Part 5

Zinevran syntymäpäivänä hänen äitinsä teki, tuon uhkaavaksi muuttuneen epäsovun katkeroittamana, suunnitelmia sovittaakseen isän ja tyttären välit tuon muistopäivän avulla. He olivat kaikki yhdessä Bartolomen huoneessa. Zinevra arvasi äitinsä aikeet hänen kasvoistaan, ja hymyili surullisesti. Silloin tuli palvelija ja ilmoitti kaksi, todistajien seuraamana, saapuvaa notaaria. Bartolome katsoi pitkään sisääntulijoita, joiden jäykin teeskentelevissä kasvoissa oli jotain loukkaavaa tämän kohtauksen kolmen päähenkilön herkille sieluille. Vanhus kääntyi rauhattomana tyttärensä puoleen ja näki tämän kasvoilla voitonhymyn, joka johdatti hänen mieleensä onnettomuuden ajatuksen, mutta hän tekeytyi tyyneeksi ja katseli notaaria rauhallisella uteliaisuudella. Vieraat istuutuivat vanhuksen tekemästä liikkeestä.

-- Herra on varmaan hänen ylhäisyytensä parooni de Piombo? kysyi vanhempi notaari.

Bartolome kumarsi. Notaari pudisti päätään, ja katseli tyttöä kauppavahdin ulkokullatulla ilmeellä onnistuttuaan yllättämään velallisen,[11] otti nuuskarasiansa, aukasi sen, otti hyppysiinsä, ja alkoi vetää sisälleen, koitti päästä puheensa alkuun, mutta piti taas taas pieniä pausseja.

-- Herra, sanoi hän, olen herra Roguin, tyttärenne notaari, ja me tulemme, -- toverini ja minä, -- täyttämään lain tahtoa ja -- lopettamaan epäsovun, joka -- näyttää siltä -- on ilmestynyt -- teidän ja neidin, tyttärenne välille -- ja hänen -- tulevasta -- avioliitostaan herra Luigi Portan kanssa.

Tämä turhantarkasti lausuttu puhe tuntui luultavasti Mestari Roguinista liian kauniilta, jotta se olisi voitu heti ymmärtää; hän pysähtyi siis, silmäillen Bartolomea jonkunmoisella erityisellä asianajajan ilmeellä, jossa toinen puoli on matelevaisuutta, toinen ylpeyttä. Tottuneina teeskentelemään suurta harrastusta henkilöihin, joiden kanssa tulevat tekemisiin, ottivat notaarit viimein kasvoilleen irvistyksen, jonka he pukevat ja riisuvat aivan kuin virkatoogansa. Tuo, niin helposti keksitty hyvyydennaamio suututti Bartolomea niin, että hän tarvitsi koko tahdonvoimansa, jottei olisi heittänyt herra Roguinia ikkunasta ulos; suuttumus näkyi jo hänen otsallaankin, ja huomattuaan sen sanoi notaari itselleen: -- Minäpä näytän taitoni.

-- Mutta, herra parooni, jatkoi hän imelällä äänellä, sellaisissa tapauksissa on tehtävämme alussa aina sovittavaa laatua. -- Olkaa siis niin herttainen, että kuuntelette minua. -- Kuten tiedätte tulee neiti Zinevra Piombo -- juuri tänään -- ikään, jolloin on tarpeellista tehdä lain määräämät ilmoitukset, jotta tämä avioliitto olisi täydellinen -- vanhempien suostumuksen puutteesta huolimatta. Mutta, on tapana perheissä, -- jotka nauttivat jonkunmoista kunnioitusta, -- jotka kuuluvat säätyläispiiriin, -- joilla on joku arvo, -- sanalla sanoen, joille on tärkeätä, ettei heidän perherettelönsä tulisi yleisön tietoon, -- jotka muuten eivät tahdo vahingoittaa itseään, estämällä kahden nuoren ihmisen tulevaisuutta, (sillä se on itsensä vahingoittamista!) -- on tapana, kuten sanoin, -- tuollaisten kunnioitettavien perheiden kesken -- ottaa huomioon tällaiset asiakirjat, -- jotka jäävät, jotka -- ovat todisteina epäsovusta, joka -- vihdoin lakkaa. -- Kun tyttö tulee näin pitkälle, herra, on hänellä liian vakaa aikomus, jotta isä ja -- äiti, lisäsi hän kääntyen paroonittaren puoleen, voisivat toivoa hänen alistuvan heidän tahtonsa alle. -- Sellaisessa tapauksessa, koska isän tahto ensinnäkin -- menettää voimansa -- tässä kohdassa, -- ja on sitäpaitsi mitätön lain rinnalla, -- on luonnollista, että jokainen järkimies, viimeisen kerran kehotettuaan tytärtään, tekee hänet vapaaksi...

Herra Roguin pysähtyi, huomattuaan, että olisi voinut siten puhua vaikka kaksi tuntia, saamatta minkäänmoista vastausta, muuten tunsi hän erikoista liikutusta sen miehen ulkonäöstä, jolle hän koitti selittää mielipiteitään. Bartolomen kasvot osoittivatkin äärimmäistä sisällistä raivoa, hänen otsansa kurtut todistivat julmuutta, samoin kuin ne tiikerimäiset katseet, joita hän heitti notariin. Paroonitar istui mykkänä. Zinevra odotti tyyneenä ja lujatahtoisena; hän tiesi, että notaarin ääni on vaikuttavampi kuin hänen, ja siksi oli hän päättänyt olla vaiti. Kun Roguin lopetti puheensa, muuttui asema niin tukalaksi, että todistajat vavahtivat; ehkä he eivät olleet koskaan tunteneet sellaisen kaamean hiljaisuuden voimaa. Notaarit katsoivat toinen toistaan ikäänkuin neuvotellakseen, nousivat ja siirtyivät yhdessä ikkunan luo.

-- Oletteko milloinkaan tavanneet tämänmallista asiatuttavaa? kysyi Roguin toveriltaan.

-- Heiltä ei voi saada sanaakaan irti, vastasi nuorempi. Minä olisin teidän sijassanne rajoittunut vain asiakirjaini lukemiseen. Ukko ei näytä minusta hauskalta, ettekä te voita mitään jos tahdotte _keskustella_ hänen kanssaan...

Herra Roguin luki leimatun paperin, joka sisälsi edeltäpäin laaditun pöytäkirjan, ja kysyi kylmästi Bartolomelta, mikä on hänen vastauksensa.

-- Ranskassa löytyy siis laki, joka poistaa isän vallan? kysyi korsikalainen.

-- Herra... sanoi Roguin imelällä äänellään.

-- Joka ryöstää tyttären isältään?

-- Herra...

-- Joka vie vanhukselta hänen viimeisen lohtunsa?

-- Herra, tyttärenne kuuluu teille vain...

-- Joka tappaa isän?

-- Herra sallikaa!

-- Ei mikään ole sen julmempaa kuin notaarin tyyneys ja täsmälliset päätelmät keskellä sydäntäsärkeviä kohtauksia, joihin he tavallisesti tunkeutuvat.

Kasvot, jotka Piombo näki, näyttivät hänestä helvetistä karanneilta; hänen kylmää ja hillittyä vihaansa ei kyennyt enää mikään pidättämään, kun hänen pienen vastustajansa kimeä ääni oli lausunut tuon kohtalokkaan "sallikaa". Hän hyppäsi kamiinin päällä naulassa riippuvaa tikaria kohti ja hyökkäsi tyttärensä kimppuun. Nuorempi notaari ja toinen todistajista heittäytyivät hänen ja Zinevran väliin, mutta Bartolome tyrkkäsi molemmat välittäjät iskien säihkyvän katseen heihin silmistään, jotka näyttivät pelottavammalta kuin tikarinterän välke. Kun Zinevra näki isänsä aikeet, katsoi hän kiinteästi häntä silmiin voittajan ilmeellä, astui hitaasti hänen eteensä ja laskeutui polvilleen.

-- Ei! ei! en voi, huokasi korsikalainen, heittäen tikarinsa sellaisella voimalla, että se tunkeutui syvälle paneeliin.

-- Haa! sinä epäröit tappaa minua, ja kuitenkin kiellät minulta elämän. Oo! isäni, en milloinkaan ole sinua niin suuresti rakastanut; anna minulle Luigi! Pyydän polvillani suostumustasi: tytär voi nöyrtyä isänsä edessä; Luigini, tai minä kuolen!

Se äärimmäinen kiihtymys, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, esti hänet jatkamasta, hän ei voinut puhua; hänen kouristusoireensa näyttivät kyllin selvästi, että hän kamppailee elämän ja kuoleman välillä. Bartolome sysäsi tyttärensä raa'asti takaisin.

-- Pois! huusi hän. Luigi Portan rakastajatar ei voi olla Piombon jälkeläinen. Minulla ei ole enää tytärtä! Minulla ei ole kylliksi voimaa kirotakseni sinut; mutta minä ajan sinut pois, eikä sinulla pidä enää isää olemaan. Minun Zinevra Piomboni on haudattuna täällä! huudahti hän syvällä surulla, puristaen lujasti sydäntään. -- Poistu siis, sinä onneton, lisäsi hän oltuaan hetken vaiti, poistu äläkä milloinkaan enää ilmesty eteeni.

Silloin hän otti Zinevran käsivarresta kiinni ja talutti hänet sanaa sanomatta talosta.

* * * * *

-- Luigi, huudahti Zinevra, astuen sisälle upseerin vaatimattomaan asuntoon, minun Luigini, meillä ei ole muuta kuin rakkautemme.

-- Me olemme rikkaampia kuin maailman kaikki kuninkaat, vastasi hän.

-- Isän ja äidin olen menettänyt, huokasi hän raskaasti.

-- Minä olen rakastava sinua heidän sijastaan.

-- Me tulemme siis onnellisiksi! huudahti hän iloisuudella, jossa oli jotain kaameata.

-- Ikuisesti! vastasi Luigi puristaen rakastettuaan rintaansa vasten.

Seuraavana päivänä kun Zinevra oli jättänyt vanhempainsa kodin meni hän pyytämään rouva Serviniltä pakopaikkaa ja suojelusta kunnes hän tulee Luigin vaimoksi Silloin sai hän tuta harmia, jota mailma ripottelee niiden tielle, jotka eivät seuraa sen tapoja. Harmeissaan siitä vahingosta, minkä Zinevran seikkailu oli aiheuttanut hänen puolisolleen, otti rouva Servin tytön vastaan silminnähtävällä vastahakoisuudella ja ilmoitti hänelle kohteliaasti, ettei hänen pidä luottaa yksinomaan hänen apuunsa. Liian ylpeänä alistuakseen, mutta ihmetellen itsekkäisyyttä, johon hän ei ollut tottunut vuokrasi nuori korsikatar kalustetun huoneen hotellista, joka oli lähinnä Luigin asuntoa. Luigi vietti päivänsä morsiamensa luona; hänen nuori rakkautensa, hänen sanojensa puhtaus poisti pilvet, jotka isän ankaruus oli kasannut hyljätyn tyttärensä otsalle, ja hän kuvaili rakastetulleen niin kauniisti tulevaisuudesta, että tämä viimein hymyili, unohtamatta kuitenkaan vanhempiensa menettelyä.

Eräänä aamuna kantoi hotellin palvelijatar Zinevralle laatikkoja, jotka sisälsivät kankaita, liinavaatteita ja joukon nuorelle, emännäksi tulevalle, naiselle välttämättömiä esineitä; hän tunsi siinä äitinsä huolehtivan hyvyyden, sillä tarkastellessaan lähetystä löysi hän sieltä rahakukkaron, johon paroonitar oli pannut tyttärelleen kuuluvan summan, lisäten siihen vielä omat säästönsä. Rahaa seurasi kirje, jossa paroonitar kehoitti tytärtään jättämään nuo onnettomuutta tuottavat naima-aikeensa, jos vielä on aikaa; hän kirjoitti tarvinneensa tavatonta varovaisuutta, jotta oli voinut lähettää tuon pienen avun Zinevralle; hän rukoilee tytärtään, ettei hän syyttäisi äitiään ankaruudesta, jos hän tulevaisuudessa jättäisi hänet ilman apua, hän pelkää, ettei voi tehdä enää mitään tyttärensä hyväksi; hän lähettää hänelle siunauksensa, toivoo hänen löytävän onnensa tuossa toivottomalta näyttävässä avioliitossa, jos hän yhä pysyy päätöksessään, ja vakuuttaa aina muistelevansa rakasta tytärtään.

-- Oi äitini! huudahti Zinevra liikutuksensa vallassa. Hän tunsi halua polvistua äitinsä jalkain juureen, nähdä häntä, ja hengittää kodin terveeksi tekevää ilmaa; hän oli jo vähällä juosta pois, kun Luigi astui sisään; hän katsoi häntä ja into katosi, kyyneleet kuivuivat, hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi jättämään onnetonta mutta rakkautta täynnä olevaa rakastajaansa.

Rakastaa häntä, ja jättää hänet... sellainen uhraus olisi rikos, johon nuoret sielut eivät kykene. Zinevra oli kyllin jalomielinen, haudatakseen tuskansa sielunsa syvimpään soppeen.

Vihdoin valkeni hääpäivä. Zinevralla ei ollut ketään vierellään. Luigi oli sillä aikaa, kun hän pukeutui, mennyt etsimään tarvittavia todistajia. Ne olivat kaksi hyvää ystävää. Husaarialiupseeri joka oli liittynyt sotaretkillä Luigiin sellaisilla siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea; hänestä oli tullut vuokra-ajuri. Toinen, rakennusurakoitsija, oli sen talon isäntä, johon nuorikot aikoivat mennä asumaan. Kumpikin otti yhden ystävän mukaansa, ja neljän saapuivat he Luigin kanssa noutamaan hänen tulevaa puolisoansa. Tottumattomina suuren maailman tapoihin, ja pitäen Luigille lupaamaansa palvelusta vain yksinkertaisena asiana, olivat he pukeutuneet kylläkin säädyllisesti, muttei komeasti, eikä mikään todistanut juhlallista hääkulkuetta. Zinevra oli itsekin pukeutunut yksinkertaisesti, vaatimattomien olosuhteittensa mukaan; kuitenkin oli hänen kauneudessaan jotain niin jaloa ja kunnioitettavaa, että todistajien onnittelut pysähtyivät heidän huulilleen, ja he tekivät vain kunnioittavan kumarruksen. Zinevra vastasi samoin; he eivät voineet muuta kuin ihailla häntä. Tämä pidättäytyminen synnytti heidän välilleen kylmyyttä. Vain sellaisten ihmisten kesken, jotka tuntevat itsensä yhdenvertaisiksi, voi ilo olla täydellinen. Sattuma tahtoi siis, että kaikki olisi morsiusparin ympärillä synkkää ja jäykkää, eikä mistään heijastaisi onnea.

Kirkko ja kaupungintalo eivät olleet kovin kaukana hotellista. Korsikalaiset, neljän lainmääräämän todistajan kanssa, menivät sinne Jalkasin, eroten kaikessa seuraelämän juhlallisista tavoista. Kaupungintalon pihalla näkivät he suuren joukon vaunuja, mikä todisti siellä olevan paljon vieraita, he menivät ylös ja tulivat suureen saliin, missä onnellisen näköiset morsiusparit odottivat hieman kärsimättöminä kaupunginosan päällikköä. Zinevra istuutui Luigin viereen pitkän penkin päähän, ja heidän todistajansa jäivät seisomaan istuinpaikkojen vähyyden takia. Kaksi, vastavihittyä, vaaleihin puettua, nauhoilla, pitseillä, helmillä ja kukilla koristettua naista seisoi iloisten sukulaisten ja vanhempiensa ympäröiminä; kummankin silmistä loisti onni ja autuus. Isät, todistajat, veljet ja sisaret menivät ja tulivat, kuin vilisevä mehiläisparvi laskevan auringon valossa. Jokainen näytti ymmärtävän tuon elämän lyhyen hetken arvon, jolloin sydän on kahden toivon välillä menneisyyden halujen ja tulevaisuuden lupausten. Zinevra tunsi sydäntään ahdistavan näkemästään, ja puristi Luigin käsivartta. Kyynel vierähti nuoren korsikalaisen silmästä; silloin vasta hän tajusi kuinka paljon Zinevra uhrasi hänelle. Tuo kyynel saattoi Zinevran unohtamaan hetkeksi katkeran muistonsa. Rakkaus vuodatti rikkauttaan noiden kahden rakastuneen päälle; jotka keskellä tätä meteliä eivät nähneet enää muita kuin toisensa. He olivat tuossa ihmisjoukossa ainoat, jotka olivat sellaisia kuin pitääkin olla sillä hetkellä. Heidän todistajansa, välinpitämättöminä juhlamenoista, keskustelivat rauhallisesti asioistaan.

-- Kaura on kovin kallista, virkkoi aliupseeri urakoitsijalle.

-- Ei se vielä niin paljoa ole kallistunut, suhteellisesti, kuin kipsi, vastasi urakoitsija.

Ja he astelivat läpi salin.

-- Kuinka paljon täällä menee aikaa hukkaan! huudahti urakoitsija, pistäen paksun hopeakellonsa takaisin taskuunsa.

Yhteenlikistetyt Luigi ja Zinevra näyttivät olevan kuin yksi persoona. Runoilija olisi ihaillut noita kahta samanlaisilla tunteilla yhdistynyttä päätä, samanvärisiä, surumielisiä ja hiljaisia, täydellisenä vastakohtana tuolle koruissa humisevalle ihmisjoukolle. Yhdeltäpuolen tyhjänpäiväistä lörpöttelyä, toiseltapuolen onnellisten sielujen juhlallinen hiljaisuus: maa ja taivas. Mutta värisevä Zinevra ei onnistunut kokonaan poistamaan itsestään naisellista heikkoutta. Taikauskoisena italiattarena hän näki tuossa vastakohdassa jonkinlaisen varoittavan merkin, ja säilytti sydämessään pelontunnetta, voittamatonta kuin rakkautensa.

Livreapukuinen palvelija aukasi kaksoisovet, tuli hiljaista, ja hänen äänensä kaikui kuin ketun ulina, kun hän kutsui herra Luigi Portaa ja neiti Zinevra di Piomboa. Morsiusparista tuntui asema kiusalliselta. Piombon nimen maine herätti huomiota, uteliaat etsivät saattuetta, jonka edellytettiin olevan ylellisen. Zinevra nousi seisomaan, hänen ylpeydestä salamoivat silmänsä tekivät valtavan vaikutuksen ihmisjoukkoon; ottaen Luigin käsivarresta kiinni astui hän päättäväisenä eteenpäin, todistajien seuraamana. Yhä suureneva ihmetyksen mumina ja halveksivat silmäykset muistuttivat Zinevraa siitä, että maailma vaatii tyydyttävää selitystä vanhempain poissaolosta: isän kirous näytti seuraavan häntä.

-- Odottakaa sukulaisia, sanoi kaupunginpäällikkö apulaiselle, joka luki nopeasti asiakirjoja.

-- Vanhemmat voivat panna vastaan, sanoi sihteeri pitkäveteisesti.

-- Molemmin puolinko? kysyi kaupunginpäällikkö.

-- Sulhanen on orpo.

-- Missä ovat todistajat?

-- Tuolla ne, mutisi sihteeri vielä, osoittaen neljää liikkumatonta oliota, jotka ristittyine käsivarsineen näyttivät kuvapatsailta.

-- Mutta, jos on tehty vastalause? virkkoi puheenjohtaja taas.

-- Asiakirjat ovat lain mukaan tehdyt, vastasi apulainen, antaen paperit päällikölle.

Tuossa virallisessa keskustelussa oli jotain alentavaa, ja muutamilla sanoilla oli koko historia ilmaistu. Portan ja Piombon perheiden väliset vihat ja selkkaukset olivat käsitellyt yhdellä siviilirekisterikirjan sivulla, -- kuin vainajan elämä hautapatsaassa, tai kuten kokonaisen kansan historia muutamilla riveillä, vieläpä Yhdellä sanallakin: Robespierre tai Napoleon. Zinevra vapisi. Kuin kyyhkysellä, jolla meren yli lentäessään ei ole paikkaa kussa levätä, samoin ei hänelläkään ollut paikkaa kuhunka olisi katseensa kiinnittänyt, paitsi Luigin silmiin, sillä kaikki hänen ympärillään oli surullista ja kylmää. Kaupunginpäälliköllä oli tylynnäköinen ilme kasvoillaan, ja hänen apulaisensa katseli morsiusparia ilkeällä uteliaisuudella. Ei mikään muistuttanut sen vähempää siitä juhlasta, mikä se piti olla. Kuten kaikki ihmiselämän tapaukset, jos niistä vain poistetaan sivuseikat, oli tämäkin tapaus itse asiassa sangen yksinkertainen.

Kun nuoret olivat vastanneet muutamiin kysymyksiin, kaupunginpäällikkö mumissut joitakin sanoja, ja nimet kirjoitettu rekisterikirjaan, olivat Luigi ja Zinevra yhteenliitetyt. Nuoret korsikalaiset, joiden liitto esitti koko ylistetyn "Romeon ja Julian" runouden, poistuivat kärsimättömän väkijoukon muodostamaa kujaa pitkin. Kun he olivat tulleet ulos pihalle, vapaan taivaan alle, kohosi Zinevran rinnasta huokaus.

-- Riittääkö ikuinen rakkauskaan korvaamaan Zinevrani osoittamaa rohkeutta ja intoa? virkkoi Luigi.

Nuo sanat, joita seurasi ilon kyynel, saattoivat Zinevran unohtamaan kärsimyksensä, sillä kärsinyt hän oli, esiintyessään maailman edessä vaatimassa onnea, jota vanhempansa kieltäytyivät hyväksymästä.

-- Mitä varten ihmiset asettautuvat väliimme? virkkoi hän yksinkertaisuudella, mikä viehätti Luigia.

Ilo teki vastavihityt vilkkaammiksi. He eivät nähneet taivasta eikä maata ja lensivät kuin linnut kirkkoa kohden. Vihdoin saapuivat he synkännäköisen sivukappelin vaatimattoman alttarin ääreen, missä vanha pappi vielä siunasi heidän liittonsa. Siellä, samoin kuin kirkossakin, häiritsi heidän tunnelmaansa kaksi komeasti puettua morsiusparia ylellisine seurueineen.

Kun tuli hetki pitää Luigin ja Zinevran pään päällä tuota ikuisen liiton symboolia, tuota valkoista säteilevää iestä, muutamille niin suloista, toisille niin tuskallista, etsi pappi turhaan niitä nuoria poikia, joille tämä suloinen palvelus kuuluu: kaksi todistajaa sai käydä heidän sijastaan. Kirkonmies teki vastavihityille selvää elämän vaaroista ja velvollisuuksista, ja siitä mitä heidän tulee kerran opettaa lapsilleen, antaen samalla pienen viittauksen Zinevran vanhempien poissaolon suhteen; vietyään heidät sitten Jumalan eteen, kuten kaupunginpäällikkö oli vienyt heidät lain eteen, lopetti pappi messunsa ja jätti heidät.

-- Jumala heitä siunatkoon! sanoi aliupseeri urakoitsijalle kirkon ovella. Ei milloinkaan ole toisilleen soveliaampaa paria luotu. Tytön vanhemmat ovat tyhmiä. En tunne ainoatakaan sotilasta, joka olisi urhoollisempi kuin eversti Ludvig! Jos jokainen olisi käyttäytynyt kuten hän, olisi _toinen_[11] täällä vielä.

Sotilaan siunaus, ainoa, minkä he saivat sinä päivänä, vuodatti ikäänkuin palsamia Zinevran sydämeen.

He erosivat, puristettuaan toistensa kättä, ja Luigi kiitti sydämellisesti talonisäntää.

-- Hyvästi, ystäväni, huusi Luigi vielä aliupseerille, kiitän teitä.

-- Kokonaan palveluksessanne, everstini! Sielu, ruumis, hevoset ja vaunut, kaikki mitä minulla on, ovat teidän.

-- Kuinka paljon hän pitää sinusta! sanoi Zinevra.

-- Luigi johdatti nopeasti nuorta vaimoansa tulevaa kotiaan kohti, pian saapuivat he vaatimattomaan huoneustoon, ja siellä, kun ovi oli sulkeutunut, otti Luigi puolisonsa käsivarsilleen, huudahtaen:

-- Minun Zinevrani! sillä nyt sinä olet minun, täällä alkaa vasta todellinen juhla. Täällä, lisäsi hän, hymyilee kaikki meille.

Yhdessä kävivät he läpi kaikki kolme huonettansa. Etuhuone teki salin ja ruokasalin virkaa. Oikealla sijaitsi makuuhuone, vasemmalla iso työhuone, jonka Luigi oli järjestänyt rakkaalle puolisolleen, ja missä tämä löysi telineitä, värilaatikkoja, kipsimöhkäleitä, malleja, puuihmisiä, maalauksia, paletteja, sanalla sanoen koko taiteilijan kaluston.

-- Siellä tulen minä tekemään työtä, virkkoi hän innostuneena. Hän katseli seinäpaperia, huonekaluja, ja kääntyi Luigin puoleen kiittääkseen häntä, sillä tuo pakopaikka oli tavallaan miltei ylellinen: kirjastossa löytyi Zinevran mielikirjoja, perällä oli piano. Hän istuutui sohvalle, veti Luigin viereensä, ja virkkoi hyväilevällä äänellä, puristaen hänen kättänsä:

-- Sinussa on taiteellisuutta!

-- Teet minut onnelliseksi puheillasi, vastasi hän.

-- Mutta katsellaan kaikki, pyysi Zinevra.

He astuivat yhteiseen huoneeseensa, puhtaan valkoiseen kuin immyt.

-- Haa! mennään pois, virkkoi Luigi nauraen.

-- Mutta minä tahdon nähdä kaikki. Ja Zinevra tarkasteli huonekaluja mitalia tutkivan muinaisesinekauppiaan tarkkuudella, hän hypisteli silkkiä ja nauhoja nuoren aviovaimon lapsellisella tyytyväisyydellä purkaessaan häälahjakoriaan.

-- Me alamme tuhlaavaisesti, virkkoi hän viimein puolittain iloisena, puolittain tyytymättömänä.

-- Se on totta! Koko sotilaspalkkani jäännös on tuossa, vastasi Luigi. Ostin ne rehelliseltä mieheltä, nimeltään Gigonnet.

-- Minkätähden? jatkoi hän nuhtelevalla äänellä, jossa ilmeni peitettyä tyytyväisyyttä. Luuletko, että olisin ullakkokamarissa vähemmän onnellinen? Mutta lisäsi hän, kaikki on täällä kovin miellyttävää, ja kuuluu meille.

Luigi suhtautui häneen sellaisella innostuksella, että hän laski silmänsä ja virkkoi:

-- Menkäämme katsomaan muuta.

Noiden kolmen huoneen yläpuolella, ullakkokerroksessa, löytyi pieni työkammio Luigille, keittiö ja palvelijan huone. Zinevra oli tyytyväinen asuntoonsa, vaikka näköalaa rajoittikin naapuritalon leveä seinä, ja valo tuli synkännäköiseltä pihalta. Mutta he olivat molemmat niin iloisia ja toivehikkaita tulevaisuuden suhteen, että kaikki näytti heistä miellyttävältä. He olivat rajattoman Parisin humussa kuin kaksi päärlyä valtameren pohjalla; kaikille muille olisi se ollut vankila, heille se oli paratiisi.

Heidän ensimäiset yhdessäolonsa päivät kuuluivat rakkaudelle. Oli liian vaikeata siirtyä heti työhön, eivätkä he rohjenneet vastustaa rakkautensa kiehtovaa lumoa. Luigi viipyi useita tuntia puolisonsa vierellä, ihaillen hänen kutriensa väriä, hänen otsansa muotoa, hänen hurmaavia silmiään, ilmaisten tyydytetyn rakkautensa onnea. Ja Zinevra hyväili Luiginsa tukkaa, eikä väsynyt milloinkaan ihailemasta hänen kauneuttaan, _beltà polgorante_,[13] kuten hänellä oli tapana sanoa, ja hänen piirteittensä hienoutta ja liikkeittensä ylevyyttä; ne hurmasivat Zinevraa, samoin kuin hänen viehkeytensä lumosi Luigin. He leikkivät kuin lapset kaikilla mitättömyyksillä, jotka aina päättyivät rakkauden suloiseen haaveiluun. He harhailivat yhdessä kentillä, kaupungin ulkopuolella, kaikkialla löytäen rakkautensa heijastusta: kukkasissa, taivaalla, laskevan auringonsäteilyssä; he näkivät sitä ilmassa liitelevissä pilvenhattaroissakin, kukin päivä oli erilainen heille, heidän rakkautensa kasvoi yhä, siksi että se oli todellinen. Muutamassa päivässä totesivat he, että heidän sielunsa ovat niitä, joiden tyhjentymätön rikkaus näyttää lupaavan aina uusia ja uusia nautintoja tulevaisuudessa. Se oli rakkautta koko yksinkertaisuudessaan, loppumatonta lapsellista jokeltelua. Luigi ja Zinevra olivat jo tunteneet kaiken rakkaudesta. Eikö rakkaus ole kuin meri, jota arki-ihmiset hätäisesti silmäiltyään syyttävät yksitoikkoisuudesta, -- kun taas toiset voivat viihtyä päiväkausia ihailemassa sitä, löytäen siinä loppumattomiin vaihtelua, joka hurmaa heitä.