Part 3

VECKSTRÖM. Ja velan toinen takaaja? Tahi sen takaisin maksu?

NYGÅRD. Asian olen kyllä koettanut järjestää määräpäiväksi. Olen kääntynyt jo aikoja sitte Helsinkiin, eritoten Maisteri Peldánin puoleen, vaan vastausta ei ole tähän saakka tullut. Ehkäpä sen nyt juuri saankin, koska hän itse tänne saapuu.

VECKSTRÖM. Tuohan oli osaksi jo hauska uutinen, — oikea yllätys. En sitä, suoraan sanoen, odottanutkaan. Sen vuoksi oli minulla jo valmiina Nygårdille toinen esitys.

NYGÅRD. Ja se on?

VECKSTRÖM. Ehkäpä siitä sitte en puhukaan, koska asia jo on tuolla tolalla.

NYGÅRD. Miks'ei?! Kentiesi se minulle on hyvinkin otaksuttava.

VECKSTRÖM. Ajattelin vain, että vapauttaisin Nygårdin takaajain hankkimisesta ja velkahuolista, jos...

NYGÅRD. Jos mitä?

VECKSTRÖM. Jos Nygård nyt kokonaan möisi minulle talonsa?

JENNY (ivallisesti). Mainiota! Mainiota!

NYGÅRD (hämmästyen). Kuinka?! Minkä vuoksi?

VECKSTRÖM. Ei suinkaan missään pahassa tarkoituksessa.

JENNY (kuin äsken). Tietenkään ei!

NYGÅRD. Vaan missä?

VECKSTRÖM. Nygård saisi perheineen tietysti jäädä tänne edelleenkin asumaan ja viljellä tilaansa kuin ennenkin.

JENNY. Herra Veckströmin vuokraajana, isä, ymmärräthän?! Kunnes suvaitaan sanoa irti ja ajaa vanha vuokraaja perheineen pellolle!

NYGÅRD. Minä olen todellakin ymmällä koko tästä esityksestä, Veckström.

VECKSTRÖM. Neiti Jenny suvaitsee asettaa tämän asian semmoiseen valoon, jota sillä ei ollenkaan ole.

JENNY. Päinvastoin — ihan oikeaan valoon, herra Veckström. (Nygårdille.) Senhän jo sokeakin näkee, isä, mikä siinä alla piilee.

NYGÅRD. Tietysti tulisi asemani olemaan kokonaan riippuvainen muista.

VECKSTRÖM. Ainakin hyvin ystävällisessä määrässä, mitä minuun tulee, sen lupaan.

JENNY. Mainiota! Mainiota! Niin, että, ellei lopulta kaikki tarkoitukset, joihin silloin voisi pakoittaa, tulisi täytetyiksi, olisi isän todellakin perheineen muutettava täältä pois. Se on selvä kuin päivä.

NYGÅRD. Minä uskon melkein, että Jenny tässä on oikeassa, Veckström.

VECKSTRÖM. No, no! Jos esitykseni siltä kannalta otetaan, niin on parasta siitä enää olla puhumattakin.

JENNY (ivallisesti). Niin sitä välistä voi tulla väärinkäsitetyksi, herra Veckström!

VECKSTRÖM. Todellakin, neiti Jenny! Oikeammin parhaat tarkoitukset voivat välistä tulla aivan nurinpäin tulkituiksi.

NYGÅRD. Ei, Veckström, minä ymmärrän kyllä nyt tarkoituksen. Se voi olla eräältä näkökannalta, — meidän puolueemme, — näkökannalta hyvä ja edullinen, mutta minulle personallisesti se on päinvastainen.

JENNY. Oikein, isä!

VECKSTRÖM. Minun mielestäni taas sen, mikä on hyvää ja edullista yhteiselle asiallemme, täytyy olla sitä myöskin puolueen yksityisille jäsenille.

NYGÅRD Muutamissa tapauksissa, tietysti, niin voi olla.

JENNY. Silloin kuin toinen siitä voi hyötyä toisen kustannuksella!

VECKSTRÖM. Tässä tapauksessa ei...

NYGÅRD. Tässä tapauksessa juuri näyttää ainakin siltä kuin minun etuni supistuisivat siihen, että kadottaisin, näillä ehdoilla, kotitaloni ja piankin saisin hakea itselleni ja perheelleni toimeentulon muualta.

JENNY. Se juuri nyt on tarkoitus, isä.

NYGÅRD. Mutta, Veckström hyvä, tämä kotitaloni on minulle rakas, kovin rakas, niin rakas, etten tahtoisi siitä semmoisilla ehdoilla luopua vieläkään. Se on kotiseudun, kotiturpeen tunne, juuri se, joka on minussa niin voimakas. Ja se on persoonallinen tunne, Veckström hyvä, ehkä hyvinkin itsekäs, sillä sitä on vaikea, kovin vaikea uhrata noin vain yhteisen asian, puolue-edun hyväksi, — varsinkin kun siitä voi olla hyvää vain jollekin toiselle — myöskin aivan personallisesti, aineelliselta kannalta katsottuna. Ja meidän, myöntäkää se, ei auta muu kuin katsoa asiaa siltä kannalta, eikö niin?

VECKSTRÖM. Niinkuin jo sanoin: minä en tahdo noita personallisia pyyteitä omaan laskuuni ottaa. Nygårdillehan kyllä tarjoutuu vielä toinen tilaisuus järjestää asiansa Maisteri Peldánin kautta, niinkuin itse sanoitte.

NYGÅRD. Mahdollisesti. Mutta alanpa luulla, että tarkoitus sielläkinpäin on aivan sama.

JENNY. Minä olen siitä jo vakuutettukin, isä.

VECKSTRÖM. Siinä tapauksessa on asia lopullisesti selvä. Näen minnepäin mielipiteet täällä ovat alkaneet kallistua. Ja, näin ollen, asianhaarat vaativat, että ryhdymme välttämättömiin toimenpiteisiin ja — ankariin, siitä saa Nygård olla varma.

JENNY. Nyt sen kuulit, isä, totuuden vihdoinkin.

NYGÅRD. No niin, kun turmioon tahdotte minut kaikki viedä, niin viekää sitte!

VECKSTRÖM. Me emme sitä tahdo, vaan Nygård itse ja neiti Jenny, joka näkyy sitä suorastaan isälleen toivovan.

JENNY. Minäkö sitä toivoisin, isä, minä?

NYGÅRD. Sanoit taannoin, Jenny, että tämä asia koskee personallisesti sinuakin. Siinä olit oikeassa. Tässä on todella paljon syytä sinullakin. Sinun itsepäisyytesi, sinun sydämesi kovuuden tähden olen nyt tähän välikäteen, totta puhuen, osaksi joutunut.

JENNY. Jos niin on, niin saat olla huoleti nyt. Siitä välikädestä kyllä piankin pääset, isä.

NYGÅRD. Mitä sinä nyt juttelet tuossa?

JENNY. Sinun ei tarvitse olla riippuvainen noista herroista, isä. Olet nähnyt, mitä hyvää he pohjaltaan ovat sinulle ja meille kaikille tahtoneet. Mutta nyt olet vapaa. Kas tässä velkakirjasi! (Ottaa poveltaan paperit, jotka antaa isälleen.)

VECKSTRÖM (hämmästyen). Mitä tämä on?!

NYGÅRD. Mistä sen olet saanut? Ja kuinka?

JENNY. Sehän on samantekevä. Velkasihan on takaisin maksettu nyt.

PELDÁN (tulee samassa nopeasti perältä). Hyvää päivää! Hyvää päivää! (Tervehdystä, kättelyä.) No, mitäs kuuluu, Nygård? Olen jo kauan ollut aikeessa tulla tänne, vaan...

NYGÅRD. Ja minä olen turhaan Maisteria jo kauan odottanut.

JENNY. Vaan nytpä näkyy Maisteri jo hiukan myöhästyneen.

VECKSTRÖM (Peldánille syrjään). Niin ikävästi se on.

PELDÁN. Kuinka niin? Kuinka niin? Lupasinhan minä. Tiesihän Nygård, saattoihan Nygård olla vakuutettu siitä, että minä asian kyllä järjestäisin.

JENNY. Me kiitämme kyllä hyvästä tahdosta, herra Maisteri, mutta isällä on tässä jo paperit kädessään.

NYGÅRD (aukoen papereita). Niin, sain ne juuri enkä tiedä oikein itsekään... kuinka tämä... oikein on tapahtunut.

VECKSTRÖM. Näyttäkäähän, Nygård!

PELDÁN. Saanko minä, saanko minä? Mitä humbuugia tämä nyt oikein on?! (Kurkistelevat kilvan Nygårdin olan yli hänen aukaisemaansa velkakirjaan.)

VECKSTRÖM. Todellakin! Todellakin!

PELDÁN (lukee ääneen). "Yllämainittu velkasumma on minulle tänään takaisin suoritettu renki Aapo Isokankaan kautta..."

NYGÅRD. Aapo!

VECKSTRÖM. Arvasinhan!

PELDÁN (itsekseen). Förbannade karl!

NYGÅRD (jatkaa lukemista). "... joka täten kuitataan."

PELDÁN. Ush!

VECKSTRÖM (Peldánille). Saken ser ut att vara förlorad!

JENNY. No, isä?

NYGÅRD. Tämä... tämä tulee minulle ylhäältä!

PELDÁN (hoksaten). Mutta sehän ei ole oikeata peliä.

VECKSTRÖM. Niin, Nygårdhan ei näy tietävän asiasta itse mitään.

PELDÁN. Se on petosta. Nygård ei saa siihen suostua.

JENNY. Olkaa huoleti, hyvät herrat: petosta siinä ei ole vähääkään, sen voin minä taata.

NYGÅRD. Me kutsumme Aapon tänne, niin saamme kuulla sen hänen omasta suustaan. Käy, Jenny, pyytämässä hänet tänne!

JENNY. Kyllä, isä! (Juoksee sisään.)

PELDÁN (Veckströmille). De' här ä' en otäck historia!

VECKSTRÖM. Jag vill int' mera se den förbaskade menniskan! Kom bort! (Nygårdille.) Hyvästi sitte, Nygård! Ja onnea vain uudella urallanne! (Lähtee kättelemättä.)

NYGÅRD. Eikös herrat tahdokaan...?

PELDÁN. Emme. Emme jalkaammekaan enää pane tähän taloon. Näin myydä itsensä — paholaiselle, se on kunniaton teko. Ush! (Seuraa Veckströmiä nopeasti.)

NYGÅRD (jää katsomaan hänen jälkeensä ja purskahtaa sitte hiljaiseen hyväsydämiseen nauruun).

JENNY (tulee sisältä). Tulkaa, tulkaa, äiti, Aapo, kaikki!

(Evelina ja Aapo tulevat Jennyn jälessä.)

JENNY. No, entäs muut? Jokos ne herrat, ne hyvät ystävämme, läksivät?

NYGÅRD. Jo, jo läksivät.

AAPO. Pelkäsivät kuulla totuutta!

NYGÅRD. Eivätkä hyvästiksi enää kättäkään antaneet minulle.

AAPO. Minun täytyy sitte isännältä pyytää heidän epäkohteliaisuutensa anteeksi, sillä minähän siihen oikeastaan olen syypää.

JENNY. Ja minä, isä. Minähän ehkä pääsyyllinen olenkin. Mutta ehkä he vielä tulevat takaisin, kun me olemme lähteneet talosta, me kaksi, Aapo ja minä.

NYGÅRD (kääntyen liikutettuna Evelinan puoleen). Kuuletko, Evelina, mitä hän sanoo?

EVELINA. Kuulen, Johannes, kuulen!

NYGÅRD. Ja oletko kuullut, mitä ne lapset ovat tehneet?

EVELINA. Olen, kaikki olen kuullut — heidän omasta suustaan äsken. Kaikki tiedän — jo sinun kertomattasi, Johannes.

NYGÅRD. Mutta tätä paperia et ole vielä nähnyt, Evelina? (Näyttää Evelinalle velkakirjan.)

EVELINA. En, Johannes, sitä en ole.

NYGÅRD. No, katso nyt sitä sitte! (Osottaa Aapoa.) Häntä tässä minun nyt täytyy kiittää kaikesta, kaikesta! (Pudistaa molemmin käsin Aapoa kädestä.) Kiitos, Aapo, kiitos!

AAPO. Ei kestä, isäntä, ei kestä.

EVELINA. Hyvällä on hän näin palkinnut pahan. (Taputtaa Aapoa olkapäälle.)

NYGÅRD. Kaikesta pahasta, minkä olen sinulle tehnyt, pyydän sinulta samalla anteeksi, Aapo.

AAPO. Mitä joutavia. Sydämeni on minut tähän velvoittanut.

JENNY. Mutta, isä rakas, eikös Aapo näin nyt ole tullut osakkaaksi tähän taloon?

NYGÅRD (hyväellen Jennyä). On, lapseni, on. Ja se, että tähän kauppaan olen suostunut, todistaa, että olen myöskin nyt suostunut ottamaan Aapon kotivävykseni. (Vie Jennyn Aapon luo ja panee hänen kätensä Aapon käteen.) Näinhän nyt saan taloni ohessa pitää sinutkin luonani, rakas lapseni.

JENNY ja AAPO (yht'aikaa). Kiitos, isä! — Kiitos, isäntä!

EVELINA (Jennyä ja Aapoa hyväellen). Jumala siunatkoon teitä, lapseni!

NYGÅRD. Ja yhdessä saamme nyt viljellä tätä kotiturvettani.

JENNY. Yhteistä suomalaista maata, eikö niin, isä?

NYGÅRD. Niin, Jenny! Sillä "kotiseututunne on sävel siinä yhteissoinnussa, jota kutsutaan isänmaanrakkaudeksi", eikä muuta.

AAPO. Suomalainen sananlasku sanoo: veri on vettä sakeampi.

Esirippu.

Loppu.