Part 4

Ollen jo seitsemänkymmenenvuotias, pitkä, hoikka, kalpea ja kurttuinen, muistutti paroonitar suuresti niitä eukkoja, joita Schnetz sovittelee fantasiiataulujensa italialaisiin kohtauksiin; hän oli hiljainen kuin rouva Shandy, mutta yksi sana, katse, liike ilmaisi hänessä vielä piilevän nuoruusiän väsymätöntä vilkkautta. Hänen liian yksinkertaiset pukunsa ilmaisivat usein huonoa valintakykyä. Hänellä oli tapana hautaantua patjatuoliinsa kuin sulttaanitar _valide_[9], odotellen tai ihaillen Zinevraansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Kaikki oli hänelle hyvin kun Zinevra vaan tunsi itsensä onnelliseksi. Hänen tukkansa oli harmaantunut, muutamia suortuvia riippui kurttuisella otsalla tai kuoppaisilla poskilla.

-- Neljätoista päivää on Zinevra tullut tavallista myöhemmin kotiin, sanoi hän.

-- Johanna ei kulje kyllin nopeasti! huudahti kärsimätön vanhus, ojennellen sinisen frakkinsa liepeitä, paiskaten hatun päähänsä, kepin käteensä, ja hyökäten ulos.

-- Pitkälle ei sinun tarvitse mennä, huusi rouva hänen jälkeensä.

Todellakin paukahti portti ja äiti kuuli tyttärensä astunnan pihalla. Bartolome ryntäsi riemuissaan sisään, sätkyttelevä tytär käsivarsillaan.

-- Ja nyt: "Oma pikku Zinevrani, Zinevrettani, bella Zinevra!"

-- Isä sinä satutat minua!

Heti laski isä tyttärensä kunnioittavasti maahan. Zinevra pudisti hymyillen päätänsä, rauhoittaakseen äitiään, ja ilmaistakseen hänelle, että se oli vain viekkautta. Paroonittaren kalpeat kasvot kirkastuivat heti. Piombo hykerteli lujasti käsiään, mikä oli varma merkki hänen tyytyväisyydestään; hän oli saanut tuon tavan hovissa, nähdessään Napoleonin pauhaavan velvollisuutensa laiminlyöneille kenraaleilleen tai ministereilleen. Sittemmin, kun hänen kasvolihaksensa veltostuivat, ilmaisi otsan pieninkin kurttu hyväsydämisyyttä. Silloin oli tuo vanha pari kuin kaksi kitunutta kasvia, jotka vesipisara, pitkän poudan jälkeen taas on herättänyt, eloon.

-- Ruualle! ruualle! huudahti parooni, tarjoten Zinevralle leveän kätensä, ja kutsuen häntä rouva Piombellaksi, toinen merkki hänen tyytyväisyydestään, johon tytär vastasi hymyilyllä.

-- Ja nyt! sanoi Piombo, nousten pöydästä, tiedätkö, että olet kuukauden ajan viipynyt atelierissa tavallista kauemmin? Näyttää siltä, että pidetään maalaamisesta enemmän kuin meistä.

-- Mutta! isä...

-- Zinevra valmistaa epäilemättä jotain yllätystä meille, sanoi äiti.

-- Olisiko sinulla ehkä taulu tekeillä meitä varten?... huudahti korsikalainen, lyöden käsiään yhteen.

-- Kyllä, minulla on kovin paljon työtä atelierissa, vastasi hän.

-- Mutta mikä sinun on, Zinevra? Sinä kalpenet, sanoi äiti vuorostaan.

-- Ei! huudahti tyttö, tehden päättäväisen eleen, ei! kukaan ei saa sanoa että Zinevra Piombo on valehdellut ainoatakaan kertaa elämässään!

Kuullessaan tuon kummallisen huudahduksen katsoivat Piombo ja hänen puolisonsa ihmetellen tytärtään!

-- Rakastan miestä, lisäsi hän liikuttavalla äänellä.

Silloin, rohkenematta katsoa vanhempiinsa, painoi hän silmäluomensa ales, ikäänkuin salatakseen silmäinsä tulta.

-- Onko hän prinssi? kysyi isä ivallisesti, äänensävyllä joka väristytti äitiä ja tytärtä.

-- Ei, isä, vastasi hän vaatimattomasti, hän on köyhä nuorukainen...

-- Hän on siis sangen kaunis?

-- Hän on onneton.

-- Mitä hän tekee?

-- Labédoyèren toveri, häntä ajettiin takaa, hänellä ei ollut pakopaikkaa; Servin piilotti hänet, ja...

-- Servin on kunnon poika, ja käyttäytyi hyvin, huudahti Piombo, mutta sinä teit pahasti, tyttöseni, rakastaessasi muuta miestä kuin isääsi...

-- Se ei riipu yksin minusta, vastasi Zinevra.

-- Olen kerskaillut itselleni, jatkoi isä, että Zinevrani on minulle uskollinen kuolemaani saakka, että meidän rakkaudellemme ei ole kilpailijaa hänen sydämessään, että...

-- Olenko minä koskaan moittinut sinua ystävyydestäsi Napoleonia kohtaan? sanoi Zinevra. Etkö sinäkin ole rakastanut muuta, paitsi minua? Etkö ole viipynyt useita kuukausia lähetystössäsi? Enkö minä kärsinyt nurkumatta poissaolosi aiheuttaman ikävän? Elämä tyrkyttää ehtoja, jotka täytyy kapinoimatta hyväksyä.

-- Zinevra!

-- Ei! sinä et rakasta minua itseni tähden, ja sinun moitteesi ilmaisevat suvaitsematonta itsekkäisyyttä.

-- Sinä halveksit isäsi rakkautta! huudahti Piombo säihkyvin silmin.

-- Isäni, en milloinkaan ole halveksiva sinun rakkauttasi, vastasi Zinevra herttaisemmin kuin hänen vapiseva äitinsä oli odottanut. Sinulla on oikeus itsekkäisyyteesi, niinkuin minulla rakkauteeni. Taivas voi todistaa ettei tytär ole milloinkaan paremmin täyttänyt velvollisuuttaan vanhempiaan kohtaan, kuin minä. Olen pitänyt sitä onnena mitä muut pitävät velvollisuudentäyttämisenä. Viidentoista vuotiaasta saakka olen ollut teidän suojelevien siipienne suojassa, ja tuntenut suurta iloa voidessani luoda päivänpaistetta elämäänne. Olisinko niin kiittämätön, antautuessani rakkauden lumoihin, toivoessani itselleni puolisoa, joka suojelisi minua teidän jälkeenne.

-- Haa! sinä lasket isäsi kanssa! huudahti vanhus vapisuttavalla äänellä.

Syntyi pelottava paussi, jonka aikana ei kukaan uskaltanut puhua. Viimein Bartolome rikkoi hiljaisuuden, huudahtaen sydäntä särkevällä äänellä:

-- Oi! jää meidän luoksemme, jää vanhan isäsi luo! Minä en voisi kestää sitä, että sinä olisit mieheen rakastunut, Zinevra, kauvan ei sinun tarvitse odottaa vapauttasi...

-- Mutta ajattele toki, isä, minä en jätä sinua, sensijaan on meitä kaksi rakastamassa sinua, ja sinä tulet tuntemaan miehen, jonka suojelukseen olet minut jättävä. Sinä saat tuta kaksinkertaisesti rakkautta, minulta ja häneltä; häneltä, joka myös olen minä, ja minulta, jossa hän on kokonaan.

-- Oi! Zinevra! Zinevra! huudahti vanhus, kädet nyrkkiin puristettuina, miksi et rakastunut silloin, kun Napoleon oli minut totuttanut siihen ajatukseen, ja esitti sinulle herttuaita ja kreivejä?

-- He rakastivat minua käskystä, sanoi tyttö. Muuten en tahtonut jättää sinua, ja he olisivat varmasti vieneet minut mukanaan.

-- Sinä et tahdo jättää meitä yksin, sanoi Piombo, mutta mennä naimisiin, sehän on selvä ero! Tunnen sinut, tyttöseni, sinä et rakasta enää meitä. -- Elisa lisäsi hän, katsahtaen järkytettyyn puolisoonsa, meillä ei ole enää tytärtä, hän tahtoo mennä naimisiin!

Vanhus istuutui, nostaen kätensä ylös, kuin Jumalalta apua pyytäen, sitten vaipui hän kokoon ikäänkuin tuskansa puristamana.

Nähdessään isänsä surun heltyi Zinevran sydän, hän oli odottanut ratkaisua, raivonpuuskia, hän ei ollut asestautunut isällistä hellyyttä vastaan.

-- Isäni sanoi hän sydäntä liikuttavalla äänellä, ei, ei koskaan jätä Zinevrasi sinua. Mutta rakasta sinäkin häntä hieman uhrautuen. Jos tietäisit, kuinka paljon hän minua rakastaa! Oo! hän ei saattaisi minulle ikävyyksiä!

-- Riittää jo vertailuja! huudahti Piombo terävästi. Ei! minä en voi kärsiä tuota ajatusta, jatkoi hän. Jos hän rakastaisi sinua, niinkuin sinä ansaitset, tappaisi hän minut; ja jos hän ei rakastaisi sinua, tappaisin minä hänet tikarin iskulla!

Piombon kädet värisivät, hänen huulensa värisivät, hänen ruumiinsa värisi, ja hänen silmänsä suitsivat tulta; Zinevra yksin voi kestää hänen katseensa, vastaten samalla tavalla, ja silloin oli tytär isänsä vertainen.

-- Oo! rakastaa sinua! kuka on se mies, joka ansaitsee sen? jatkoi hän. Rakastaa sinua kuin isä, eikö se jo ole paratiisielämää? Kuka siis on kylliksi arvokas tulemaan sinun puolisoksesi?

-- Hän, sanoi Zinevra, hän, jonka rinnalla minä tunnen itseni arvottomaksi.

-- Hän? toisti Piombo tajuamatta. Kuka hän??

-- Se, jota minä rakastan.

-- Voiko hän tuntea sinua kylliksi rakastaakseen sinua?

-- Mutta, isä, sanoi Zinevra hieman kärsimättömänä, edellyttäen ettei hän rakastaisi minua, no! kun vaan minä rakastan häntä...

-- Sinä rakastat siis häntä? huudahti Piombo.

Zinevra nyökäytti viehättävästi päätään.

-- Siinä tapauksessa rakastat häntä enemmän kuin meitä?

-- Näitä kahta rakkautta ei voida verrata toisiinsa.

-- Edellinen on voimakkaampi kuin jälkimäinen, sanoi Piombo.

-- Luulen, että niin on, vastasi Zinevra.

-- Sinä et mene naimisiin hänen kanssaan! huusi korsikalainen äänellä, joka tärisytti ikkunaruutuja.

-- Minä menen naimisiin hänen kanssaan, vastasi Zinevra tyynesti.

-- Jumalani! Jumalani! huudahti äiti. Kuinka tämä päättyy? Pyhä neitsyt! tule heidän väliinsä.

Silloin parooni istuutui, käveltyään ympäri huonetta pitkillä askelilla; jäykkä ilme lepäsi hänen kasvoillaan; hän tuijotti tytärtänsä, ja virkkoi lempeällä ja heikolla äänellä.

-- No! Zinevra, ei, älä mene naimisiin hänen kanssaan. Oi! älä toista sitä enää tänä iltana... anna minun uskoa päinvastaista. Tahdotko nähdä harmaatukkaisen isäsi polvillaan edessäsi! Rukoilen sinua...

-- Zinevra Piombolla ei ole tapana vain luvata, eikä täyttää, vastasi hän. Minä olen sinun tyttäresi.

-- Hän on oikeassa, virkkoi paroonitar. Me olemme syntyneet avioliittoa varten.

-- Sinä uskallat siis yllyttää häntä tottelemattomuuteen, sanoi parooni puolisolleen, joka pelästyneenä vaipui patjoihinsa.

-- Epäoikeutetun käskyn vastustaminen ei ole tottelemattomuutta, vastasi Zinevra.

-- Se ei voi olla epäoikeutettu, kun se tulee isäsi suusta, tyttäreni. Miksi tuomitset minua? Eikö se vastahakoisuus, jota minä tunnen, ole taivaan lähettämä neuvo? Ehkä varoitan sinua onnettomuudesta.

-- Se olisi onnettomuus, jos ei hän rakastaisi minua.

-- Yhä hän!

-- Niin, aina, vastasi hän. Hän on minun elämäni, omaisuuteni, ajatukseni. Vaikka tottelisinkin sinua, olisi hän aina sydämessäni. Eikö minun rakkauteni vastustaminen ole vihaa minua kohtaan?

-- Sinä et rakasta enää meitä! huudahti Piombo.

-- Oo! sanoi Zinevra, päätään pudistaen.

-- Unohda hänet! ole meille uskollinen! Sitten kun me olemme... ymmärrät.

-- Isäni tahdotko yllyttää minua etsimään kuolemaa? huudahti Zinevra.

-- Minä elän kauemmin kuin sinä! Lapset, jotka eivät rakasta vanhempiaan, kuolevat pian, huudahti hänen isänsä, tultuaan kiihtymyksen korkeimpaan asteeseen.

-- Sitä suuremmalla syyllä menen minä kohta naimisiin ja tulen onnelliseksi.

Niin suuri tahdonlujuus, niin suuren sielunvoiman ilmaisu, masensi kokonaan Piombon; veri virtasi hänen päähänsä; kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi. Zinevra hätkähti, hyppäsi kuin lintu isänsä polville, kiersi kätensä hänen kaulaansa, hyväili hänen tukkaansa, ja huudahti liikuttavalla äänellä:

-- Oi! kyllä minä kuolen ensimäisenä! En voisi elää sinun jälkeesi, isä, hyvä isäni!

-- Oi! Zinevrani, minun pikku Zinevrani! vastasi Piombo, vihansa haihtuessa kuin jää auringonpaisteessa.

-- Olikin jo aika lopettaa, virkkoi paroonitar surullisesti.

-- Surkuteltava äiti!

-- Oo! "Zinevretta, minun bella Zinevrani!" Ja isä leikki tyttärensä kanssa, ikäänkuin kuusivuotiaan lapsen kanssa, nautti saadessaan riipata hänen hiuksiansa, nosteli häntä ylös niin korkealle kuin jaksoi; hän ilmaisi rakkautensa kuin lapsi. Tytär nuhteli ja suuteli häntä yht'aikaa, ja koitti leikillä saada isän ottamaan Ludvigin vastaan, mutta isäkin laski leikkiä ja kieltäytyi. Ollen toisinaan suuttunut, toisinaan herttainen, tuli tytär kuitenkin tyytyväiseksi lopulta, totutettuaan isänsä; siihen ajatukseen, että hän rakastaa Ludvigia ja menee hänen kanssaan naimisiin. Seuraavana päivänä ei hän enää puhunut rakkaudestaan, lähti myöhemmin atelieriin; ja palasi aikaisemmin, hän hyväili isäänsä enemmän kuin koskaan ennen, näytti olevan täynnä kiitollisuutta, ikäänkuin olisi kiittänyt häntä siitä suostumuksesta, jonka isä hiljaisuudellaan näytti antavan hänen rakkaudelleen. Iltasin soitteli hän kauan, ja huudahti usein:

-- Tämä yö-aaria vaatii mies-ääntä! Kahdeksan päivän kuluttua viittasi äiti hänet luokseen ja kuiskasi:

-- Sain isäsi myöntymään ottamaan hänet vastaan.

-- Äiti! teet minut äärettömän onnelliseksi!

Sinä päivänä oli Zinevralla onni palata kotiinsa Ludvigin käsivarteen nojaten. Silloin poistui upseeri toisen kerran piilopaikastaan. Zinevran useat pyynnöt Feltren herttualle, silloiselle sotaministerille, saavuttivat täyden menestyksen. Ludvig oli juuri kirjoitettu uudestaan upseeriluetteloon. Se oli suuri askel parempaan tulevaisuuteen. Saatuaan rakastetultaan tiedon kaikista niistä vaikeuksista, jotka häntä odottivat paroonin luona, ei nuori pataljoonanpäällikkö uskaltanut tunnustaa, kuinka paljon hän pelkäsi epäsuotuisaa vastaanottoa. Tuo, onnettomuutta vastaan niin rohkea mies, taistelukentällä niin urhoollinen, värisi ajatellessaan sitä hetkeä kun hän astuu paroonin salonkiin. Zinevra huomasi hänen vapisevan, ja tuo pelon aiheuttama mielenliikutus oli hänelle uusi rakkaudentodistus.

-- Kuinka kalpea sinä olet! sanoi Zinevra, heidän saavuttuaan talon portaille.

-- Ah! Zinevra, jos asia koskisi vain minun elämääni!

Vaikka Bartolome oli puolisoltaan saanut tiedon Zinevran sulhasen virallisesta esittelystä, ei hän mennyt miestä vastaanottamaan, vaan jäi nojatuoliin istumaan, otsa synkissä kurtuissa.

-- Isäni, sanoi Zinevra, minä tuon luoksesi miehen, jonka sinä epäilemättä otat ilolla vastaan: herra Ludvigin, sotilaan, joka taisteli neljän askeleen päässä keisarista Mont-Saint-Jean'issa...[10]

Parooni de Piombo nousi seisomaan, heitti syrjäsilmäyksen Ludvigiin, ja sanoi pisteliäällä äänellä:

-- Herralla ei ole ritarimerkkiä?

-- En käytä enää kunnia Legioonan ristiä, vastasi Ludvig pelokkaasti, jääden nöyränä seisomaan.

Isänsä epäkohteliaisuuden loukkaamana siirsi Zinevra tuolin. Upseerin vastaus tyydytti Napoleonin vanhaa palvelijaa. Nähtyään miehensä kulmakarvojen palaavan luonnolliseen olotilaansa virkkoi rouva Piombo, saadakseen keskustelun taas käyntiin:

-- Yhdennäköisyys herran ja Nina Portan välillä on ihmetyttävä. Etkö ole samaa mieltä, että herralla on täydellisesti Porta'in ulkonäkö.

-- Ei mikään ole sen luonnollisempaa, vastasi nuorukainen, jota Piombon liekehtivät silmät vaanivat, Nina oli sisareni...

-- Te olette Luigi Porta? kysyi vanhus.

-- Niin.

-- Bartolome di Piombo nousi seisomaan, horjui, oli pakotettu nojamaan tuoliin, ja tuijotti puolisoonsa. Elisa Piombo tuli hänen avukseen; vanhukset tarttuivat hiljaa toistensa käsiin ja poistuivat huoneesta, jättäen tyttärensä inhoavalla katseella. Luigi Porta katsoi ihmeissään Zinevraan, joka muuttui valkoiseksi kuin marmoripatsas ja tuijotti oveen, josta vanhempansa olivat kadonneet: tuossa hiljaisuudessa ja poistumisessa oli jotain niin juhlallisen kaameata, että Zinevra tunsi, ehkä ensimäisen kerran, pelon tunteen hiipivän sydämeensä. Hän risti kätensä ja huokasi niin hiljaa, ettei sitä olisi voinut kuulla muu kuin rakastaja:

-- Kuinka paljon onnettomuutta yhdessä sanassa!

-- Rakkautemme nimessä, mitä sinä sanoit? kysyi Luigi Porta.

-- Isäni, vastasi hän, ei ole milloinkaan kertonut; minulle surkuteltavasta historiastamme, ja minä poistuin: Korsikasta liian nuorena voidakseni tuntea sen.

-- Olisiko meidän välillämme _vendetta_? kysyi Luigi väristen.

-- On. Äidiltäni olen saanut tietää, että Portat tappoivat kaikki veljeni ja polttivat talomme. Isäni tappoi koko sinun sukusi. Kuinka sinä jäit elämään, sinä, jonka hän uskoi sitoneensa sänkypylvääseen, ennenkuin sytytti talon palamaan.

-- En tiedä, vastasi Luigi. Kuusivuotiaana vietiin minut Geneveen, Colonna-nimisen vanhuksen luo. Minulle ei annettu mitään yksityiskohtaisia tietoja omaisistani. Tuo Colonna oli minulle kuin isä, ja minä käytin hänen nimeänsä kunnes astuin sotapalvelukseen. Koska tarvitsin todistuksia, näyttääkseni kuka olin, ilmoitti vanha Colonna, että minulla, heikolla oliolla, ja melkein lapsella vielä on vihamiehiä. Hän neuvoi minua ottamaan vain nimen Luigi, eksyttääkseni heitä.

-- Poistu, poistu, Luigi! huudahti Zinevra; älä sentään! minun täytyy saattaa sinua. Niinkauan kun viivyt isäni talossa ei sinulla ole mitään vaaraa; mutta heti kun poistut, ole varovainen! sinä kuljet vaarasta toiseen. Isälläni on kaksi korsikalaista palveluksessaan, ja jos ei hän itse, niin ne, uhkaavat elämääsi.

-- Zinevra, sanoi hän, tuleeko tämä viha siis vallitsemaan meidänkin välillämme?

Tyttö hymyili surullisesti ja painoi päänsä ales. Kohta hän kohotti sen taas jonkinlaisella ylpeydellä, ja sanoi:

-- Luigi! vain siksi että rakkautemme on tahraamaton ja vilpitön, olen kyllin voimakas kulkemaan valitsemaani tietä. Mutta nyt on kysymys onnesta, jonka pitää jatkua koko elämän ajan, eikö?

Luigi vastasi vain hymyilyllä, ja puristi Zinevran kättä. Tyttö ymmärsi, että vain tosi rakkaus kykenee sillä hetkellä syrjäyttämään tavalliset valat. Luigin tyyni ja omantunnonmukainen tunteiden ilmaisu todisti sen voimaa ja kestävyyttä.

Nuoren parin kohtalo oli täyttynyt. Zinevra aavisti suuria vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Mutta ajatus jättää Ludvig, ajatus, joka ehkä oli nopeasti vilahtanut hänen aivoissaan, katosi kokonaan. Ikuisesti hänen! Sitten hän päättäväisenä johdatti nuorukaisen pois talosta, eikä jättänyt häntä ennen kun olivat tulleet sen vaatimattoman asunnon eteen, jonka Servin oli upseerille vuokrannut.

Palattuaan isänsä luo oli hänen kasvoillaan tyyni, ratkaisevan päätöksen antama vakava ilme. Hän loi vanhempiinsa, jotka hän huomasi olevan valmiina illallispöydän ääressä, ei vähääkään ylpeän, vaan täydestä onnesta loistavan katseen. Hän näki vanhan äitinsä itkeneen juuri, ja hänen itkusta surkastuneet silmäluomensa järkyttivät hetken hänen sydäntään, mutta hän salasi liikutuksensa. Piombo näytti olevan liian julman hyökkäyksen, liian syvän tuskan ahdistamana, voidakseen kuvata sitä tavallisilla ilmaisukeinoilla. Palvelijat toivat pöytään ruuan, johon ei kuitenkaan kukaan koskenut. Vastenmielisyys ruokaan on yksi niistä oireista, jotka ilmaisevat suurta mielenliikutusta. Kaikki kolme nousivat seisomaan, kuitenkaan puhuttelematta toisiaan. Kun Zinevra istui vanhempainsa välissä suuressa, hämärän verhoamassa salonkissa, tahtoi Piombo puhua, muttei löytänyt sanoja; hän yritti kävellä, mutta tunsi itsensä siihenkin liian heikoksi; vaipuen tuolilleen soitti hän.

-- Pietro, mutisi hän viimein palvelijalle, sytytä tuli, tunnen itseni viluiseksi.

Zinevra vavahti ja katseli peloissaan isäänsä. Se sisäinen taistelu, joka paroonissa raivosi, oli epäilemättä tuskallinen, sillä hänen kasvojaan oli vaikea tuntea. Zinevra tunsi itseään uhkaavan vaaran suuruuden, mutta ei vapissut, päinvastoin, ne syrjäsilmäykset, joita Bartolome heitti tyttäreensä, näyttivät ilmaisevan, että hän itse pelkäsi sillä hetkellä sitä tulista luonnetta, jonka hän oli luonut. Heidän välillään täytyi kaiken olla äärimäistä. Sentähden tunsi paroonitarkin pelkoa ajatellessaan isän ja tyttären tunteissa varmasti tapahtuvaa muutosta.

-- Zinevra, sinä rakastat perheesi vihollista, virkkoi Piombo viimein, rohkenematta katsoa tytärtänsä.

-- Se on totta, vastasi tytär.

-- Pitää valita hänen ja meidän välillämme. _Vendetta_ on osa itsestämme. Joka ei ota osaa minun kostooni, ei kuulu minun perheeseeni.

-- Minä olen valinnut, vastasi Zinevra rauhallisella äänellä.

Hänen tyyneytensä erehdytti Bartolomea.

-- Oo! rakas tyttäreni! huudahti vanhus, silmät kosteina kyynelistä.

-- Minusta tulee hänen vaimonsa, sanoi Zinevra äkisti.

Bartolomeo päätä huimasi, mutta hän löysi taas tasapainonsa ja vastasi:

-- Se ei tapahdu minun eläissäni; en milloinkaan anna suostumustani siihen.

Zinevra oli vaiti.

-- Mutta oletko ajatellut, jatkoi parooni, että Luigi on veljesi murhaajan poika?

-- Hän oli kuusivuotias, kun rikos tapahtui; hän on syytön siihen.

-- Yksi Porta! huudahti Bartolome.

-- Mutta olenko minä milloinkaan voinut ottaa osaa tähän vihaan? alkoi Zinevra äkkiä. Oletko opettanut minua pitämään jokaista Portaa hirviönä? Mistä minä tiesin, että niistä, jotka sinä tapoit, jäi yksi henkiin? Eikö ole siis oikeudenmukaista, että jätät minun sydämeni rauhaan _Vendetta'ltasi_?

-- Yksi Porta! huudahti Piombo. Jos hänen isänsä olisi kerran löytänyt sinut vuoteestasi, et olisi enää elävien joukossa, hän olisi sata kertaa tappanut sinut.

-- Paljon mahdollista, vastasi Zinevra, mutta hänen poikansa on antanut minulle enemmän kuin elämän. Katsella Luigia, se on onni, jota ilman minä en voisi elää. Luigi aukasi minulle oven tunteiden maailmaan. Olen voinut nähdä ehkä vieläkin kauniimpia kasvoja kuin hänen, mutta ei yhdetkään kasvonpiirteet ole minua niin hurmanneet; olen kuullut ehkä äänen... ei, ei, en missään kauniimpaa. Luigi rakastaa minua, hän tulee puolisokseni.

-- Ei koskaan, sanoi Piombo, näkisin sinut mieluummin arkussasi, Zinevra.

Vanha korsikalainen nousi seisomaan, käveli pitkin askelin huoneen poikki ja lausui seuraavat sanat vähän väliä keskeyttäen puheensa, mikä todisti hänen suurta mielenliikutustaan.

-- Sinä ehkä luulet voivasi taivuttaa minut. Heitä sellaiset harhaluulot päästäsi: minä en tahdo Portaa vävykseni. Se on minun asetukseni. Siitä ei puhuta enää meidän kesken. Minä olen Bartolome di Piombo, kuuletko Zinevra.

-- Annatko noille sanoillesi jonkun salaperäisen merkityksen? kysyi hän kylmästi.

-- Ne merkitsevät, että minulla on tikari, ja että minä en pelkää ihmisten tuomioita. Me, korsikalaiset, menemme Jumalan luo selvittämään tekojamme.

-- No! sanoi tytär nousten seisomaan, minä olen Zinevra di Piombo, ja vakuutan, että olen kuuden kuukauden kuluttua Luigi Portan puoliso. -- Sinä olet tiranni, isä, lisäsi hän hetken paussin jälkeen.

Bartolome puristi kätensä nyrkkiin ja iski kamiinin marmorilaattaan:

-- Haa! me olemme Parisissa, mutisi hän.

Hän vaikeni, risti käsivartensa, painoi päänsä ales rintaansa vasten eikä virkannut ainoatakaan sanaa enää koko iltana. Ilmaistuaan tahtonsa teeskenteli Zinevra uskomatonta tyyneyttä, hän istuutui pianon ääreen, soitti ja lauloi hurmaavia kappaleita tunteellisuudella ja puoleensavetäväisyydellä, joka ilmaisi täydellistä tahdonvapautta, näyttäen siten kykenevänsä voittamaan isänsä. Vanhus tunsi terävää tuskaa tuosta tyttärensä miltei loukkaavasta menettelystä; hän sai korjata yhden kirpeän hedelmän siitä kasvatuksesta, jonka oli tyttärelleen antanut. Kunnioitus on salpa, joka suojelee niin vanhempia kuin lapsiakin, poistaen edelliseltä harmin, jälkimäisiltä katumuksen tunteen.

Seuraavana päivänä, Zinevra, tahtoessaan mennä tavalliseen aikaan atelieriin, huomasi portin lukituksi, mutta pian hän keksi keinon ilmoittaakseen Luigi Portalle isällisistä rangaistuksista. Lukutaidoton sisäkkö sai kantaa Zinevran kirjeen nuorelle upseerille. Viiden päivän ajan onnistui rakastuneiden vaihtaa kirjeitä, kiitos niiden juonien, jollaisia kaksikymmenvuotiaat niin taitavasti punovat. Isä ja tytär puhelivat harvoin keskenään. Kummallakin oli viha sydämessään, he kärsivät, mutta ylpeästi ja vaiti. Ei ilmestynyt enää yhtään hymynvälkettä Bartolomen kasvoille, milloin hän joutui tekemisiin Zinevransa kanssa. Tytössä oli jotain kesyttämätöntä, kun hän katseli isäänsä, ja nuhteleva ilme näkyi hänen puhtaalla otsallaan; olihan hän antautunut onnellisten ajatusten valtaan, mutta joskus näytti hän tuntevan ankaraa katumusta. Ei ollut vaikea arvata, ettei hän milloinkaan voisi rauhassa nauttia onnesta, joka aiheuttaisi onnettomuuden hänen vanhemmilleen. Bartolomen, niinkuin hänen tyttärensäkin helläluontoisuuden aiheuttamien epäröimisten täytyi kuitenkin alistua ylpeyden ja korsikalaisen kostonhimon alle. Kumpikin yllytti itseään vihaan, ja antautui sokeasti sen valtaan, välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Ehkä kumpikin puoleltaan vielä kerskui itselleen, että toinen tulee väistymään.