Part 14

— Minä olen tätä rikosta tarkkaan seurannut, sanoi hän Ilmarille, — ja minä olen aivan varma siitä, että syyllinen joutuu viimein kiinni.

— Millä tavalla? kysyi Ilmari.

— Rikollinen tekee aina virheitä, sanoi Kalle. — Nuo rahat voidaan löytää, sillä niiden numerot ovat tiedossa.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen aivan varma. Minä kuulin numerotkin, vaikka en niitä muista ulkoa. Numerot ovat minulla kotona lapulle kirjoitettuna. Ja sitten on vielä toinenkin asia, josta nimismies ei tiedä vielä mitään.

— Ja mikä se on?

— Matin hattu on kateissa, oikeammin sanoen, oli kateissa.

— Ja mitä se todistaa? kysyi Ilmari.

— Se voi olla murhaajan huostassa.

— Aivan oikein.

— Jos siis jollakulla tavataan nuo rahat ja sitten tavataan myös hattu, näin varmasti hän joutuu kiinni.

— Tämä on hyvin terävästi ajateltu, sanoi Ilmari. — Tämä on asia joka varmasti ilahduttaa vanhuksia tuolla alhaalla. Minun täytyy mennä siitä heille kertomaan. Jääkää te tänne odottamaan, minä palaan aivan kohta.

Kalle nyökkäsi.

— Te voitte ryypätä täällä aivan rauhassa, sanoi Ilmari.

Hän nousi paikaltaan ja meni huoneen nurkkaan, missä hänen ja Kallen takit olivat. Kalle ei kääntynytkään. Hän saattoi seurata Ilmarin menettelyä muutenkin. Vastapäätä oli seinällä peili, ja siinä kuvastui Ilmarin liikehtiminen. Hän näki Ilmarin puuhailevan jotakin, mutta ei päässyt täydellisesti selville siitä, mitä se oli.

— Näkemiin asti siis, sanoi Ilmari ovella. — Minä voin viipyä jonkin aikaa, mutta odottakaa vain rauhassa.

Hän avasi oven ja meni. Kalle kuunteli. Askelet kuuluivat jonkin aikaa. Kalle ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vähän ajan päästä Ilmari avasi oven aivan äkkiä.

— Unohtuiko jotakin? kysyi Kalle.

Ilmari astui pöydän ääreen ja sanoi hymyillen:

— Unohdin ottaa mukaani savukkeita.

Hän otti laatikon pöydältä ja poistui. Kalle ymmärsi varsin hyvin, että nuori mies ei tämän vuoksi ollut palannut, vaan pitääkseen häntä silmällä, sillä olihan Kalle nähnyt toisen koko ajan ottavan savukkeita taskussaan olevasta laatikosta. Pitkän aikaa Kalle istui paikallaan odottaen, palaisiko Ilmari vai ei. Hän katsoi kelloaan. Kun viisi minuuttia oli kulunut, meni hän ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt ketään.

Nopeasti Kalle meni takkinsa luo ja alkoi sitä tarkastaa, sillä hän oli huomannut Ilmarin käsittelevän sitä. Kun hän pisti kätensä povitaskuun, huomasi hän siellä toisen lompakon. Hän otti sen ja avasi. Siellä oli seteleitä, jotka hän tunsi emännän merkitsemiksi. Hän katsoi seinälle naulaa kohden, jossa hänen hattunsa oli ollut. Ilmarin hattu oli jäljellä, mutta hänen hattunsa oli viety.

Kalle ymmärsi varsin hyvin, mitä Ilmari oli suunnitellut. Hän aikoi viedä hänen hattunsa autovajaan ja vaihtaa sen siellä Matin hattuun, jos tämä sattumalta oli jäänyt autoon. Ja kun setelit olivat Kallen taskussa, niin saattoi näiden kahden seikan perustuksella siirtää kaikki epäilykset häneen.

Kalle istui ikkunan ääreen ja piti silmällä Uotilan eteistä. Kului pitkä aika. Tavan takaa Kalle katsoi kelloonsa ja huomasi ajan kuluvan perin hitaasti.

Viimein hän näki nimismiehen tulevan Uotilan eteiseen ja menevän sisään. Vähän ajan päästä tuli vanha emäntä eteiseen ja ikkunan luota alkoi viittoilla hänelle. Nopeasti Kalle otti takkinsa ylleen ja meni portaita alas.

Kun hän tuli Uotilaan, sanoi nimismies:

— Ilmari Peltola on vangittu. Hän on tunnustanut tehneensä murhan.

— Onko hän tunnustanut? kysyi Kalle ihmeissään.

— On, vastasi nimismies. — Minä sain sananne ja menin kahden poliisin kanssa autovajaan, jossa piilouduimme. Jonkin ajan päästä kuulimme hiljaista rapinaa. Auton ikkuna avattiin ja mies tuli siitä sisään. Hän raapaisi tuli tikkuun valkeata, ja silloin tunsimme hänet Ilmari Peltolaksi. Hän näki vajan seinällä hatun ja aikoi juuri vaihtaa sen siihen, joka oli hänen päässään, kun me hyökkäsimme esiin.

— Ja mitä hän silloin teki? kysyi Kalle.

— Hän lysähti kokoon ja purskahti itkuun. Miehen hermot eivät enää kaikesta päättäen kestäneet jännitystä. "Se on siis selvä, mitä sitä enää kannattaa salata", sanoi hän. Ja sitten hän tunnusti kaiken.

— Miksi sinä tahdoit hänet houkutella tuonne vajaan? kysyi vanha emäntä.

— Minä muistin tuon teidän lauseenne Matin hatusta, vastasi Kalle. — En minä tiennyt, johdattaisiko viittaus hattuun minnekään. Mutta päätin sitä koettaa kuitenkin. Ajattelin sillä tavalla, että jos hattu oli jonnekin jäänyt, niin se oli pudonnut autoon. Ilmari-herra koetti johdattaa epäilykset minun niskoilleni sillä tavalla, että hän salavihkaa pisti takkini taskuun Matin lompakon, joka on tässä ja siinä vielä osa rahoista. Sitten hän otti hattuni ja meni autovajaan. Hän tahtoi vaihtaa minun hattuni Matin hattuun. Sillä tavalla olisivat kaikki epäilykset kohdistuneet minuun.

— Te laskitte viisaasti kaiken, sanoi nimismies.

— Ei se ollut laisinkaan mitään viisautta, sanoi Kalle. — Kun minä rupesin puhumaan hatusta, niin arvasin, että hän menee sitä etsimään. Minä uskoin, että hän veisi minut mukanaan autovajaan. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä ja tahdoin päästä hänen seurastaan pois. Kun te olitte siellä, niin olisin voinut vapautua. Siinä se oli minun viisauteni. Kaikki muuttuikin toiseksi, vaikka en sitä tarkoittanut laisinkaan.

— Pääasia on, että asia nyt on selvä ja minä päästän Antin vielä tänään vapaaksi, sanoi nimismies.

— Ja me kaksi voimme lähteä kotiin, sanoi vanha emäntä. — Minä tunnen itseni niin kovin väsyneeksi. Toimittakaa, nimismies, Antille hevonen, jotta hän pääsee kotia. Niin, ja ilmoittakaa ensin puhelimella tyttärelleni, millä kannalla asiat ovat, jotta siellä osataan ottaa Antti oikealla tavalla vastaan. Ja kai te voitte estää myös, että Erkkiä ei suotta tänne laahata?

— Minä ilmoitan tänään vielä siitäkin Helsinkiin, sanoi nimismies. — Tällainen asioiden purkaminen on hyvin helppoa.

Vanha emäntä sanoi Uotilan väelle hyvästit, kiitteli nimismiestä ja läksi Kallen kanssa kotiaan kohden.

Kun he olivat ajaneet kylästä ja tulleet metsätaipaleelle, sanoi vanha emäntä:

— Anna hevosen kävellä, ei meillä ole mitään kiirettä.

Hiljalleen hevonen asteli syysillan pimeässä. Toisinaan se vähän matkaa juoksi, alkoi taas kävellä, kun sitä ei laisinkaan hoputettu, kääntyi joskus ihmetellen katsomaan, mikä ajajia vaivasi, kun eivät pitäneet kiirettä.

— Vähän me ihmiset osaamme ja vähän me tiedämme, sanoi vanha emäntä. — Me kaksi olemme tässä asiassa tehneet päätöksiämme, ja sitten Jumala johdattaa kaiken oikeaan suuntaan ja tuo rikoksen ilmi.

