Part 9

Se ei kelvannut. Se ei käy tällä tapaa! --

Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin -- pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.

Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa -- hän ei saanut niitä erotetuksi. Alinomaa tuli mieleen Leontina -- malli -- jota hän turhaan haukkui "hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli sen muotoa ja väriä -- ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja verta.

Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.

Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo aikoja terve; _hän_ ei ole sairas ... ja jos Felldner toisi tänne epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä tiehensä.

Jyrkästi. Mennä hän saisi ja samalla koko se papisto.

Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle, Adelsvärdille itselle.

Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä -- jolla oli makeissuu, orvokinsiniset silmät, pistosta selässä -- ja kartano selässä. Ei, vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa, pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!

Tyttöä ei näkynyt -- oli juossut tiehensä, lymynnyt.

Hysteriaa! kiehui hänen mielessään. Felldner on oikeassa, Felldner on mies -- minä olen houkkio, ajan tauti on merkinnyt minut, meidät kaikki. Helvettiin päin!...

Maria! huusi hän taas. Heitä mokomat lapsellisuudet. Tule nyt heti!...

Ei vastausta. Oli tullut hämärä. Hänen silmissään vain häämötti puutarhan käytäviä. Hän retkahti raskaasti penkille ja joi koko vesiruukun. Hiki virtasi hänen otsaltaan. Pikainen suomalainen veri kiehui hänessä -- häntä itseään vastaan.

Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun hohde valaisi tuhottua teosta.

Se oli tuhottu -- ei oikusta -- vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä. Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat. Sellaista tyhjyyttä voisi ken hyvänsä kuvata niinkuin hänkin. Ja Passini vielä taitavammin.

Mutta entä nyt? ja millä tapaa? Kuinka saari näin oli muuttunut? Missä se nyt oli -- ja hänen ensimäinen syvä hiljaisuuden ja yliluonnollisen kaipuun tunteensa?

Missä oli pikku Maria? Olihan Maria sittenkin hänen mielessään -- täytti sen kokonaan välittömyytensä viileänpuhtaalla hengellä! Terve hän oli, ruumiin ja sielun puolesta, vastapuhjennut kuin kansanlaulu. Kaihomielinen, rehellinen murheessaan ja hillityssä ilossaan. Venetsia valehteli! --

Venetsiassa oli jotakin, mikä ei valehdellut. Nyt se loisti näkyviin. Paisui suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Mursi pensaiden tiheikön -- säteili sypressien läpi ja ohitse -- heittäen pehmoisia varjopiirteitä mutkikkaille käytäville, ruohostoon ja murattiin. Puutarha ikäänkuin vapisi ylimaailmallisesta onnentunnosta kuun hellässä syleilyssä.

Monta ihmeellistä kuutamoiltaa oli Adelsvärd nähnyt laguunien tienoilla. Niin puhdasta ja kaunista kuin tämä oli -- ei koskaan. Hän seurasi levollisia varjopiirteitä vihertävänvalkoisella pahvilla. Hukkaan pyyhitty työ tuntui astuvan jälleen aavemaisesti esille -- ja siitä tuli pienen kalpean kaunottaren kuva sellaisena, joksi hän sitä oli ensin uneksinut. Todellakin: hänen mielikuvituksensa kykeni pitämään kiinni unelmasta, näystä.

Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi pastellilaatikosta ... ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin puoleksi sokkosilla, voisi sanoa -- mutta niinkuin viiriäinen häkissä hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.

Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee syvemmille vesille itseensä luottaen.

Ja silloin -- yhtäkkiä ... ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.

Hän oli jo keskellä näkyjen maailmaa.

Ja siellä oli näky.

Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät. Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi, kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.

Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen. Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki -- ei tuijottavina, ei hakevina -- katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.

Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.

Adelsvärd laski kädestään pastellit -- kumartui eteenpäin ja kuiskasi: Maria?...

Tyttö ei hievahtanut.

Hän polvistui, suuteli Marian jalkaa -- katsoi ylöspäin: Onko mahdollista?...

Ei vastausta.

Maria! -- sanoi hän ja otti taas käsille pastellit -- älä millään ehdolla liiku -- Pysy siinä!...

Se oli tarpeeton pyyntö. Maria istui liikkumatta -- katsellen -- huulilla tuo surumielinen hymy, joka värisytti Adelsvärdin sydäntä.

Näytti siltä, kuin Maria _olisi_ pelkkä kuva.

Adelsvärd käytti liituaan -- kiireesti, hätäisesti, innostuksen kuumeessa, ikäänkuin hänelle olisi mitattu aikaa minuutittain -- jotka eivät koskaan palautuisi.

Näinä minuutteina kohtasi kaksi sielua toisensa -- kenties enää uudestaan yhtymättä. Adelsvärd katsoi häneen eikä katsellut _häntä_. Ei piirtänyt hänen mukaansa -- vaan piirsi näkyä hänen kauttaan -- elämää, joka alusta asti oli tuomittu jäämään ikuiseksi arvotukseksi...

ei syntynyt -- ei voi kuolla.

Hänen silmissään rupesi hämärtämään. _Sen_ arvotuksen lävitse hän ei päässyt. Aivot kieltäytyivät kulkemasta edemmäs -- mutta kuvan hän oli saanut alotetuksi ... sitten vaipui hänen kätensä.

Maria liikahti, kääri tumman vaatteen ympärilleen, astui hänen luokseen, nojasi tuokion aikaa hänen olkaansa vasten -- katsahti loistavin silmin hänen tummiinsa -- tarttui hänen käteensä ja pani sen päänsä päälle.

Minä siunaan sinua! kuului Adelsvärdin huulilta.

Silloin Maria juoksi nopeasti taaksepäin, puiden väliin -- kotia kohti.

IX.

Adelsvärd ei seurannut. Eikä piirtänyt. Jäi kuvan eteen -- sitä katselematta -- ja istui siinä kauvan, kauvan.

Tämä yö -- ajatteli hän -- ratkaisee jotakin elämässäni, ratkaisee sen, mikä on määrätty ilmenemään taiteena. Mitä olen ennen tavotellut, se ei ole saanut sellaista muotoa, joka voisi ilmetä eheänä tunteena, eheänä havaintona.

Kenties _kuolen_ pelkästään taiteilijana, koska minussa ei ole kykyä mahdottomaan, koska sorrun ylivoimaa vastaan?

Kun spartalaiset Termopylen luona saarrettuina luopuivat taistelusta, vaan ei _taistelemasta_, menivät he solan ulkopuolelle, koristettuina ja voideltuina kuin juhlaan.

Minä tahdon koristaa elämäni.

Tahdon taistellen syventyä suuren kysymyksen ratkaisuun: malliko vai ei mallia?

Mutta tämä kysymys ei ole eikä voi olla yksinäinen. Siitä johtuu ratkaisu kahden suuren välillä: mieselämä -- naiselämä?

Kuinka pitkälti ja kuinka paljon miehen pitää kyetä itseltään kieltämään juuri sitä onnea, jota tuottaa omistus?

Kun mies omistaa naisen -- tappaa hän ihanteensa.

Onko tämä oikea johtopäätös?

Taiteilijana on siinä oikein ajateltu.

Mutta myös miehenä, miespuolisena olentona! "Syntiinlankeemus" onkin alkuperäisessä terveessä merkityksessään kummankin lankeemus, miehen ja naisen. Voimme kieltää, verhota, "koristaa" rakkauselämäämme kaikilla tavanmukaisilla vehkeillä -- mutta paratiisin portti on kantapäämme takana. Matkallamme odottaa meitä perhe, lapset, yhteiskunta, sodat -- ja kuolema.

Entä taiteilija?

Jos hän ratkaisee asian taiteessaan niin, ettei malli saa olla sen ytimenä -- silloin hän on jo hyvällä alulla jäämään naisen omistusta vaille. Kirkastamaan naista. Älä tule sanomaan, että miehen on pakko nauttia -- ja sen vuoksi langettaa nainen! Yhtä hyvin hänen voisi olla pakko tappaa -- koska kerran on syntynyt petoeläimeksi!

Se taiteilija, joka nauttii naisen kauneudesta ja sulosta kuin pyhästä näystä -- on suurempi sitä miestä, joka ottaa naisen ruumiin saaliikseen.

Taiteessa ei, niin sanoaksemme, merkitse naisen ruumis. Sehän on luontoa. Mutta taide ei voi eikä saa kuvata luontoa sinänsä -- sitä vain heijastaa.

Uudenaikaista Marian-palvelusta _voi_ kuvitella taiteessa. Keskiajan syvällisyys ja itsensäkieltämys loi madonnan. Koskaan ei ole tullut sitä viestiä, että nuori, puhdas nainen ei muka ennemmin valitsisi sielunsa vapautta kuin ruumiinsa orjuutta. Nuori, koskematon nainen _on_ näky -- anna hänen siis jäädä sinne, missä on!

Ylös, taiteilija! ja taistele tämän näyn puolesta, niinkuin spartalaiset taistellen puolsivat vapauttaan ja sen pyhiä lakeja.

Korista elämäsi! Mutta silloin sinun pitää valita jompikumpi: nainen tai naisihanne -- Venetsia tai luostarisaari -- alennus Leontina-mallin luona tai ikuinen elämä Maria-näyn juurella.

Minä olen valinnut!

* * * * *

Aamupuolella seuraavaa päivää kulkivat Adelsvärd ja Maria käsitysten pitkin puutarhan käytäviä.

He eivät puhuneet toisilleen. Heissä ei ollut puhumisen tarvetta. Milloin Maria seisahtui tuokioksi, poimiakseen kukan, tai kumartui irrottamaan helmaansa, joka oli tarttunut johonkin kiinni, katseli Adelsvärd häntä ja painoi mieleensä jokaisen pikku liikkeen.

Milloin Maria katsahti häneen, oli yöllinen kuutamoloisto jäljellä silmäyksessä, joka oli kuin hienon udun takana. Muuten katse oli avomielinen, sotkeutumaton; se ei ajatellut taakse- eikä eteenpäin. Riippui vain kiinni hänessä, otti loistoa ja levollista iloa hänen kauttaan -- niinkuin hieno pilvi leijaten kietoutuu kuun ympärille.

Myös Adelsvärdiä vallitsi viime yö -- suuri murros. Heidän teki mielensä alati pitää toisiaan kädestä. Heistä tuntui, kuin olisivat jo aikoja päässeet kaikesta kahlehtivasta irti.

Silloin kutsuivat molemmat vanhukset -- hiukan kovaa -- Mariaa luokseen. Piti muka tulla auttamaan heitä työssä.

Vastoin tapaansa Maria ei juossut, vaan astui hitaasti. Ja mennessään katsoi kauvas taakseen.

Adelsvärd katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli puutarhurin asunnolta kajahtelevia ääniä. Siellä kuuluttiin nuhtelevan. Maria ei vastannut.

Nyt, kun Adelsvärd rupesi muistelemaan, tuntui hänestä vanhusten olento viime aikoina muuttuneen. Tänä aamuna he olivat tirkistäneet häneen ja vetäneet punareunaiset silmänsä takaisin, lyhyesti toivottaen: hyvää päivää!...

Tokkohan he olivat viime yönä olleet puutarhassa?

Häneen ei kuulunut, missä he olivat olleet tai mitä nähneet! -- ei niin, että hän olisi tiennyt tehneensä pahaa, mitä nyt koettaisi mielessään tukahuttaa. Hän vain ei lainkaan heistä välittänyt. Hän oli ihmisistä erossa -- samapa se, oliko niillä hänelle mielessä ystävyyttä vai ei. Jos rupeisivat häntä jostakin moittimaan, tekisi hän samoin kuin Maria: ei vastaisi.

Hän ja Maria olivat kotiutuneet tähän puutarhaan -- muut eivät. Jos oli olemassa Jumala ja tämä astuisi esille puiden takaa, siunaisi hän heitä.

Adelsvärd ei epäillyt. Hän ja Maria olivat saaneet tuntea tuulahduksen jalkainsa alla puhaltavasta ijäisyydestä -- maa oli väistynyt. Adelsvärd rupesi järjestämään itselleen työhuoneeksi tyhjää vajaa, joka nojasi vanhan luostarikirkon seinää vasten.

Sinne hän pingotti palttinan, valmisti tärpättivärinsä ja siirsi alotetun piirroksen pahvilta kankaalle.

Valon hän järjesti niin, että huoneeseen pääsi vain yksi juova aurinkoa. Hän aikoi puolihämärässä maalata koko päivän; illalla maalaisi ulkona puutarhassa, niin kauvan kuin riittäisi kuutamoa.

Yhtä hän ei tahtonut: sitä, että uudistettaisiin yöllinen istunto kivipöydän ääressä. Ne silmänräpäykset oli jätettävä ainokaisiksi, syvään, haihtumattomaan muistiin -- ja tästedes hän tahtoi luoda kuvaansa, näkyänsä, kuin kaukonäköisen unen vallassa.

Sukupolvien tietoisuuteen -- ajatteli hän -- on "syntiinlankeemusta" soitettu, laulettu ja päntätty, kunnes olemme ruvenneet tuntemaan rikoksen painostusta, jos vain _ajattelemmekaan_ alastonta naista.

_Ajatellen_ nuoren, koskemattoman naisen ääretöntä ulkonaisen ja sisällisen kauneuden rikkautta tahdon etsiä renessanssi-työlleni pohjaa. Ja sitä työtä katsellessa ja arvostellessa saa yleisö näyttää oikean karvansa ja myös tuntea itsensä -- jakaantuneena, kuten sen käy, kelvollisten ja kelvottomien leireihin.

Jälkimäisiä ei silloin ilmesty kovinkaan monta -- tuumi hän lopuksi, uljaasti hymähtäen.

Hän työskenteli innostuneena. Ulkona vallitsi puolipäivän lämpö ja lepo. Hän heitti yltään enimmät vaatteensa. Hän ei kärsinyt keskeytystä, ei lämmön eikä levon vuoksi.

Nyt kuului vajan ulkopuolelta sekavia ääniä. Ne likenivät häntä takaapäin ja pitkin kirkonraunioiden muuria. Joukossa tuntui olevan Rigon ääni.

Se oli harmillista ... mutta pian hän taas oli kokonaan kiinni työssään.

Iltapuolella rupesi väsyttämään, ja hän levähti. Puutarhaan kurkistaessaan hän ei nähnyt ketään. Hän astui kaivolle, niin alastonna kuin oli, nosti kirkkaan vaskisangon, kaatoi päälleen vilvottavaa vettä, pukeutui ja veteli piipullisen lähimmän pensaikon siimeksessä. Häntä alkoi raukaista; hän näki puolittain unta -- jotakin sekavaa, kamalaa sotkua: veneitä, jotka upposivat pohjaan -- pitkän jonon Leontinoja, jotka istuivat alasti, ihmisennäköisiä pingviinejä auringon paahtamalla rannalla huitomassa liian lyhyillä siipikäsillään ja hoilaamassa pikku Wrenglen sotilaslauluja -- joll'aikaa taaempana tappeli puolihumalaisia miehiä -- ja pikku Marialta kuului kimakka "Auttakaa!"...

Hän heräsi, nousi jalkeille päästään pyörällä ja viluissaan, ravisti harmistuneena unen aivoistaan -- ja astui vanhusten luo keittiöön, jossa he ääneti tarjosivat hänelle illallista toisiinsa vilkuen.

Hän ei ollut mitään huomaavinaan -- syöden yhtä äänetönnä kuin hekin häntä katselivat.

Pöydällä oli maljassa tuoreita kukkia.

Hän silmäsi heihin kysyvästi?...

Ne toi pikku Maria -- sanoi muori ja päästi suuren, huolestuneen huokauksen litistyneestä rinnastaan.

Adelsvärd kysyi, missä Maria oli.

Se on jo mennyt nukkumaan kamariinsa. Sen tuli pää kipeäksi, kun puutarhatyössä oli niin kovin kuuma! --

Miksi te teetätte hänellä työtä keskipäivän helteessä? _Niin_ vahva ei hän ainakaan ole! sanoi Adelsvärd moittien.

Muori peräytyi hieman yskien.

Vanha puutarhuri vastasi hartioitaan kohauttaen: Me olemme köyhää väkeä, herra!

Hetken kuluttua hän otti esille kokoon käärityn nenäliinan, aukaisi sen hitaasti -- ja laski pöydälle Adelsvärdin eteen veitsen.

Adelsvärd tarkasteli veistä, siroa asetta, varmaankin espanjalaista tekoa, jonka käyrään sarvivarteen oli uurrettu koristeita. Sirpinmuotoinen, eteenpäin koukistettu terä päättyi pitkään, kiiltävään kärkeen. Se aukeni ja pysyi jäykkänä teräsjousen varassa, jossa oli kolme pahaenteistä naksahdusta.

Siro ase ja vaarallinen terä -- sanoi Adelsvärd -- ja koetteli jousen naksahduksia.

Eikö herra tahtoisi sitä ostaa? kysyi ukko.

En minä enää kokoile tuommoisia; onhan minulla tukeva keppini, jos kaipaan seuralaista -- vastasi Adelsvärd. Mistä veitsi on teille joutunut? --

Muuan vieras on sen jättänyt tänne myytäväksi -- kuului kiertelevä vastaus.

Vieras? Tottahan muistatte sopimuksen, ettei tänne saisi tulla ketään vierasta! --

Silloin ukon täytyi tunnustaa, että vieras oli Rigo. Hän tarvitsee rahaa, herra! --

Vai niin? Minä taas luulin, että ystäväni _Rigo_ on näinä aikoina korjannut taskuunsa runsaasti rahaa. _Minut_ hän on kyninyt. Minä en välitä hänestä enkä hänen veitsestään. Ja Adelsvärd sysäsi sen luotaan.

Ostakaa nyt kuitenkin, herra! Rigo meidän sukulaisemme. Kelpo soutaja -- senhän tiedätte itsekin! Ja nyt hän tahtoo perustaa oman kodin! --

Tehköön mielensä mukaan! sanoi Adelsvärd jurosti. Hänen oli vilu, hän tunsi kylmiä väreitä niinkuin herätessään puutarhassa, ajatteli vain sitä, että saisi jälleen nähdä Marian ja pääsisi työhönsä käsiksi.

Hän keräsi viimeiset juustonmurut, pani ne salaattilautaselle -- huuhtoi kurkusta alas vedensekaisen viinin siemauksella: Jaha, nyt siitä on päästy!...

Ukko haki avukseen muorin, peräytyen nenäliina kädessään. Muori ryntäsi taas paikalle esiliinannippu suunsa edessä.

Adelsvärd pyöritti itselleen paperossin, katsoi häneen tiukasti, hillitsi pahoinvointinsa ja tiedusti: Miksi te olette muuttuneet minua kohtaan? Jos on mitään valittamista, niin puhukaa suunne puhtaaksi!

Madonna mia! yskäsi muori. Ei tuon taivaallista! Herra maksaa sopimuksen mukaan -- ja -- mutta...

Mutta mitä? --

Kun ei oikein tiedä, miten kauvan herra viipyy täällä!...

En minäkään tiedä! Viivyn täällä niin kauvan kuin maalaan Mariaa. Nyt olen alottanut oikein todenteolla! --

Hän puhalsi savun luotaan. Hänelle alkoi jo selvitä, mitä oli tulossa. Muori huohotti vaivaista henkeään, istuutui tuolille häntä vastapäätä -- ja kummassakin punareunaisessa silmässä oli kiiluva pilkku -- toinen pikkuinen, joka näytti viekkaasti utelevan -- toinen isompi täynnä hurskasta antaumusta Jumalan huomaan.

Niin, sanoi muori rohkaisten mielensä -- kyllähän minä sen huomasin viime yönä puutarhassa. Ja samaa olen jo aikoja sanonut ukolle: siitä tulee kerran tosi eteen! --

Adelsvärd ei vastannut, vaan katseli eukkoa rauhallisen kysyvästi.

Muori jatkoi -- sen enempää kajoomatta puutarhaan ja näkemäänsä: Siksi me tahtoisimme tietää, milloin herra on aikonut matkustaa? Nyt on keskikesä -- ja täällä tulee varmaankin liian kuuma olla. Herralla on kai myös rouva, joka odottaa? Meidänkin pikku Maria aikoo mennä naimisiin!

Tämän viestin hän singautti vasten Adelsvärdin kasvoja kuin ampuen. Samalla hän kätki silmänsä; ne eivät uskaltaneet katsella vaikutusta.

Adelsvärd punastui ihan hiuksenrajaan, nousi seisaalle, marssi edestakaisin -- pysähtyi taas ja painoi otsaansa pihtipieleen, josta auringonvalo oli luopunut; kääntyi sitte muoriin päin ja sanoi hillitysti: Mitä te oikeastaan kerrotte Mariasta? --

Muori nyökkäsi herttaisesti:

Marialla on kosija ... hyväinen aika, miksei hänellä olisi ... kenties useampiakin?

Ehkä niin -- keskeytti Adelsvärd -- itsehän Maria saanee sen määrätä? Mutta _minä_ tahdon hänet maalata -- hän on minulle välttämätön... Kyllä minä siitä maksan teille -- en _hänelle_, vaan teille -- ymmärrättekö? -- Minä maksan, mitä vaaditte -- ja jään tänne! --

Enempää hän ei jaksanut puhua. Ääni värisi. Silmiä huimasi.

Muori siristi silmiään ja sai sanotuksi: Rigo...

Jaa jaa, Rigo -- tietysti! huusi Adelsvärd ja iski rystynsä ovipieleen.

Eukko jatkoi -- nyt _täytyi_ suorittaa taistelu loppuun: Rigo on käynyt tyttäreni kotona; saanut suostumuksen häneltä ja hänen mieheltään -- ja Marialta myös!...

Se on vale! kajahti yläkerroksen ovelta. -- Rigo valehtelee -- ja sinä valehtelet, muori; minä sanoin sen Rigolle eilen ja tänään -- sanoin, etten suostu, en ikipäivinä! Te valehtelette jok'ainoa -- koko Venetsia on valetta täynnä!

Maria ilmestyi keittiöön. Hän ei ollut kalpea -- hän oli valkoinen. Hänen sieraimensa värisivät, ja pikku ruumis vapisi; hän heittäytyi sille tuolille, jolta Adelsvärd oli noussut; polvet tutisivat hänen allaan; silmät paloivat muoria kohti, joka säikähtyneenä väistyi kauvemmaksi...

Minä lähden kotiin äidin luo -- sanoi Maria vihdoin, puoleksi Adelsvärdille, puoleksi muorille -- en minä voi olla täällä ilkeiden ihmisten kanssa. Jos tämä herra matkustaa Torcelloon, saa hän siellä puhua isälle ja äidille. Jos hän tahtoo viedä minut kotiaan omaan maahansa, niin minä lähden hänen kanssaan. Sanokoon äiti ja isä mitä tahansa -- minä seuraan häntä, jos hän tahtoo! --

Hän tahtoo! sanoi Adelsvärd ja tarttui Mariaan, joka oli suistumaisillaan tuolilta maahan. Molemmat vanhukset kuuluivat nyyhkyttävän suljetun oven takana makuusuojassaan.

Anna minulle anteeksi -- anna anteeksi! pyysi Maria Adelsvärdiltä. Minä en ole voinut tätä välttää. Sinun ei olisi tarvinnut tietää mitään. Ne ovat kiusanneet minua jok'ikinen, kun et vain sinä nähnyt, ihan siitä päivästä saakka, kun olin terve ja pääsin puutarhaan. Mutta nyt ei enää kukaan saa minua piinata. Minä lähden kotiin -- sinne, missä on malariaa. Ja sinä matkustat omaan maahasi -- sinne, missä illat ovat valoisia ja naiset vaaleita. Ja siellä sinä taistelet ratsumiehiä vastaan -- eikö niin? Kulta -- kulta, niinhän se on sallittu!...

Hän ei itkenyt, ei valittanut -- lohdutti toista.

Adelsvärd piti häntä sylissään:

Maria, minä matkustan Torcelloon. Itsehän sinä sen sanoit. Puhun vanhempiesi kanssa -- sinä seuraat minua kotiin ... niin, pikku Maria! -- --

Maria irtautui hänestä hiljaa ja ravisti päätään: Sen minä sanoin vain muorille ja vaarille. Tiedäthän sinä, että se on sinulle mahdotonta. Mitä minä sinun maassasi? Minä en osaa mitään -- en muuta kuin puhua sinun kanssasi. Kaikki nokkivat minua siellä, missä sinä asut. Viimein sinulle jää vain vaivainen viiriäinen. Se on sokea -- ja kuolee.

Mutta kuule! Ollaan vielä muutamia päiviä yhdessä. Rigo ei tule takaisin. Hän sai tarpeekseen! Tänne ei tule ketään.

Sitten mennään kumpikin kotia. Muistelemmehan me aina kuitenkin toisiamme. Ja sinä maalaat -- yöllisen kuvan. Paraiten ja kauneimmin, kun et minua näe, vaan ainoastaan ajattelet. Etkö usko, että olen ymmärtänyt paljon siitä, mitä kerroit? Ja mitä et sanonut, sen olen nähnyt kasvoistasi. Luuletko minua lapseksi, kun olen niin pikkuinen?

Maria kumartui hänen puoleensa ja suuteli hänen kättään hellästi ja kauvan.

Ei -- sanoi Adelsvärd murtuneella äänellä -- et sinä, Maria, ole lapsi, sinä olet nainen.

Mutta sydämeni halkee, kun puhut sillä tapaa ja suutelet minua näin! --

Maria jätti suutelemisen -- kiersi käsivartensa hänen kaulalleen, taivutti hänen päätään alemmas ja kuiskasi: Yöllä soudetaan kauvas vesille ja viedään kukkia jumalanäidille!

JÄLKIKIRJOTUS.

Laatinut Vilh. Andersen.

_Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142 arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen_:

Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä jokin muu sai heidät valtaansa.

Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa, ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua -- --

_Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon_ [Alkukielellä runomuodossa. _Suom. muist._]:

Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani -- oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? -- Takaisin saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään: oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele -- pois, rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia -- ne tekevät hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut -- ja niin kaunis! --

_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa "Sange ved Havet" -- Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.

Suorasanaisesti on tämän kertomuksen aihetta käsitelty seuraavissa kirjotelmissa: "Et Brev" (teoksessa "Vildt og Tæmmet" v. 1881; Poetiske Skrifter V, 108-117) ja "En Erindring fra Venedig" (teoksessa "Det nittende Aarhundrede", tammik.-helmik. 1877, s. 182-227, varsinkin 219 ja seur.), jonka loppu kuuluu_: