Part 1
E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
VERIKOSTO
Kirj.
Honoré de Balzac
Suomentanut Lauri Laiho
Porissa, Otto Andersinin Kustannusliike, 1919.
Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisen ja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyi vähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteiden viereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, joka kerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linna Valois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarret ristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaen sitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä, istuvaan puolisoonsa.
Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta, yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hän piteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistä silmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus, yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankin liikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.
Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunut hopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkin jalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä. Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan yli kuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleen vieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissa piirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koetti hän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestä mikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oli italialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen, niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.
Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmisten puutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitä syvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuo hetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosi pian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevan itseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkin kiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.
Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joiden merkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen. Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hän nutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:
-- Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.
Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missä konsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisen itsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden, kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisen sotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaasti vieraan vartiokapteenin luo.
-- Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutella häntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.
Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella, paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainen tahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseeri näytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemasta tuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan, heitti upseerille vihaisen silmäyksen, mikä näytti tahtovan sanoa, että hän saa vastata tuon kiellon seurauksista; sitten hän jäi hiljaa paikoilleen hetkeksi, kädet ristissä rinnalla, ja siirtyi takaisin pylväshalliin, pihan ja Tuileries puutarhan väliseen läpikäytävään.
Ihmiset, jotka lujasti tahtovat jotain, saavat melkein aina onnellisen sattuman avukseen. Samalla hetkellä kun Bartolome istahti yhdelle niistä rajakivistä, joita löytyy Tuileries'n edustalla, saapuivat ajoneuvot, joista astui ulos Lucian Bonaparte, silloinen sisäasiain ministeri.
-- Haa! Lucian, olipa onni minulla kohdata sinut! huudahti muukalainen.
Nämät korsikan murteella lausutut sanat pysäyttivät Lucianin samalla hetkellä kun hän hyppäsi holviin; hän katsoi maalaistaan ja tunsi hänet. Bartolome sanoi vain yhden sanan hänen korvaansa, ja heti vei Lucian hänet kanssaan sisälle. Murat, Lannes, Rapp olivat pääkonsulin huoneessa. Nähdessään Lucianin astuvan sisälle niin kummallisen ihmisen seuraamana kuin Piombo oli, keskeytyi keskustelu. Lucian otti Napoleonia kädestä ja johdatti hänet ikkunan nurkkaan. Vaihdettuaan muutaman sanan veljensä kanssa teki pääkonsuli liikkeen, jota totellen Murat ja Lannes poistuivat. Rapp ei huomannut mitään syytä poistuakseen. Mutta, koska Bonaparte uudestaan viittasi häntä menemään, poistui ajutantti itsekseen mutisten. Pääkonsuli, joka kuuli Rapp'in askeleet viereisestä huoneesta, poistui nopeasti ja näki ajutantin seisovan työhuoneen ja salin välisen seinän vieressä.
-- Ettekö Te siis tahdo ymmärtää minua? sanoi Napoleon. Minä tahdon olla yksin maanmieheni kanssa.
-- Yksi korsikalainen! vastasi ajutantti Minä luotan noihin ihmisiin liian vähän jotta...
Pääkonsuli ei voinut olla hymyilemättä, ja sysäsi toverillisesti ajutanttinsa toiseen huoneeseen.
-- No! mikä tuo teidät tänne onneton Bartolomeni? virkkoi Napoleon muukalaiselle.
-- Turvapaikan ja suojeluksen pyytäminen Teiltä, jos olette tosi korsikalainen, vastasi Bartolome nopeasti.
-- Mikä on se onnettomuus, joka on karkoittanut teidät maastanne? Olittehan rikkain ja...
-- Olen tappanut kaikki Portat, vastasi korsikalainen syvällä äänellä, kulmakarvat rypyssä.
Pääkonsuli astui pelästyneenä kaksi askelta taaksepäin.
-- Petättekö minut? huudahti Bartolome, heittäen; synkän katseen Bonapartelle. Ajatelkaa, että meitä on vielä neljä Piomboa Korsikassa...
Lucian tarttui korsikalaisen käteen ja pudisti sitä huudahtaen:
-- Tulitteko tänne uhataksenne Ranskan pelastajaa? Bonaparte teki merkin Lucianille, joka vaikeni heti.
Sitten hän katsahti Piomboon ja sanoi:
-- Miksi tapoitte Portat?