— Ettekö te koskaan epäillyt tuota Matin serkkua? kysyi Kalle.

— Minä olen jo pitkän aikaa häntä epäillyt, sanoi vanha emäntä, — mutta en tahtonut siitä sinullekaan mitään puhua. Katsohan, olenhan nähnyt, miten toinen epäilys toisensa jälkeen on osoittautunut vääräksi, enkä tahtonut mennä uudelle tielle, ennenkuin kaikki oli selvää.

— Miksi te häntä epäilitte? kysyi Kalle.

— Samalla tavalla kuin ajattelen aina ihmisistä, sanoi vanha emäntä. — Se mies oli saanut rahoja ja ne tuhlannut. Hänelle merkitsi helposti saatu raha tavattoman paljon. Jos Matti kuolisi, niin hän saisi periä talon ja tavarat. Hänellä oli etua Matin kuolemasta. Hän oli kylliksi viisas järjestääkseen rikoksen itselleen edullisella tavalla. Hän osasi peittää kaikki jäljet, peitti ne erittäin hyvin. Mutta kun kuulin, että hän oli ruvennut juomaan, niin tiesin, että siihen oli syynsä. Jos hän oli ennen elänyt huonosti, niin totta kai serkkunsa kuolema olisi vaikuttanut häneen aivan toisella tavalla, jos hän olisi ollut syytön.

He ajoivat pitkän aikaa molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.

— Ihmeellisellä tavalla on tämä rikos meille kaikille tuottanut myös siunausta, sanoi viimein vanha emäntä. — Tuo verinen lyhty on valaissut meitä kaikkia. Minä olen nähnyt millainen Antti on. Aina olen tietänyt, että hän on kunnollinen, mutta tänä aikana hän on näyttänyt itsensä meille kirkkaassa valossa. Niin paljon on hän rakastanut taloa, missä hän on lapsuudesta asti elänyt, että hän oli valmis ottamaan syyn niskoilleen pelastaakseen talon kunnian. Kun ajattelee hänen tavallaan, niin huomaa, miksi hän kaiken teki. Hän näki, miten Erkki sai pistolin. Hän tuli murhapaikalle, huomasi aseen ja tunsi sen. Hän vei sen piiloon, pelastaakseen sillä tavalla Erkin. Ja verta hän sai käsiinsä kajottuaan ruumiiseen. Siinä on selvitys kaikkeen.

— Nyt kai Anna ja Antti pääsevät yhteen? sanoi Kalle.

— Jos tahtovat, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi vanha emäntä. — Minä tiedän silloin ainakin, että Anna on hyvässä turvassa. Milloin sinun syntymäpäiväsi on?

Kalle punastui, sillä hän arvasi, miksi emäntä tätä kysyi.

— Onhan siihen vielä aikaa toista kuukautta, vastasi hän. — Sehän oli iljanteen aikaan.

Vanha emäntä nipisti poikaa käsivarresta.

— Minä tulen silloin toivottamaan sinulle onnea ja tuon eräitä merkittyjä lampaitani sinulle.

— Minä pussaisin nyt, sanoi Kalle, — ellei hevonen siitä säikähtyisi.

Vanha emäntä taputti poikaa olalle.

Vaiti he jälleen ajelivat pitkän aikaa.

— Ihmeellinen on Herran tahto, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa valkeuden pimeässä loistaa, ja meidän on pakko nähdä elämä puhtaammin ja paremmin. Me näemme suuret viivat, jotka elämän määräävät, ja me näemme ihmisten luonteiden kaikki piirrot. Verinen lyhty, verinen lyhty! Meidän täytyy olla valmiita antamaan kaikki toistemme puolesta, jotta täyttäisimme tehtävämme tässä elämässä. Meidän täytyy valaista itseämme, jotta toiset oppisivat arvomme näkemään. Niinkuin maamies iloitsee vainiosta, kun se tähkäpäissään lainehtii, niin pitää meidänkin iloita toisista ihmisistä silloin, kun heissä kaikki on kypsymässä. Huono on se maamies, joka ei pelloistaan iloitse, huono on se ihminen, joka ei toisista ihmisistä iloitse.

Kalle nykäisi ohjaksista ja hevonen alkoi hiljaa juosta.

— Aja hiljaa, sanoi vanha emäntä, — meillä ei ole enää mitään kiirettä!