Part 11

Hän haki itselleen nojatuolin etäisessä huoneen nurkassa, painui siihen ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän alkoi kopeloida povitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta veti hän viimein esille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän osasi ne oikeastaan ulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä tahraantunut kirjoitus teki sittenkin aina vaikutuksensa häneen.

Hän alkoi lehdestä jonka yläreunassa oli merkki 6. -- -- --

Elsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä miniälleni, että tahdoin vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän loukkautui ja pyysi, etten tekisi "asiaa turhasta". Tänä vuonna hän kunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä vaikenen kotirauhan tähden -- kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun jälkeeni.

Mutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En omasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla on tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä niin että sisimpäni vavahtaa joka kerta kun näen sen katseen.

Minkähän tähden elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä joskus itsekseni.

Voin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi toisin. Ainakin tekisi hänen hyvyytensä elämän minulle toisenlaiseksi. Itse kai jatkuvasti olisin sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.

En aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen osaani, on se minusta syyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Minä tunnen itsessäni hyvää, joka olisi ansainnut paremman osan. Ja entä syyllisyyteni? Miksi se on suuri? Olen oikeastaan vain tulos elämäni edellytyksistä. Äitini kuoli ollessani kahdeksan vanha ja isä kolme vuotta myöhemmin. Se onkin ainoa, mistä olen hänelle kiitollinen.

Vietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena. Opin poikasakissa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat taipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun tutustuin vaimooni. Ja hän se hyvä ihminen ei pelännyt. Hän näki sen hyvän minussa, jota eivät muut -- äitiä lukuunottamatta -- nähneet. Hän tuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.

En tiedä suruko lie vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus keuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.

Kerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä perintö, jonka voin lapselleni antaa.

Nyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan -- ehkä osaksi oman mieleni kevennykseksi -- enin siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran tätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isässäsi liikkui ja niitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä sitä näyttämästä.

Heiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi sen kautta mitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan puita. Käteni on voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti. Halkovajasta kutsuu minua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä kaupungille asioille. Ja sitten pitää minun paimentaa lapsia -- jos esimerkiksi sattuu suursiivousta, leipomista tai pesua, jolloin miniälläni ja sulla on työtä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia ja elämänvuosia.

Tehtävieni lomassa makaan komeromaisessa huoneessani ja ajattelen vanhan raakiksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein, illansuussa nousen ja hiivin salaa kadulle. Kuljen ensin hätäisen kiireisesti kuin kiinniottoa pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin onneton ihminen, joka tietää tiensä pahaksi ja menee kuitenkin.

Minun täytyy, ymmärrätkö, täytyy. Minä en voi päättää päivääni ilman unhotusta.

Marrask. 12. p.

Tänä päivänä täytyy minun kirjoittaa muistosta, joka vielä vereksenä kirvelee ja polttaa.

Toissapäivänä lähdettyäni iltaretkelleni kuljin kokoushuoneen ohi, josta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan mitä siellä sanottiin.

Puhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen. Hän paukutti tulisella innolla ihanteista ja aatteista, raittiudesta ja hyvistä tavoista. En tiedä puhuiko hän ehdottomuuden vai kohtuuden puolesta. Luullakseni edusti hän viimeksimainittua. Joka tapauksessa hän oli vakuutettu vapaan tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän tiesi, että valistus korvaa kaikki puutteet.

Minä purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan humalaan.

Illalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi minua myöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni sen teit. Muistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna toit minulle teetä, oli katseesi yhtä lempeä kuin ainakin. Sinä otit minua kaulasta ja halailit. Pääsi painui pitkäksi aikaa rinnalleni. Ja myöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä kohdalta, johon olit painanut pääsi.

Sinä päivänä itkin paljon. En omaa osaani. Mitäpä minusta, ukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä olet äiditön ja koditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin, jonne et syntyperäsi etkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli sivistykseltään ja sydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on äitisi sielu. Se veli, jonka kodissa asut, ei ole oman äitisi poika. Minä otin hänet kotiimme, kun hänen oma äitinsä oli kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni myöskin kodin. Se oli mielestäni selvä velvollisuuteni. Mutta nyt tahdon sanoa totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet joutunut ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.

Lapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen muutaman kerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä sisimpäsi kauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä siihen piiriin, jonne äitisi kuului. Mutta miten?

Jos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua rakastamaan, olisi se ehkä mahdollista. Mutta mistä sinä siinä asemassa, jossa nyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos löytäisitkin, olisiko hänellä rakkautta ja rohkeutta tarpeeksi ottaakseen vaimokseen tytön "Mökkelistä?"

Jouluk. 22. p.

Joulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin raskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä kertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja joululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen. Olen ostanut sinulle luistimet.

Ymmärrätköhän mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan? Ymmärrätkö, ettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon ulkopuolelle, vaan että hänen kerrankin pitää saada tuntea olevansa nuori ja saavansa iloita kuin nuori. Ymmärrätkö, että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin perhonen liitämässä valaistua rataa pitkin. Sinut nähdään. Sinä herätät huomiota. Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois uunin perältä. Isäsi antoi sinulle taikakalun ja se on sinua auttanut. -- -- --

Paperi painui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti noita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa ja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat olleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat värähdyttäneet. Kauneinta mitä nuoren rinta voi tuntea ne olivat heille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet varjoon, oli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle tuikkiva tuli hyvyyden ja kauneuden maailmasta.

Ja ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremmin sitä vanhaa "ukkorähjää", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta kuin rumuutta ja alennusta, ja joka kuitenkin oli pystynyt auttamaan hyvän voitolle toisenkin elämässä. Reichenhart tarttui uudelleen paperiin ja jatkoi lukua. -- -- --

Helmik. 25. p.

Isäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia. Luistimet ovat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet. Minä käsitän sen kaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi, joiden katse nyt on entistä syvempi ja säteilevämpi. Minä kuulen sen äänestäsi, jossa huomaan pienen aran värähdyksen aina kun kerrot jotain luistinradasta tai "hänestä". Huomaan koko olennossasi jotain uutta, jotain mikä ei koskaan ennen ole ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt _rakastat_. Mutta rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa -- kuten luulen, koskapa hän lähettelee sulle kukkiakin -- onko hän kyllin luja ja rohkea ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?

Jospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!

Maalisk. 5. p.

Mitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes olisin arvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tyhjäksi tekemässä onneasi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.

Tahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän nyt, että hän jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on sukunsa viimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin hän nyt rakastaa sinua. Hän retkeilee illoin myöhään Mökkelimme ympärillä ja katsoo nuorin haaveilijakatsein ikkunaan, jonka ääressä usein istut ja johon varjosi kuvastuu uutimeen.

Toisiltana nähdessäni hänet valtasi pelko äkkiä mieleni. Sinä olet minun karitsaiseni. Voisihan vaara sinua uhata! Olin istunut tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä mitä siellä olin nauttinut. Läksin suoraa päätä kadun poikki miestä kohti. Mutta luoviessani kadun poikki pettivätkin sääret ja läheinen lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.

Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolelta. En tiedä oliko hänellä aavistusta siitä kuka olin. Joka tapauksessa hän läheni ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä kohti sitten kun selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon tuostakin ojensi hän minulle kätensä, jotten suistuisi kadulle. Minua hävetti ja samalla oli sydämeni kuin pehmeintä vahaa. -- Tyttöraasuni, tyttöraasuni, sanoin useampaan kertaan ja samalla itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi minua vain eteenpäin tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen hienon hansikkaan peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin mitä hienostuneessa ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan tekemisiin katuloan kanssa.

Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä sinun onnesi lunnaiksi ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa tietäsi omaan onnelliseen kotiin.

Tällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi. -- -- --

Tammik. 30. p.

Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa muodossaan. Hän on varovaisesti vetäytynyt pelistä pois ja jättänyt sinut orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee töitäsi yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut ja olennossasi on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut ja poskesi ovat kalpeat. Silmäsi ovat painuneet syvälle ja huolestuttava tumma varjo reunustaa niitä. Kun ajattelen äitisi heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää, jossa kerrottiin miten suuressa määrin alkoholismi heikontaa ihmisten vastustuskykyä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.

Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, annettiin tilastollisia tietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat erinomaisia muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat vieläkin kuin tulenliekki suuressa verestävässä haavassa.

Mutta enhän minä aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua, tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät silmäsi eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä pitää minun ja mitä voin minä tehdä?

Taikakalu, jonka annoin sinulle, auttoi sinua ajaksi. Jouduit nuorten joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin. Sinä sait unelmoida ja iloita niinkuin muut nuoret. Mutta hetken vain. Kun luistinrata tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla siellä ollut seuraa -- ei ainakaan sitä mitä kaipasit. Hän oli matkustanut opiskelemaan. Ja hän matkusti sanomatta hyvästiä.

Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan vanhaa isääsi lukuunottamatta tietänyt, että odotit ja toivoit.

Kaikesta huolimatta muistaa hän sinua. Nyt tiedän sen. Hän on käynyt tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä sinä päivänä, jolloin hänen piti matkustaa. Hän meni jalkaisin kotoa, teki turhan mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi kadunkulmaukseen, josta Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti kääntyi asemalle päin.

Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi olisi ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten? -- -- --

Reichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti eteensä kellastuneen, musteella tahratun kirjeen. Hänen mieleensä palautui elävästi päivä Roomassa, jolloin hän sen ensi kertaa luki.

Hän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti vanhan Rooman iäkkäitä muistoja, korostaen nuoruudellaan niiden arvokasta ikää. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli ihanaa katsella harmaata entisyyttä, itse eläen keskellä kevättä.

Pienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia lapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö neilikoita ohikulkeville ja muuan viulunsoittaja oli viuluineen painunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.

Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin tyttö kadunkulmauksessa olisi katsonut häneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä vaan suurin, surullisin tähtisilmin.

Hän ei tietänyt sinä hetkenä, synnyttivätkö nuo silmät pistoksen hänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että hän odottamatta näki ne edessään niin ilmehikkäinä ja suloisina, kuin usein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.

Hän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista ja joka vielä oli lukematta.

Päivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin. Siinä hän luki ensin kirjeen ja sitten selitykseksi mukaan pistetyt päiväkirjan lehdet.

Rinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen kirkkoon. Siellä pieni punainen paperiruusu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.

Tai riippuiko siinä ehkä toisen sydän -- hänen, joka oli kirjoittanut kirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään vaan paremmin omalla sydänverellään?

Hän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Seuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä oli hänellä siitä asti ollut kotinsa.

Lennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen kirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä pitkin.

"Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.

Tämä kirje on varmaan eriskummallisin mikä koskaan käsiinne on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja käsittää senverran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. -- Ja muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä, on tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.

Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi kirjoittaa niin kuin minä nyt. Siitä olen varma.

Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä näette mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja musteen muuttuneesta muodosta näette myöskin, että nuo otteet eivät ole väärennettyjä -- kenties Teitä varten ja jotta siten hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia kuukausia takaperin. Aioin ne kuten huomaatte oikeastaan tyttärelleni. Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne jos mahdollista täydentäisivät kirjettäni.

Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta tahtoisin puhua kanssanne.

Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi kirjoittaa Teille. Mutta en sitä usko. Isänä näyttää minusta unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai ajaksiko vain?

Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, että ette ole unohtanut mutta pelkäätte "sukua", ehkä kaikkein enin "isä-ukkoa", jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi appivaariksi.

Vanhin tätinne on äskettäin kuollut ja kaupungissamme huhuiltiin, että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Arvattavasti muutatte Tekin siinä tapauksessa. Opiskelette jonkun aikaa, valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte ehkä nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja elämä Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.

Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen kautta hankin itselleni osoitteennekin, lisäksi olen lainannut rahaa. Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja, schiffonierin, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen kuukauden kuluttua perii ostaja tavaransa poikani kodista. Rahat olen saanut etukäteen. Saamillani rahoilla matkustan nyt pikku tyttäreni kanssa ulkomaille. Me asetumme Tyroliin, laaksoon, joka on tunnettu terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään hänen keuhkojaan, vaan en uskalla kääntyä lääkärin puoleen. Jos hän on sairas, syyttää hänen tautinsa osaksi ainakin minua. Ja minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei mene lääkäriin ennenkuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme sopineet.

Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie kulkee aivan laaksomme läpi. Poiketkaa jos mahdollista silloin tervehtimään pikku tyttöäni. Hän asuu: Pensione Waldhutte. Älkää pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää ole olemassa -- ei ainakaan olotilassa, jossa teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte että hän on vanha ja hänen sydämensä alkohoolin heikentämä. Suonet ovat vahvasti kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti mereltä satamaan.

Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi viedä pitempään kuin tällä kertaa suotava olisi, olen varannut itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläissäni, olen varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi taskuuni. Ja siitä illasta alkaen olin varma siitä, että olin valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.

Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni tulee itkemään isäpoloistaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että Te tulette, sillä Te olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan kirjoittaa tällä tavalla.

Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo, 2) jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä kaikkensa uhraavaa rakkautta.

Minkä tässä kerroin, kerroin yksin Teille. Mutta jos luulette, että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä uhrista ja siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan Teille tässä suhteessa oikeuden menetellä niinkuin hyväksi näette. Luotan arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään tahtoonne.

Ja jos joskus vastaisuudessa tekisitte tyttäreni hyvin onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä hautaanne asti."

Reichenhart kääri hellävaroin kokoon kirjeen, kätki sen lompakkonsa pohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astua huvilaan päin.

2.

Astrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartien parvekkeella. Siellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan. Ja Elsa oli pyytänyt tulemaan kun hänen miehensä oli retkellä "kiipeilijöiden" kanssa.

Astrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart Reichenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen. Elsasta hän piti. He puhelivat paljosta toistensa kanssa, joskus lukivatkin jotain yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti vaikenivat.

Tänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta vaikenemisesta. -- Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä, viskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä siirtyi Elsaan jännitettynä ja palavana.

Elsa ei samassa saanut vastatuksi. -- Minä vertailen harvoin, väisteli hän viimein.

Astrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorelle riippui kaikki paranemisesta. Hänelle itselleen ainakin. Sillä siitä riippui voisiko hän pian ajatella häitä.

-- Jos minä olisin odottanut sitä, ei se päivä koskaan olisi tullut. Vain ilo auttoi minua jonkunverran paranemaan.

-- Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä! -- Astrid ponnahti istualleen. Erilaiset ja ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen sisimmässään Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon sykähdyksen siitä, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla kirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen omalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi työnsi hän ajatuksiensa etualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. -- Minä en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan, sanoi hän kiihkeästi.

Elsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneleitä. -- Minä olin niin lapsellinen ja niin yksin, sanoi hän hiljaa. -- Minä otin vain vastaan.

Astrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi, että hän oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli puhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee kieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan --

Hän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä. -- Annattehan te anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart? Te tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa sisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa poimia.

Hän sai vaivoin itkunsa tukahdutetuksi.

-- Minä ymmärrän -- te ajattelette paljon enemmän kuin minä, sanoi Elsa hiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.

Lennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa. Tähtisilmissä oli suurten raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi tietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.

Viimein murtui Elsan vastustusvoima. Hän painui avuttomasti miehensä olalle ja itki siinä kauan.

Lennart koetti aluksi kääntää leikiksi. Eihän asia olisi siitä parantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva hänen kosiessaan.

-- Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta melkein kateissa minulta.

-- Ehkä se aika juuri sitoi minua. -- Hän sulki suutelemalla Elsan suun. Mutta Elsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart väisteli aina tässä kohden.

-- Pikku Elsa, me miehet olemme niin toisenlaisia kuin te. Meillä on niin monta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä.

-- Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?

-- Minä en aikonut yleensä mitään. Minä olin vain rakastunut. Ja se oli suloista siksi, että sinä olit suloinen.

Elsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään. Hänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä hopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi aina vain uutta -- niinkuin kevät kukkasia.

Lennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen siitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että hän ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän näihin asti huolellisesti oli väistänyt. Mutta joka kerralla, kun Elsan kysymykset lähentelivät sitä aikaa, pelkäsi hän.

-- Et sinä sittenkään kerro kaikesta, alkoi Elsa samalla uudelleen. -- Tädit olivat kihlausta vastaan, sen minä tiedän.

-- Niin, ja he lähettivät minut Roomaan -- unohtamaan. Mutta siellä oli muuan vanha eukko eräillä kirkon portailla...