Part 2

Mutta poliittinen vihamielisyys oli hyvin vähän syynä tähän pienen "oikean ryhmän" käyttäytymiseen. Zinevra Piombo, Servinin taitavin oppilas, sai tämän kaiken toveriensa mustasukkaisuudesta; mestari ihaili lahjakkaimman oppilaansa kykyä, ja hänen rakastettavaa luonnettansa, ja vaati toisia ottamaan esimerkkiä hänestä; viimein, vaikka se vaikutusvalta minkä tuo nuori tyttö oli saavuttanut koko toveripiirinsä yli oli selittämättä, nautti hän samanlaista houkuttavaa voimaa kuin Bonaparte sotamiestensä suhteen. Aatelisryhmä oli jo muutamia päiviä aikonut syöstä kuningattaren valtaistuimelta, mutta koska ei kukaan uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, päätti neiti Thirion antaa ensimäisen ja samalla viimeisen iskun saadakseen toverit puolelleen. Vaikka Zinevra olikin vain muutamien rojalistipuoluelaisten vilpittömästi rakastettu ystävä, melkein kaikki politiikkaan osaa ottaneet myönsivät itsekseen, kiitos naisen erikoisen teräväjärkisyyden, että heidän piti suhtautua tuohon erimielisyyteen välinpitämättömästi.

Zinevran tullessa atelieriin vallitsi siellä siis syvä hiljaisuus.

Kaikista Servinin atelieriin siihen saakka tulleista naisista oli hän eittämättä kaunein, ja omasi sievimmän vartalon. Hänen käyntinsä oli miellyttävää ja siroa. Hänen älykkäillä kasvonpiirteillään saattoi huomata tuon korsikalaisille ominaisen tulisen luonteen merkkejä, ei kuitenkaan niin paljon ettei hän olisi kyennyt hallitsemaan niitä. Hänen pitkät kutrinsa, mustat silmänsä ja kulmakarvansa ilmaisivat intohimoa. Jos suupielet eivät olleetkaan aivan täsmällisesti toisensa näköisiä ja jos huulet olivatkin hieman liian paksut, ilmeni niissä selvästi tuo jalomielisyys minkä tietoisuus omasta voimasta antaa voimakkaille olennoille. Kummallisen luonnonoikun takia soti hänen kasvojensa viehkeyttä vastaan marmoriotsa, jossa kuvastui ylpeys, melkeinpä raakuus, jossa välähteli korsikan elämä. Siinä oli ainoa side hänen ja synnyinmaansa välillä. Muuten oli koko hänen olentonsa niin houkuttelevan yksinkertainen, siitä huokui kauniitten lombardialaisten niin puhdasta teeskentelemättömyyttä, ettei olisi raskinut tehdä hänelle pienintäkään harmia. Hän oli niin puoleensa vetävä, että hänen vanha isänsä varovaisuudesta saattoi häntä atelieriin. Tämän, todella runollisen luoman ainoa puute johtui itse, tällä kertaa niin runsaalla mitalla annetun, kauneuden voimasta. Rakkaudesta vanhempiinsa oli hän kieltäytynyt menemästä naimisiin, tuntien olevansa välttämätön heille vanhuudenpäivinä. Työskentelynsä taiteen hyväksi sai tyydyttää niitä intohimoja, joiden valtaan naiset tavallisesti joutuvat.

-- Olette kovin hiljaisia tänään, neidit, virkkoi hän päästyään lähemmäksi tovereitaan. -- Hyvää päivää, Lauraseni, lisäsi hän suloisella ja hyväilevällä äänellä, lähestyen muista erillään maalaavaa nuorta tyttöä. Tämä pää on mainio! liha on hieman liian ruusun värinen, muuten on kaikki ihmeteltävän hyvin piirretty.

Laura kohotti päätänsä, loi kiitollisen katseen Zinevraan, ja molempien kasvoilla kuvastui ystävyys.

Puolittainen hymy väikkyi haaveellisen italiattaren huulilla, ja hiljalleen kulki hän paikalleen, sivumennen katsellen piirustuksia ja maalauksia, ja toivottaen kaikille ensimäisen ryhmän tytöille hyvää päivää, huomaamatta sitä uteliaisuutta, minkä hänen läsnäolonsa aiheutti. Hän muistutti hovissaan astelevaa kuningatarta. Ei hän vähääkään kiinnittänyt huomiotaan siihen syvään hiljaisuuteen, mikä aatelistoryhmässä vallitsi, eikä virkannut sanaakaan sivuuttaessaan heidät.

Hän oli niin ajatuksissaan, että asettui istumaan telineensä ääreen, aukasi värilaatikkonsa, etsi pensselinsä, kiinnitti ruskeat hihat käsivarsiinsa, sovitteli esiliinaansa, katseli maalaustaan, tutki palettiansa, kiinnittämättä vähääkään huomiotaan muualle. Kaikkien porvarisryhmän tyttöjen katseet olivat häneen kiinnitetyt. Vaikka Thirionin ryhmä ei ilmaissutkaan niin peittelemättä uteliaisuuttaan kuin toverinsa, silmäilivät hekin hyvin usein Zinevraa.

-- Hän ei huomaa mitään, sanoi neiti Roguin. Samassa Zinevra heräsi mietteistään, ja käänsi päänsä aatelisryhmään päin. Yhdellä katseella mittasi hän välimatkan ja jäi vaiti istumaan.

-- Hän ei usko, että sillä aiottiin loukata häntä, jatkoi Matilde, ei hän kalpene, eikä punastu. Kuinka nuo pystynenät raivaavatkaan, jos hän pitää enemmän uudesta paikastaan kuin entisestä!

-- Te istutte siellä poissa ryhmästä, neiti, jatkoi hän ääneen, lähestyen Zinevraa.

Italiatar ei näyttänyt ymmärtäneen häntä, tai mahdollisesti ei kuullut, hän nousi seisomaan, astui lähemmäksi lautaseinää, joka eroitti atelierin pimeästä nurkasta, näytti tutkivan ikkunaa, josta valo tuli, ja huomaten sen ehkä riittäväksi, otti hän tuolin ylettyäkseen kiinnittämään pimittävän verhon ylemmäksi. Noustuaan ylös, huomasi hän pienen halkeaman seinässä, ponnistustensa päämäärän, sillä sitä katsetta, jonka hän sinne heitti, voidaan verrata vain saiturin ilmeeseen löytäessään Aladinin aarteen; nopeasti laskeutui hän ales, palasi paikalleen, kiinnitti taulunsa, näytti olevan tyytymätön valon suhteen, siirsi pöydän seinän viereen ja asetti tuolin sen päälle, heilautti taitavasti itsensä ylös, ensin pöydälle ja siitä tuolille, ja heitti silmäyksen halkeamasta. Yhdellä katseella näki hän koko komeron ja se, mitä hän näki, teki häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän horjahti.

-- Te putoatte, neiti Zinevra! huudahti Laura.

Kaikkien silmät kääntyivät horjuvaan tyttöön Pelko, että toverinsa tulevat avuksi, antoi hänelle rohkeutta; päästyään tasapainoon, kääntyi hän Lauran puoleen ja virkahti välinpitämättömällä äänellä: -- Pah! on se kuitenkin lujempi kuin valtaistuin!

Hän kiirehti vetämään verhon pois ikkunan edestä, laskeutui alas, siirsi pöydän ja tuolin takaisin, palasi telineensä ääreen, siirrettyään sen lähemmäksi komeroon johtavaa ovea, saadakseen sopivan valon, ja teki vielä muutamia yrityksiä.

Sitten hän alkoi sekoittaa värejään syvän hiljaisuuden vallitessa. Siihen paikkaan missä hänen telineensä nyt oli, kuuli hän pian selvemmin sen hiljaisen äänen, mikä edellisenä päivänä niin voimakkaasti oli kiihdyttänyt hänen uteliaisuuttaan, ja saattanut hänen nuoret aivonsa tekemään monenlaisia olettamuksia. Hän tunsi täydellisesti äsken näkemänsä nukkujan voimakkaan ja säännöllisen hengityksen samaksi. Hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty yli toiveitten, mutta hän tiesi myös olevansa vastuunalainen näkemästään. Railon läpi oli hän puolittain nähnyt keisarikunnan kotkan ja telttasängyssä kaartinupseerin kasvot. Hän arvasi kaikki: Servin oli antanut piilopaikan vainotulle. Nyt hän vapisi, ajatellessaan, että joku tovereista voisi tulla katsomaan hänen tauluaan, ja kuulla tuon onnettoman hengityksen, tai voisi tämä ilmaista itsensä äänekkäällä kuorsauksella, millaisen hän oli edellisenä päivänä kuullut.

Hän päätti jäädä oven eteen, toivoen taitavuudellaan voivansa estää mahdolliset lähestymiset.

-- On parempi, ajatteli hän, että minä olen tässä estääkseni onnettomuuden, kuin että jättäisin säälittävän vangin oman varomattomuutensa uhriksi.

Tästä johtui se näennäinen välinpitämättömyys, jota Zinevra osotti, huomattuaan telineensä siirretyksi; se oli antanut hänelle tilaisuuden tyydyttää uteliaisuutensa; muuten oli hänellä sillä hetkellä liian tärkeätä mietittävää, voidakseen etsiä syytä paikkansa siirtoon.

Ei mikään ole nöyryyttävämpää naisille, niinkuin kaikillekin, kuin nähdä loukkauksen, nuhteen tai sukkeluuden iskevän harhaan asianomaisen itse osottamasta välinpitämättömyydestä. Näyttää siltä, että vihamiestämme kohtaan osottamamme viha kasvaa sitä mukaa mitä korkeammalle meitä itseämme hän nousee. Zinevran käyttäytyminen muuttui arvotukseksi koko oppilasjoukolle Hänen ystävänsä ja vihamiehensä hämmästyivät yhtä suuresti kaikki, sillä hänen myönnettiin omaavan kaikki mahdolliset hyveet, paitsi loukkauksen unohtamista. Vaikka ne tapaukset jotka olisivat tätä arvelua tukeneet, näyttäytyivätkin Zinevran luonteessa hyvin harvoin atelierissä, kuitenkin ne esimerkit, joita hän ehkä oli näyttänyt luonteensa siltä puolelta, olivat jättäneet syvän vaikutuksen tovereihin.

Lukuisten olettamusten jälkeen neiti Roguin viimein löysi italiattaren hiljaisuudessa ennen tuntematonta jalomielisyyttä, ja tämän mielipiteen kannustamana hänen ryhmänsä alkoi nöyryyttää aatelisryhmää. He alkoivat heitellä teräviä pistopuheita, mitkä koskivat kovin oikean ryhmän ylpeyteen. Rouva Servinin tulo lopetti tuon turhanpäiväisen kiistan.

Kiitos teräväjärkisyyden, joka aina on ilkeyteen yhdistynyt, oli Amélie huomannut, eritellyt ja punninnut sitä kummallista miettimistä, joka esti Zinevran tarkkaamasta paraillaan tapahtuvaa ivallista sanasotaa. Kosto, jolla neiti Roguin ja hänen puoluelaisensa iskivät neiti Thirionia ja tämän ryhmään oli niin tehokasta, että nuoret _ultrat_ pinnistivät aivojaan keksiäkseen syyn Zinevra di Piombon vaiteliaisuuteen. Kaunis italiatar oli siis kaikkien tähystelemä, niin ystävät kuin vihamiehetkin vakoilivat hänen pienimpiäkin liikkeitään. On vaikea salata vähäpätöisintäkään mielenliikutustaan viidentoista äärimmäisyyteen saakka uteliaan tytön silmäin edessä. Siksi olikin Zinevra di Piombon salaisuus vaarassa tulla ilmi.

Sillä hetkellä keskeytti rouva Servinin sisääntulo sen näytelmän, jota tyttöjen sydämissä niin taitavasti pelattiin. Heti sisään astuttuaan suuntautuivat hänen silmänsä oveen, jonka vieressä Zinevra istui. Se katse ei jäänyt oppilailta huomaamatta, ja vaikka toiset eivät olisikaan kiinnittäneet siihen huomiotaan, teki neiti Thirion sen, hän ymmärsi sen epäilevän katseen, joka välähti rouva Servinin silmistä.

-- Neidit, sanoi hän, herra Servin ei voi tänään tulla.

Sitten hän onnitteli vuoron perään kaikkia, saaden jokaiselta ystävällisen silmäyksen palkkiokseen. Epäilevän rauhattomuuden valtaamana, jota hän turhaan koitti salata, lähestyi hän Zinevraa. Italiatar ja maalarinrouva tervehtivät ystävällisellä päännyökkäyksellä toisiaan, kumpikin vaiti, tyttö maalaten ja rouva katsellen. Sotilaan hengitys kuului selvästi, mutta rouva Servin ei näyttänyt sitä huomaavan, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli niin suuri, että Zinevra tunnusti itselleen hänen osaavan mainiosti teeskennellä. Tuntematon liikahti sängyssään kuuluvasti. Italiatar katsahti tutkivasti rouva Serviniä, joka sanoi hänelle, pienimmänkään liikutuksen merkin näkymättä kasvoillaan:

-- Teidän jäljennöksenne on yhtä kaunis kuin alkuperäinenkin. Jos minun pitäisi valita niistä, en tietäisi kumman ottaisin.

-- Herra Servin ei ole uskonut salaisuutta puolisolleen, ajatteli Zinevra, ja vastattuaan rouvalle miellyttävästi hymyillen, epäilevänsä hänen sanojaan, alkoi hän hyräillä erästä kotimaansa ballaadia estääkseen vangin synnyttämän äänen kuulumasta.

Oli niin tavatonta kuulla ahkeran italiattaren laulavan, että kaikki yllättyneinä katsoivat häntä. Hetken kuluttua rouva Servin poistui, ja istunto päättyi ilman mitään erikoista. Zinevra antoi toveriensa poistua, ikäänkuin hän haluaisi vielä työskennellä, mutta tahtomattaan ilmaisi hän haluavansa jäädä yksin, päättäen niistä kärsimättömistä silmäyksistä, joita hän heitti hidasteleviin tovereihinsa.

Neiti Thirion, joka muutamassa tunnissa oli muuttunut voittajansa säälimättömäksi viholliseksi, arvasi, kiitos kateuden terävän vaiston, että kilpailijansa näennäisessä ahkeruudessa piili salaisuus. Hän oli useamman kerran ihmetellyt sitä tarkkaavaa ilmettä, jolla Zinevra näytti kuuntelevan jotain salaista ääntä. Se kärsimätön ilme, jolla italiatar odotti toisten poistumista, varmensi vielä hänen epäilyksiään.

Hän poistui viimeisenä ja meni ales rouva Servinin luokse, keskustellen hänen kanssaan hetkisen; sitten hän valehteli unohtaneensa laukkunsa, palasi ylös atelieriin aivan äänettömästi, ja näki Zinevran seisovan pöydästä ja tuolista kyhäämällään telineellä, ja niin syventyneenä tuntemattoman sotilaan katselemiseen, ettei kuullut toverinsa askelten ääntä. Totta on, että Amélie, käyttääksemme Walter Scottin sanantapaa, "käveli kuin munien päällä", hän palasi atelierin ovelle ja yskähti. Zinevra hätkähti, käänsi päänsä, näki toverinsa, punastui, kiiruhti päästämään verhoa erehdyttääkseen Amélien, ja lähti, järjestettyään maalilaatikkonsa, ulos. Hän poistui atelierista, mukanaan muistiinsa kaiverrettuna niin viehättävän nuoren miehen kasvonpiirteet, kuin itse Endimionilla, Girodetin taulussa, jonka hän muutama päivä sitten oli jäljentänyt.

-- Vainota niin nuorta miestä! Mutta kuka hän siis on, koska hän ei ole marsalkka Ney?

Nämät kaksi lausetta olivat hänen pääajatuksenaan kahden päivän ajan.

Ylihuomenna, huolimatta kiirehtimisestään saapuakseen ensimäisenä atelieriin, löysi hän siellä neiti Thirionin. Zinevra ja hänen kilpailijansa katselivat tutkivasti toisiaan, mutta kumpikin osasi peittää ajatuksensa. Amélie oli nähnyt tuntemattoman viehättävän pään, mutta, onneksi tai onnettomuudeksi, ei hän ollut onnistunut näkemään kotkaa eikä univormua. Hänellä oli siis vain pelkkiä arveluita asiasta.

Servin saapui odottamatta, tavallista aikaisemmin.

-- Neiti Zinevra, virkkoi hän, katsahtaen läpi atelierin, miksi olette muuttanut paikkanne sinne. Valo ei ole sopiva. Siirtykää lähemmäksi toisia, ja laskekaa verho ales.

Sitten hän pysähtyi lähelle Lauraa, jonka työ ansaitsi täydellisesti hänen kiitoksensa.

-- Mitä? huudahti hän. Tämä pää on oivallinen. Teistä tulee toinen Zinevra.

Mestari kulki telineeltä toiselle, moittien, kiittäen, laskien leikkiä, ja tehden, kuten tavallisesti, huomautuksiaan, jotka olivat pelottavampia kuin hänen moitteensa. Italiatar ei ollut totellut opettajansa kehotusta, vaan oli itsepäisesti jäänyt paikalleen. Hän otti paperiarkin ja alkoi luonnostaa säälittävän vangin päätä. Intohimolla syntynyt luonnos omaa aina täydellisesti onnistuneen leiman. Kyky värittää luonnon tai mielikuvituksen synnyttämiä aiheita on nero, mutta usein myöskin intohimo. Olosuhteet ja se syvä vaikutus, minkä tuntemattoman näkeminen oli Zinevraan tehnyt antoivat hänelle yliluonnollisen kyvyn. Upseerin pää ilmestyi paperille sisäisen voiman pakoittamana, jota hän itse luuli peloksi, mutta jonka fysioloogi olisi selittänyt innostuksen liekiksi. Silloin tällöin katsahti hän tovereihinsa, kätkeäkseen piirroksensa, jos he kävisivät uteliaiksi. Huolimatta ahkerasta vaarinpidostaan ei hän huomannut säälimättömän vihollisensa terävää silmäparia, jotka tähystivät erään taulun takaa salaperäistä piirustusta. Tunnettuaan vangin kasvonpiirteet nosti netti Thirion päinsä, ja Zinevra peitti paperin.

-- Miksi jäitte tänne kehotuksestani huolimatta, neiti? kysyi opettaja vakavasti Zinevralta.

Tyttö käänsi telineensä niin, ettei kukaan olisi nähnyt hänen paperiaan, ja näyttäen sitä mestarille, sanoi liikutetulla äänellä?'

-- Eikö teistä, kuten minustakin, tämä valo ole sopivampi? Enkö saa jäädä tänne?

Servin kalpeni. Koska eivät vihamielisyyden terävät silmät päästä mitään näkemättä, neiti Thirion miltei nautti tietäessään tuntevansa kilpailijansa ja mestarinsa salaisuuden.

-- Olette oikeassa, sanoi Servin. Mutta te tulette pian taitavammaksi kuin minä, lisäsi hän väkinäisesti nauraen. Syntyi hiljaisuus, jonka aikana mestari ihaili upseerin päätä. -- Tämä vetää vertoja Salvator Rosan parhaimmalle taululle! huudahti hän taiteilijain innostuksen valtaamana.

Tuosta huudahduksesta nousivat kaikki seisomaan, ja neiti Thirion juoksi paikalle nopeasti kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä tiikeri. Samalla hetkellä tuntematon, melusta heränneenä, liikahti. Zinevra kaasi tuolinsa, puheli jotain merkityksetöntä ja naurahti, mutta samalla oli hän heittänyt muotokuvan paperikoriin ennenkuin pelättävä urkkija ehti sitä näkemään. Servin ylisteli parhaan oppilaansa jäljennöstä, eikä kukaan voinut epäilläkään siinä mitään metkua, paitsi Amélie, joka vetäytyi toisten taakse ja yritti pistää kätensä paperikoriin, minne oli nähnyt paperin lennähtäneen. Zinevra otti pahvilevyn ja asetti sen korin päälle, sanaakaan sanomatta. He heittivät pitkän silmäyksen toisiinsa.

-- No! neidit, paikoillenne! käski Servin. Jos tahdotte tulla yhtä taitaviksi kuin neiti de Piombo ei teidän pidä aina puhua muodista ja tanssiaisista, eikä metelöidä, kuten nyt teette.

Kun kaikki olivat palanneet, istuutui Servin Zinevran viereen.

-- Eikö ole parempi, että minä tunnen tuon salaisuuden kuin joku muu? kysyi italiatar hiljaa.

-- Kyllä, vastasi maalari. Te olette isänmaanystävä, ja vaikka ette olisikaan sitä luottaisin teihin.

Opettaja ja oppilas ymmärsivät toisiaan, eikä Zinevra enää pelännyt kysyä:

-- Kuka hän on?

-- Labédoyèren läheinen ystävä, joka onnettoman everstin jälkeen on enimmän uhrannut seitsemännen rykmentin yhdistämiseksi Elban tykkiväkeen. Hän oli kaartin päällikkö ja palaa Waterloosta.

