Part 6

Mutta hetki tuli nuoren pariskunnan jättää Eedeninsä. Toimeentulo vaati tekemään työtä. Zinevra, jolla oli erikoinen kyky jäljentää vanhoja maalauksia, alkoi tehdä kopioita ja sai hyvän maineen välittäjien piirissä. Luigi puolestaan etsi innokkaasti jonkunmoista hommaa itselleen; mutta oli kovin vaikeata nuorelle upseerille, jonka kaikki kyvyt rajoittuivat sotataidon täydelliseen tuntemukseen, löytää tointa Parisissa. Viimein eräänä päivänä, turhista ponnistuksistaan väsyneenä, ja toivottomana nähden koko taakan olevan Zinevran hartioilla, johtui hänelle mieleen käyttää hyödykseen kaunista käsialaansa. Sitkeydellä, johon puolisonsa antoi hänelle hyvää esimerkkiä, alkoi hän ahdistella Parisin prokuraattoreja, notaareja, asianajajia. Hänen vilpittömyytensä ja asemansa herätti myötätuntoa, ja hän sai niin paljon kirjoittamista, että oli pakotettu ottamaan apulaisia. Tämä toimi, ja Zinevran tauluistaan saama hinta, antoivat nuorelle pariskunnalle tilaisuuden joltiseenkin mukavuuteen, ja he olivat ylpeitä, voidessaan työllään ansaita kaiken.

Se oli heidän elämänsä kaunein aika. Päivät kuluivat nopeasti työssä ja rakkauden iloissa. Illalla, päivän työn päätyttyä, haaveilivat he onnestaan Zinevran huoneessa. Musiikki oli heidän lohdutuksensa. Ei milloinkaan näyttäytynyt nuoren emännän kasvoilla tyytymättömyyden ilmausta, eikä koskaan kuulunut hänen huuliltaan valittavaa sanaa. Aina näki Luigi hänet hymyilevin huulin ja säteilevin silmin. Molemmilla oli pääajatus, joka sai heidät löytämään huvia ikävämmässäkin työssä. Zinevra sanoi itselleen, että hän tekee tämän Luigin tähden, ja Luigi taas Zinevran vuoksi.

Jonkun kerran, puolisonsa poissaollessa, haaveili nuori vaimo siitä täydellisestä onnesta, jota hän saisi nauttia, jos voisi elää tätä elämää vanhempainsa kanssa, silloin vaipui hän syvään surumielisyyteen, tuntien omantunnon tuskien kalvavan sydäntään; synkät ajatukset liikkuivat kuin varjot hänen mielikuvituksessaan: hän näki vanhan isänsä yksin, tai äitinsä itkevänä väistävän pitkävihaista Piomboa, äkkiä nuo molemmat valkoiset vakavat päät kohosivat hänen edessään, ja näytti, ettei hän enää voi heitä nähdä, paitsi muistinsa kummittelevassa hämärässä. Tuo näky vaivasi häntä kuin aavistus.

Hän juhli avioliittonsa vuosipäivää, antaen puolisolleen muotokuvan, jota tämä usein oli toivonut, Zinevran kuvan. Se oli nuoren taiteilijattaren paras teos. Paitsi täydellistä yhdennäköisyyttä, hänen kauneutensa heijastus, sielunsa puhtaus, rakkautensa onni, olivat taitavasti hahmoitellut. Juhlittiin pääteosta.

Seuraava vuosi kului heiltä vielä yltäkylläisyydessä. Heidän elämänsä historia siltä ajalta voidaan tehdä kolmella sanalla: _he olivat onnelliset_. Ei mitään erikoista tapahtunut heille.

Kun alkoi talvi vuonna 1819, neuvoivat taulukauppiaat Zinevraa hankkimaan jotain muuta kuin kopioita, sillä yhä enenevän kilpailun takia eivät he voineet saada niitä kaupaksi. Rouva Porta huomasi tehneensä väärin kun ei ollut harjoitellut fantasiiataulujen maalausta, joka olisi voinut antaa hänelle mainetta: hän ryhtyi tekemään muotokuvia, mutta siinä täytyi hänen kilpailla lukuisten, vielä köyhempien taiteilijain kanssa. Koska Luigilla ja Zinevralla vielä oli jonkunverran jälellä keräämistään säästöistä eivät he kadottaneet toivoaan tulevaisuuden suhteen.

