Part 8

Heidän tuli kummankin yhtaikaa paha olla -- ja he soutivat edelleen. Läpi kuolonhiljaisten mutkikkaiden kanavien, jotka olivat ahtaita ja löyhkäsivät -- korkeiden, synkkien muurien välitse. Airon loiske herätti omituisia kaikuja tässä vesireittien ja kivitalojen sokkelossa, jonka puhki vene pujotteli hieman kolahdellen paaluihin, jotka antoivat kimmoten perään, kiinni sidottuihin herrasgondooleihin, jotka kopeina eivät ottaneet hevin väistyäkseen tuumankaan vertaa, ja pitkiin, laakeihin proomuihin, jotka olivat päivän raadannasta niin perin nääntyneet, etteivät viitsineet liikahtaa.

He eivät puhuneet toisilleen; mielessä tuntui niin raskaalta. Kuu oli kuin kadonnut siitä kaupungista, jonka rakennukset ja sillat näyttivät alkuaan sen säteiden imeminä ylenneen merestä.

Mutta heidän kääntyessään erääseen leveämpään kanavaan tuli tuijottava kuu jälleen näkyviin. Se kiinnitti kummeksivan katseensa vanhaan, ylevään palatsiin, joka oli likistynyt uudestaan tilkittyjen rumilusten väliin. Palatsi kohotti leveätä kattoreunusta sirojen pylväiden ja leijailevien kaarien päällä, joiden marmorinen palmikoima, liioteltua gootilaista kuosia, ikivanha ja koeteltu sateessa ja auringon paahteessa, loisti kuin äsken puhjenneet ruusut. Ristikkoportista näki silmä hämärään ulkoeteiseen, jossa paloi himmeä lamppu. Sisimmällä tapasi kuu taas oman tuijotuksensa kääpiöpuutarhassa, missä hintelä suihku kiiti ilmaan ja painui takaisin vihertävänsinisten pensaiden sekaan, joiden pitkät kukkatertut näyttivät roikkuessaan nukkuvan oman tuoksunsa huumaamina.

Se oli Venetsian seikkailupalatseja.

Ja keskimmäiseltä parvekkeelta, korkeiden, avonaisten akkunankaihdinten välistä kaikui ulkoilmaan soittoa: sello, klarinetti ja piaano ... säveliä, jotka olivat Adelsvärdille tuttuja, joita Maria kuuli ensi kerran ja jotka tällä myöhäisellä hetkellä, kuun udun päilyvään verkkoon kutoutuneina, saaden ikäänkuin henkien kaikua vaiteliaista vesistä, vetivät molemmat veneessä olijat hellästi yhteen. Tuskin he uskalsivat hengähtääkään -- karttoivat toistensa katsetta -- lopulta kosketustakin -- ikäänkuin yö, kuu, soitto pakottaisi heitä välttämään sellaista makeutta, jota liian raihnainen pursi ei voi kestää, vaan uppoo. Kauvan aikaa he yhä katselivat taakseen, kun olivat sieltä poistuneet ja vanha, loistava rakennus muuttunut pieneksi valkoiseksi marmoritauluksi -- jonka loittonemistaan loittoneva kirjotus syöpyi tulikirjaimin heidän sieluunsa.

He saapuivat kotiin ja hiipivät hiljaa -- etteivät herättäisi vanhuksia -- ylös portaita huoneisiinsa. Kummankaan mieleen ei johtunut, että nyt pitäisi nukkua.

Maria istui Adelsvärdin huoneessa hänen sylissään avoimen akkunan ääressä. He katselivat puutarhaan. Se lepäsi suurina vihertävänsinisinä röykkiöinä, alenneena, ja ylhäältä katseli sitä kuu lempeästi, surumielisen vienosti. He loivat katseensa merelle. Se heitti, rauhassa vetäen henkeään, himmeätä valoa -- kauvas ijäisyyteen.