-- Miksi ette ole hävittänyt hänen univormuaan, ja antanut hänelle porvarin pukua? kysyi Zinevra heti.

-- Ne tuodaan minulle tänä iltana.

-- Teidän olisi pitänyt keskeyttää meidän istuntomme muutamiksi päiviksi.

-- Hän lähtee kohta.

-- Hän tahtoo siis kuolla? sanoi tyttö. Pitäkää hänet luonanne siksi kunnes ensimäinen myrskyn puuska on mennyt ohi. Pariisi on enää ainoa paikka Ranskassa, mihin voi kätkeä miehen. Onhan hän teidän ystävänne? kysyi hän.

-- Ei. Hänellä ei ole mitään suosituksia minulle, paitsi onnettomuutensa. Selitän miten hän joutui suojelukseeni: appini, otettuaan taas pestin tätä sotaretkeä varten, kohtasi tuon säälittävän nuorukaisen ja pelasti hänet taitavasti niiden kynsistä, jotka vangitsivat Labédoyèren. Se hullu tahtoi puolustaa häntä!

-- Kutsutteko te häntä sellaisella nimellä! huudahti Zinevra, katsoen ihmetellen maalaria, joka vaikeni hetkeksi.

-- Appini on liiaksi vakoiltu, voidakseen pitää miestä luonaan, jatkoi hän. Eräänä yönä viime viikolla toi hän miehen minun luokseni. Toivoin voivani salata hänet kaikilta urkkijoilta, antaessani tämän komeron hänelle.

-- Jos voin olla teille hyödyksi, olen kokonaan käytettävissänne, sanoi Zinevra, minä tunnen marsalkka Feltren.[5]

-- No, me mietimme asiaa, vastasi maalari. Keskustelu kesti liian kauan, jäädäkseen toisilta huomaamatta. Servin jätti Zinevran, palasi toisten joukkoon, määräillen niin pitkiä läksyjä, että viipyi atelierissa istunnon loppuun saakka.

-- Unohdatte laukkunne, neiti Thirion, huusi opettaja, juosten tytön perässä, joka alentui urkkijaksi saadakseen kostaa.

Utelias oppilas palasi hieman nolona noutamaan laukkunsa, mutta itse asiassa oli tämä Servinin tarkkaavaisuus uusi todistus ehdottomasti tärkeän salaisuuden olemassaolosta; hän oli jo löytänyt kaikki mitä olla voi, ja voi sanoa apotti Vertot'in lailla: "Piiritykseni on jo tehty".[6] Hän meni alas pitäen suurta melua portaissa ja veti lujasti Servinin ovea, uskottaakseen mestariaan, ja palasi hiipien ylös, jääden atelierin oven taa. Kun maalari ja Zinevra uskoivat olevansa kahden, iski maalari erikoisella tavalla komeron oveen, joka aukeni, kitisten ruostuneilla saranoillaan. Italiatar näki kookkaan, kaunisvartaloisen nuorukaisen, jonka univormu sai hänen sydämensä lyömään tavattoman nopeasti. Upseerin käsi riippui kannikkeessa, ja hänen kasvojensa kalpeus todisti ankaraa verenvuotoa. Huomatessaan tuntemattoman naisen, hätkähti hän. Amélie ei uskaltanut jäädä pitemmäksi aikaa kuuntelemaan, joten hän poistui, tyytyväisenä kuulemaansa oven narinaan.

-- Älkää pelätkö mitään, virkkoi maalari upseerille, tämä neiti on keisarin uskollisimman ystävän, parooni de Pimbon tytär.

Nuorella upseerilla ei ollut enää mitään epäilystä Zinevran isänmaallisuudesta, sen jälkeen kun oli nähnyt hänet.

-- Te olette haavoittunut, sanoi italiatar.

-- Oh! ei se ole mitään neiti, haava paranee kohta.

Samassa kuului ylös kadulla huutavien sanomalehtipoikien kimeä ääni: "Tuomittu kuolemaan..." Jokainen vavahti. Upseeri kuuli ensimäisenä nimen, joka sai hänet kalpenemaan.

-- Labédoyère! ähki hän, kaatuen rahille. Vaiti katselivat he toisiaan. Tuskan hiki helmeili nuorukaisen otsalla, toivottomalla eleellä iski hän kätensä mustaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäällään Zinevran telineen reunaan.

-- Summa on, virkkoi hän, nousten äkisti, että Labédoyère ja minä tiesimme selvästi mitä teimme. Me tunsimme kohtalon, joka oli meille varattu, jos onnistumme tai epäonnistumme. Hän kuolee puolueensa tähden, ja sillä välin kätkeydyn minä...

Hän hyökkäsi atelierin ovelle, mutta häntä vikkelämpänä ehti Zinevra ennen, ja sulki häneltä tien.

-- Autatteko sillä keisaria? sanoi hän. Luuletteko kykenevänne nostamaan tuon jättiläisen pystyyn kun ei se onnistunut hänelle itselleenkään.

-- Mitä te luulette minusta tulevan? virkkoi silloin onneton, kääntyen molempiin ystäviinsä, jotka sattuma oli hänelle lähettänyt. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa; Labédoyère oli suojelijani ja ystäväni, nyt olen yksin, huomenna minut ehkä ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan; ei milloinkaan ole minulla ollut muita tuloja kuin sotilaspalkkani, kulutin viimeisen rahani yrittäessäni pelastaa ystävääni vihollistensa kynsistä; kuolema on välttämätön minulle. Kun on päättänyt kuolla, pitää olla valmis myymään päänsä pyövelille. Ajattelin juuri, että yhden rehellisen ihmisen elämä on tarpeellisempi kuin kahden kavaltajan, ja että hyvin suunnattu tikarinisku voi vapauttaa kaikista tuskista.

Tämä toivottomuuden käännekohta peloitti maalaria ja Zinevraakin, joka jo hyvin ymmärsi nuorukaista. Italiatar ihaili hänen kaunismuotoista päätään ja miellyttävää ääntään, jonka sointua ei pilannut edes ne raivokkaat huudahdukset, joita hän päästeli; kohta vuodatti hän palsamia onnettoman haavoihin.

-- Herra, sanoi hän, rahattomuutenne suhteen, sallikaa minun tarjota teille säästämäni kulta. Isäni on rikas, minä olen hänen ainoa lapsensa, hän rakastaa minua, ja olen varma, ettei hän tule moittimaan minua. Älkää epäilkö turhan takia: meidän omaisuutemme tulee keisarilta, meillä ei ole senttiäkään, jota emme olisi velkaa hänen tuhlaavaisuudelleen. Eikö se siis ole mitä yksinkertaisin kiitollisuudenosoitus; auttaa yhtä hänen uskollisista palvelijoistaan? Ottakaa se siis yhtä ujostelematta, kuin minä tarjoon sen teille. Se on vain rahaa, lisäsi hän halveksivalla äänellä. Nyt ystävien suhteen, joita myöskin tulette löytämään.

Silloin hän nosti ylpeästi päätään ja hänen silmistään loisti omituinen tuli.

-- Pää, joka huomenna putoaa kahdentoista kiväärin edessä, pelastaa teidät, jatkoi hän. Odottakaa, kunnes myrsky on tyyntynyt, ja te voitte poistua ottaaksenne pestin vieraalla maalla jos ei teitä unohdeta, ja vieläpä ranskalaisiin armeijoihinkin jos teidät unohdetaan. Löytyy naisen hienotunteisuuden antamia lohtusanoja, joissa on jotain äidillistä, ennennäkemätöntä, puutteetonta; mutta jos nämät rauhan ja toivon sanat yhdistetään liikkeiden sirouteen, sydämestä lähtevään kaunopuheisuuteen, ja etenkin jos nainen on kaunis, on nuorukaisen vaikea vastustaa häntä.

Eversti hengitti rakkauden ilmaa. Heikko puna ilmestyi hänen kalpeille poskilleen; synkkämielisyyden tuli silmissä heikkeni, ja hän virkkoi miellyttävällä äänellä:

-- Te olette enkeli... Mutta Labédoyère, lisäsi hän, Labédoyère!

Kolme silmäparia yhtyi ja ymmärsi toisiaan. Ei enää kahtakymmentä minuuttia, vaan kaksikymmentä vuotta tuntuivat he olleen yhdessä.

-- Ystäväni, sanoi Servin, voitteko pelastaa hänet?

-- Minä voin kostaa hänen puolestaan!