Part 12

Elsa katkaisi nauraen. -- Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta. Ja sinä säikähdit ja tulit tänne.

He nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart tukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä ensi kertaa rapisi hänen taskussaan.

Tietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut tehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin kaksiteräinen miekka. Ja Elsa oli heikko. --

-- Mitä sinä mietit, rakas, kysyi Elsa hiljaa.

Lennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi etäälle äskeisistä ajatuksistaan. -- Muistatko Vinitiuksen "Quo vadiksessa"? Muistatko miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä en ole mikään roomalainen ylimys -- pienen ajan pieni ihminen vain. Mutta minä ymmärrän häntä.

Elsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. -- Lenni, sanoi hän lempeästi, minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni katoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun suuren, kauniin rakkautesi.

3.

Rouva Falcke seisoi lepokodin hallista ulkonevassa nurkkauksessa katse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä ylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa tulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut paikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi että pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid oli paraikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki, jonka avulla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät muullatavoin voineet päästä.

Astridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä vaikka näki, kun vain Albert olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen ulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin intensiivisesti. Astrid olisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle kaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matalamielinen eikä ahdas. Hän olisi ymmärtänyt.

Rouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin ruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä säiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä punersivat kuin itkusta.

Rouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime aikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin saattoi hän toisin ajoin säteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt huomiota häneen hänen iloisuutensa tähden. Olisikohan mahdollisesti jotain yhteyttä -- --?

Rouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tyttö otti pöytäliinan tarjoilupöydältä ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku linnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön katsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.

Taaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia kokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.

Samassa soi gong-gongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart Reichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänellä oli tapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka oli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. -- Meillä on paljon yhteistä, sanoi hän ja ääni värähti.

-- Me olemme molemmat vaalijoita.

-- Se on harvinainen osa miehelle.

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia mahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja hän tiesi missä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.

-- Te olette toisenlainen kuin muut, pitkitti rouva Falcke.

-- En, viskasi hän kiivaasti vastaan. - Minä olen tavallinen mies, jolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja herkkuruuat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä, mitä sanotaan _rakkaudeksi_.

-- Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?

Rouva Falcken katseessa oli jotain niin pohjattoman raskasta, että Lennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi elämässä ja hän palasi omiin oloihinsa.

-- Minä arvaan, että Elsa on kertonut teille jotain. Mutta hänen lapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvän. Tiedän kuitenkin itse miten suuressa määrin olosuhteet minua auttoivat. Elsa oli niin turvaton kuin pieni pesästään pudonnut lintu, kun löysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei kukaan olisi voinut jättää.

Rouva Falcke tukahdutti huokauksen ja Lennart Reichenhartista näytti siltä, kuin hän tahdollaan olisi silittänyt kasvoiltaan muutamia katkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi Lennart Reichenhartiin.

-- Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella tavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri näkökulma jakaa miesjoukon kahteen ryhmään, jotka ovat niin etäällä toisistaan kuin itä ja länsi.

-- Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa.

-- Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli sitä vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne.

-- Minä rakastin häntä.

-- Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, ottaa -- rajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus.

-- Te tahdotte kaikella muotoa ihailla minua. -- Lennart Riechenhart koetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti povitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit vieraan käsiin? Niitähän ei kukaan ollut nähnyt, ei Elsakaan. Mutta tässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka siten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.

Hän veti lompakostaan esille paperitukon ja ojensi sen arvelematta rouva Falckelle. -- Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen, jonka käsiin uskon nämä. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin toiset.

Hän kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi kysyä jotain. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita yhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt uskalsi -- --.

-- Te ymmärrätte -- varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa. Minä tahtoisin tietää missä määrin te -- terveydellisistä syistä...?

Reichenhart jäykistyi. -- Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa nykyään terveydellisiä vaatimuksia.

-- Ei, ei, antakaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen hellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta tällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla ristiriitaan toistensa kanssa.

-- Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet onnelliseksi. -- Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke kääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse, jonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis että se teki kipeätä. Siihen ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi nähnyt. -- -- --

Seurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut soittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.

Rouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin lehtiin. Hän alkoi päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti omista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause moneen kertaan.

Kun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien varaan. Hän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen lunnaiksi.

Soittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän huoneen perällä näki kumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen siitä, että hän oli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.

Hän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin kiinnikytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi katsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja kumartuneen selän kaarta.

Hän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.

Äkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen ja alkoi uudelleen soittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle -- illan rauhasta.

4.

Astrid Falcke makasi sohvallaan helakka puna hienohipiäisillä kasvoillaan ja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti sulhastaan. Albertilla oli tällä tunnilla tapana tulla säännönmukaiselle vierailulle ja tapaaminen tuntui Astridista tänään tavallista tärkeämmältä. Albert tulisi jäähyväisille. Hän aikoi nimittäin joksikin ajaksi matkustaa kotiinsa. Vierailu olikin jo kestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon olivat nämä viikot sisältäneet -- enin siksi, että olivat sisältäneet niin vähän.

Astrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen väsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertilla oli tapana väistellä.

Ovi aukeni samassa ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid näytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän leimansa. Eikä sairas nainen ajan pitkään voi olla puoleensavetävä. Albert tunsi sen selvemmin kuin koskaan. Astrid viittoi häntä lähemmäksi ja hän asettui tavanmukaiselle paikalleen sohvan viereen.

-- Me siis pian ulkonaisestikin joudumme etäälle toisistamme, sanoi Astrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. -- Olen nytkin usein mielestäni ollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella. Olen tahtonut rakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman ja minun, sairaan välille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias.

-- Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista huveistani, olisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on kieltäytyminen.

-- Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun terveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana näen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin.

Albert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Sinä olet hyvä, hyvä, sopersi hän. -- Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.

-- Minusta on aina ollut niin suloista ajatella, että me juuri erilaisuutemme kautta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme, tahdomme jakaa kaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä. Ajatuksissa on voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa sitten niissä ajatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät toisiinsa! Siitä saa syrjäinenkin.

-- Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin väsyneiltä.

-- Ne ovat etsineet sinua.

-- Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa, sinä pikku filosoofi!

-- Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun harrastuksiasi.

-- Nyt tiedät, minkätähden olen vaiennut.

-- Ja sinä tiedät, miksi olen kaivannut. Sinun ilosi -- nekin, joita en koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin ilona minullekin.

Silloin tarttui Albert kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli kertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut illanvietoissa. Naistako hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin mahdollista?

-- Ja esimerkiksi seurastasi! -- Astrid hengähti syvään. Sitten hän jatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta: -- Minä olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse nousemaan, ja minä olen nähnyt sinut iloisessa seurassa.

Albert lehahti polttavan punaiseksi. -- Sinä olet vakoillut!

Astrid ei vastannut. Hänen katseensa kipunoi. Siinä oli halveksumista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi pienenevänsä sen katseen edessä.

-- Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!

Astrid ei vieläkään vastannut. Viimein sanoi hän vitkalleen ja painokkaasti: -- Kun tapaat ystäviäsi, niin sano terveisiä heille. Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun rinnallasi monessa suhteessa, mutta matalasieluinen ja halpamainen en ole.

Albertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei sitä tietänyt. Hän käänsi puheen toisaalle.

Mutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut matkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen hermostuneeksi.

-- Komea mies joka tapauksessa, huokaili mamma Hecht, mutta ei teidän otettavissanne. -- Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.

Nämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan "monta" nyt kyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neitoset, jotka olivat tulleet samassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.

-- Me kuulimme kun he suostuivat asiasta, vahvisti vanhempi.

-- Hän potee sydämenlaajennusta, sanoi syrjästä "vaitelias", käänsi selkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geoloogista lehteään.

Neiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta yhä kuului kantajoukkoon, kiiruhti "Edustajan" luo ja viritti tavanmukaisen valitusvirtensä. Hän näki basillinkantajan jokaisessa, joka oli tekemisessä sairaan kanssa. "Edustaja" otti sen puolen rauhallisesti. Hän ajatteli isänmaata ja pani miehen siinä mielessä vaa'alle.

5.

Pari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi punaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei äiti ollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. -- Niin pian, sanoi Astrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi sulhaseltaan anteeksi monta syyttävää ajatusta.

Rouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan valmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, oli tämä kääntynyt seinää päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski silloin työn kädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa kun ovi oli sulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi alakertaan, kohosi hän istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki sen uudelleen, hitaasti ja pala palalta.

Rakas, suloinen Astrid!

Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle sitä mitä oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeata puhua sinulle niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän asioista.

Totuus on kuitenkin sanottava.

Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa sellaiseen mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.

Aavistat jo mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.

Sinä et ole ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme aikana. Sinä kaipasit enemmän osaa minusta ja harrastuksistani. Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty olento ei voi -- ymmärrätkö, ei todellakaan voi -- seurata terveen ja tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja harrastuksia. Se on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä suhteessa kova totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa. Sen sinä, yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.

Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua. Nyt peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun nähden. Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi. Kun joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme enää ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa kääntyivät kukin taholleen elämässä.

Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun olentosi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, minkä annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta, jolla olet käsittävä sen mitä tässä olen sanonut.

Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi kuin kyyneleetöntä itkua, Sitten hän jatkoi.

Ellet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa tähän. Mielenliikutus ei ole hyväksi sinulle. Ja minä tahtoisin säästää sinua siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran: älä vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua vaan ymmärrät. Ja sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisuudella olen ajatteleva en vain madonnakasvojasi vaan yhtä paljon sitä ylevää mieltä, joka niissä aina heijastuu.

Sinua kiitollisuudella muistava Albert.

Astrid kääräisi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki pieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle. Hänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset olivat väsyneitä, siipirikkoisia. Katse kohosi kuin apua etsien ylös vuoriin päin.

Hän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein ennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni kapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään mitä ylemmä se ehti.

Hän käsitti, että se puhui.

6.

Astrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen pysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän tahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei jaksanut eikä hänellä ollut "kantajaa" kuten Elsalla, mutta äiti oli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen vuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori tyrolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.

Aluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he vaikenivat tavallisesti kaikki kolme. Mutta jäätyään kerran kahden pojan kanssa tuli Astrid tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika alkoi kohta iloisesti kertoa.

Hän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä syrjäisessä seudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta, joka ympäröi kotimökkiä ja muutamista vuohista ja lehmästä, jota se elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa eikä ollut varoja lääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan näitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.

-- Sinä olet hyvä poika, sanoi Astrid. - Kaikki nuoret eivät muista vanhaa äitiä. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät tulevaisuutta varten. Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä asiasta että toisesta. -- Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme on erityinen siunauksensa, hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn Ristiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. -- _Hän_ opetti meitä. -- Hän nyökkäsi kuvaan. -- Pyhä Neitsytkin oli äiti.

Astrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomistaan. Hänellä oli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä laaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt kesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin tarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat etenkin.

Astrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista hyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi punaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan eräästä suuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia viikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkean huvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä neitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut suurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.

Astrid vaikeni kauan. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti kuunnella mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli lääkitystä. -- -- --

Vähitellen heräsi hänessä tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei jaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen painuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren karjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, täytyi hänen sanoa heille joku ystävällinen sana.

Hän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden tähden, joka oli ollut hänelle rakkaampi kuin muut kaikki yhteensä. Nyt tahtoi hän maksaa velkansa. Aika oli lyhyt.

Eräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä näki Astrid usein "Vaiteliaan". Hän tunsi hänet sekä sulhasensa että äitinsä kuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista tuntui siltä, kuin he jollain tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.

"Vaiteliaan" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi haluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon Astridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli muutamia alppikukkia kädessään. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui ilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. -- Te olette kovin hyvä.

-- En, sanoi toinen jyrkästi. -- Minä en ole hyvä. Minä vihaan ihmisiä. Rakastan vain luontoa -- enin kivikunnan suurta rauhaa.

-- Sielläkin on purkauksia. -- Se sanottiin veitikkamaisuudella, jota "Vaitelias" ei ollut odottanut.

-- Te laskette leikkiä. Se on hyvä. -- Hän käänsi selkänsä ja meni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin kohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katsantonsa oli ankara ja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. -- Ettekö tekin joskus kadehti rauhallista kivikuntaa?

"Vaiteliaan" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui kysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. -- En enää, sanoi hän rauhallisesti. -- Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on parempaa.

-- Ja mitä?

-- Sitä mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.

-- Sellaista ei ole. -- Hän käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta muutaman päivän kuluttua odotti hän Astridia samalla paikalla. Hänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan muu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruusunelmansa keväthallan hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen, joka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.

-- Minä tahtoisin tietoa siitä "riippumattomuudesta", josta te kerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus, sanoi hän omalla jyrkänsuoralla tavallaan.

Astrid hymyili ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen pehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän tunsi sen -- hämmästyen -- hämillään ja melkein katuen.

Hän kuuli Astridin puhuvan. -- Te olette syvästi oppinut mies ja minä lapsellinen nuori tyttö. Minä puhun lapsellisesti siitä mikä vaatisi kaikkein parhaimpia sanoja.

-- Sanokaa niin kuin ajattelette.

-- Saanko kertoa pienen kertomuksen? Vaitelias asettui kivelle.

-- Minä olen muistanut pientä pisaraa, alkoi Astrid. -- Se oleili ennen jossain yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla tänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin, siitä joutui se pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki milloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta se väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri, vastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se alkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visertivät. Pieni pisara kuuli suuresta pohjattoman syvästä merestä, jonne sen tie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki puhuivat siitä suurella vakavuudella. Sitä pientä pisaraa alkoi pelottaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne. Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta, joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha enää muuksi muuttunut, riippuen siitä minkälaista tie oli. Sillä se oli sivuasia ja pientä verraten siihen suureen pääasiaan, että se pieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.

Astrid vaikeni. Vaitelias samoin. Hän oli painanut molemmat käsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein sanoi hän katkerasti: -- Suuri kylmyys jäädyttää kaiken.

-- Suuri lämpö sulattaa kaiken, Astrid vastasi.

Vaitelias meni tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.

7.

Seuraavana päivänä meni Astrid vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut käynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn tuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

-- Minä olen odottanut ja kaivannut, sanoi hän kyyneleet silmissä.

-- En ole voinut. -- Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: -- Meikäläisille on elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muille. Se on eristettyä -- melkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea paljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.