-- Me olimme sopineet keskenämme, vastasi hän, Barbantit saivat sen aikaan. Sen päivän aamuna, jolloin meidän piti juoda sovinnonmalja, täytyi minun jättää heidät, sillä minulla oli asioita toimitettavana Bastiassa. He jäivät minun asuntooni, ja polttivat minun viinirypäletarhani Longonessa. He tappoivat poikani Gregorion. Tyttäreni ja vaimoni pääsivät pakoon, sillä he olivat molemmat nauttineet Herranehtoollista sinä aamuna, joten Pyhä Neitsyt suojeli heitä. Kun palasin, en löytänyt enää kotiani, minä etsin sitä tuhassa harhaillen. Kuunvalossa huomasin tallanneeni Gregorion ruumista.
-- Haa! Portat ovat tehneet rikoksen! huudahdin minä. Kiiruhdin heti maki'in,[1] siellä kokosin ympärilleni muutamia uskollisia miehiä, jotka olivat minulle kiitollisuudenvelassa, Te kuulette, Bonaparte? ja niin me lähdimme Portan asuntoa kohden. Saavuimme sinne viiden aikaan aamulla, ja seitsemältä olivat he kaikki Jumalan edessä. Sallimus laittoi niin, että Elisa Vanni pelasti lapsen, pienen Luigin, vaikka minä olin itse sitonut hänet sänkyyn kiinni, ennenkuin sytytin talon palamaan. Jätin saaren niin äkkiä, etten ehtinyt ottaa selvää jäikö Luigi todellakin elämään.
Bonaparte katseli Bartolomea kysyvästi, mutta rauhallisesti.
-- Montako heitä oli? kysyi Lucian.
-- Seitsemän, vastasi Piombo. Ne olivat teidän vainoojianne ennen.
Nämät sanat eivät herättäneet minkäänmoista vihanilmausta veljeksissä.
-- Haa! Te ette ole enää korsikalaisia! huudahti Bartolome toivottomana. Hyvästi... Kerran suojelin minä teitä, lisäsi hän nuhtelevalla äänellä. Ilman minua ei äitinne olisi tullut Marseilleen, -- jatkoi hän Bonapartelle, joka näytti miettivän, nojaten kyynärpäällään kaminiin.
-- Omantunnon mukaan, Piombo, vastasi Napoleon, en voi ottaa teitä suojelukseeni. Minusta tuli suuren kansakunnan päällikkö, minä muodostan tasavallan, minun täytyy sovelluttaa lakia.
-- Haa! Haa! huudahti Bartolome.
-- Mutta minä voin _sulkea silmäni_. _Vendettan_ ennenaikainen tuomio tulee vielä kauan olemaan esteenä lain voimalle Korsikassa, -- lisäsi hän puolittain itsekseen. Kuitenkin on välttämätöntä hävittää se kokonaan.
Bonaparte vaipui ajatuksiinsa, ja Lucian teki merkin Piombolle, ettei hän puhuisi mitään. Korsikalainen keinutti jo päätään tyytymättömänä oikeaan ja vasempaan.
-- Jääkää tänne, virkkoi konsuli Bartolomelle, me emme tiedä mitään siitä. Minä käsken ostaa maatilanne, jotta pääsette alkuun. Sitten, jonkun ajan kuluttua puhumme lähemmin teistä. Mutta ei minkäänmoinen _vendetta_ tule kysymykseen enää! Täällä ei ole mitään _maki'a_. Jos te "pelaisitte tikaria" ei olisi mitään armoa odotettavissa. Täällä suojelee laki kaikkia vapaan valtion jäseniä, ja kieltää kostamasta ominkäsin.
-- Kummallisen maan herraksi teki hän itsensä, vastasi Bartolome puristaen Lucianin kättä. Mutta te muistatte minua onnettomuudessani; tästä lähtien olemme sidotut toisiimme elämässä ja kuolemassa, ja kaikki Piombot ovat teidän käytettävänänne.
Noilla sanoilla kirkastui korsikalaisen otsa, ja hän silmäili tyytyväisenä ympärilleen.
-- Teillä ei ole hullumpaa täällä, virkkoi hän hymyillen, ikäänkuin haluaisi asua siellä. Ja olette punaisiin puetut, kuin kardinaali.
-- Riippuu vain teistä itsestänne, onnistua, ja omistaa palatsi Parisissa, sanoi Bonaparte, katsoen terävästi maalaistansa. Sattuu useammin kuin kerran, että katselen ympärilleni löytääkseni vilpittömän ystävän, johon voisin luottaa.
Ilon huokaus kohosi Piombon rinnasta, ja ojentaen kätensä pääkonsulille, huudahti hän:
-- On Teissä vielä korsikalaisuutta!
Bonaparte hymyili. Vaiti katseli hän tuota miestä, josta niin sanoen huokui hänen isänmaansa ilmaa, leyhäys tuolta saarelta, missä hän niin ihmeellisesti oli pelastunut _englantilaisen puolueen_ käsistä, ja jota hän ei ollut siitä saakka nähnyt.
Hän teki merkin veljelleen, joka johdatti Bartolome di Piombon pois. Lucian kyseli perheensä entisen suojelijan taloudellista asemaa. Piombo veti sisäasiainministerin ikkunan eteen, ja näytti hänelle kivellä istuvan puolisonsa ja tyttärensä Zinevran.
-- Tulimme Fontainebleausta tänne käyden, eikä meillä ole edes yhtä sentiimiä, sanoi hän.
Lucian antoi hänelle kukkaronsa ja kehotti häntä tulemaan seuraavana päivänä saamaan neuvoja perheensä elättämiskeinoista. Niiden tilusten arvo, jotka Piombo omisti Korsikassa, ei riittäisi pitkälle Parisissa.
* * * * *
Viisitoista vuotta oli vierähtänyt di Piombon perheen Parisiin tulosta seuraavaan seikkailuun, johon ylläkerrotut tapahtumat ovat johdantona.
* * * * *
Servin, yksi Parisin huomattavimmasta taiteilijoista, sai ensimäisenä päähänsä perustaa taiteilijakoulun maalaamisessa opetusta haluaville nuorille neideille. Hän oli noin neljänkymmenenvuotias, sivistynyt ja kokonaan taiteellensa antautunut, nainut rakkaudesta köyhän kenraalin tyttären. Alussa johdattivat äidit itse tyttärensä mestarin luokse, mutta myöhemmin, kun he oppivat tuntemaan hänet vakavaksi ja täsmälliseksi mieheksi, antoivat he tyttärensä mennä yksin.
Edeltäpäin tekemänsä suunnitelman mukaan ei maalari voinut ottaa vastaan muita kuin rikkaihin ja kunnioitettaviin perheihin kuuluvia neitejä, jottei antaisi itseään alttiiksi oppilaidensa sukuperää koskeviin moitteisiin; vieläpä hän kieltäytyi ottamasta vastaan varsinaisiksi taiteilijoiksi haluavia neitosia, koska ne tarvitsisivat erikoista opetusta, ja pitäisi sellaisilla oppilailla olla myöskin erikoisia kykyjä. Vähitellen se varovaisuus ja taitavuus, jolla hän perehdytti oppilaitaan taiteensa salaisuuksiin, vanhempien täydellinen luottamus siitä, että heidän tyttärensä seurustelevat hyvän kasvatuksen saaneiden neitien kanssa, ja hänen rauhallinen luonteensa, sivistyksensä, sekä se, että hän oli naimisissa, antoi hänelle hyvän maineen salongeissa. Kun nuori tyttö näytti haluavan oppia maalausta tai piirtämistä, ja hänen vanhempansa kyselivät ystäviltään neuvoa: -- Lähettäkää hänet Servin'ille! saivat he vastaukseksi jokaiselta. Servin tuli siis spesialistiksi naisten maalauksen opettajana, kun Herbault hattujentekijänä, Leroy muotienvalmistajana ja Chevet naisten pikkutarpeiden myyjänä. Pidettiin luonnollisena seikkana, että Servin'ilta opetuksen saanut neiti kykeni arvostelemaan museon tauluja, maalaamaan komean muotokuvan, kopioimaan mestarien tauluja ja tekemään fantastisen maalauksen.
Tämä taiteilija tyydytti siis hienoston kaikki vaatimukset. Huolimatta suhteistaan Parisin parhaimpien perheiden kanssa, oli hän riippumaton, isänmaanystävä, ja säilytti kaikissa piireissä tuon taiteilijoille ominaisen henkevän, joskus ivallisen äänensävyn, ja rohkeuden lausua vapaasti ajatuksensa.
Omantunnontarkalla huolellisuudella oli hän järjestänyt koulunsa. Hänen oman huoneustonsa yläpuolella sijaitsevan ullakkokerroksen sisäänkäytävä oli suletti seinällä. Päästäkseen tuohon eristettyyn paikkaan, pyhään kuin haaremi, täytyi kavuta mestarin asunnon läpi rakennettuja portaita. Koko ullakkokerroksen käsittävä työhuone oli niin laaja, että se hämmästytti vieraita, kun he, kavutessaan sinne kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella olevaan ullakkokerrokseen, luulivat taiteilijoiden asuntojen sijaitsevan jonkunmoisissa kattorännikomeroissa.
Huone oli hyvin valaistu suurilla katto- ja seinälaseilla, varustettuna vihreillä verhoilla, joiden avulla maalarit ottavat sopivan valon. Joukko karrikatyyrejä, rivi värillä ja veitsenkärjellä piirrettyjä päitä tummanharmaaksi maalatulla seinällä todisti, paitsi luomistapojen erilaisuutta, että hyvin kasvatetuilla naisilla on yhtä rikas mielikuvitus kuin konsanaan miehillä. Pieni uuni pitkine torvineen, joka teki pelottavia polvekeviivoja ennenkuin ulottui kattoon saakka, oli huoneen välttämätön koriste. Joka seinällä löytyi hyllyjä, täynnä suloisessa sekasotkussa makaavia kipsimalleja, enimmäkseen paksun pölyn peitossa. Hyllyn alapuolella, siellä täällä, joku naulasta riippuva Niobin pää näytti kärsivää naamaansa, tuossa hymyili Venuksen tapainen, tuolla pisti silmään almua pyytävän kerjäläisen käsi, ja muutamia sauhun kellastuttamia "nahattomia", jotka varsin kuvaavasti esittivät eilen arkusta vedettyjä ruumiita; lopuksi maalaukset, piirustukset, veistokset, puitteet ilman kangasta ja kangaspalat ilman puitteita, antoivat tuolle kaikkea muuta paitsi sopusuhtaiselle huoneelle atelierin täydellisen leiman, toisin sanoen kummallinen sekoitus koristeista ja alastomuudesta, kurjuudesta ja ylellisyydestä, tarkkuudesta ja huolimattomuudesta.
Tämä jättiläishalli, missä kaikki, vieläpä ihminenkin näyttää pieneltä, tuoksuu kuin teatterin kulissit; siellä on vanhoja rääsyjä, kullattuja koristeita, kangaspaloja, koneita, mutta siellä on myös, en tiedä mikä, suuri kuin itse ajatus; on nero ja kuolema, Diana tai Apolono pääkallon tai luurangon vieressä; kauneus ja epäjärjestys, runous ja todellisuus, varjossa säteilevät värit, ja usein koko draama, liikkumaton ja, hiljainen. Mikä taiteilijapään symbooli!
Sillä hetkellä, kun tämä kertomus alkaa, levitteli kirkas heinäkuun aurinko säteitään atelieriin, ja kaksi sädettä kulki läpi huoneen, muodostaen leveitä läpinäkyviä kultaviiruja, joissa pölyhiukkaset kimaltelivat, kaksitoista pystyynnostettua maalaustelinettä tankoineen muistutti mastometsää satamassa. Joukko nuoria naisia teki sen elävämmäksi ulkonäkönsä ja pukunsa erilaisuudella. Himmeät varjot, joita kunkin telineen tarpeen mukaan asetetut vihreät verhot heittivät huoneeseen, synnyttivät kummallisia vivahduksia valon ja varjon välille.
Tämä ryhmä oli kauniimpi kuin kaikki atelierin maalaukset. Vaalea, yksinkertaisesti puettu tyttö oli vetäytynyt syrjään tovereistaan, ja näytti työskentelevän rohkeasti, ikäänkuin olisi edeltäpäin aavistanut hukkatyötä; ei kukaan katsellut eikä puhutellut häntä; hän oli kaunein heistä, vaatimattomin ja vähimmän rikas. Kaksi varsinaista ryhmää oli muodostunut heistä, ja ne eroittautuivat selvästi toisistaan muualla, paitsi atelierissä, missä sääty ja rikkaus piti olla unohdettuna.
Seisoen tai istuen nämät nuoret tytöt värilaatikkoineen, pensseleillään leikkien, hypistellen palettejaan, maalaillen, puhellen, nauraen, laulellen, taiteensa valtaan antautuneina luonteensa paljastaen muodostivat harvinaisen näytelmän: tuossa ylpeä, oikukas mustasilmäinen heitti silloin tällöin ympärilleen välähteleviä silmäyksiä; tuolla huolimattoman ja iloisen näköinen, hymyilevine huulineen, kastanjanruskeine kutrineen, valkoisine, hienoine käsineen, aito ranskalainen neitonen, vilkas, avomielinen, nykyhetkessä elävä; toinen, haaveellinen, synkkämielinen, kalpea, pää kumarassa kuin lakastuneella kukalla; häntä vastapäätä, kookas, välinpitämätön, ynseännäköinen, ilmeettömine silmineen, vaitelias, mutta haaveellinen. Keskellä oleva älykkäännäköinen, mutta pisteliäs kuin _jocoso_ espanjalaisessa komediassa, tähysteli jokaista vuoronperään, nauratutti heitä, ja nosteli liian vilkkaasti päätään ollakseen sievä! jakeli määräyksiään ensimäisen ryhmän oppilaille, johon kuului enimmäkseen pankkiirien, asianajajien ja liikemiesten tyttäriä; kaikki rikkaita ja ylpeitä, mutta saivat kuitenkin usein halveksivia silmäyksiä ylimystön tyttäriltä.
Näitä hallitsi kuninkaallisen virkamiehen tytär, pieni, hieman turhamainen olio, ylpeä isänsä korkeasta virasta; teeskenteli heti ymmärtävänsä mestarin neuvot ja koitti luulotella toisille työskentelevänsä innostuksesta; hän käytti silmälaseja, saapui aina hienosti puettuna, myöhästyi tavallisesti, ja pyysi tovereitaan keskustelemaan hiljaa. Tässä toisessa ryhmässä voi nähdä suloisia vartaloita, harvinaisia kasvonpiirteitä, mutta heidän katseissaan ei ollut paljoakaan kainoutta. Jos heidän hillitty käytöksensä oli komeaa ja liikkeensä sirot, puuttui heiltä vilpittömyyttä, ja voi helposti arvata heiden kuuluvan seurapiiriin, missä kohteliaisuus aikaisin muovailee luonteen, missä seuraelämän tarjoamien ilojen liiallinen nautinto kuolettaa hellemmät tunteet ja synnyttää itsekkäisyyttä.
Kun istunto oli täysilukuinen löytyi siellä kaikennäköisiä naisia, siellä oli melkein lapsiakin joukossa, suloisen viehkeitä impyeitä, neitosia, joiden puolittain avatusta suusta välkkyi rivi häikäisevän valkeita hampaita, ja joiden kasvoilla leikki neitseellinen hymy. Silloin ei atelieri muistuttanut haaremia, vaan pilvissä leijailevaa enkelijoukkoa.
Oli keskipäivän aika. Servin ei ollut vielä saapunut. Muutamia päiviä oli hän viettänyt enimmän osan ajastaan toisaalla sijaitsevassa työhuoneessaan, viimeistellen erästä näyttelyyn aikomaansa taulua Neiti Amélie Thirion, hienostoryhmän johtaja, alotti keskustelun ystävättärensä kanssa; hienostoryhmässä syntyi hiljaisuus; rahamiesten tyttärien ryhmä vaikeni myöskin hämmästyneenä, ja koitti arvailla keskustelun ainetta, mutta nuorten _ultrain_[2] salaisuus oli pian tunnettu. Amélie nousi pystyyn, otti muutamia askelia erästä telinettä kohden ja sysäsi sen pois oman ryhmänsä puolelta, lähelle lautaseinää, joka erotti atelierin pimeästä komerosta, minne heitettiin särkyneet kipsityöt, opettajan hylkäämät maalaukset, ja talvella polttopuut.
Tämä Amélien teko synnytti yllätyksen muminan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä lopettamasta työtään, heittämällä samaan paikkaan maalilaatikon ja tuolin, vieläpä Proudhonin taulunkin, jota myöhästynyt oppilas oli jäljentänyt. Tämän tirannityön jälkeen työskenteli oikea ryhmä hiljaa, mutta vasemmisto keskusteli innokkaasti.
-- Mitä sanoo neiti Piombo? virkkoi eräs neiti Matilde Roguinille, ensimäisen ryhmän oraakelille.
-- Hän ei ole sellainen, että hän puhuisi, mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua muistaa hän vielä loukkauksen, kuin olisi kärsinyt sen eilen, ja kostaa julmasti. Hän on henkilö, jonka kanssa minä en tahtoisi tulla epäsopuun.
-- Maanpako, johon nämät neidit hänet tuomitsevat, on vielä vähemmän oikeutettu, sanoi toinen, koska neiti Zinevra oli toissapäivänä kovin surullinen; huhun mukaan oli hänen isänsä juuri eroitettu virastaan. Ja nyt tämä vielä lisäämään hänen suruaan, vaikka hän aina on ollut kovin ystävällinen noille Sadan Päivän neideille. Sanoiko hän koskaan heille loukkaavaa sanaa? Päinvastoin vältti hän politiikasta puhumista. Mutta meidän _ultrat_ näyttävät toimivan enemmän mustasukkaisuudesta kuin puolueellisuudesta.
-- Kiusaus houkuttelee minua noutamaan neiti Piombon telineen ja asettamaan se omani viereen, sanoi Matilde Roguin. Hän nousi jo lähteäkseen mutta pysähtyi yht'äkkiä: -- Sellaisesta luonteesta kuin neiti Zinevralla on, virkkoi hän, ei voi edeltäpäin tietää, millätavoin kohteliaisuutemme otettaisiin vastaan; odottakaamme hetkinen.
-- Eccola![3] huudahti mustasilmäinen.
Todella kuului portailta läheneviä askelia. Sana "Siinä hän!" lensi suusta suuhun, ja pelottava hiljaisuus vallitsi atelierissa.
Jotta lukija käsittäisi Amélie Thirion'in teon vakavuuden, on tarpeellista lisätä, että se tapahtui heinäkuun lopulla 1815. Bourbonien toinen paluu oli juuri hajoittanut useita ystävyysliittoja, joita ei ensimäinen kuningasvallan pystyttäminen ollut kyennyt horjuttamaan. Tällä hetkellä melkein kaikissa erimielisissä perheissä tapahtui noita surkuteltavia kohtauksia, jotka tahraavat kaikkien maiden historian poliittisten tai uskonnollisten eripuraisuuksien aikana. Lapset, nuorukaiset, vanhukset, kaikki ottivat osaa tähän hallitusta järkyttävään rojalistiseen kiihkoiluun. Eripuraisuus tunkeutui joka kotiin, ja epäluottamus loi synkät varjonsa ystävällisimpiin tekoihin ja puheisiin.
Zinevra Piombo rakasti Napoleonia kuin epäjumalaa; miten hän muuten olisi voinut häntä vihata? Keisari oli hänen isänsä hyväntekijä, ja heillä oli sama isänmaa. Parooni Piombo oli yksi niistä Napoleonin uskotuista, jotka tehokkaimmin auttoivat häntä palaamaan Elban saarelta. Kykenemättä salaamaan poliittista luottamustaan, ja vieläpä tahallaan ilmoittaenkin sen, vanha parooni Piombo päätti jäädä Parisiin, keskelle vihamiehiänsä. Zinevra Piombo oli siis sitä suuremmalla syyllä laskettava epäiltävien henkilöiden joukkoon, koska ei hän mitenkään salannut sitä harmia, minkä toinen kuningasvallan pystyttäminen hänen perheelleen tuotti. Ne kyyneleet, jotka hän vuodatti, aiheutti kaksinkertainen tieto Bonaparten pidättämisestä Belerofono laivalla, ja Labédoyèren[4] vangitsemisesta.
Neidit, jotka muodostivat aatelistoryhmän, kuuluivat Parisin yltiöpäisimpiin rojalistiperheisiin. Olisi vaikeata tehdä oikeaa kuvausta tuon aikakauden äärimmäisyyksistä ja Bonaparteihin kohdistetusta vihasta. Kuinka merkityksettömältä ja vähäpätöiseltä hyvänsä näyttäisikin Amélie Thirionin teko nykyään, oli se silloin suuren halveksimisen merkki. Zinevra Piombo, yksi Servinin parhaimmista oppilaista, oli hallinnut atelieriin tulostaan saakka erityistä paikkaa, josta hänet nyt tahdottiin karkottaa; aatelistoryhmä oli vähitellen ympäröinyt hänet; siis oli hänen karkoittamisensa paikasta, mikä niinsanoen kuului hänelle, ei ainoastaan loukkaus, vaan vieläpä vääryys; onhan jokaisella taiteilijalla oma hyväksikatsottu työpaikkansa.