Part 4

Minä tahdon täältä pois luostarisaarelle -- minusta täytyy tulla niin tyyni ja terve kuin sekin. Siellä minua odottaa runo -- sanojenko vai värien asussa, yhdentekevä. Siellä on jotakin odotettavana. Minulle on viitannut muuan lapsi. Sieluni on minua kutsunut sinne!

Hän pisti kätensä povitaskuun ja veti sieltä esille puoleksi puhjenneen kukallisen oksan. Pienet nuput riippuivat raukeina. Mutta se tuoksui vielä vahvemmin kuin eilen -- puhdasta ja vahvaa tuoksua. Hän painoi sitä huuliaan vasten ja antoi soutajalleen merkin.

Köyryselkäinen ukko kumartui pitelemään airoa ja sanoi hillitysti, ilmeettömin katsein:

Herralla on hyvät silmät! Teidän ei kannata luottaa Rigoon! --

Tunnetko sinä hänet? kysyi Adelsvärd.

Mutta ukko kohautti vain hartioitaan eikä edes katsahtanut häneen. Niin kuljettiin hitaasti eteenpäin vasten virtaa. Se tuli mereltä, mukanaan raikas tuulenpuuska. Adelsvärd otti sen vastaan tervehdyksenä, hyvänä enteenä. Hän veti henkeään syvään, nähdessään korkeita, rauhallisia sypressejä matalan, murattivihreän muurin takana.

Kenties pikku tyttö odottelee puutarhan porttiluukulla? Sanoinhan minä eilen, että tästedes tulen joka päivä!

* * * * *

Kaikki oli hiljaa ja elotonta, kun he astuivat saarelle.

Vanha puutarhuri oli työssä ulkona. Adelsvärdin tervehtiessä hän kohotti punareunaiset huolestuneet silmänsä maasta.

Jaha, herra kysyy, kuinka meidän pikku Maria jaksaa? Tänään hän on kuumeessa -- hyvin pahasti! Emme saaneet häntä eilen illalla vuoteeseen. Kun herra oli mennyt, juoksi Maria tänne puutarhaan ja piilotti itsensä. Muori huuteli ja minä huutelin. Ja meihin tuli semmoinen hirveä pelko, että hän oli luisunut veteen ja hukkunut. Sytytimme lyhdyn ja haimme joka puolelta. Viimein täytyi sekin jättää ja mennä sisään. Sillä ulkona oli niin kosteata ja kylmää -- emme mekään raukat sitä kestäneet. Muori istui itkemään ja rukoili: Maria kuolee meiltä, kun emme ole pitäneet hänestä oikeaa huolta! Sitten kuului äkkiä pöllönhuuto täältä puutarhasta. Mutta ei se ollut oikea pöllö. Minä juoksin ulos -- ja lapsi istui kun istuikin tuolla eräässä puussa, hyvin korkealla. Ja nauroi.

Mutta kun saimme hänet sisään ja vuoteeseen, tärisi hänen koko ruumiinsa -- juuri näin! Ja sitten hän oli kuumeessa koko yön. Ja nyt hän makaa ihan liikkumatta. Kunpa vain ei kuolisi! -- --

Adelsvärd pyysi saada katsoa pikku Mariaa.

Vanhukset puhelivat keskenään hiljaa ja vilkuivat hieman epäluuloisesti vieraaseen.

Minä ymmärrän malariaa jonkun verran -- sanoi Adelsvärd. Kerran olen itsekin sairastanut samaa tautia Ferrarassa -- minä tiedän, kuinka silloin pitää hoitaa!

Onko herra tohtori? kysyi pikku muori.

Pari vuotta opiskellut -- vastasi hän vältellen.

No tulkaa, niin mennään yhdessä! sanoi eukko nähtävästi rauhottuneena.

Ylös kivirappusia pieneen, matalaan huoneeseen ullakolle. Akkunan kaihdin laskettuna. Puuttuvan säleen kohdalta sirisi huoneeseen kapea juova päiväpaistetta. Adelsvärdiä vastaan tuoksahti ummehtunut ilma. Hän ei nähnyt mitään, vaan riensi akkunan ääreen ja sysäsi kaihtimen ylös. Sisään tulvasi aurinkoa, ilmaa ja kukkien henkäyksiä. Huone valkoiseksi kalkittu, pari olkipohjaista tuolia, pöytä ja sillä vesiruukku, pikkuinen vuode, ristiinnaulitun-kuva ja seinällä lintuhäkki. Se oli kuin nunnan kammio.

Pieni eukko astui huokaillen vuoteen ääreen, kääri auki muutamia ohuita peitteitä ja tuttuja huiveja, yksitellen ... ja siinä olivat lapsen kuihtuneet kasvot ja kirkkaat, liian palavat silmät; pienet, lyhyet, valkoiset sormet levottomasti hypistelemässä huivin ripsuja ... muuten hän oli liikkumaton eikä näkynyt huomaavan mitään.