Talven loppupuolella samana vuonna työskenteli Luigi lakkaamatta. Hänkin oli saanut paljon kilpailijoita: kirjoittamisesta maksettiin niin vähän, ettei hän voinut enää pitää yhtään apulaista, joten hänen täytyi käyttää kaiken aikansa työhön, saadakseen saman summan kuin ennenkin. Hänen vaimonsa oli tehnyt muutamia onnistuneita tauluja; mutta välittäjät ostivat tuskin kuuluisienkaan taiteilijain tauluja. Zinevra tarjosi niitä mitättömästä hinnasta, kuitenkaan onnistumatta myymään.

Pariskunnan asema näytti toivottomalta; heidän sielunsa uivat onnessa, rakkaus tuhlasi heille aarteitaan, ja keskelle tätä iloa ilmestyi puutteen synkkä varjo; molemmat koittivat salata pelkoaan toisiltaan. Kun Zinevra, nähdessään Luigin kärsivän, tunsi itkun tuppautuvan esiin, lohdutti ja hyväili hän puolisoaan. Samoin Luigi salasi harminsa ja pettymyksensä, näyttäytyen Zinevralle hellänä ja rakastavana puolisona. He etsivät korvausta surulleen tunteidensa kiihoittamisessa, ja heidän puheensa, ilonsa, leikkinsä muuttuivat jonkunlaiseksi kiihkoiluksi. He pelkäsivät tulevaisuutta. Mitä tunnetta voi verrata tällaiseen intohimoon, joka ehkä loppuu huomispäivänä kuoleman tai hädän pakottamana? Kun he pohtivat toimeentulonmahdollisuuksiaan, tunsi kumpikin halua purkaa surunsa toiselleen. Eräänä yönä, Zinevra etsi turhaan puolisoaan viereltään, ja nousi peloissaan. Heikko valonkajastus pihamaalle ilmoitti hänelle, että miehensä työskentelee öisin. Luigi oli odottanut kunnes puolisonsa vaipui uneen, ennenkuin lähti ylös työhuoneeseensa. Kello löi neljä, Zinevra paneutui uudelleen maata ja teeskenteli nukkuvansa. Luigi palasi uupuneena ja unisena, ja Zinevra katseli säälien noita kauniita kasvoja, joille yhtämittainen työ ja murhe oli jo ehtinyt piirtää merkkinsä.

-- Minun tähteni kirjoittaa hän yökaudet, sanoi hän itkien.

Äkillinen mielijohde kuivasi hänen kyyneleensä. Hän sai ajatuksen ruveta jäljittelemään Luigia. Samana päivänä meni hän erään rikkaan kaivertajan luokse, mukanaan suosituskirje Eli Mogus nimiseltä taulukauppiaalta, ja sai yritettäväkseen kaiverrustöiden värittämistä. Päivällä hän maalasi ja hoiti taloutta, ja kun yö tuli alkoi hän värittää kaiverruksia. Molemmat menivät yhteiseen vuoteeseensa ainoastaan kohta noustakseen siitä. Kumpikin teeskenteli nukkuvansa, ja poistui heti kun luuli pettäneensä toisen. Eräänä yönä Luigi, ylenmääräisen työn uuvuttamana, aukasi ikkunan hengittääkseen puhdasta aamuilmaa, mutta katsoessaan ikkunasta ulos näki hän valonkajastuksen Zinevran lampusta pihalla; puutteen pitelemä mies arvasi kaikki, astui hiljaa ales ja yllätti vaimonsa työssä.

-- Oi! Zinevra! huudahti hän. Hän hypähti pelästyneenä tuoliltaan ja punastui.

-- Voisinko minä nukkua kun sinä teet työtä yökaudet? sanoi hän.

-- Mutta minulla yksin on oikeus työskennellä siten.

-- Voinko minä jäädä toimettomaksi, vastasi nuori vaimo, silmät itkusta kosteina, kun tiedän, että joka leivänmuru maksaa minulle pisaran verestäsi? Minä kuolisin, jos en saisi jakaa ponnistuksia kanssasi. Eikö kaikki pidä olla yhteistä meidän välillämme, ilo ja suru?

-- Hänen on vilu! huudahti Luigi toivottomasti. Kääri saali paremmin ympärillesi, Zinevrani, yö on kostea ja viileä.

He astuivat ikkunan ääreen, nuori vaimo nojasi päätään puolisonsa rintaa vasten, Luigi piteli häntä vyötäisiltä, ja molemmat katselivat vaiti vähitellen vaalenevaa taivasta. Harmaat pilvenhattarat seurasivat nopeasti toisiaan, ja itä alkoi kajastaa yhä enemmän.

-- Näetkö? sanoi Zinevra, se on merkki: me tulemme onnellisiksi.

-- Kyllä taivaassa, vastasi Luigi surullisesti hymyillen. Oi Zinevra! sinä joka olet ansainnut maailman kaikki aarteet...

-- Minulla on sinun sydämesi, sanoi hän melkein iloisesti.

-- Haa! minä en valita, jatkoi Luigi puristaen puolisoaan lujemmin rintaansa vasten. Ja hän peitti suuteloilla nuo hennot kasvot, jotka jo alkoivat menettää nuoruuden tuoreuttaan, mutta joiden ilme oli niin suloinen ja rakkautta täynnä, ettei hän voinut lohduttaa itseään, nähdessään niiden kärsivän.

-- Mikä hiljaisuus! huoahti Zinevra. Rakkaani, minusta on hauskaa olla valveilla yöllä. Yön majesteetti on silloin niin lähellä, se vaikuttaa valtavasti, innostaa; en tiedä mikä voima on tuossa tietoisuudessa: kaikki nukkuu ja minä valvon.

-- Oo, Zinevrani! ensimäistä kertaa en tunne tänään, kuinka herkkä ja tunteellinen sielu sinulla on! mutta kas, valkenee jo, tule nukkumaan.

-- Kyllä, vastasi hän, ehdolla etten nuku yksin. Olen kovin kärsinyt öisin, huomattuani, että Luigini uuvuttaa itsensä työssä minun nukkuissani.

Se rohkeus, millä nuori pari taisteli onnettomuutta vastaan, tuli jonkun ajan kuluttua palkituksi; mutta tapaus, joka melkein aina täyttää aviopuolisot onnella, oli tuleva heidän tuhokseen. Zinevra synnytti pojan, joka, käyttääksemme kansan sanantapaa, oli _kaunis kuin aamurusko_. Äitiyden tunne teki nuoren naisen voimat kaksinkertaisiksi. Luigi lainasi rahaa suorittaakseen synnytyksestä johtuneet ylimääräiset menot. Ensi aikoina ei Zinevran siis tarvinnut kärsiä puutetta, ja he iloitsivatkin molemmat lapsensa kasvattamisesta. Se oli heidän viimeinen onnensa. Samoin kuin kaksi hukkuvaa taistelee virran pyörrettä vastaan, korsikalaisetkin alussa taistelivat rohkeasti; mutta sattui jo niinkin, että he vaipuivat jonkunlaiseen kuoleman edellä kulkevaan välinpitämättömyyteen, ja olivat pian pakotetut myymään arvoesineensä. Köyhyys tuli äkkiä, ei rumana, vaan yksinkertaisesti puettuna, ja melkein helposti siedettävänä; sen äänessä ei ollut mitään kaameata; ei se laahannut perässään toivottomuutta, ei haamuja, eikä rääsyjä, mutta se hävitti muiston ja tottumuksen mukavuuteen, se repi ylpeyden juuret irti. Sitten tuli kurjuus koko alastomuudessaan, rääsyihin puettuna, ja jaloillaan tallasi kaikki inhimilliset tunteet. Seitsemän tai kahdeksan kuukautta nuoren Bartolomen syntymistä olisi tuskin enää tuntenut äitiä, joka itse imetti tuota heikkoa lasta, alastoman huoneen ainoan ihailtavan taulun alkuperäistä kuvaa. Ilman polttopuita kylmänä talvena, tunsi Zinevra kuinka piirteensä vähitellen muuttuivat vanhemman näköisiksi, posket kävivät valkeiksi kuin porsliini, silmistä sammui tuli. Hän kärsi nähdessään kurjannäköisen lapsensa, eikä Luigillakaan ollut enää rohkeutta hymyillä pojalleen.

-- Olen juossut läpi koko Parisin, sanoi Luigi toivottomalla äänellä, enkä tunne täällä ketään, ja kuinka pyytää välinpitämättömiltä? Vergniaud, karjakauppias, vanha egyptiläiseni, on kiedottu salaliittoon ja on pidätettynä vankilassa, muuten on hän lainannut minulle jo kaikki mitä voi. Isäntämme ei myöskään ole vaatinut meiltä mitään tältä vuodelta.

-- Mutta emmehän me mitään tarvitsekkaan, vastasi Zinevra hymyillen, teeskennellen rauhallista ilmettä.