Ja heistä tuntui, kuin kuulisivat pienen hintelän suihkukaivon lirinää. Se sekaantui soiton aaltoiluun ... pitkin vedenkalvoa kajahteli henkien säveliä ... ja heidän silmiinsä pisti paalun nokassa pieni punertava lyhty -- joka tuntemattomien kätten sytyttämänä kaiket illat paloi jumalanäidin kunniaksi vesillä.

Kumpikaan ei jaksanut eikä hennonut sanoa mitään. Maria nojasi päätään hänen olkaansa vasten, silmät ummessa. Ajatteliko hän soittoa, jota he olivat yhdessä kuulleet? Ajatteliko hän ehkä sitä ylvästä, yksinäistä palatsia -- jonne he eivät milloinkaan joutuisi asumaan? Ajatteliko hän vesillä liitelevää jumalanäitiä -- jota ei kukaan saa ikipäivinä nähdä?

Adelsvärd kysyi.

Maria aukaisi silmänsä, haaveilustaan väkisin herätettynä. Ne kiintyivät yksinomaan Adelsvärdin silmiin -- hakivat vain häntä. Adelsvärd piti kättään pehmoisesti hänen poskellaan ja painoi hänen päätään rintaansa vasten. Hänessä oli tuskansekainen, yliluonnollinen voipumuksen tunto, kun ei kestänyt elämän vaatimuksia, sen kamppailuja, sen kunnianhimoa, sen velvollisuuksia ja sen ehdollisuutta -- sensuuntainen ajatus, mikä oli hänet vallannut silloin yöllä: Jos on olemassa Jumala, joka laupeudessaan valitsee miljoonien joukosta muutamia -- niin hän antaa meidän kuolla yhdessä tällaisena yönä!

Voivatko toisen ajatukset sanoitta ilmetä toiselle, joka on hänelle käynyt henkeäkin kalliimmaksi?

Maria irtautui hänestä, lempeästi mutta päättävästi -- ja meni häneen katsomatta omaan suojaansa.

Lukkoa ei väännetty kiinni. Mutta ovella seistessään Adelsvärd tunsi, että sitä oli pidettävä lukittuna.

Taas hän istuutui avoimen akkunan ääreen.

Hän oli yön ja kuun vallassa. Heittäytyi molempien vaikutuksille alttiiksi -- tavotti selvyyttä ja rauhaa, säännöllisiä suuntaviivoja elämälleen ja työlleen; ennen kaikkea hän kaipasi sisällistä syventymistä.

Hän tiesi, mitä _taisi_, mitä oli oppinut. Hän tunsi konstinsa kuin viisi sormeaan. Oli tarmokkaasti työskennellyt kotona ja ulkomailla. Koulut ja alkuopinnot oli suoritettu. Entä nyt?

Hänen toverinsa olivat kuten hän itsekin saaneet kurituksensa naturalismin kirpelien mutta laihojen seimien ääressä. Kallionkovuinen usko ulkonamaalaukseen rupesi heissä horjumaan -- eikä heillä ollut hänen vankkaa varalastiaan. He tavottivat jotakin muuta, vähemmän maaperäistä -- ja tunsivat häilyvänsä ilmassa.

_Hän_ ei tahtonut hellittää mallia, ennenkuin näkisi sinisen kukan ruumistuneena -- tai tuntisi sen salaperäisen kasvun sisässään _niin_ vahvaksi, että saisi empimättä antautua näyn ja runoilun valtaan.

Olihan jo saatu näky -- tämä saari, tuo pikku tyttö! Ne olivat yhtä. Ne esittivät vertauskuvassa, mikä viime aikoina oli vakavimmin koskenut hänen mieleensä: yksinäisyyden tarve, pako elämästä -- ja kuitenkin elämä, välittömässä yksinkertaisuudessaan, ajatuksen ja tekojen eheässä puhtaudessa -- suurempi ja pysyvämpi kuin "maailma" ja mikä sen omaa on.

