Part 10

-- Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin, ehdotti Lennart leikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää niistä herrat olivat jutelleet.

Kysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti ollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen käteensä.

-- He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy mennä. Kuuletko, täytyy.

-- He ovat ammattikiipeilijöitä, väisteli mies. -- He kapuavat kuin vuorikauriit.

-- Mutta he pyysivät sinua. Ja minä tulisin niin iloiseksi... Menethän? Sano, menethän?

-- Minä ratkaisen riidan toiminnalla. -- Hän kumartui vaimonsa puoleen, nosti hänet peitteineen käsivarsilleen ja kantoi aurinkoiselle nurmelle lähelle komeita runkoruusuja.

Muuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi samassa läheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut äskeisen sananvaihdon, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää sairaalle seuraa.

Elsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään antautunut.

-- Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut sairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni...

Rouva Falcke ei lopettanut lausetta. Lennart Reichenhart ei vastustanut enää.

Puoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille kiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa syreenien keskellä istuivat naiset tuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön. Elsa seurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän silloin tällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.

-- Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja, huomautti rouva Falcke kohteliaasti.

-- Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä tarkoitan... Elsa meni hämilleen.

Rouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotain väkinäistä, melkein kuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.

-- Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta. -- Rouva Falcke käänsi leikiksi.

-- Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miestään hyvin.

Rouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka suussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli sanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. -- Te olette ollut naimisissa jo kauan, sanoi hän äkkiä terävyydellä, joka etukäteen ilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.

Elsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä olevan vuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli tottunut päinvastaiseen.

Rouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. -- Minä tarkoitan ... tiedänhän minä, että olette kovin nuori... Mutta olette tietysti tullut sairaaksi senjälkeen kun menitte naimisiin?

Elsa ei vieläkään vastannut.

-- Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. -- Rouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. -- Sanoinhan jo, että oma tyttäreni...

Herkkä puna nousi Elsan kasvoille. -- Lääkäri sanoo muuten, ettei minusta huomaa ... ettei ole sitä leimaa.

-- Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin... Hän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein liikutuksensa painetuksi alas. Sitten hän jatkoi: -- Tyttäreni on aivan nuori kuten tekin ja hän toivoo, toivoo palavasti paranevansa. Hän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan eikä koskaan -- uskokaa minua -- mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi ehkä, mutta mies ei. Se on varma.

Elsa ei vastannut. Mutta hänen ilmehikkäillä kasvoillaan nousi ja laski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tietänyt mitkä tunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä, kuin vieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä tarvitsisi hänelle selittää miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu kiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista ventovieraan suusta kuulla sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä onnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. -- Onko tyttärenne minun ikäiseni? kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.

-- Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.

Elsa naurahti. -- Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi vuotta naimisissa. Minä olin sairas, hyvin sairas kun vietimme häitä.

Nyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui hänen helmaansa ja ääni alkoi vavista.

-- Se ei ole, se ei voi olla totta.

-- Se on totta. -- Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä tuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes vilahdus miehestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein häntä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen poskeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin, tuota kaunista ja korkeaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan hellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.

-- Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus, sanoi rouva Falcke viimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat jo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli kokonaan sairaitten vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären sulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaalle. Rouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotain sopivaa. Juuri täällä hän vihdoin oli löytänyt sen mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu keuhkotautisia. Mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen asui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja samalla hän oli tehnyt sopimuksen lepokodin johtajan kanssa siitä, että he -- kuten Reichenhartitkin -- saisivat ruokansa lepokodista. -- Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä tyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin -- --

Rouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen ajatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman osansa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti, ettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.

-- Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain itsestänne ja miehestännekin, kuuli hän rouva Falcken pyytävän. -- Tahtoisin tutustua vastaisiin naapureihini.

Elsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.

-- Tietysti, hän sanoi, jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille mitään mielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta, ihmeellisintä satua -- aivan toista kuin elämän harmaa arki.

-- Tunnetteko _te_ sitä? -- Rouva Falcken katse kääntyi koruompeluksesta Elsaan. Silmissä oli jotain raskasta.

-- En minä usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen rinnallahan ilo iloksi näkyykin. Niin on minun ainakin käynyt. -- Hänen äänensä värähti hieman. Sitten hän alkoi: -- Lennart oli alunpitäen minulle kuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli minulle todellinen sadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet häntä siksi. Siihen oli pohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän ja minä niinä. Hän asui kaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni aivan ruhtinaallisessa huvilassa suuren puutarhan keskellä, minä laitakaupungin enin rappeutuneessa talossa. Ja kuitenkin hän tuli...

Elsan mieleen nousi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli roudassa ja joki äsken syntyneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut maassa. "Mökkelissä" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla piiskaamassa mattoja ja pureva tuuli puhalsi läpi luiden ja ydinten.

Silloin kuuli hän kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun yläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat leikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä he olivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.

Olikohan Elsa koskaan edes kauniina kevätpäivänä niin katkerasti kuin silloin tuntenut olevansa nuoriin ja nuorten iloihin nähden eristetyssä orvon asemassa?

Hän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä olla kyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten, sitten tulivat jouluksi ne luistimet.

-- Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla, sanoi hän ääneen, muistaen rouva Falcken. -- Ja sitten rupesi Lennart lähettämään minulle kukkia. Muistan kuin eilispäivän sen helmikuun aamun, jolloin ensi kertaa sain kukkia häneltä. Oli eräs nimipäiväni. Isä vietti sitä päivää, sillä minä olin saanut sen nimen muistoksi äidistäni. Mutta me elimme kovin ahtaissa oloissa silloin -- veljeni kodissa. Isä ei yleensä voinut antaa lahjoja minulle. Pienen käärön makeisia pisti hän kuitenkin käteeni, kun toin aamukahvit hänen komeroonsa. Sitten hän otti minut syliinsä, kertoi minulle äidistäni ja itki paljon. -- Isän luota kutsui minua kälyni ääni. Olin hänen käskystään juossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan suolattua lihaa lautaselle, kun ovikello odottamatta soi. Oven edustalla näin pojan, jolla oli kukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän oli osunut väärään, mutta poika näytti osoitetta. "Neiti Elsa Nettmann", oli siinä komein ja juhlallisin kirjaimin. -- En uskaltanut avata, kiitin vain, vein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin kiireisesti takaisin leikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain aikaa senverran, että otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin saadakseni rauhaa kälyltäni ja siellä tavailin kerta toisensa jälkeen niitä ihmeellisen kauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt tervehdykseensä. Minä itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon hän oli kirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja minä luulin, että ne kauniit sanat, jotka kortista luin: "Du bist wie eine Blume, so hold, so schön und rein", olivat Lennartin sepittämät -- minua varten.

-- Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?

-- Tavallaan, vaikka eihän kaikki kohta selvinnyt.

Elsan äänessä oli jotain, mikä esti rouva Falckea jatkamasta tiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi saisiko lukea ääneen. Keskustelu rasitti ehkä.

Mutta rouva Falcken lukiessa palasivat Elsan ajatukset entisyyteen. Hän näki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla. Hän istui kuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoata kättä, joka koskaan oli häntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneleitä, ei valituksen sanaa. Hänen surunsa oli liian suuri löytääkseen ilmaisumuotoa.

Silloin tuli Lennart. Itkevälle toi hän sydämensä suuren pulppuavan ilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa runsauden.

Oliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?

Elsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Hänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri hartaus.

Hän otti ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.

Hän ei tahtonut erotuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria hetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.

1.

Lepokodin "kantajoukko" oli päivällisten päätyttyä asettunut sisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen "halliin". Liikemies Hecht perheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen ja itselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva Hecht, pyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset ponnistukset enemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui hänelle pienehkössä nojatuolissa, josta oli mieluinen näköala. Hän näki siitä miehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen äidilliset katseensa saattoivat siitä -- ilman että se mitenkään rasitti -- sekä nauttia heidän terveenmakuisesta ulkomuodostaan että myöskin yksityiskohtia myöten arvostella heidän ulkoasuaan. Ruoka ja vaatetus olivat nimittäin rouva Hechtin erikoisaloja -- etenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähintä omaispiiriään. Tänään onnitteli hän miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli tarjottu päivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jälestäpäinkin. Ja sinipunertava vivahdus tyttärien uusissa musliinipuvuissa oli melkein yhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta "mammalle" itselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän "varasti papan sydämen".

Ja "mamma" toivotti sydämellä ja suulla tyttärentyttärilleen samanlaista varastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.

Pappa Hecht kuunteli puolella korvalla "mamman" juttuja. Hän totesi kiitollisuudella, että ne olivat "todellisesti naisellisia" eivätkä syvällisyydellään häirinneet ruuansulatusta.

Pappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että naisten seurassa _saattoi_ joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen. Muuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä myöhemmin, oli vastikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin kimppuun ja tiedustellut häneltä, mihin valtiolliseen puolueeseen hän kuuluu, vieläpä mistä syystä! Tosin hän heti oli saanut selvän ja valaisevan vastauksen: Siksi että se _on minun puolueeni_ -- ja lisäksi saanut kuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän aikaan päivästä hiiteen, mutta vähällä piti, ettei hän sittenkään ymmärtänyt. Siitä syystä nautti nyt pappa Hecht ei ainoastaan sikaaristaan ja sanomalehdestään vaan myöskin naisellisesta naisseurastaan.

Pienen matkan päässä Hechteistä istui muuan herrasmies, jolle toiset olivat antaneet nimen "vaitelias". Hänellä oli suuri kotkannenä, huomattavan suuria kultaplombeja hampaissaan ja äärimmäiseen asti huolellinen ulkoasu. Kaikki -- kotkannenää lukuunottamatta -- todisti hänen olevan taloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton hän myöskin oli, josta syystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista vaiteliaisuutta, jonka avulla hän pysytteli erillään kaikista lähentelemisyrityksistä. Mamma Hechtillä oli nimittäin naimaton tytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa luonne. Mutta "Vaitelias" oli katsonut pilviinpäin ja viheltänyt, kun mamma alkoi jutella tästä, vieläpä katkaissut keskustelun siihen paikkaan tarttumalla kirjaan, jota hän oli lueskellut.

Parhaillaan luki "Vaitelias" geoloogista aikakauslehteä, jossa kerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.

Keskemmällä salissa koetti "Edustaja-neiti" herättää valtiollista harrastusta naikkosessa, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta kuin hermojensa hoitamista. "Edustajan" valtiolliset harrastukset jäivätkin "hermostuneen" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko Hechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä "Vaiteliaan" puoleen hetkenä, jolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies ilman minkäänmoista suurempaa harrastusta tuijotti kattoon.

-- Saan ehkä esittää itseni, alkoi "Edustaja". -- Toivottavasti en häiritse! Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria, joka harrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan. Aikakauslehti, jota luette, on ilahduttava todiste siitä, etten tällä taholla pety.

"Vaiteliaan" suuta väräytti pieni pilkallinen hymy. -- Te petytte ehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelevaiset ja kivikunta ovat minun maailmaani.

"Edustaja" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovellepäin. Samassa avautui kadunpuoleisesta sisäänkäytävästä "halliin" johtava ovi ja kaksi matkapukuista naista astui sisään. Toinen oli rouva Falcke, toinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö, hänen tyttärensä.

Hallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät lepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi tukahdutettu vihellys. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa Hecht unohti hetkeksi sekä sikaarinsa että sanomalehtensä. Mamma Hecht painui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää kunnioitusta: -- Katsokaa takkia, se se on jotain. Pehmeä on kilin kissan turkki!

"Vaiteliaskin" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua kohtaan. Tietämättään jäi hän tuijottamaan tulijoihin ja hänen eteensä nousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.

"Edustaja" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilannetta hyväkseen. Hän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli kantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti talon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.

-- Pieni pehmeä kissanpoikanen, sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan "kiipeilijöistä".

-- Suloinen madonna del Granduca, jatkoi toinen piiristä. Hän oli esteetikko ja tutki paraillaan taidehistoriaa.

"Vaitelias" vaikeni tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt huomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti. Mutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja alkoi ristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta. Hän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi. Sairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartuntaa.

Tietämättä mitään herättämästään huomiosta jatkoivat vastatulleet matkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota tavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.

Tämä muutto tiesi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä se oli -- vaikkei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään -- viimeinen ponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta vapauteen. Sillä Meranin laakso oli ollut vankila hänelle, vankila, joka esti häntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan muu saattoi hänelle välittää parantavaa ja voittamatonta elämänvoimaa. Hänelle nousi ilokyyneleet silmiin hänen katsellessaan keväistä laaksoa. Se otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin satutarha autuaitten saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he ajatuksin rakentaisivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta saisivat konkreettisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä sisäisesti että ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti kuin mehiläinen nestettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten kävisi heidän tiensä tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta -- omaan kotiin.

-- Katso, tuolla näkyy huvila, esitteli äiti. -- Tännepäin näkyvä parveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin.

-- Minä näen vain yhden.

Äiti ei kohta vastannut.

-- Jaksaako rouva Reichenhart itse kulkea? Eikö hän käytä pyörätuolia?

-- Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. -- Hän on kai urheilija. -- Olettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke käänsi puheen toisaalle.

Astrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse malttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti edistyviä viisaria. Hän odotti sulhastaan.

Elsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana tielle päin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän meni kai ottamaan vastaan.

Tultuaan lepokodin suureen halliin kääntyi rouva Falcke siihen huoneen pieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa katua pitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei vielä näkynyt.

Rouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen matkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän kulki muutamien nuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisen edellisestä kadun kulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija joudutti askeleitaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.

He olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti heidät. Rouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsalla oli tapana nukkua sinä tuntina.

Lennart Reichenhart pani miehen nähdessään hänet ehdottomasti heti vaa'alle.

Pulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?

Arvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä hän oli toisia arvostelemaan, vielä vähemmän tuomitsemaan! Tätiensä hemmottelema pehmeä raukka, vailla oikeata miehen mieltä oli hän kauan ollut itsekin.

Hän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.

Hänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella puolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan pikkukaupungin katoilla ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi jäätynyttä mustaa pintaa.

Kuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli muuan luistelija. Se oli nuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan. Tahallaan lie hän valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjä. Hän luisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi, teki muutamia kaariakin ja mätkähti useamman kerran selälleen. Aina hän siitä kuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein hän teki lähtöä. Eikä ollut muita mahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se paikka missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa. Tyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan harjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään liukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti pystyyn eikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi hänelle. Hän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei vastannut, hän alkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja nuorukainen seurasi, joskin hitaammin.

Sellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän olivat kuitenkin alkuun päässeet. Ja tuota "ensi kertaa" seurasi iltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin lumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui mustankiiltävää pintaa pitkin.

Lennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään. "Kepeä kuin perhonen", kuiskattiin. "Samettisilmä", "sulosuu", jatkoivat toiset. Lennart puristi "tyttönsä" kättä ja sanoi hiljaa: -- Muistatteko satua Tähtisilmästä? Minä ajattelen sitä katsellessani teitä. -- Sitten he eivät puhuneet mitään pitkiin aikoihin. Heille oli todellisuus kauniimpi kuin kaunein satu.

Ja sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään. Nyt se tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi kaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli selvillä milloin vieraantuminen alkoi.

Aluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumeissa. Hän alkoi kierrellä laitakaupungilla "Mökkelin" läheisyydessä, sai tietää keitä asui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat kuuluivat. Viimein selveni hänelle sekin, missä hänen siroliikkeinen tähtisilmätyttönsä asui.

Näihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne liikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa hän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin alkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet vihiä hänen luisteluilloistaan. Ja he puuttuivat asiaan varovasti ja valtioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he eivät koskaan puhuneet. Ohimennen he vain silloin tällöin mainitsivat jotain hänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus, käly ilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.

Lennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin eriskummalliset voimat.

Hän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän ilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi siitä kainosta arkuudesta ja sulosta, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni omissa silmissään sen johdosta, että hän tiesi olevansa onnettoman nuoren tytön ainoa ilo ja unelma.

Se oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää tunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä että yöllä.

Mutta aamuisin, kun hän heräsi silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alla ja katseli vanhoja perintökalujaan ja söi ensi ateriansa hienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät hänen huoneeseensa, ajatteli hän varsin proosallisia ja käytännöllisiä ajatuksia.

Ainoastaan kaunismuotoinen valkea käsi sopi liikuttelemaan sellaisia arvokkaita vanhoja perintökaluja, joilla hän kerran kaunistaisi kotiaan. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin kattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö voisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.

Voisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen tottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!

Lennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä. Hän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjä.