Part 5

Mulkoilkoot parhaansa mukaan! Suomalaista ei niin vähällä nolata!...

Hän ajatteli saarta. Ei juossut, vaan astuskeli hitaasti takaisin Felldnerin vanhaan palatsiin. Siellä kuului Lucrezia Borgia ennen pitäneen kemuja.

Mutta missähän vanhassa venetsialaisessa talossa ei ole juhlittu?

Herrat istuivat viinin ääressä, sikari suussa. Huone oli niin syvä ja korkea, että savua tuskin huomasi. Viini oli myöskin sekä syvää että korkealle nousevaa -- ja sen vaikutukset alkoivat tuntua.

Vieraiden lisäksi oli lähimmästä kasarmista tullut pari upseeria. Sieviä nuoria miehiä, herkkiä nauramaan ja sisällyksestä tyhjiä -- niin tyhjiä kuin kasarmi.

Pikku Wrengle oli myös tullut. Siellä hän istui lystillinen naama kippurassa, vaaleat viikset väännettyinä sankarinnäköä tavottelevaan asentoon, kuten hänen mielensä teki -- ensin alaspäin ristisuun poikki ja sitten ylös tirkistäviä silmiä kohti. Aina hän ikävöi sotilasaikaansa, puhui ja lauloi siitä alinomaa ja väitti, että hänessä oli mennyt hukkaan tiukka upseeri. Ylähuulta rumentava lovi johtui hänen oman puheensa mukaan eräästä kaksintaistelusta, jossa oli käytetty sapeleita. Lopulta hän uskoi tätä juttua itsekin.

Nyt hän kiisteli Felldnerin ja upseerien kanssa rakkaudesta. Kronstadt kuunteli haudanvakavana ja kyhäsi pieniä karamatteja appelsiininkuorista ja tulitikuista.

Rakkaus on kirottua villitystä -- piipatti Wrengle hauraalla tenorillaan. Silloin kun ei ole sen vallassa, ikävöi sitä niinkuin villakoira. Kun on päässyt siitä eroon, niin häpee kuin villakoira. Ja kun ei ole villakoira, jolla ei ole rahoja, vaan ihminen, joka on ne menettänyt rakkauteen -- niin kiukustuu siitä ihan käppyrään niinkuin villakoira, kun on ollut niin tyhmä kuin aasi! --

Vaikka upseerit vain puolittain ymmärsivät hänen württembergiläistä italiaansa, nauroivat he ja näyttelivät valkoisia hampaita mustien viiksien alta.

Juuri niin! myönsi Felldner. -- Omne animal ... j.n.e. Mutta sillä ei lausuta rakkaudesta kerrassaan mitään. Mieleeni muistuu vanha estetiikan professori, joka meillä oli Tübingenissä. Hän oli hajamielinen ja kuuro -- kuten useimmat esteetikot. Kerran hän alotti luentonsa näin: Hyvät herrat, rakkauden tunteen aiheuttaa muuan "friktion" ... eikä käsittänyt kuulijain tavatonta hohotusta, vaan huusi vimmastuneena polkien kateederia: Se on "fiktion", se on kun onkin "fiktion", sanon minä! --

Luonnollisesti -- jatkoi Felldner -- rakkaus on jotakin kuviteltua. Kaikki riippuu mielikuvituksesta. Rakkaudesta voimme sairastua, mutta se voi parantaakin. Onhan nero hermojen omituisuutta; samoin rakastuminen on tavallaan nerollisuutta -- ylen kiihtyneiden hermojen ilmenemistä. Pitäkäämme sitä sinä, mitä se on. Ylä- tai ulkopuolelle sitä, mikä on puhtaasti eläimellistä, emme pääse. Tosin on miehiä ja naisia -- parhaimpiakin -- joista tämä eläimellinen on hävettävää, vastenmielistä. Siinä kohden on siis Wrengle oikeassa. Hänen mieleensä tuli kai "friktion". Renessanssin suurmiehet -- ynnä heidän naisihanteensa -- kääntyivät siitä inhoten pois: miehet eivät tahtoneet alentaa ihannetta -- ja naiset mukaantuivat. Muuten Michelangelo ja Leonardo eivät näyttäneet mitään pelkäävänsä -- ei inhimillistä eikä eläintä. Tunsivat molemmat muodot kuin viisi sormeaan. He vain pitivät -- sellaisella voimalla, joka vaikuttaa enemmän valtavasti kuin vakuuttavasti -- kiinni siitä käsityksestä, että eläimen vaatimukset rakkaudessa ovat sekaantumista sielun pyrkimykseen, kun se tavottelee ylevää. Mutta _hekään_ eivät itsensäkieltämyksessä saavuttaneet ylevää.

Kukaan ei sitä saavuta. He olivat voimaneroja, yli-ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tai, niin sanoaksemme, eivät tohtineet käyttää koko voimaansa.

Tahto tekee miehen. Mukaantuminen on naisellista. Mutta kumpikaan sukupuoli ei voi mennä omaa ainettaan pitemmälle. Ja tämä aine on maa, hedelmöittävä ja synnyttävä.

No niin, me nykyajan ihmiset suomme, että synnytysten lukumäärä vähenee. Meitähän on jo ennestäänkin kylliksi. Eikä meidän niskoillamme ole Michelangelon dogmaattisia, perinnöllisiä suoritettavia kirkolle ja jumaluusopille. Ja meidän vapaauskoisuutemme on vapaampaa kuin Leonardon. Heillähän olikin hartioillaan koko pappismaailma. Sekä tieteemme että taiteemme saavat olla niin hyvät ja etsiä helmiä ylenkatsotusta tomusta, liasta. Usein olen ajatellut -- pitkitti Felldner ja hipaisi katseellaan Adelsvärdiä -- että kultasepän oppipojat näyttävät jokapäiväisessä elämässään meille tietä. Kun he pajatyöstä päästyään pesevät kätensä, ei likaantunutta vettä heitetä hukkaan. Se siivilöidään huolellisesti. Siitä kerätään kultaa.

Ja vaikkapa saataisiin vain pikkuruinenkin osa unssia, niin se _on_ kuitenkin jaloa metallia. Ajan mittaan voi siitä karttua kokonainen koriste!

Niin, hyvät ystävät ... ja lääkärin miellyttävän, lujapiirteisen suun ympärillä leikitteli hymy, ikäänkuin _hän_ olisi mainio estetiikan dosentti ... kun tahtoo luoda taidetta, hyvää taidetta, täytyy rakkauskin ottaa mukaan koko laajuudessaan, niinkuin se on kiinni luonnonlaissa ja maassa: villakoirana, ihmisenä, yli-ihmisenä -- aina inhimillisenä!

Ei saa harhailla pelkkien käsitteiden seassa -- se tekee sairaaksi, vaikka luulisikin sen antavan pirteyttä. Nainen on suuren taiteen keskus. Kaikki säteet viittaavat häneen päin. Renessanssi näyttää meille samaa. Varsinkin venetsialaiset. Silti en pidä Tiziania suurimpana -- kenties hän oli aikakautensa ihanteellisin käsityöläinen. Bellini puhuu enemmän sydämeemme. Mutta se nainen, joka meille tulee näkyviin Tizianin puetusta ja riisutusta allegoriasta, on mielestäni terveys itse ja persoonallisesti arvokkaampi kuin kaikki Monna Lisa't -- joista Leonardon miehinen ylpeys puhuu kylmemmin kuin muuten on rakkauden tapana.

Kuka viitsisi tutkia, minkä nimisiä Tizianin naiset olivat? Ovatko he olleet kauniita, ylpeitä patriisirouvia, meheviä ruhtinaallisia jalkavaimoja vai ihan tavallisia malleja? Se taiteilija, joka ei kykene "tavallisesta" naismallista, jos se on _hänen_ silmissään kaunis, luomaan sellaista, millä on pysyvä arvo, ei myöskään osaa haaveillen tai runoillen saavuttaa taideteostaan -- sanokoon hän suuntaansa uusrenessanssiksi kuinka hartaasti tahansa. Terveen miehekkään himon taide -- puhuakseni lääkärinä -- on minun mielestäni todellista taidetta. Hyvät ystävät, eläkööt mallit!...

