Part 13

Elsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaikenemisen tarve tuntematon. Hän tiesi vain mitä maksoi vaieta silloin, kun olisi tahtonut puhua. -- Eikö puhuminen helpoita -- puhuminen rakkaillemme, kysyi hän arasti.

Astrid katsoi häneen hetken pitkään kuin vanhempi kokemattomaan nuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: -- Olomme ovat erilaiset, siksi kai tarpeemmekin.

Elsa tunsi sanoneensa jotain sopimatonta, jotain mikä oli käynyt arkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta kuin että oli puhuttava jostakin muusta viskasi hän esiin kysymyksen Albertista. Oliko hän ehkä piankin tulossa?

-- Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on terve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa.

Elsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta ponnistuksista huolimatta puhkesivat kyyneleet viimein esiin. -- Minä olen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan, en koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!

Hetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei hän sitä tehnytkään itse, että Albert... Mutta sitten se hänestä tuntui epäoleelliselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään, puristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olalleen painuen: -- Se on kovaa, kovaa -- että meidän kaikkien täytyy kieltäytyä niin paljosta.

-- Kaikkien? Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän. Ja se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli lyhytnäköinen ja lapsellinen.

-- Kaikkien, sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan, jossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa levitteli viheriätä huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi lehtiharsoa. -- Tämä on Lennikki -- pikku Lenni, puheli hän kuin itsekseen, ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata ja vaalia.

Silloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta vastalahjaksi. -- Se on ehkä rakas muistokin, sanoi hän arasti kuin epätietoisena uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.

-- Rakas! -- Elsan koko olemus säteili. -- Se on Lennin ensimmäinen lahja minulle ja se tuli luokseni koleana talviaamuna ympärillään sammalta, kieloja ja lemmenkukkia.

Astrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan muassaan. Hänenkin ajatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi lähteäkseen syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. -- Teidän rakkautenne on kuin aurinko, sanoi hän hiljaa. -- Sitä ei voi tuntea saamatta siitä hyvää.

Sitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille kirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi kerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.

Kirjoitettuaan viime sanat alkoi hän lukea alusta.

Albert!

Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin luonnottomalta, että me, jotka kuten sanot "yhdessä olemme maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri tahoille", eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi saat nyt vastauksen -- joskin myöhään.

Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita. Sinähän tahdoit säästää minua.

Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin sinä tahtoessasi säästää minua, ehkä aivan tietämättäsi, olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani vaan myöskin sisintä minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta jos saisit vastauksen, jossa ehkä rivien välistä joskaan ei sanoista ilmenisi miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin tulet -- kuten toivoit -- säästymään. Saat vastaukseni vasta silloin kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.

Kenties pitäisi minun nyt -- tässä kirjeessä, joka muodostuu viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme -- pyytää sinulta anteeksi, etten _antanut_ sinulle vapauttasi. Olisithan siten säästynyt vastenmielisestä tehtävästä _ottaa_ sitä itsellesi. Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle kannalle ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin. Olen -- kuten huomaat -- itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi sanoa sinulle tuota sisältörikasta sanaa _anteeksi_.

Jos _sinä_ olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän etten olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi sanottu, että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en muuta olisi toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja kantaa nimeäsi todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi. Jos olisin ajatellut purkamista, olisin olettanut että sinun tunteesi olivat minun tunteitani paljoa heikommat -- tai sanoisinko: vallan toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut -- en ainakaan tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus sinua kohtaan.

Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys on laajakantoisempi. -- Muistatko Brandin huudahdusta: "När, ack när skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?" Pohdin omalla lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin, etten saisi mennä naimisiin ellen paranisi. Mutta minä toivoin ja uskoin lapsen hartaudella paranemismahdollisuuksiin. Saatuani viime kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää uskonut niihin.

Jos meidän vielä ollessamme kihloissa äkillinen huonontuminen olisi tapahtunut tilassani, olisi se luonnollisesti pakottanut meitä vakavasti harkitsemaan voisimmeko koskaan ajatella avioliittoa. Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos käytännölliseltä kannalta katsoen muodostunut samaksi kuin seuraukset viime kirjeestäsi. Alutta tie olisi ollut toinen. Oikeudentuntomme olisi velvoittanut meitä suureen uhraukseen. Ja sellaisessa mielessä tehdyt uhraukset muodostuvat ihmiselle sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.

Mutta mitä uhrasit nyt? Et kerrassaan mitään. Enkä voi minäkään puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.

Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun kohdallani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. -- Muistan muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päivinä leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen vastahakoisille lapsille: Kun minua pakotetaan johonkin, menen aina vapaaehtoisesti. Me lapset nauroimme välistä noille sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä tietä voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun kautta, joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä, mitä mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.

Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään, että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi, kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?

Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää. Minähän en tunne elämää.

Jos olisit tietänyt, että huononisin näin äkkiä, olisit arvattavasti odottanut vielä jonkunverran. Olisit huomannut, että joka tapauksessa pian tulet vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta senverran, mikä teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.

Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin erinomainen silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään ja tekojaan?

Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää. Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.

Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen maailma. Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn ja kaiken analysoimiseen. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta. Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla. Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy kun ihmissydän toisen olemuksessa löytää oman täydennyksensä.

Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi. Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt, jos sinä rakkaudellasi olisit tehnyt, minut onnelliseksi. Siksi aavistan nyt, että tappio voi kääntyä voitoksi.

Analysoidessani omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa, kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa. Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.

Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta. Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon tietää onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että muille, sekä sairaille että terveille.

Ennen oli minusta rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi ja johon kaikki keskittyi.

Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin siitä mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti sekin käsitystäni, että rakkaus miehen ja naisen välillä oli lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa ja voimansa.

Toinen huomattava keskus -- uskonnollinen -- oli olemukseltaan minusta samaa, nimittäin _rakkautta_. Näin arvelin. Nyt käsitän, missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi sinullekin.

Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni loppuun, onhan tämä viimeiseni.

Ennen vakuutit usein minulle, ettet suinkaan rakastanut yksin madonnakasvojani vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.

Etenkin viime aikoina on minun ollut vaikea uskoa tätä, sillä sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.

Vastaat ehkä, ettei kukaan nai toisen sielua. Avioliitossa on kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän oikeaksi. Mutta tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa vaan suhdettamme sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja tunteesi heräsi toisaalla.

Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska sen kuihtuessa rakkautesi kuoli?

Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että rakastat kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan että itse olen tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.

Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat mitä tarkoitan?

Se tahto, josta juureutuu kaikki se rikas suuri ja ihmeellinen yhteys, mitä sanomme _elämäksi_, on varmaan ollut hyvä tahto. Se on ollut tahtoa _antamiseen_, sillä se ilmeni meille luomisessa, synnyttämisessä.

Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut _antamista_. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua _ottamisen_ halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta, siitä mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää j.n.e. Ja ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.

Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että tuo osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen kuin ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti kuin kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja arvottomat, yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sitä ilman tuota syventävää ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen rakkaus sille antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman ydintä.

Juuri tässä suhteessa tyydyin minäkin ennen kuoreen. Ja kun kuori särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.

Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.

Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla -- helmen.

Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina. Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä mitä muuten voimme olla tai tehdä.

Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla. Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.

Täten kääntyi tappio minulle voitoksi.

Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossain suhteessa jäisit muista jälelle. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä toisten tekevän jotain kaunista, johon sinä tavalla tai toisella et pystynyt. Nyt kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää koeta kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi toivomukseksi puolestasi.

Lennart Reichenhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Hän ei huonone yhtä nopeasti kuin minä, mutta hän huononee joka tapauksessa. Mutta kun Elsa on poissa ajallisuudesta, elää se mitä Lennart nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.

Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.

Surua sanotaan siunauksen tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta se voi olla meille _teoriaa_ tai _todellisuutta. Sinä_ teit sen todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi tällaisesta todellisesta hyvästä!

Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa niin löydät. Pyri elämän ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!

Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja murtuneena vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa.

Hän kääri kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti. Sitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan päänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli ompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.

-- Joskus saat tästä vähän luettavaa, sanoi hän iloisesti. -- Ja toisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita toisillemme.

-- Minä olen huomannut sen.

-- Kaikki on niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä. -- Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä peittämään, kietoi hän äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa: -- Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa, vain antaa.

Vuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan ennenkuin hänet valkeassa arkussaan kannettiin asemalle Meranissa toimitettavaa hautausta varten. Syvään suruun painunut äiti kulki yksin arkun jälessä.

Lepokodin portilla yhtyi "kantajoukko" saattueeseen. Mamma Hecht ei puhunut ruuista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän puristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä kiitollisen liikutetuksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea elämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä oli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat kosketukseen toistensa kanssa.

Toisten suureksi hämmästykseksi oli "Vaiteliaskin" saapuvilla. Hän ei puhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta lämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. -- Kun toisten katse vältti, pisti hän muutamia valkeita Edelweiss-kukkia arkulle.

-- Sääli nuorta suloista neitosta, sanoi muuan "kiipeilijöistä".

"Esteetikko" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. -- Pehmyt, pieni madonna del Granduca, sanoi hän puoliääneen.

Lennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.

Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi hän odottamatta: -- Astrid eläisi ehkä, jos -- jos olisi enemmän sellaisia kuin te.

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran tunnustelevasti: -- Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka kerran annoin teille luettaviksi.

Kesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun, jolle sen oli käännyttävä. -- Minä en ymmärrä...

-- Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt toiveita ja sitten -- särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli minulle täynnä suurinta onnea.

Rouva Falcke itki yhä.

8.

Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä ihanuutta teki tuloaan.

Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä -- täynnä elämäniloa ja hurmaa.

Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta laaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin taivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.

Lennart hyväili vaimonsa kättä. -- Minulle on se ollut sitä. Mutta että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut niin paljon... Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa ja kevätiloa.

Silloin valahtivat Elsan kyyneleet yli äyräitten. Hän itki ilosta. Sillä hän tiesi nyt, ettei hän turhaan ollut taistellut.

Kyyneleet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet esiin, Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus säteili koko hänen olemuksestaan.

-- Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän uuninperältä on päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi isäkin, muistatko, lisäsi hän hiljemmin.

Lennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. -- Minä epäröin kauan ennenkuin annoin sinulle osaa kaikesta. Pelkäsin ettet kestäisi sitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne.

-- Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin luottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.

Lennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli miten epätasaisesti sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin, sitten hengitti huohottamalla ja heikosti kuin pieni siipirikko linnunpoika.

-- Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi, kysyi hän hellän huolestuneena. -- Kaipaatko jotain?

-- En, en mitään. Sinähän olet täällä. -- Elsan pää nojasi yhä Lennartin olkaan. Hän tunsi omituista pohjatonta väsymystä. Se yllätti nykyään useinkin, Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.

-- Mutta Elsa, jos kuitenkin... Sinä tiedät että rouva Falcke tulee mielellään.

Elsa tarttui kohta ajatukseen. Hän ei itse olisi uskaltanut ehdottaa sitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.

Rouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli siellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla milloin vain häntä tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart kerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke kuka häntä seurasi samanlaisella retkellä.

-- Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän tahtoo tulla. -- Vaikka Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua ainoastakaan hetkestä kahden sinun kanssasi. Olisi niin paljon, paljon puheltavaa. -- Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka viheriä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. -- Lennikki saa seurata minua, niinhän, sanoi hän hiljaa.

Lennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus hänen kasvoilleen.

Elsa hyväili yhä hänen kättään. -- Pikku Lennikki on aina ollut mukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman sinun rakkaudestasi. Me emme voi erota. -- Hän nosti kätensä Lennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: -- Sinä, Lenni, saat vielä poimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, minkä sinä minulle annoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa sinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen ja onnellisen nuoren vaimon. Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki kipeätä puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa hän tunsi, että hänen oma rikas osansa auttoi häntä pois kaikesta pienestä ja matalasta.

Lennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että häntä ahdistavat tunteet kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Silloin teki hän ankaran ponnistuksen ja sai hivenen leikillisyyttä ääneensä. -- Minä tahdon jakaa -- toiselle -- niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku Lennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.

Avonaisesta ikkunasta näkivät he parven pikkulintuja sinitaivasta vasten.

Olivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?

Läheisestä puistikosta kuului satakielen ääni. Kutsuiko se ystäväänsä vai hyvästelikö se?

Etäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja keväisestä elämänilosta.

Elsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi mitä siihen sisältyi. Alutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa pysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Ne olivat papittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja esirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.

Silloin hän kuuli tukahdutettua itkua vierellään. Hän hyväili hetken miehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja suuteli otsaa. -- Mene, pyysi hän hiljaa, kirjoita se kortti -- tai sähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.

Hän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli sulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli poissa, hän yksin. Mitä jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?

Hän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään. Välillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta, jonka todistajia ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä viimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi kiittää eikä valittaa.

Odottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart hänen vuoteensa vieressä.

Hän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili toinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.

Äkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin heijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen, kurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällä hartaudella: -- Nyt!

Kädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen väräjävä: -- Kiitos!

Se oli hänen viimeinen sanansa.

Kun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi hän morsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku Lennikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.

RUUSU

Antonio Salernin leski istuu tapansa mukaan kirkonportailla. Mutta hänen kätensä ei enää useinkaan ojennu ohikulkeville. Hän on niin väsynyt ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, että yksin jokapäiväisen leivän hankintakin häneltä monesti unohtuu.