oikein, miten avuton olen suhteessani muihin ihmisiin. Jouduin silloin heti tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, sillä oli paljon kaikenlaista selvitettävää.

Silloin tuli Helmer. Hän otti huolehtiakseen kaikesta. Olin sanomattoman kiitollinen hänelle.

Palkitsenko nyt kaiken työntämällä hänet luotani?

Enhän sitä tahtoisi. En hänen tähtensä enkä itsenikään tähden. Olen pelottavan avuton ja yksin elämässä.

Mutta en myöskään tahtoisi pettää häntä enkä itseäni. Enkä tiedä onko minulla sitä rakkautta, jota avioliitossa vaaditaan. Joskus tuntuu siltä, että on -- toiste taas siltä, että ei ole.

Huhtik. 5. päivänä.

Hiivin tänäkin aamuna Helmerin tietämättä asuntolasta. Harhailin kauan ristiin ja rastiin kaupungilla. Viimein poikkesin pieneen kirkkoon, jonka nimeä en vieläkään tiedä.

Kun työnsin kirkon oviverhon syrjään, lehahti kostea, ummehtunut ilma vastaani. Se on tavallista Rooman kirkoissa ja se tuntuu pahalta. Siinä on haudan hajua. Ja se on mielestäni kuvaavaa katolilaisuudelle.

Kirkon viileys sitävastoin tuntui hyvältä. Se painui otsalleni vilvoittavasti kuin raikastuntuinen käsi. Kirkossa vallitseva puolihämärä teki minulle myöskin hyvää. Se muistutti hämyhetkistä isän huoneessa, jossa vietin päivittäin uudistuvia juhlahetkiä.

Niinä hetkinä elin voimakkaammin ja syvemmin kuin milloinkaan ja missään muualla. Tunsin olevani siinä ilmapiirissä, josta olemukseni alkujuuret nousevat. Isä ja minä olimme kuin kaksi oikein hyvää toveria. Ei tarvittu montakaan sanaa toisen puolelta, kun toinen jo käsitti. Eikä isä koskaan kyllästynyt kertomiseen ja selittämiseen. Päinvastoin. Hänen ilonsa oli perehdyttää minut siihen mietiskelyyn ja ajattelun maailmaan, jossa hän itse eli.

Sisimpäni on ollut kotia vailla siitä asti, kun ei noita hetkiä enää ole ollut. Ja elämä on samalla käynyt merkillisen tarkoituksettomaksi. Käytännöllisesti puhuen nimittäin. Kukaan ei enää tarvitse minua.

Elämässä olisi tietysti tehtävää monenlaista. Mutta en osaa käydä siihen käsiksi. Olen jollain tavoin mahdoton suhtautumisessani sekä lähimmäisiini että elämään yleensä.

Helmer on aivan toisenlainen. Hän on joka solultaan kiinni ympäristössä. Hän on vilkas, avomielinen, seuraa rakastava ja seuraa ikävöivä.

Hän on auttanut ja hän voisi auttaa minua vastakin monessa suhteessa. Mutta hän tekee sen vain yhdessä tapauksessa. -- -- --

Ajatukseni ajoivat minua alttarilta toiselle pienessä hämärässä kirkossa. Katseeni siirtyi taulusta tauluun. Katselin, enkä kuitenkaan nähnyt. Vasta muudan puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva sai minut pysähtymään.