Evviva, maestro! bravo! huusivat molemmat upseerit käsiään taputtaen.

Rakkaus on nuori, solakka, mustasilmäinen, kuusitoistavuotias tyttö! nauroi toinen upseeri.

Rakkaus on kaihomielinen, viidenkolmatta ikäinen valkoverinen nainen! riemuitsi toinen.

Adelsvärd tyhjensi pikarinsa ja siirtyi akkunan syvennykseen -- silmäillen kauvas pimeyteen.

Wrengle lauloi vallatonta sotilaslaulua. Kronstadt yhtyi siihen bassollaan.

Seura oli iloisella tuulella. Luigi toi pöydälle lisää viiniä.

Felldner meni puhuttelemaan Adelsvärdiä:

Sanani olivat tietysti tarkotetut _sinulle_, poikani Brutus! -- virkkoi hän maltillisesti. Gondooliretket vievät sinut hiiteen. Ne toimittavat sinulle malarian -- ellei näet sinuun tartu jotakin pahempaa. Varotan sinua uudestaan Venetsian naisista -- lukuun ottaen nuorimmatkin -- nehän ovat kaikki epäluotettavia. Gondoolimiehiin et myöskään voi luottaa -- varsinkaan kun maksat niille semmoisia palkkioita, kuin teidän suomalaisten ja ruotsalaisten on tapana. Minä en urki puuhiasi. Mutta minä olen ystäväsi ja samalla lääkäri.

Olethan sinä jo päässyt _erääseen_ hauskanlaiseen tuttavuuteen. Nauti helkkarissa hedelmät, jotka ovat sinulle kypsyneet! Kuuleppas nyt, mitä sinulle ilmotan, en suotta, vaan pitäen silmällä terveyttä: tänne tulee kolme rouvaa! Kaikki nämä ovat nykyisiä tai entisiä malleja. Heistä tunnet jo yhden: se on rouva Appel. Hän tekee sinusta kysymyksiä tavantakaa. Minä voin -- toistaiseksi -- mennä hänestä takuuseen hänen lääkärinään ja rippi-isänään. Hän on oivallinen malli, ja sinä olet saavuttanut hänen suosionsa -- toistaiseksi. Mitä muuta haluat? Hänellä on ne ruumiilliset muotosuhteet, se sulo, se väri, mistä voit luoda kaikki. Juuri sen vuoksi, että kasvot ovat mitättömät -- jokapäiväiset -- voit hieman parannella suuntaan tai toiseen, jos niin haluttaa. Luulen tuntevani sinut. Sinä _et_ rakastu häneen -- mikä on tietysti sitä parempi. Saat hänet omaksesi ja maalattavaksesi, kunnes ilmestyy joku muu. Ja jälkeenpäin voit luoda suuren allegorian tai mitä hittoa mielesi tekee -- matkan päästä ihannoituna!

"Lyö rumpua äläkä pelkää, suutele marketenttia --"

Ne ovat Heinen sanoja -- ja minun. Pysy nyt terveenä ja reippaana tänä iltana, niin että minulla on sinusta kunniaa!

T:ri Felldner sai kunniaa Adelsvärdistä ja koko tästä häthätää hommatusta pikku juhlasta.

Se ei sentään jäänyt niinkään pikkuiseksi.

Wrengle kävi noutamassa naiset gondooleista, kun eteisessä soi kello. Hän oli näet osallisena salajuonessa.

Huoneeseen ilmestyi kolme naisvierasta. Ensimäisenä rouva Leontina -- täydessä loistoasussaan, suuren maailman naisena. Jäljestä hänen kaksi ystäväänsä: pieni mustasilmäinen olento, tavattoman vilkas, Dalmatiasta kotoisin, ja rehevä, hieman teeskentelevä, valkoverinen wienitär.

Upseerit kolauttivat kantapäänsä yhteen ja kumarsivat juhlallisen kohteliaasti -- silmät kuin tikun nenässä.

Esittely: Rouva Leontina v. Appel, rouva Letizia Davrilo, rouva paroonitar Emilia Koralinski!

Luigi valmisti keveän illallisen -- jääpunssia, leivoksia, voileipiä, hedelmiä, liköörejä, makeisia, paperosseja ja sikareja -- mitä kukin halusi. Rouva Koralinski otti heti vahvan havannan -- mitä rouva Appel paheksui, pysyen itse edelleen hienon maailman naisena -- ja tarjoten Adelsvärdille kolme sormea.

Felldner kohteli kaikkia kolmea rouvaa niin huomaavaisesti kuin osasi. Puhelu kävi italiaksi, ranskaksi, saksaksi mieltä myöten tai sekaisin.

Pikkuinen eloisa Letizia Dalmatiasta tarttui ensimäisenä punssiin ja pani ilon hyvään alkuun.

Vähän ajan päästä hän oli istumassa Kronstadtin sylissä. Pitkä, vakava Ruotsin jättiläinen piti hänelle hauskaa seuraa. Ja Letizian mielestä hänen äänensä oli kerrassaan komea.

Täyteläinen wienitär joutui upseerien väliin -- jotka syöttivät hänelle makeisia, samalla yhä uudestaan sytyttäen hänen sikariaan ja vannoen tekevänsä toinen toisestaan lopun hänen yksityisessä kammiossaan.

Wrengle riiteli rouva Leontinan kanssa -- mutta nautti hänen seuraansa ja komeata vartaloaan. Rouva väitti, että ulkona oli hiestävää ja täällä sisällä liian kuuma olo.

Älä yhtään häpeile! huomautti Wrengle -- viitaten hänen hameeseensa. Hän oli jo ryypännyt viiniä enemmän kuin sieti.

Leontina haki silmillään Adelsvärdiä. Tämä istui keskustelemassa Felldnerin kanssa Leonardosta ja Botticellista.

Siihen aikaan ei Botticelli vielä ollut joutunut seinille.

Hetken kuluttua Adelsvärd tunsi pehmoisen, kevyen käden pöyhivän tukkaansa.

Felldner kiskoi Wrenglen mukaansa sinne, missä Kronstadt-Letizia pari istui. He joivat punssia kaikki neljä.

Miksei teitä enää saa tavata? kysyi rouva Leontina Adelsvärdiltä -- terävästi, taivuttaen päätään taaksepäin.

Kumpaa viiniä haluatte -- chiantia vai marsalaa? tokaisi Adelsvärd kursailematta.

Minähän kysyn teiltä! sanoi rouva loukkaantuneena -- mutta vaihtoi heti katseensa lapsellisen hämilliseksi.

Minun tekee mieleni juoda kanssanne sovinnon malja! virkkoi nyt Adelsvärd ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Tahdotteko todellakin?...

He tyhjensivät kumpikin suuren, ihanasti siselöidyn pikarin ja puristivat toistensa kättä.

Tulkaa! kuiskasi rouva Leontina. Minä tunnen Letizian ja Emilyn hyvin. He ovat piankin villissä. Mennään tuonne viereiseen huoneeseen!...

He astuivat sinne. Suuressa puolipimeässä huoneessa paloi vain yksi kynttilä. Rouva näkyi tuntevan kaikki paikat ja talutti toista eteenpäin huonekalujen, valettujen taideteosten, jalustojen, aseiden ja muiden esineiden välitse.

Tämähän on romukoppi! sanoi Adelsvärd leikillään -- posket punaisina.

Hänen salakammionsa -- laski myös rouva pilaa. Täällä hän toisinaan ottaa vastaan varattomia naisia, kun meitä rouvia sattuu olemaan hänen varsinaisessa tutkimushuoneessaan.

Adelsvärdiä ei oikein miellyttänyt tuo sävy -- "meitä rouvia" -- mutta hän sanoi vain: Ystävälläni Felldnerillä on suuri praktiikka!

Teidän ystävällänne on suuri sydän -- ette aavista, kuinka hyvä hän on! sanoi rouva ja laskeutui raukeasti pitkäkseen leposohvalle, käden hivellessä otsaa.

Kyllä minä sen olen huomannut! kuului Adelsvärdin vastaus. Te lienette myös hänen hoidettavanaan -- oletteko kipeä tänä iltana, rouva Appel?...

Älkää millään ehdolla sanoko minua rouva Appeliksi! Minun täytyy saada puhua kanssanne -- kuuletteko, Adelsvärd. Minä olen ikävöinyt niin hirveästi...!

Hän nousi puoleksi, laski kätensä Adelsvärdin kaulalle, suuteli kiihkeästi ja puhkesi itkuun: Miksi sinä olet niin kylmäkiskoinen -- mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt -- mikset tule minua katsomaan -- lupasithan maalata kuvani -- minä tahdon sen sinulta, pulska ja kylmä mies -- kaukaa jään ja lumen seasta... Luuletko minua saksalaiseksi? Minähän olen venetsialainen! Isäni oli täällä kultaseppänä -- suuri taituri -- väärin arvosteltu ja juoppo -- minkäs sille ... äitini oli kotoisin Kroatiasta ... enkö _minä_ ole sinulle hyvä malli? Joko olet ehtinyt unohtaa? -- katsoppa tänne!...

Hän raastoi yltään hienon naisen koko juhla-asun:

Nyt sinä olet minun! kuiskasi hän -- ikäänkuin voitosta riemuiten -- minä en päästä sinua -- mennään yhdessä minun kotiini -- saat asua minun luonani -- maalata minut ... oo, kultaseni -- kuinka ihana sinä olet -- vaikka oletkin niin kylmä!...

Adelsvärd riuhtautui irti. Hänen sisässään riehui semmoinen tuska ja suuttumus, joka lopulta kääntyi hirtehisen pilaksi. Hän nauroi:

Kylmyyttä et voi valittaa -- _sinä_ olet Venetsian yö -- sinä olet Titania -- ja minä olen se aasi, joka saa sinut maalata -- ellei Felldner vaadi minulta hyvitystä! Olihan kaksintaistelu syynä siihen, että hänen täytyi karata kotimaastaan tänne -- jos hän muuten on siinä asiassa puhunut totta! --

Toinen keskeytti: Hän ei koskaan valehtele! Mutta sinä olet mustasukkainen. Ilman pienintäkään syytä. Sinä et tunne häntä. Hän tekee ihmisillä kokeita. Oikeastaan hän välittää heistä vähän -- ja kuitenkin niin paljon. Hän on _hyvä_, itsestään, eikä hänelle tarvitse osottaa suosiota. Ja sinusta hän pitää niin kovin paljon -- niinkuin me kaikki muutkin. Sille emme voi mitään! --

Adelsvärd kuunteli, ja hänen ohimonsa jyskivät. Eikö _tämä_ nainen valehdellut? Noissa sanoissa ei kaiketi ollut nimeksikään totta. Ja kumminkin viehätti tällainen puhe.

Hän odotti, että Leontina rupeisi järjestämään pukuaan kuntoon. Mutta tämä ei välittänyt mistään -- vain nauroi. Oli kerrassaan mainiolla tuulella. Poikkesi kerran ovelle kuuntelemaan:

Siellä ne ovat jo ehtineet pitkälle! huusi Leontina ja taputti käsiään. Kyllä minä heidät tunnen. Ei tämä ole heille mikään yllätys!... Olemmehan me kaikki olleet mallina!

Hän avasi oven reippaasti ja veti Adelsvärdin mukaansa vierashuoneeseen.

Oikeassa hän olikin. Kummallakaan taholla ei ollut syytä hämmästyä.

Pikku Letizia ja iso Emilia olivat saman verran puettuja kuin rouva Appelsina. Upseerit ja naiset pyörivät tanssissa huimaavaa vauhtia. Wrengle veteli falsetilla sotilaslauluja. Piaanoa soitti Kronstadt. Felldner, jonka huulilla oli epäilijän hymy, silmäili tätä kaikkea kuin pilvestä korkealta vuorelta.

Nähdessään uuden parin tulevan riensi tohtori heitä vastaan ja sanoi: Tämä on vanhan Venetsian yö -- rediviva... Juokaamme meidän kaikkien onneksi! --

Ja hän tyhjensi kaappinsa suurimman pikarin -- lahjottaen sen sitten Adelsvärdille.

* * * * *

Alkoi jo olla aamu. Kukaan ei näkynyt väsyvän -- taikka ei tahtonut väsymystään myöntää. Kerran Felldneriltä pääsi haukotus, mutta hän tukahutti sen kohta.

Wrengle -- jonka lauluja ei kukaan viitsinyt kuunnella -- vyöryi rouva Appelin kimppuun, haukkui häntä petolliseksi Appelsinaksi. Adelsvärdin täytyi kiskoa loitommalle tämä pikku mies, joka sitten jäi istumaan sohvan nurkkaan ja muististaan lausumaan Heinen runoja, samalla puuskuen viinistä ja lemmenvaivoista.

Kronstadt -- ruotsalainen, kelpo toveri -- laahasi hänet viimein mukanaan pois.

Felldner haukotti uudestaan. Hänellä oli varhain aamupäivällä sairaiden vastaanotto.

Mennään nyt jo kotia! huusi rouva Leontina molemmille ystävilleen.

Kaikki kolme naista ottivat päällysvaatteet ylleen hengästyneinä, mutta erinomaisen hyvällä tuulella. Pian me tulemme uudestaan! vakuuttivat Letizia ja Emilia. Vihdoinkin saa Venetsiassa _elää_!...

Felldnerin kasvoilla näkyi pieni ivallinen piirre. Hän toivotti hyvää yötä -- mutta ei viitannut heidän vastaiseen tuloonsa!

Kolme gondoolia -- jotka Luigi oli hankkinut -- lähti Felldnerin asunnon kohdalta, kukin omalle taholleen.

Adelsvärd seurasi Leontinaa. Tämä oli kovin uupunut ja nojasi saattajaansa rappusia alas mentäessä. Adelsvärd ei kiinnittänyt huomiota gondoolimieheen -- mainitsi vain osotteen.

Sitten he istuivat umpinaisessa "rasiassa" kahden kesken. Leontina nukahti Adelsvärdin käsivartta vasten; ja toinen koetti olla ajattelematta.

Gondooli laski rantaan, ja he astuivat yhdessä maihin.

Kääntyessään maksamaan soutajalle huomasi Adelsvärd, että se oli Rigo.

Toivotan teidän ylhäisyydellenne onnellista ja hauskaa yötä! sanoi Rigo ja koukisti ruumistaan tuttavallisen kunnioittavasti.

Ivallinen sävy oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä.

Adelsvärd kalpeni; veri syöksähti päästä sydämeen ... mutta hän hillitsi itsensä, mutisten: Kyllä minä tuon miehen kerran nitistän!

Mikä siellä on? kysyi Leontina eikä odottanut vastausta -- riippuen unisena Adelsvärdin käsivarressa, kun noustiin pimeitä portaita.

Tahtooko herra, että jään odottamaan? huusi Rigo alhaalta ja vihelsi.

Adelsvärd ei edes kääntynyt sinne päin, vaan vei Leontinan yläkertaan, Hän sytytti valoa vapisevalla kädellä. Leontina heittäytyi patjakolle -- kiskoi taas yltään naiskomeutensa -- valitellen kuin pilalle hemmoteltu lapsi -- kääriytyi sitten peittoon -- pyysi lasillisen vettä -- ja nukkui kesken kaiken.

Hän makasi levottomasti. Pian luisui peitto hänen päältään. Adelsvärd istui katselemassa hänen ruumistaan nostettuaan palavan kynttilän pöydälle patjakon viereen.

Nukkujan kasvot olivat kääntyneet poispäin. Alastomille jäsenille leiriytyi valoa ja varjoa. Adelsvärd oli niitä taiteilijoita, joissa naisruumiin muoto, piirteet ja väri herättävät omistamisen pakottavaa tarvetta, juurtunutta kunnioittavaa uteliaisuutta ja ihailun riemua keksiessään uutta siinä, missä luulisi kaiken jo olevan tuttua.

Hänessä oli se tajunta, että juuri tällä tapaa hän oli tahtonut omakseen jokaista uutta mallia. Hetkeksikään ei hänen mieleensä johtunut, että tämä nainen oli ollut hänen omanaan -- ja varmaankin yhä ajaisi takaa sitä, jonka oli vallottanut. Oliko _hänet_ vallotettu -- ja tuossako nyt nukkui vallottaja?...

Hän tiesi, että jos hän koskaan saisi luoduksi pysyvän teoksen -- maalarina ja runoilijana -- se voi olla vain nainen. Puettuna, riisuttuna: aina vain nainen.

Tässä oli nainen riisuttuna. Hän ihaili noita suhteita, seurasi muotojen jokaista liikahdusta ja tunsi niin elävästi, kuinka siveltimen pitäisi kaavaillessaan liitää kevyesti epävarsinaisen päällitse, mutta muovailla taatusti se, mikä oli varsinaista -- esittääkseen vapaudessaan sen ainoan, mikä oli otettu kuvattavaksi: tämä on nukkuva nainen -- ja tuohon uneen minä valan Venetsian yön!

Korkeasta, kapeasta akkunasta alkoi huoneeseen siristä päivän harmaata kajastusta. Se ryntäsi töykeästi keinotekoisen valon hempeänlämpöisiä sävyjä vastaan. Ja ruumiiseen tuli johonkin kohtaan kuoleman väriä, muu oli elämän -- nautinnon, ehkä ilon!

Oliko tuo nainen todellakin ollut hänen omanaan? välittikö hän siitä? välittikö hän koko ihmisestä?

Hän ravisti päätään, hymyillen samalla tapaa kuin t:ri Felldner.

Sitten käänsi nukkuja hitaasti päätään, avasi silmänsä -- muutamaksi sekunniksi -- ja katseli Adelsvärdiä unen pöpperössä.

Kasvojen ilmeessä oli jotakin vienoa, lapsellisen tyytyväistä, kun hän näki toisen istuvan siinä. Jotakin, mikä oli kajastusta puhtaan nuoruuden ajalta -- mikä oli todellisena jäänyt jäljelle -- hukkumatta pitkään jonoon teeskenneltyjä, töherrettyjä, tuhrattuja tunteita.

Adelsvärd heltyi; hän tarttui Leontinan riippuvaan käteen ja kohotti sen huulilleen -- ikäänkuin anteeksi pyytäen hämärää epäluuloaan, selvää epäluottamustaan.

Hänessä heräsi se tunne, että tuommoisena voisi Leontina olla hänelle vaarallinen.

Silloin nainen liikahti -- vetäisi -- käsin ja jaloin -- pani suunsa suppuun, ummisti silmänsä ja kuiskasi, puoleksi valveilla: Suutele minua!

Mitäpä Adelsvärd sanoista tai tuosta liikkeestä ... jokainen rakastava nainen puhuu sellaisia sanoja ja voi tehdä saman liikkeen ... mutta siinä pyyhkäistiin omin ehdoin hukkaan puhtaan nuoruuden heijastus ... hän hellitti käden -- häntä puistatti -- nainen ei hievahtanut, suu oli avoinna ... aamun sarastus syöksi julkeasti saapuville -- kynttilänpätkät liehuivat ja vuotivat ... nukkuvan ylitse levisi kuoleman väri. Eikä se kuolema ollut kaunis.

Täällä olen nyt ollut viimeistä kertaa! kuiskasi Adelsvärdissä sisällinen ääni.

Hän pakeni -- joitakin portaita alas -- joutui pihalle -- tapasi ahtaan raon ja pääsi kapealle kujalle. Yötä ja kuolemaa pakoon.

VI.

Varhain aamunkoitteessa hän juoksi -- kuin vainottuna -- pitkin kanavien reunoja, poikki siltojen, läpi katusolien. Hän ei nähnyt mitään eikä ketään. Hänestä oli yhdentekevä, sattuiko kukaan häntä huomaamaan.

Hän saapui eräälle niistä pienistä kanavista, jotka päättyvät Riva degli Schiavonin kohdalle. Muuan gondoolimiesten kapakka oli auki. Olisikohan vanha raataja siellä?

Oli. Makasi terävät polvet koukussa lavitsalla ja veti unta; päänalasena oli rääsyinen öljynuttu. Adelsvärdin kosketuksesta hän heräsi oitis ja nousi jalkeille. Ainoakaan ilme ei muuttunut; kasvot ja katse olivat tyhjiä. Adelsvärd huohotti kiireisestä juoksusta; kitalakea kirveli -- hän siemaisi kurkkuunsa ryypyn slivovitsia, joka poltti kuin tuli. Sitten hän pisti ukon kouraan muutaman liiran ja silmäsi kysyvästi. Ukko kiristi kyntensä rahojen ympärille ja vastasi:

Minä tein, niinkuin herra käski. Tavarat otettiin vastaan! --

Entä pikku tyttö? tiedusti Adelsvärd koettaen kaikin mokomin näyttää huolettomalta.

Pikku tytön puheille en päässyt! --

Puussa! ajatteli Adelsvärd.

Hän sai vettä pestäkseen kasvonsa, kaulansa ja kätensä. Soutaja katseli vapisevia käsiä -- ja kohautti olkapäitään.

Mennään siis, herra!...

Molemmat juoksivat alas veneeseen. Se ryömi hiljakseen kuin etana, vaikka heillä oli pakovesi mukanaan.

Pian! komensi Adelsvärd.

Vesi pitää veneestä kiinni, herra. Viime yönä on Adrialla puhaltanut kova myrsky! --

Saat viisi liiraa, jos parannat kulkua! --

Ei tässä raha auta, herra! Vesi vaatii aikansa ja vene samoin! --

Ja ihmiset myös -- mutta käyttävät sitä huonosti! ajatteli Adelsvärd.

Hän istui mietteisiinsä kumartuneena -- mutta ei tuntenut vähääkään väsymystä. Oltiinhan nyt matkalla sinne.

Jouduttuaan yleisten puistojen kohdalle he näkivät auringon nousevan. Se oli tulipunaisen suulakan näköinen. Adelsvärd tuijotti siihen tyhjin miettein. Sen hän vain tiesi: vähän päästä kohoisivat korkeat sypressit laguunin pinnasta.

Ja niiden kohotessa kävivät hänen silmänsä kosteiksi.

Hän muisteli pientä suomalaista laulua. Se oli varhaisesta nuoruudesta asti ollut poissa hänen mielestään. Sisällystä hän ei enää saanut kiinni runosäkeinä, vaan sanat palasivat jaksottain näin:

Niin usein nähdessäsi kuolleen pikku linnun maassa, minkä luulet siltä vieneen hengen?

Ei sitä haukka repinyt eikä nälkä näännyttänyt.

Kun pikku linnut pariksi yhtyvät, lentävät ne kahden pois ja riemuitsevat.

Mutta jos toinen toisen jättää, kuolee yksin jäänyt.

Se kuoli ikävään -- ei nälkään eikä haukan kynsiin.

Hautaa kuollut lintu raukka!

Nyt hän istui ihan koukkuun kumartuneena. Sitten he astuivat maihin. Siellä oli kuollutta ja hiljaista. Molemmat vanhukset olivat kai vielä makuulla.

Keittiön ovi oli auki. Sieltä pääsi portaita myöten yläkertaan.