Olihan jo saatu _nainen_ -- joka ei kiihtynyt eikä tinkinyt siitä, mitä piti oikeana tai vääränä. Luonnollinen kuin itse luonto. Sellainen, jota voi verrata saaren jokapäiväiseen elintapaan: leipään, viiniin, maan hedelmiin, auringon valoon, taivaan ilmaan.

Ja _lisäksi_: että tämän naisen kaihomieli viittasi kauvas yli päivän ja valon -- kauvas läpi hämärän ja yön -- ikävöiden pois siitä, mikä sitoo -- näkymätöntä sarastusta kohti, jota kaikki kaipaava kaipaa.

Niin -- pikku Maria -- joka aluksi on samanlainen kuin kaikkien hyvien satujen impi: sairas, yksinäinen lapsi -- vaivaisiin vaatteisiin verhottu -- luo ne yltään -- varttuu -- rakastaa aurinkoa ja elämää -- mutta vain siipinä, joiden varassa sielu surumielisenä lentää tuntematonta kohti.

Se lapsi voisi näyttää päämäärän hänen taiteelleen. Sitä impeä ei saisi loukata -- siitä unelmasta pitäisi tulla totta, niin ettei elämä pääsisi rikkomaan uinuvaa lumousta.

Ja hän ojensi käsiään ovelle päin, siunaten salpaa, joka erotti, rukoillen unetarta, joka siellä hallitsi -- kun yö ja kuu hallitsivat ulkona ja hänen mielessään.

VIII.

Seuraava iltapuoli oli hiljainen ja lämmin. Kun Adelsvärd puuhasi venettä lähtövalmiiksi, ilmotti Maria tuntevansa lievää pahoinvointia; hän saisi nyt soudella yksin.

Hän koki suostuttaa, mutta Maria oli jyrkkä. Leikillään sanoi Adelsvärd: Entä jos tapaan merihirviön?...

Maria pudisti päätään: Korkeintaan voit tavata ihmisiä, ja niitähän sinä kartat! --

Adelsvärd lähti vesille. Hänellä oli mukanaan maalausvehkeet. Hän tirkisteli pilvien rakennetta -- alkoi maalata pientä väriluonnosta. Eikä huomannut suuntaa, kun vuoksi vei purtta hitaasti S. Giorgio maggiore'a kohti.

Työssään istuen hän hätkähti pahasti, kun kuului kova: Halloo!

Pikku Wrengle läheni pähkinänkuoren tapaisessa venosessa. Sitä hinasi isompi gondooli -- Rigo!

Kohtaus oli kiusallinen ja välttämätön. Wrengle huusi:

Vihdoinkin sinut löytää! Kyllä piru aina omansa ottaa. Felldner komensi minut euganealaisille vuorille. Siellä ei sinusta kukaan tiennyt mitään. Kai hän lienee Lidon vesillä -- arvelin minä. Hain joka sopesta. Niitä onkin riittämään asti. Viime päivät olen risteillyt tällä kulkureitillä. Ja sain kun sainkin sinut käsiini. Nyt saat pitää hyvänäsi kapakan siunaukset -- ison kasan terveisiä -- ja nuo kaksi kirjettä! Ja kun näen, että pureskelet viiksiäsi ja toivot minut hornan kitaan -- niin teen mieliksesi viimeiseen saakka. Ystävälläsi Rigolla soudatan itseni oikopäätä takaisin rouva Appelsinan luo. Hän on nykyään minulle armollinen, mutta aika vihainen sinulle. Toistaiseksi hän on tehnyt sovinnon Otto Appelin kanssa. Appel kuuluu perivän rikkaan tädin. Kyllä meille nyt tulee aita eteen joka miehelle -- jos oikein tunnen kelpo Oton! Ja sinä lienet ruvennut pyytämään ankeriaita jostakin täältäpäin? Toivotan sinulle hyvää onnea rysääsi. Saan lausua kunnioitukseni madonnalle -- sille, joka on paalun nokassa! Muista avata kirjeet! Näkemiin!...

Adelsvärd souti takaisin. Kaikki tuntui häneltä menneen pilalle. Tuo Rigo oli hänen paha henkensä -- Venetsia oli löytänyt hänet, Venetsia tulisi hänen saarelleen. Wrengle urkkijan perästä seuraisi koko joukko.

Iltapuolen viistot auringonsäteet polttivat. Lämpö oli sietämätön. Kaikki oli sietämätöntä. Kirottu juttu, että hän oli ollut niin varomaton!...

Saarta lähestyessään hän lepuutti airoa -- ja kömpi katoksen suojaan. Silmiä kivisti auringon heijastus. Vielä pahemmin kivisti ajatella ihmisiä, joista toivoi jo päässeensä rauhaan.

Hän otti molemmat kirjeet taskustaan, tarkasteli osotteita ... olisi mieluimmin repinyt ne rikki lukematta -- ja aukaisi ensiksi rouva Leontinan kirjeen.

Sujuva oli käsiala tällä kelpo rouvalla. Ja sujuva oli kirjekin. Milloin "te", milloin "sinä". _Te_ oli vähemmän peitelty pyyntö -- se kuului hienommalta. _Sinä_ oli tunteellisuutta ja hellää hyväilyä -- jonka piti tukea pyyntöä.

Hän alotti: Jos pyytäisin teitä auttamaan itseäni, etteköhän te suostuisi? Pyydän teiltä lainaksi 300 frangia -- saanko? Te olette melkein ainoa, joka tiedätte, kuinka hankalassa ja väärin käsitetyssä asemassa minun täytyy elää. Minulla on muuan päämäärä, joka vienee minut täältä pois. Minussa on kykyjä, joita tahdon kehittää. Mutta varoja puuttuu. Auttakaa minua! Myöskin pikku tyttöseni -- lapsirukan -- tähden, jonka hyväksi niin mielelläni uhrautuisin -- mutta enhän koskaan jouda -- kun on niin monta huolta... Voi, jospa sinä voisit ymmärtää -- kokonaan ymmärtää kaipuuni saada jälleen kietoa käteni kaulaasi ja sanoa, kuinka äärettömästi pidän sinusta -- olinpa sanoa: omasta pikku papastani ... voi, eihän minulla ole milloinkaan ollut oikeata isää ja ystävää! Minä olin niin suuttunut ja surullinen, kun sinua ei kuulunut. Nyt olen vain surullinen. Auta minua, tule luokseni niinkuin silloinkin ... j.n.e. Jälkikirjotus (myöhemmin päivätty): Sinä et tule. Minä olen taas ottanut huostaani rakkaan Otto rukan. Tahdon häntä hoitaa. Mutta oveni on sinulle aina auki. Kerrotaan -- mutta sitä en usko -- että hän saa periä vanhan tädin. Maailma on täynnä valhetta ja tyhjää puhetta. Tule luokseni -- taikka lähetä ne vaivaiset 300 liiraa. Minä olen, sen te tiedätte, aina teidän kiitollinen, uskollinen _Leontinanne_.

Felldnerin kirje oli hieman toisenlainen ja pitempi:

Ystäväni!

Olet meiltä lymynnyt. Se on oikein! Jos kerran aikoo valmistaa yhtenäisen teoksen, niin täytyy olla yksin. Mutta onko kätkösi saavuttamaton, se jääköön sikseen. Minä olen lähettänyt pikku Wrenglen urkkimaan. Jos hän sinut tapaa, antaa hän sinulle nämät rivit. Älä tuomitse häntä äläkä minua silti hirteen.

Yksinäisyys? Voiko sitä panna toimeen? Ei meidän päivinämme. Ei sen vuoksi, että Wrengle kenties nuuskii sinut ilmi, vaan sinä itse nuuskit joka päivä päätöstäsi epäluulo mielessä. Ethän sinä ole munkki, ainakaan trappilainen. Nuori mies, 16-27 vuoden vaiheilla, vaikka olisi ihan suomalainen, ei ole kuukausmääriä yksin. Vaan hän on madonnan suojeluksessa. Sanokaamme: Neitsyen kohdalla.

No hyvä! Runoile, maalaa, uneksi -- ja usko, että elämä ympärilläsi taukoo. Mitä hittoa siitä! Minä liikun, ystäväsi liikkuvat, lopulta sinä itsekin alat liikkua, kun arka kohtasi kivistää. "Missä hammasta särkee, siihen kieli koskee."

Me kyllä ymmärrämme toisiamme. Sinä olet kunnon poika, uljas mies Runebergin rotua. Te ruotsalaiset Suomen miehet syöksytte kerran vielä venäläisiä painetteja vastaan. "Puolan loppu." Ellei vain Venäjä sitä ennen hajoa sisästäpäin.

Herra varjelkoon, en minä ennusta politiikkaa. Sitähän minä inhoan. _Siinä_ sortuvat aina parhaat -- keskinkertaisuus korjaa sadon.

Minä puhun yksilön politiikkaa järjellesi. Sitä tietä myös sydämeesi. Nuoren kyvykkään miehen sydämessä on enemmän järkeä kuin hän uneksiikaan. Onhan yksinäisyysunelmasi jo särkynyt. Sinä et ole yksin etkä siihen tilaan koskaan pääse. Goethen hieman suurisuisia sanoja "ich war in meinem Leben tief einsam" ei tietysti ole pidettävä ihan täytenä totena. Naisia kävi hänen luonaan alinomaa -- tuli ja meni. Alussa ne piinasivat häntä, sitten lohduttelivat, aina auttoivat jonkun matkaa eteenpäin. Hän palkitsi jokaista runolla ja päästi seuraavan naisen "armollisesti" luokseen.

Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! -- ja osannut sillä naulan päähän.

Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule.

Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian ohut. Pirunmoinen et ole -- mutta etkö tiedä, että taiteilijan täytyy olla sentapainen hirviö kuin kirjassa "_la helle et la bête_"? Ei se peto, joka ryömii kaunottaren edessä, vaan se, joka hänet syö.

Tämä on se pääsymaksu, jonka paholainen kerta kaikkiaan vaatii palvelijoiltaan. Ja sinä _olet_ paholaisen palvelija -- taikka menet hornan kitaan.

Minäkin alotin runoilijana -- kuten tiennet. Erosin vaimostani; hän oli kaunis -- kuinkas muuten -- ja hyvä -- tarpeeksi -- ja lopulta me tappelimme kuin lohikäärmeet Filisteassa. Jouduin kaksintaisteluun, useampaankin, piti paeta, kuljeskella, ja viimein osuin tänne. Lääkäri vei runoilijasta voiton. Jälkimäinen ei ole tappiosta pahoillaan. Kunnianhimo ja taistelu olemassaolosta panee unohtamaan "haavat". Elämää ja suruja pitää katsella niinkuin kaksintaistelija naarmujaan.

Entä sinä?

Sinunkin on pidettävä huolta, että voit olla kuin kaksintaistelija.

Etkö voi lyödä miestä kuoliaaksi? Eikö sinulla ole kilpailijaa? Lempo vie, koeta edes löytää joku!

Minä voin sinulle sanoa, kuinka se vilvottaa! Vaan siitä ei enempää. Auf und davon!

Sillä koskaan ei ihminen sido itseään _niin_ lujasti kuin uskoo.

Ensimäisen mallisi kanssa teit täällä asiasta pikaisen lopun. Olipa se oikea mestaritemppu, että pääsit satimesta, minkä sinulle viritin. Bravo! Katso, että pääset viimeisestä. Että pääset pois. Venetsia ei ole terveellinen. Semmoiselle miehelle kuin sinulle on maailma avoinna. Se on täynnä malleja.

Kunpa olisit lääkäri! Luovuttaisin sinulle puolet naispotilaitani. Monet ovat kauniita, jotkut rikkaita, kaikki hysteerisiä. Vanhimman poikani kasvatan lääkäriksi. Hän on jo saanut suoritetuksi muutamat tyhmyytensä -- esiopintonsa. Perii sitten praktiikkani. Aluksi helpomman puoliskon. Monimutkaisemman pidätän itselleni _usque ad urnam_.

Suo sanojeni sattua mieleesi jonakin herkkänä päivänä. Tule takaisin minun luokseni. Saat asua kotonani. Minulla ei ole povessani mitään pikkumaista kateutta. Mallien annetaan mennä. Saat nähdä hienon maailman naisia, eri kansallisuuksia. Ei vanhavenetsialaisia öitä. Niitä vastaan olet karaistunut. Vaan herrasnaisia, ymmärrätkö? Ne eivät ole sen sairaampia kuin että herra von Adelsvärd voi parantaa heidän hysteriansa -- minkä on synnyttänyt taloudellisten huolten puute, joutilaisuuden yltäkylläisyys. Minulla on muuan amerikatar -- _o, dio!_

Mutta saat tavata ihan nuoriakin -- koska kerran näyt, kuten esikuvasi Don Juan Tenorio, antavan etusijan sille, joka on vasta _giovine principiante_. Hiljakkoin on muuan virkatoverini lähettänyt tänne Budapestista puolikasvuisen tytöntypykän, kuusitoistavuotiaan, jolla on kokonainen herraskartano selässä -- ei jaksa käydä, ei seistä eikä syödä -- vain loikoa ja imeskellä makeisia. Morbus hysteria!

Viikossa sinä hänet parannat. Hän on omasi. Ota hänet -- ja kartano Karpaateilla!

Lisään: hän on pikkuinen, hento, hieno; sellainen suukkonen, joka näkyy olevan luotu muutakin varten kuin makeisia syömään; tumma, tuuhea tukka, herkkä sydän, orvokinsiniset, uteliaat silmät kuin enkelillä, joka ei vielä ole tutustunut pimeyden ruhtinaaseen. No, runolija! --

Ja sitten muuan asia. Nyt puhuu lääkäri.

Älä kuvittele äläkä uneksi, että kansan lapset muka ovat terveitä -- herrasnaiset sairaita. Ne ovat kaikki sairaita meidän päivinämme. Ei enää kukaan synny terveenä, ei matalassa majassa eikä kartanossa -- tai rappiolle jääneellä luostarisaarellakaan. Älä pane tätä pahaksesi!

Lemmenkaipuu on lapsessa ja nuoressa naisessa samaa lajia kuin kypsyneemmässä. Missä raadetaan kovasti, siellä se saadaan työnnetyksi takaisin -- ja vaikutukset vähenevät.

Missä haaveillaan -- yhdentekevä, kartanossako vai saarella -- siellä on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että elimistö taipuu ja kuluu.

Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin -- ennemmin tai myöhemmin. Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset ilmenevät aikanaan.

Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä, ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa -- ei esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla -- muuten olisin vaiti.

Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon -- ennemmin tai myöhemmin. Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin -- sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi -- ja se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa. Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella vararikkoisena kartanossa kuin saarella ... anteeksi, en minä tahdo häiritä!

Muistuu vaan mieleeni muuan retki Canadaan.

Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta kuin uudessa talossa -- käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.

Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:

"Etkö ole 'Valloissa' koskaan tavannut poikaani?" --

En -- täytyi minun tunnustaa.

Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa häntä nähdä -- vaikka niin käskin varomaan!

Ja nyt toistan sinulle: varo, poikaseni, kalpeita kasvoja!

En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle ystävyyteni merkkinä.

_Fedengo Felldner_.

Adelsvärd luki tämän kirjeen ristiriitaisin tuntein.

Jalkavaimon kirje -- semmoiseltahan se oli -- ei pystynyt häneen vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia ... se oli kovin kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot -- kivulias pikku tytär -- josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta ... ja tuo loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä -- ja "rakas Otto rukka" -- jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään -- kun hänen kallis pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen sydämeen ... uudistettu aviollinen yhdyselämä -- ovi aina raollaan juhlan jatkoa varten!... Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn -- ja levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.

Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi heikko hetki.

Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija, jonka silmät alinomaa avattiin -- ja joka itsepintaisesti ummisti ne jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!

Ovatko miehet tuommoisia? Millaisia siis naiset?

Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan -- aina viskellen niin mielellään henkevyyksiä!

Henkevyys tekee sydämen autioksi.

Ja sittenkin -- Felldnerillä oli suuri, lämmin sydän. Paatuneisuus oli vain kotelo, jonne hän välistä piiloutui.

Niin laaja tuntemus "sairaan" naisellisuuden alalla -- kuinka helposti se saattoikin näyttää väärin! Moni tiesi hänestä kertoa, kuinka hienotuntoisesti hän auttoi naisparkoja heidän sukupuolensa vajavaisuuksissa -- kuten kaikkien lääkärien tuleekin. Harvemmat tiesivät, miten hänen kätensä otti ja antoi, varakkailta köyhille. Runsas käsi, kauniit, valkoiset, varmat kädet -- toinen ei koskaan tiennyt, mitä toinen antoi ja teki. Sellaisia ovat muutamien, vaan ei kaikkien lääkärien kädet.

Adelsvärd suuttui itseensä, kun kirjeestä oli jotakin tarttunut hänen mieleensä.

Hän piilotti sen taskuunsa, mutta siellä se kalvoi.

* * * * *

Maria näki pian hänen kasvojensa muuttuneen. Ei sanonut mitään, mutta silmät seurasivat häntä lakkaamatta.

Kuten aina, niin tänäänkin. Maria ei ollut koskaan hänen tiellään -- aina saapuvilla, missä tarvittiin, eikä häirinnyt hänen ajatuksiaan. Tyttö eli tämän miehen elämää omituisella, itseensä sulkeutuneella vakavuudellaan, johon tuli hymyä vain silloin, kun mies hymyili. Hän ei elänyt Adelsvärdin ajatuksia; ne olivat hänelle vieraita eivätkä voisikaan muuksi muuttua. Mutta hän huomasi joka kerta, milloin Adelsvärdin mieli oli kokonaan hänessä kiinni, ja hänestä tuntui se olevan hänen elämänsä -- ja hän antoi sen takaisin Adelsvärdille, puhtaana, eheänä, niinkuin peilikirkas vedenkalvo antautuu silmälle.

Iltapäivä kului, painostavan lämpöisenä. Adelsvärd käveli edestakaisin pitkin käytäviä kivipöydän lähellä, polttaen yhtä mittaa pieniä savipiippuja. Armenialainen tupakka lennätti savupatsaita hiljaiseen ilmaan. Meri oli ihan tyyni, lämpö kuin heikosti häälyvä huntu, joka pian kävisi kullanhohtavaksi.

Adelsvärd pyyhkieli otsaansa; tupakka poltti hänen kitalakeaan; puutarhassa ei liikahtanut ainoakaan oksa eikä lehti. Ei ääntäkään. Ei muuta kuin Marian kevyttä, kiireistä sipsutusta, kun hän juhlavaatteisiin puettuna toi juotavaksi kylmää sitruunavettä ja laski sen penkille.

Juo! sanoi Maria. Sinulla näkyy olevan kova jano. Tänään on niin ihanan hiljainen ilta!

Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.

Maria hymyili myös:

Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa, joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.

Muistatko -- sanoi Adelsvärd -- kun istuit täällä viluissasi juuri tähän aikaan -- kun olit hyvin pikkuinen Maria -- kiedottuna huiveihin?...

Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin pukuaan ... ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.

Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta ajatukset olivat muualla.

Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison pastellipahvin.

Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa; silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.

Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa -- ja piirrostansa...

Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois pastellivärit ja hiilen -- pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista työn jäljistä.

Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään -- mutta Adelsvärdin taas istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.

Adelsvärd oli kuitenkin huomannut tämän liikkeen ja sanoi: