Part 3

Zinevra vavahti: vaikka tuntematon oli kaunis ei hänen ulkonäkönsä ollut vaikuttanut tyttöön; säälintunne, joka naisessa sykkii sellaista kurjuutta kohtaan, jossa ei löydy epäjaloa, voitti Zinevrassa kaikki muut tunteet; mutta kuulla koston huudahduksen, löytää tuossa vainotussa italialaisen, uhrautumista Napoleonille, korsikalaisen veren hehkua!... Se oli hänelle liian paljon: hän katseli upseeria kunnioittavalla mielenliikutuksella, joka voimakkaasti kiihoitti hänen sydäntään. Silloin ensimäisen kerran, mies vaikutti häneen niin syvällä tunteella; kuten kaikki naiset, yhdisti hän tuntemattoman sielun piirteiden kauneuteen ja vartalon sopusuhtaisuuteen, jota hän taiteilijana ihaili. Sattuma oli johtanut hänen uteliaisuutensa sääliin, sääli muuttui mielenkiinnoksi, ja mielenkiintoa seurasi niin voimakas tunteidenvaihto, että hän uskoi olevan vaarallista viipyä siellä.

-- Huomiseen, virkkoi hän, heittäen upseerilla suloisimman hymyilynsä lohdutukseksi.

Tuo hymyily, joka heitti kuin uuden loisteen Zinevran kasvoille, sai tuntemattoman unohtamaan hetkeksi kaikki.

-- Huomenna, vastasi hän surullisena, huomenna, Labédoyère...

Zinevra kääntyi, nosti sormen huulilleen ja katsahti häneen ikäänkuin tahtoen sanoa: -- Rauhoitu, ole varovainen.

Silloin nuorukainen huudahti:

-- _O Dio! che non vorrei vivere dopo averla veduta!_ (Jumalani! kuka ei tahtoisi elää nähtyään hänet!)

-- Erikoinen korostus, jolla hän äänsi tuon lauseen, vapistutti Zinevraa.

-- Te olette korsikalainen? sanoi hän palaten hänen luokseen ilosta sykkivin sydämin.

-- Olen syntynyt Korsikassa, vastasi hän, mutta siirryin jo nuorena Geneveen; ja heti kun saavutin ijän, jolloin astutaan sotapalvelukseen, otin pestin.

Tuntemattoman kauneus, hänen uskollisuutensa keisaria kohtaan, hänen haavansa, onnettomuutensa, vieläpä hänen vaaransakin, kaikki katosi Zinevran silmistä, eli oikeammin sulautui yhteen ainoaan tunteeseen, uuteen, suloiseen. Tuo vainottu oli Korsikan lapsi, puhui sen rakasta kieltä! Tyttö jäi hetkeksi liikkumattomaksi, salaisen voiman pakottamana: hänellä oli edessään elävä taulu, jolle kaikki inhimilliset tunteet ja sattuma loivat kirkkaan värin; Servinin pyynnöstä oli upseeri istuutunut sohvalle, maalari päästeli kättä kannattavaa sidettä, ja alkoi tutkia haavaa. Zinevra vavahti nähdessään ammottavan, sapelinterän tekemän haavan, ja päästi valittavan äänen. Tuntematon nosti päätänsä ja hymyili hänelle. Oli jotain sydäntäliikuttavaa siinä huolellisuudessa, jolla Servin poisti liinannöyhtää ja tunnusteli haavan reunoja, sillävälin kun haavoittuneen kasvot, kalpeudestaan ja sairaalloisuudestaan huolimatta ilmaisivat, ehkä tytön läsnäolon takia, enemmän iloa kuin tuskaa. Taiteilijan täytyi tahtomattaankin ihailla niin suurta tahdonvoimaa, ja sitä jyrkkää värieroa, minkä sideliinan ja käsivarren kalpea väri muodosti sinipunaisen upseeri univormun kanssa.

Miellyttävä päivänvalon ja iltahetken välinen hämärä täytti sillä hetkellä atelierin; vielä valaisi viimeinen auringonsäde paikkaa, jossa nuorukainen istui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen, mustalle tukalleen, puvulleen, kaikelle muodostui kuin sädekehä. Niin yksinkertaisen ilmiön katsoi taikauskoinen italiatar onnea lupaavaksi enteeksi. Tuntematon oli siis kuin taivaan lähettämä olio, joka puhui hänelle synnyinmaansa kieltä, loihti hänen eteensä lapsuudenmuistot, ja synnytti hänen sydämessään uuden tunteen, niin puhtaan kuin tahraamaton lapsuusunelma. Vain lyhyen hetken eli hän haaveissaan; sitten hän ikäänkuin häveten heikkouttaan, teki päättäväisen eleen ja poistui nopeasti huoneesta, yhä katsellen nuorukaista.

Seuraava päivä ei ollut lukupäivä. Zinevra saapui atelieriin, ja vanki tuli hänen viereensä. Servin, jolla oli luonnos lopetettavana, salli hänen olla läsnä, ollen itse kuin vaarinpitäjänä nuorille, jotka keskustelivat vilkkaasti korsikanmurteella. Sotilas kertoi kärsimyksistään Moskovasta paluumatkalla; hän yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, oli ainoa pelastunut koko rykmentistä Berezinan yli mentäessä, kaikki toverinsa kadottaneena, ainoat, jotka orporaukasta välittivät. Tuliviivoin maalasi hän Vaterloon suuren tappion. Hänen äänensä oli kuin musiikkia italiattarelle. Korsikalaisten tapojen mukaan kasvatettuna, oli Zinevra jollakin tavoin luunnonlapsi, hän ei osannut valehdella, ja antautui peittelemättä vaikutelmilleen, hän tunnusti ne, tai oikeammin antoi huomata, teeskentelemättä parisilaisten neitien halveksittavaa keimailevaisuutta. Useamman kuin yhden kerran vaipui hän sinä päivänä ajatuksiinsa paletti kädessä, pensseli toisessa, mutta kertaakaan ei pensseli koskettanut palettia; tuijottaen upseerin silmiin kuunnellen häntä huulet raollaan, oli hän aina valmiina kastamaan pensselinsä, mikä kuitenkin yhä jäi tekemättä. Hän ei ihmetellyt sitä vetovoimaa, mikä nuorukaisen silmissä niin vangitsi hänet, sillä huolimatta lujasta tahdonvoimastaan tunsi hän itsensä yhä enemmän voitetuksi.

Sitten hän alkoi maalata erikoisella tarkkuudella, päätään nostamatta, sillä hän oli hänen vieressään ja katseli hänen työtään. Tuntiessaan nuorukaisen ihailevan katseen itseensä suunnattuna, virkkoi Zinevra pitkän paussin jälkeen:

-- Te olette siis huvitettu maalauksesta?

Sinä päivänä sai hän tietää, että nuorukainen nimittää itseään Luigiksi. Ennen Zinevran poislähtöä sopivat he keskenään, että jos työpäivien aikana tapahtuu jotain tärkeitä poliittisia asioita, Zinevra ilmoittaa hänelle siitä hyräilemällä jotain italialaista aariaa.

Seuraavana päivänä uskoi neiti Thirion salaisuutena kaikille tovereilleen, että Zinevra di Piombolla on rakastaja, joka oppituntien ajaksi tulee atelierin pimeään nurkkahuoneeseen.

-- Te, jotka aiotte vetää hänet puolueeseenne, sanoi hän neiti Roguiniile, pitäkää tarkkaa vaaria, niin näette kuinka hän kuluttaa aikansa.

Ja Zinevraa vartioitiin oikein pirullisella tarkkuudella. Kuunneltiin hänen laulujansa, vakoiltiin hänen katseitansa. Silloin kun ei hän luullut kenenkään katselevan itseään, tähysteli kaksitoista silmäparia ahnaasti häntä ja keksi sen tarkkaavan ilmeen, jolla hän kuunteli salaisia ääniä seinän toiselta puolen.

Viikon kuluttua oli vain yksi Servinin oppilaista, Laura, pidättäytynyt kiusauksesta tutkia Ludvigia seinänraosta, ja vaistomaisesti puolusti vielä kaunista italiatarta. Neiti Roguin tahtoi saada hänet uskomaan, pyytäen häntä jäämään portaille toisten lähdettyä saadakseen varmuuden Zinevran ja kauniin nuorukaisen suhteista yllättäessään heidät yhdessä; mutta hän kieltäytyi alentumasta urkkijaksi, ja siksi sai hän osakseen kaikkien ylenkatseen. Pian huomasi kuninkaallisen virkamiehen tytär itselleen sopimattomaksi tulla sellaisen maalarin atelieriin, jonka mielipiteissä ilmeni isänmaallisuutta tai bonapartelaisuutta, mikä muuten oli aivan sama asia siihen aikaan; hän ei siis palannut enää Servinin luo. Jos Amélie unohtikin Zinevran, kuitenkin se paheen siemen, jonka hän oli kylvänyt, kantoi hedelmän. Ajattelematta, sattumalta, lörpötellen tai siveyttä teeskennellen kertoi joka tyttö äidilleen atelierissa tapahtuneen kummallisen seikkailun. Eräänä päivänä jäi neiti Roguin pois, seuraavana päivänä toinen; lopulta nekin kolme neljä neitiä, jotka vielä olivat käyneet harjotuksissa, jäivät pois. Zinevra ja neiti Laura, hänen uusi ystävättärensä, olivat pari kolme päivää suuren atelierin ainoat asukkaat. Italiatar ei huomannut sitä vieroksumista, jonka hän synnytti, eikä edes etsinyt syytä toveriensa poisjäämiseen. Heti kun hän oli keksinyt keinon voidakseen olla yhteydessä Ludvigin kanssa, eli hän atelierissa kuin suloisessa pakopaikassa, yksin keskellä hälisevää maailmaa, ajatellen vain upseeria ja häntä uhkaavia vaaroja. Italiatar, vaikka ihailikin vilpittömästi jaloja luonteita, jotka eivät tahdo kavaltaa poliittista luottamustaan, vaati Ludvigia viivyttelemättä antautumaan kuninkaalliselle auktoriteetille, toivoen saavansa siten pitää hänet Ranskassa, mutta Ludvig ei myöskään tahtonut antautua, toivoen siten saavansa viipyä piilopaikassaan.

Jos intohimot syntyvät ja kasvavat vain romantillisten syiden vaikutuksesta, ei koskaan ollut niitä löytynyt niin paljon kuin nyt liittämässä kahta sydäntä yhteen. Siksi Zinevran ystävyys Ludvigiin ja Ludvigin häneen kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin tavallisessa salonkielämässä vuodessa. Eikö onnettomuus ole luonteiden koetuskivi? Zinevralle oli siis helppoa tutkia ja arvioida Ludvigia, ja pian tunsivat he molemminpuolista kunnioitusta toisiaan kohtaan Hieman Ludvigia vanhempana, oli Zinevralle niin nuoren mutta voimakkaan näköisen ja kohtalon koetteleman nuorukaisen kanssa seurustelemisessa jotain romanttista. Ludvig puolestaan tunsi sanomatonta iloa antautuessaan kaksikymmentäviisivuotiaan neidon suojelukseen. Eikö se ollut todistus rakkaudesta? Kauneus ja ylpeys, voima ja heikkous yhdistyneinä antoivat Zinevralle vastustamattoman vetovoiman: siksi olikin Ludvig kokonaan hänen vallassaan. Lopulta rakastivat he toisiaan jo niin syvästi, ettei heidän tarvinnut sitä kieltää eikä tunnustaa.

Eräänä iltapäivänä kuuli Zinevra sovitun merkin: Ludvig naputti neulalla seinään, niin hiljaa ettei se synnyttänyt sen suurempaa ääntä kuin hämähäkki kutoessaan seittiään, ja pyysi siten päästä piilopaikastaan; Zinevra katsahti ympärilleen, näkemättä Lauraa, ja vastasi merkkiin; mutta aukaistessaan oven näki Ludvig tytön ja vetäytyi nopeasti takaisin. Ihmetellen katselee Zinevra ympärilleen, näkee Lauran ja sanoo hänelle, käyden lähemmäksi:

-- Viivyt kovin myöhään, rakkaani. Tämä pää näyttää minusta jo kuitenkin valmiilta, vain varjoa pitää hieman korjata tuon palmikon päässä.

-- Olisit kovin herttainen, sanoi Laura, liikuttavasti, jos tahtoisit korjata tämän kopion; niin minulle jäisi jotain sinusta...

-- Mielelläni, vastasi Zinevra, uskoen siten varmasti pääsevänsä hänestä vapaaksi. Luulin, jatkoi hän, tehden hienoja kosketuksia pensselillä, että sinulla on pitkä matka kotoasi tänne.

-- Oi! Zinevra, kohta minä menen, ja ainaiseksi! huudahti tyttö surullisesti.

-- Jätät herra Servinin? kysyi italiatar, olematta läheskään niin harmistunut noista sanoista kuin mitä hän olisi ollut kuukausi takaperin.

-- Et näytä huomaavan, Zinevra, että jonkun aikaa vain sinä ja minä olemme olleet täällä.

-- Se on totta, vastasi Zinevra äkisti ikäänkuin muiston herättämänä. Ovatko nuo neidit ehkä sairaita, joko naimisiin menossa, tai heidän isänsä päivystämässä palatsissa?

-- Kaikki ovat jättäneet herra Servinin, vastasi Laura.

-- Mutta miksi?

-- Sinun tähtesi, Zinevra.

-- Minun tähteni, toisti korsikan tytär, silmät uhkaavan näköisinä välkkyen.

-- Oi! älä vihastu, rakas Zinevra, huudahti Laura tuskaisena. Mutta minunkin äitini vaatii minua jättämään atelierin. Kaikki tytöt sanoivat, että sinulla on rakkausseikkailu, ja että herra Servinin suostumuksella piiloittelee rakastajasi tuolla komerossa; en kertaakaan uskonut noita pärjääjiä, enkä ole kertonut mitään äidilleni siitä. Eilen illalla oli rouva Roguin tavannut äitini baalissa ja kysynyt, vieläkö hän antaa minun käydä täällä. Koska äitini vastasi myöntävästi, kertasi hän nuot parjaukset äidilleni. Mamma nuhteli minua, ja väitti minun epäilemättä tietävän kaikki, ja että minä olen rikkonut äidin ja tyttären välisen luottamuksen. Oi! rakas Zinevra, minua, jolle sinä olet ollut esikuva, kuinka minua surettaa kun en saa jäädä toveriksesi...

-- Me löydämme toisemme elämässä: tytöt menevät naimisiin... puheli Zinevra enemmän itsekseen.

-- Kun he ovat rikkaita, vastasi Laura.

-- Tule minun luokseni. Isäni on rikas...

-- Zinevra, alkoi Laura liikutettuna, rouva Roguin ja äitini aikovat tulla huomenna moittimaan herra Serviniä: häntä pitää ainakin varottaa.

-- Kuinka tuo voi loukata heitä? kysyi Zinevra yksinkertaisesti.

-- Kaikki pitävät sitä kovin säädyttömänä. Mamma sanoo, että se loukkaa moraalia...

-- Mutta sinä, Laura, mitä sinä ajattelet siitä? Tyttö katsoi Zinevraa, heidän ajatuksensa yhtyivät; Laura ei voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan kietoi kätensä ystävättärensä kaulalle ja suuteli häntä Sillä hetkellä saapui Servin.

-- Neiti Zinevra! huudahti hän innokkaasti, taulun: on valmis, sitä öljytään juuri. Mutta mikä teidän on? Näyttää siltä, että kaikki neidit ovat ottaneet lomaa tai menneet maalle.

Laura pyyhki kyyneleisiä silmiään, tervehti Serviniä ja poistui.

-- Atelieri on jo muutaman päivän ollut erämaana, vastasi Zinevra, eivätkä he tule takaisin.

-- Pah!

-- Voi! älkää naurako jatkoi Zinevra, kuulkaa ensin: minä olen tahtomattani syynä teidän maineenne vahingoittumiseen.

Taiteilija naurahti ja virkkoi, keskeyttäen oppilaansa:

-- Maineeni?... mutta jonkun päivän kuluttua asetetaan tauluni näytteille.

-- Asia ei koske teidän taiteilijakykyänne, sanoi italiatar, vaan teidän moraalianne. Tytöt saivat tietää, että Ludvig on täällä, ja että te suositte... meidän... rakkauttamme.

-- Siinä on jonkunverran perää, neiti, vastasi opettaja. Noiden tyttöjen äidit ovat olevinaan kovin siveitä, jatkoi hän. Jos he olisivat kääntyneet minun puoleeni, olisi kaikki selviytynyt. Mutta antaisinko tuollaisen seikan pahoittaa mieltäni? Elämä on liian lyhyt! Ja maalari näpsäytteli sormiaan päänsä päällä.

Kuultuaan osan keskustelusta juoksi Ludvig heti huoneeseen.

-- Olette kadottanut kaikki oppilaanne ja tulolähteenne minun tähteni.

Taiteilija otti Ludvigin ja Zinevran kädet ja liitti ne yhteen. -- Te menette naimisiin, lapset? kysyi hän sydäntä liikuttavasti. Molemmat painoivat silmänsä alas ja hiljaisuus oli heidän ensimäinen rakkaudentunnustuksensa.

-- No! jatkoi Servin, te tulette onnellisiksi eikö niin? Löytyykö mitään millä maksaa kahden sellaisen olennon rakkauden?

-- Minä olen rikas, sanoi Zinevra, sallikaa minun tarjota teille korvausta.

-- Korvausta! huudahti Servin. Mutta kun saadaan tietää, että muutamien teeskentelijäin parjaukset ovat loukanneet minua, ja että olen antanut turvapaikan vainotulle, lähettävät kaikki vapaat miehet Parisissa tyttärensä atelieriin. Silloin minä ehkä jään kiitollisuudenvelkaan teille...

Ludvig puristi suojelijansa kättä, voimatta mitään puhua, viimein sanoi hän vilpittömimmällä äänellä:

-- Teille olen minä velkaa koko onneni.

-- Olkaa onnelliset, minä liitän teidät yhteen, sanoi maalari koomillisella hartaudella, levittäen kätensä rakastuneiden pään päälle.

Tämä taiteilijapila poisti heidän vakavuutensa ja sai heidät hymyilemään. Italiatar puristi lujasti Ludvigin kättä, isänmaansa tavan mukaan.

-- No! rakkaat lapset, jatkoi Servin, te luulette nyt, että kaikki tulee onnistumaan ihmeteltävän hyvin. Erehdytte hieman.

Rakastuneet katsahtivat säikähtyneinä häneen.

-- Rauhoittukaa! Minä olen ainoa, jonka teidän ajattelemattomuutenne saattaa pulaan. Rouva Servin on hieman ennakkoluuloinen, enkä todella tiedä, kuinka hän tulee suhtautumaan meihin.

-- Siunatkoon! olin vähällä unohtaa! huudahti Zinevra. Huomenna rouva Roguin ja Lauran äiti aikovat tulla puhumaan...

-- Minä ymmärrän! sanoi maalari keskeyttäen hänet.

-- Mutta te voitte todistaa itsenne syyttömäksi, jatkoi tyttö tehden ylpeän liikkeen päällään. -- Herra Ludvig virkkoi hän veitikkamaisesti, luultavasti ei teillä enää ole mitään vastenmielisyyttä kuninkaallista hallitusta kohtaan. -- No, jatkoi hän nähtyään nuorukaisen hymyilevän, huomen aamulla lähetän minä pyytökirjelmän yhdelle sotaministeriön vaikutusvaltaisimmista herroista, miehelle, joka ei voi mitään kieltää parooni de Piombon tyttäreltä. Me saamme hiljaisen anteeksiannon kapteeni Ludvigille, sillä everstinarvoa eivät he suostu sinulle antamaan. Ja te voitte, lisäsi hän Servinille, nolata minun ystävällisten toverieni mammat sanomalla heille totuuden.

-- Te olette enkeli! huudahti Servin.

* * * * *

Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui atelierissa, odottivat Zinevran vanhemmat kärsimättöminä tytärtänsä.

-- Kello on kuusi, eikä Zinevra ole vielä palannut! huudahti Bartolome.

-- Ei koskaan ole hän viipynyt näin myöhään, vastasi hänen puolisonsa.

Vanhukset katselivat rauhattomina toisiaan. Liian kiihtyneenä jäädäkseen istumaan, nousi Bartolome ja käveli pari kertaa ympäri huonetta, kyllin vikkelästi seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaalle. Kiitos hyvän terveytensä, oli hän hyvin vähän muuttunut Parisiin tulostaan, ja huolimatta pitkästä mitastaan, oli hänellä vielä suora vartalo.

Hänen vaalentunut ja harventunut tukkansa paljasti leveän ja ulkonevan pääkallon, joka todisti lujatahtoista luonnetta. Hänen syvien vakojen uurtamat kasvonsa olivat säilyttäneet tuon kalpean, kunnioitusta herättävän värinsä. Vieläkin oli tummien kulmakarvojen alta pälyilevien silmien liekissä tulinen hehku.

Hän oli ankaran näköinen, mutta tiedettiin, että Bartolomella oli omat syynsä siihen. Hänen hyvyytensä ja lempeytensä oli melkein tuntematonta muilta, paitsi puolisoltaan ja tyttäreltään. Virassaan tai tuntemattoman edessä ei hän milloinkaan poistanut sitä arvokkaisuutta, minkä korkea ikä, tapansa rypistää kulmakarvojaan ja otsansa kurttuja, ja antaa katseelleen Napoleonin tahtovan ilmeen, hänen persoonalleen antoivat.

Poliittisen elämänsä aikana oli hän niin yleisesti pelätty, että häntä pidettiin melkein seuraelämän halveksijana, mutta ei ole vaikea selittää sen syytä. Piombon elämä, tavat, uskollisuus sensuroivat hoviherrojen enemmistöä. Vaikka hänen vaiteliaisuudelleen oli uskottu vaikeita tehtäviä, jotka olisivat rikastuttaneet jokaista muuta, ei hän omistanut enempää kuin kolmekymmentätuhatta frangia yleisten saatavien Pääkirjaan viedyistä korkotuloista. Jos ajatellaan vain korkotulojen alhaista arvoa keisarihallituksen aikana, ja Napoleonin tuhlaavaisuutta kaikille uskollisille palvelijoilleen, jotka kyllin taitavasti osasivat käyttää sitä hyväkseen, on helppo nähdä, että parooni de Piombo oli rehellinen mies; hän oli velkaa parooninarvonsa vain välttämättömyydelle, joka sai Napoleonin antamaan hänelle aatelisarvon lähettääkseen hänet vieraaseen hoviin.

Bartolome oli näyttänyt aina anteeksiantamatonta vihaa kavaltajia kohtaan, joita Napoleon kokoili ympärilleen, toivoen alistavansa heidät lukuisilla voitoillaan. Itse hän, huhun mukaan, otti kerran kolme askelta keisarin työhuoneenovea kohti, neuvottuaan häntä juuri vapauttamaan itsensä kolmesta henkilöstä Ranskassa, päivää ennen lähtöään kuuluisalle 1814 vuoden sotaretkelle. Bourboonien toisesta paluusta saakka ei Bartolome enää kiinnittänyt Kunnia Legioonan ritarimerkkiä rintaansa. Ei kukaan esittänyt kauniimpaa tyyppiä noista vanhoista tasavaltalaisista, keisarikunnan houkuttelemattomista ystävistä, jotka olivat kuin eläviä raunioita kahdesta mahtavimmasta hallituksesta, mitä mailma tunsi. Jos parooni de Piombo ei miellyttänyt muutamia hovimiehiä, oli hänellä ystäviä sellaisia kuin Dary, Drouot, Carnot.[7] Siksi hän muista politiikoista Waterloon jälkeen valittikin yhtä vähän kuin sauhupilvistä, joita tuprutteli sikaaristaan.

Bartolome di Piombo oli _Madamen_, Keisarin äidin, hänen korsikalaisista tiluksistaan maksamalla summalla, ostanut Portenduèren entisen aatelistalon, tekemättä mitään muutosta siihen. Asuen miltei aina valtion taloissa, otti hän tuon talon varsinaisesti haltuunsa vasta Fontainebleaun romahduksen jälkeen[8]. Yksinkertaisten ja rehellisten ihmisten tavoin, eivät parooni ja hänen puolisonsa mitenkään komeilleet ulkopuolisesti: kalustona oli heillä talon vanhanaikaisia huonekaluja. Talon avarat, synkät ja alastomat huoneet, suurine, mustilla kehyksillä varustettuine peilineen, ja Ludvig XIV:sta aikuisine huonekalustoineen, olivat täydellisessä sopusoinnussa Bartolomen ja hänen puolisonsa kanssa, kunnioitettava pari menneiltä ajoilta. Heidän elämänsä oli niin kohtuullista ja rauhallista, että heidän omaisuutensa riitti hyvin heidän tarpeisiinsa.

Tyttärensä Zinevran pitivät he maailman suurimpana aarteena. Siksi ei Zinevra, kun parooni da Piombo, toukokuussa v. 1814, otti eron virastaan, lähetti pois palvelijajoukkonsa ja sulki hevostallinsa oven, yksinkertaisuuteen tottuneena, kuten vanhempansakin, valittanut vähääkään; suurten sielujen tavoin oli hänen ylellisyytensä sydämessä, samoin kuin onnensa yksinäisyydessä ja työssä. Sitäpaitsi viihtyivät nuo kolme olemusta liian hyvin keskenään, voidakseen antaa mitään arvoa ulkopuoliselle elämälle. Usein, varsinkin Napoleonin toisesta ja pelottavasta kukistumisesta lähtien, olivat Bartolome ja hänen puolisonsa viettäneet hauskoja iltoja Zinevran soittaessa pianolla tai laulaessa. Tyttärensä seura ja hänen suloinen läsnäolonsa oli heille korvaamaton ilo; heidän rakastavat silmänsä seurasivat häntä kaikkialle, he kuuntelivat hänen askeleitaan pihalta, kuinka kevyet ne olivatkin. Hiljaa kuin rakastuneet saattoivat he istua kolmisin useita tunteja, kuunnellen sielujensa kaunopuheista ääntä.

Se syvä tunne, joka oli tuon vanhan parin koko; elämä, määräsi heidän kaikkien ajatukset. Ei ollut kolmea elämää, vaan yksi ainoa, joka kuin takkavalkean liekki, jakaantui kolmeen tulikieleen. Jos joskus muisto Napoleonista ja hänen hyvistä töistään ja nykyisestä onnettomuudestaan tunkeutui vanhempien ajatuksiin, voivat he muistella niitä silti rikkomatta ajatustensa sopusointua; eikö Zinevra ottanut osaa heidän poliittisiin intoiluihinsa? Mikä oli luonnollisempaa, kuin se, että he pakenivat ainoan lapsensa sydämeen? Siihen saakka oli virka vaatinut parooni de Piombon kaiken tarmon; mutta jätettyään toimensa voi korsikalainen omistaa kaiken huomaavaisuutensa puolisolleen ja tyttärelleen. He rakastivat yksinomaan toisiaan, Zinevran sydän kuului isälle, samoin kuin isän hänelle; lopuksi, jos on totta, että me kiinnymme toinen toiseemme enemmän huonoilla kuin hyvillä puolillamme, mukautui Zinevra ihmeteltävästi kaikkiin isänsä intohimoihin.

Siitä johtui tuon kolminaisuuden elämän ainoa puute. Zinevra oli itsepäinen ja kostonhaluinen kuin Bartolomekin nuoruudessaan. Korsikalainen iloitsi kasvattaessaan noita villiä taipumuksia tyttärensä sydämeen, aivan samoin kuin leijona totuttaa pentujaan hyökkäämään saaliinsa niskaan. Tämä kosto oppi näyttikin juurtuneen tyttöön, sillä koskaan ei hän antanut anteeksi isälleen, ja isän oli pakko aina myöntyä hänen tahtoonsa. Piombo piti noita kiistoja lapsellisuuksina; mutta ne synnyttivät tytössä tavan hallita vanhempiaan. Keskellä tällaisia myrskynpuuskia, joita Bartolome mielellään kannusti, sydämellinen sana tai katse riitti rauhoittamaan heidän kiihtyneet mielensä, eivätkä he koskaan olleet lähempänä suudelmaa kuin juuri pahimmin kiistellessään.

Kuitenkin oli Zinevra jo noin viisi vuotta, tultuaan älykkäämmäksi kuin isänsä, välttänyt aina noita tuollaisia pikku kiistoja. Hänen uskollisuutensa, alttiiksiantavaisuutensa ja rakkautensa, jotka voittivat kaikki hänen ajatuksensa, ja hänen ihailtava viisautensa, olivat syrjäyttäneet entiset kinailut; mutta siitä huolimatta oli niistä seurauksena tuntuva haitta. Zinevra eli vanhempiensa kanssa yhä huonosti tehoavassa yhtäläisyyssuhteessa. Lopuksi, tehdäksemme täysin tunnetuiksi kaikki noille kolmelle persoonalle heidän Parisiin tulostaan saakka sattuneet vaiheet, Piombo ja hänen puolisonsa, ollen itse sivistymättömiä, antoivat Zinevran opiskella tahtonsa mukaan. Naisellisia oikkujaan totellen oli hän oppinut kaikki ja unohtanut kaikki, alottaen aina uutta ja jättäen kaikki vuoronsa mukaan, kunnes maalaus tuli ja voitti kaikki. Hän olisi ollut täydellinen, jos hänen äitinsä olisi kyennyt ohjaamaan hänen opetustaan, neuvomaan häntä ja yhdistämään luonnon antamia lahjoja; hänen puutteellisuutensa johtui huonosti tehonneesta kasvatuksesta, jota vanhan korsikalaisen miellytti hänelle antaa.

Kun vanhus oli pitkän aikaa litistellyt parkettilevyjä jalkainsa alla, soitti hän palvelijatarta.

-- Mene neiti Zinevraa vastaan, käski hän.

-- Minua surettaa yhä se ettei hänellä ole enää vaunuja, sanoi paroonitar.

-- Hän ei tahtonut mitään sellaisia, vastasi Piombo katsahtaen puolisoonsa, joka tottuneena neljäkymmentä vuotta kuuliaisuuteen, painoi silmänsä alas.