-- Joka päivä tuo lisää onnettomuutta, vastasi Luigi väristen.

Luigi otti Zinevran kaikki taulut, muotokuvan, kaikki huonekalut, jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä taloudessa, myi kaikki mitättömästä hinnasta; niistä saatu summa riitti viivyttämään joksikin aika heidän perikatoaan. Noina onnettomina päivinä osoitti Zinevra yliluonnollista kestävyyttä. Vapisevin käsin työskenteli hän kuolevan poikansa vieressä. Vieläpä hän hymyilikin nähdessään Luigin ihmettelevän sitä puhtautta ja kodikkaisuutta, mikä hänen onnistui pitää heidän ainoassa huoneessaan.

-- Rakkaani, olen säästänyt sinulle palan leipää, sanoi hän eräänä iltana kun Luigi palasi väsyneenä kotiin.

-- Ja sinä?

-- Minä olen jo syönyt, rakas Luigi, minä en tarvitse mitään.

Ja suloisesti hymyillen houkutteli hän Luigin syömään viimeisen leivänpalan, vaikk'ei itse ollut syönyt muruakaan. Luigi suuteli häntä toivottomassa syleilyssä, kuten tapahtui vuonna 1793 kahden ystävyksen välillä kun he astuivat mestauslavalle. Noina viimeisinä hetkinä näkevät kaksi olentoa toinen toisensa sydämeen. Siksi onneton Luigi vapisi huomattuaan vaimonsa kärsivän nälkää, ja astui ulos sanoen tekosyyksi kiireellisen asian, sillä hän piti parempana nielaista tulisinta myrkkyä, kuin välttää kuolemaa syömällä vaimonsa viimeisen leipäpalan.

Hän harhaili Parisissa, keskellä ylellisyyttä; nopeasti sivuutti hän rahanvaihtajien myymälät, missä kulta säteili; viimein päätti hän myydä itsensä jonkun sijaiseksi sotapalvelukseen, toivoen tuon uhrauksen pelastavan Zinevran, ja hänen poissaollessaan voisi Zinevra ehkä saada Bartolomen anteeksiannon. Hän lähti siis etsimään jotakin tuollaista ihmiskauppiasta, ja hän tunsi ilon, tuntiessaan miehen entiseksi keisarikaartin upseeriksi.

-- Kahteen päivään en ole syönyt, sanoi hän heikolla äänellä, vaimoni kuolee nälkään, sanaakaan valittamatta; luulen, että hän kuolee hymy huulillaan. Säälistä, toveri, lisäsi hän, ota minut etukäteen, olen voimakas, en ole enää sotapalveluksessa, ja...

Upseeri antoi Luigille jonkun määrän ja lupasi toimittaa loput myöhemmin. Onneton naurahti suonenvetoisesti kun sai pivonsa kultarahoja täyteen, juoksi läähättäen kotiinsa ja huudahteli vähän väliä:

-- Zinevra! minun Zinevrani!

Oli jo hämärä kun hän saapui kotiin. Hän kulki aivan hiljaa peläten säikähdyttävänsä vaimoansa. Viimeiset, ikkunasta kajastuvat auringonsäteet sammuivat Zinevran kasvoille hänen nukkuessaan tuolilla, lapsi sylissään.

-- Herää, sieluni mun, sanoi hän, huomaamatta lapsensa kummallista asentoa.

Kuullessaan tuon äänen raotti surkuteltava äiti silmiään, katsahti Luigïin ja hymyili, mutta Luigi päästi ilonsa ilmauksen ilmoille ja näytti hänelle kultarahojaan. Zinevra naurahti tahtomattaan, mutta kiljasi äkkiä kaamealla äänellä:

-- Ludvig! lapsi on kylmä!

Hän katsahti lapseensa ja pyörtyi: pikku Bartolome oli kuollut. Luigi otti vaimonsa syliinsä, vetämättä lasta hänen käsistään, jotka pitivät sitä luonnottomalla voimalla, ja juoksi hakemaan apua, saatuaan taakkansa sänkyyn.

-- Jumalan tähden! huusi hän portaissa vastaantulevalle isännälle, minulla on kultaa, mutta lapseni on kuollut nälkään, äiti seuraa kohta perässä... auttakaa minua!

Toivottomana palasi hän vaimonsa luo, antaen isännän ja muutamien naapurien huolehtia kaikesta muusta.

Viskattuaan kultansa lattialle, oli Luigi polvistunut vaimonsa sängyn viereen.

-- Isäni, katso minun poikaani, kaimaasi! huudahti Zinevra houreissaan.

-- Oo enkelini! rauhoitu, äänteli Luigi, suudellen häntä; me näemme vielä kirkkaita päiviä.

Tuo ääni ja hyväily tyynnyttivät häntä vähän.

-- Oi Ludvigini! jatkoi hän, katsoen kiinteästi puolisonsa silmiin, kuuntele minua. Minä tunnen pian eriäväni tästä maailmasta. Kuolemani on luonnollinen, sillä olen kärsinyt liian paljon; muuten vaatii niin suuri onni, kuin minulla on ollut, korvauksensa. Niin, Luigini, rauhoitu. Olen niin onnellinen, että jos voisin taas alkaa elämäni, valitsisin saman kohtalon. Olen huono äiti: surkuttelen sinua enemmän kuin lastani. -- Lastani! huokasi hän.

Kaksi kyyneltä vierähti hänen kuolevista silmistään, ja lujasti pusersi hän ruumista rintaansa vasten, turhaan koittaen saada sitä uudestaan lämpenemään.

-- Anna hiukseni isälleni muistoksi hänen Zinevraltaan, jatkoi hän. Sano hänelle, etten milloinkaan syyttänyt häntä...

Hänen päänsä nojautui puolisonsa käsivarteen.

-- Ei, se on mahdotonta, että sinä kuolisit! Lääkäri tulee heti. Meillä on leipää. Isäsi antaa anteeksi. Tulevaisuus on selvänä edessämme. Jää luoksemme, sinä, kauneudenenkeli!

Mutta tuo uskollinen ja rakastava sydän alkoi kylmetä, vaistomaisesti käänsi Zinevra silmänsä rakastettunsa puoleen, vaikkei voinutkaan enää tuntea häntä. Hän tiesi Luigin olevan vieressään, sillä yhä lujemmin puristi hän puolisonsa jääkylmää kättä, ja näytti ponnistelevan pysyäkseen jyrkänteen reunalla, jonne hän uskoi putoavansa.

-- Rakkaani, sanoi hän viimein, olet kylmä, heti puhallan minä sinuun lämmintä henkeä.

Hän koitti vetää puolisonsa käden sydämelleen, mutta veti viimeisen henkäyksensä. Kaksi lääkäriä, pappi ja muutamia naapureita astui sisään, tuoden mukanaan kaikkea mitä pariskunta olisi tarvinnut. He pitivät tullessaan suurta melua, mutta astuttuaan huoneeseen ja nähtyään mitä sisällä oli, pidättivät he henkeäänkin.

... Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui, istuivat Bartolome ja hänen puolisonsa vanhanaikaisissa nojatuoleissaan, suuren kamiinin kahden puolen. Kello näytti keskiyötä, jo pitkän aikaa olivat he kärsineet unettomuutta. Sillä hetkellä olivat he vaiti, kuin kaksi uudestaan lapseksi tullutta vanhusta, jotka katseleva kaikkea, mutta eivät näe mitään. Heidän autioita, mutta muistorikasta huonettaan valaisi yksi ainoa pian sammuva lamppu. Ilman ritisevää takkavalkeaa olisi huoneessa ollut pimeä. Eräs heidän ystävistään oli juuri poistunut ja tuoli, jolla hän oli istunut, oli vanhusten välillä. Piombo oli katsellut tuolia useamman kuin yhden kerran, ja tuntui kuin olisi se tapahtunut omantunnon soimauksesta, sillä se oli Zinevran tuoli. Elisa Piombo tarkasteli vakoillen puolisonsa kasvonilmeitä. Vaikka hänen onnistuikin usein arvata korsikalaisen tunteet ei hän siinä kuitenkaan aina menestynyt, hänen kasvoillaan oli väliin niin uhkaava ilme, väliin taas niin surullinen, että paroonittaren oli mahdoton lukea tuon kummallisen sielun ajatuksia.

Voittivatko tuon tuolin herättämät muistot Bartolomen? Loukkasiko häntä nähdä vieraan käyttävän sitä ensimäistä kertaa tyttärensä jälkeen? Oliko hänen anteeksiantonsa aika tullut, tuo niin kauan odotettu aika?

Tällaiset ajatukset risteilivät Elisa Piombon mielessä. Kerran, koittaessaan saada puheen kääntymään Zinevraan, oli puolisonsa julmistunut niin, ettei hän uskaltanut enää toista kertaa yrittää.

Pohjatuuli paiski lumihöytäleitä ikkunaruutuja vastaan sellaisella voimalla että se kuului sisälle asti. Zinevran äiti painoi päänsä ales salatakseen kyyneleensä mieheltään. Huokaus kohosi vanhuksen rinnasta, Elisa katseli häntä, hän näytti surulliselta, äiti rohkeni toisen kerran kolmessa vuodessa puhua tyttärestään.

-- Jos Zinerva kärsii kylmästä! huudahti hän. -- Ehkä hänellä ei ole ruokaa.

Kyynel vierähti korsikalaisen silmistä.

-- Hänellä on lapsi, eikä hän voi antaa sille ravintoa, hänen maitonsa on loppuun kuivunut! jatkoi äiti toivottomana.

-- Hän saa tulla! hän saa tulla! huudahti Piombo. Rakas lapseni! sinä olet voittanut minut.

Äiti nousi seisomaan, lähteäkseen hakemaan tytärtään. Silloin ovi aukeni kolisten ja mies, jonka kasvoilla ei ollut enää mitään inhimillistä, ilmestyi heidän eteensä.

-- _Hän on kuollut!_ Meidän sukujemme täytyi tuhota toinen toisensa; tässä kaikki mitä hänestä on jälellä, sanoi hän laskien pöydälle Zinevran pitkän mustan palmikon.

Vanhukset vapisivat kuin salaman iskeminä, eivätkä nähneet enää Luigia.

-- Meidän ei tarvitse ampua, sillä hänkin on kuollut! huudahti Bartolome hitaasti, maahan katsoen.

Viiteselitykset:

[1] Tiheä, melkein läpipääsemätön villipensaikko, jonne lainpakenijat piilottautuvat. (Käänt. huom.)

[2] Niin nimitettiin yltiöpäisten rojalistien puoluelaisia. (Käänt. huom.)

[3] Siinä hän (tulee).

[4] Eversti Labédoyère oli ensimäinen, joka rykmenttinsä kanssa kiirehti Elbalta palaavan Napoleonin avuksi. Hänestä tuli keisarin ajutantti ja divisioonan kenraali seuraavan sotaretken aikana. Heti Bourbonien paluun jälkeen vangittiin hänet, tuomittiin syylliseksi ja mestattiin. (Käänt. huom.)

[5] Clarke, Feltren herttua, silloinen sotaministeri. (Käänt. huom.)

[6] Kirjoittaessaan "Maltan Ritarikunnan Historiaansa" antoi apotti Vertot eräälle matkustajalle toimeksi etsiä todistuksia suureen Rhodan saarella tapahtuneeseen piiritykseen. Kun lähettiläs palasi, apotti, kyllästyneenä odottamiseen, otti hänet vastaan seuraavin sanoin: "Tulette liian myöhään. Piiritykseni on jo tehty". (Käänt. huom.)

[7] Kreivi Daru, tunnettu diplomaatti ja Napoleonin valtiosihteeri.

Kreivi Drouot, keisarikunnan kuuluisin tykkiväen kenraali, saavutti unohtumattoman maineen etenkin viimeisen sotaretken aikana Ranskassa (1814); oli Napoleonin uskollinen toveri Elballa.

Lazare Carnot, jota vallankumouksen aikana kutsuttiin _voiton järjestäjäksi_, oli sotaministeri konsulihallituksen aikana; pitkän aikaa vastustettuaan keisarin politiikkaa, palasi hän sotapalvelukseen vasta Venäjän sotaretken jälkeen, ollen jonkun aikaa sisäasiain ministerinä. (Käänt. huom.) [8] S.o. keisarin valtaistuimelta syöksy, huhtik. 4 p:nä v. 1814. (Käänt. huom.)

[9] Konstantinopolin sulttaanin äidin tai imettäjän arvonimi. (Käänt. huom.)

[10] Paikka Waterloon taistelukentällä. (Käänt. huom.)

[11] Vuoteen 1867 oli Ranskassa n.k. velkavankeus, ja oli siihen tuomittuja kiinniottamaan järjestetty erikoinen poliisiosasto, joita kutsuttiin "Kauppavahdeiksi". (Käänt huom.)

[12] S.o. keisari Napoleon. (Käänt. huom.)

[13] Välkkyvä kauneus. (Käänt. huom.)