Adelsvärd siirsi vuoteen likelle tuolin, istuutui ja katseli pikku olentoa silmiään kääntämättä.

Vanha eukko kuiskasi -- hiukan maltitonna:

Mitä tohtori luulee?

Jättäkää minut vähäksi aikaa yksin hänen luokseen! Ei ole hyvä, että täällä puhutaan!...

Hän otti käsille nenäliinansa, kastoi sitä vesiruukkuun ja pani sen pikku Marian otsalle, kumartuen vuoteen yli.

He olivat kahden kesken.

Heti kohotti pikku Maria päätään -- tavotti kädellään Adelsvärdin kättä -- pikkuinen nihkeä käsi vapisi hätäisenä -- ja hienopiirteisen suukkosen ympärillä näkyi omituinen, surumielisen iloinen hymy, kun hän virkkoi värisevin huulin:

Tiesinhän minä sinun tulevan. Minä olen tässä maannut koko päivän ja varronnut. Eilen illalla minä kiipesin puuhun katselemaan, kuinka sinä menit pois. Siellä minä olisin istunut koko yön, että olisin saanut kohta aamulla nähdä veneen, kun sinä tulet. Mutta minun tuli niin vilu ja olin vähällä pudota maahan. Tottahan sinä nyt jäät tänne?...

Kuumat, kirkkaat silmät tuijottivat levottoman tuskaisina Adelsvärdiin. Tämä silitti hänen kättään ja nyökkäsi. Silloin tyttö hymyili ja laski päänsä jälleen rauhallisesti lepoon -- ja hänen katseensa näytti siltä, kuin hänelle loistaisi kaukana jotakin ihanaa.

Adelsvärd kumartui heltyneenä hänen puoleensa, tarttui kosteaan kätöseen ja painoi sitä kevyesti otsaansa ja sydäntään vasten.

Tyttönen ei liikahtanut, ei katsonut häneen, puristi vain hänen kättään pikkuisilla lujilla, vapisevilla otteilla ... ja vähitellen painuivat silmät kiinni. Pikku Maria nukkui hengittäen syvään, tyynesti, niinkuin ainakin lapsi.

Adelsvärd sai hiljakseen irti kätensä ja pujahti salavihkaa ovesta ulos, alakertaan vanhusten luo.

Pikku Maria nukkuu! ilmotti hän. Toivoakseni hyvän aikaa. Nyt emme saa häntä häiritä! --

He tarttuivat hänen käteensä eivätkä tienneet, mitä kaikkea hyvää piti sanoa ja tehdä tälle hyvälle tohtorille.

Tuokaapa minulle leipää, munia ja viiniä! pyysi hän myhäillen. Ja jos teillä on jokin huone, missä voin asua, niin jään tänne luoksenne -- kunnes pikku Maria on täysin voimissaan!

Muori -- sanoi puutarhuri -- sopisihan panna kuntoon se huone, mikä on pikku Marian vieressä. Sillä tapaa hänellä olisi aina tohtori saapuvilla! nauroi hän.

Santa Josefa! -- hätäili muori -- mitä ihmettä sinä puhut? Se huone on täynnä rotanreikiä -- ja liian pieni tohtorille!

Antakaa se minulle sittenkin! pyysi Adelsvärd. Minä tuon tavarani sinne jo tänä iltana; minulla on paljon kuvia, jotka voi ripustaa seinille; pian minä laitan huoneessa kaikki kuntoon, niin että siinä viihtyy -- ja minä tuon samalla lääkettä pikku Marialle. Kyllä me saamme hänet jälleen reippaaksi!

Taas puristivat molemmat vanhukset hänen käsiään; he nauroivat ja itkivät yhtaikaa -- Adelsvärd oli kuin taivaasta lähetetty -- heillä oli nimenomaan tohtori kotonaan -- siihen ei heillä olisi luullut koskaan olevan varaa. He olivat jo näkevinään lapsen ilmielävänä hyppelevän puutarhassa. Sepä vasta oli riemua. Italialaiset ovat kuin lapsia.

Adelsvärd joutui hämilleen. Hän tajusi hyvinkin, kuinka pitkälle hänen lääkeopilliset tietonsa ulottuivat -- mutta olihan hänellä Felldner hätävarana. Hän tutki, millaista vettä oli kaivossa; se oli kirkasta ja raitista -- munkit tietävät aina, mitä tekevät. Hän valmisti sitruunalimonaatia -- ja vei sitä hiljaa yläkertaan.

Lapsi makasi sikeässä unessa. Adelsvärd pani viileän juoman pöydälle ja asettui avoimen ikkunan ääreen, mistä valui huoneeseen aurinkoa ja kukkastuoksua.

Hän silmäili pikku vuoteeseen päin. Hänen lävitseen ryntäsi tulva ajatuksia. Vieras lapsi tuossa nukkumassa ... oman lapsuuden muistot ... ja tuo kukkastuoksu hiljaisesta puutarhasta ... ja kukat omassa lapsuudenkodissa ... pikku sisaren ystävä, se herttainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninsa ja jättänyt niin tuskallisen kaipuun kuollessaan kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä.

Eikö se tyttö ollut pikku Marian näköinen?

Hän lähestyi vuodetta äänettömin askelin. Pikku Maria silmät ummessa, kalpeana ja hiljaa; tasaisen ja sileän otsan ympärillä oli kosteanpehmeätä niinkuin ainakin lapsella -- kuvataulu ilman kirjotusta. Hienot kulmakarvat näyttivät oikein ankarilta rauhallisessa kaaressaan ... nyt niitä vedettiin kokoon, ja surunvoittoinen hymy leiriytyi väkinäisesti kalpeanpunaisen suukkosen ympärille, joka värisi... Pikku Maria oli valveilla, mutta piti silmiään kiinni, ilmeisesti siinä pelossa, että ne avatessaan näkisi hänen menevän pois.

Taas teki tytön mieli tarttua hänen käteensä. Adelsvärd kumartui hänen lähelleen ja kuiskasi: Minun pitää käydä kaupungissa -- tuon sieltä lääkettä sinulle -- illalla pääsen tänne takaisin -- minä rupean asumaan tuossa viereisessä huoneessa!

Rottien luona -- niinkö? kysyi tyttö heikosti hymyillen, silmät yhä kiinni: nehän syövät sinut.

Eikä mitä -- minä olen niille liian iso. Minä tulen illalla! --

Pikku Maria ravisti päätään, puristi hänen kättään ja käänsi kasvonsa seinään päin.

Adelsvärd tunsi kyyneliä kertyvän silmiinsä. Minä olen käynyt liian herkäksi, tehnyt liian paljon työtä, elänyt liian rasittavasti, minun tarvitsee päästä rauhaan! mutisi hän -- ja kumartui taas ja silitteli pikku Marian pehmoisia hiuksia.

Tyttö ei liikkunut. Adelsvärd sanoi vielä kerran: tänä iltana! ... mutta kuvitellen sitä mahdollisuutta, ettei tapaisikaan Felldneriä kotona, vaan joutuisi kauvan odottamaan -- tai että häntä viivyttäisi jokin muu niistä sadoista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien määräysten tiellä -- hän lisäsi: taikka varhain huomisaamuna!

Mutta heti hän katui sanojaan. Lapsi ei pysty tajuamaan ehdollisia lupauksia.

Pikku Maria aukaisi silmänsä ja katseli häntä tyynesti hyvän aikaa. Lapsen silmäys tunkee syvälle.

Jollet tule illalla, istun minä puussa niinkuin eilenkin sinua vartoomassa! sanoi hän.

Sitä et saa tehdä! Kuuletko, pikku Maria -- lupaa nyt kauniisti! puhui Adelsvärd hätäisesti -- ja lisäsi, hiukan nauraen: Olenhan minä sinun tohtorisi! --

Tyttö pudisti päätään: Et sinä ole mikään tohtori. Kyllä minä tiedän, millaisia tohtorit ovat. Niillä on rillit nenällä, hopeanuppinen keppi kädessä -- niin, ja sitten niillä on pikkuinen kirja, josta revitään aina lehti kerrallaan, ja siihen kirjotetaan jotakin -- ja sen pitää auttaa!

Adelsvärdiä tämä hämmensi -- ja liikutti:

Minullakin on kirja; tahdotko nähdä?

Hän sieppasi povitaskusta muistikirjansa. Siinä oli runokokeita, joita oli pantu paperille, kiireessä, hienolla käsialalla.

Pikku Maria työnsi sen luotaan ja ravisti päätään: En minä osaa lukea!

Mutta _tuossa_ on italiaa! ja Adelsvärd näytti hänelle erästä kohtaa, joka oli lainattu Petrarcasta -- euganealaisilta vuorilta.

Sama päänpudistus -- ynnä vakava katse, joka merkitsi: Miksi sinä sitä minulle näytät? Enhän minä osaa lukea enkä kirjottaa!

Tämä liikutti Adelsvärdin mieltä vielä enemmän:

Niinpä niin, pikku Maria! No lupaa siis vain se, ettet rupea istumaan puussa. Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsen!

Mene sinä vaan! sanoi tyttö lyhyesti ja jurosti.

Hän oli nähnyt, että pikkuinen lakastunut kukkasoksa oli pudonnut kirjan lehtien välistä ja jäänyt laattialle. Adelsvärd ei sitä huomannut, vaan tallasi sitä jalallaan.

Hän seisoi epäröiden, käsi ovenrivassa. Omituinen lapsi, josta on kovin vaikea saada tolkkua. Tai lieneekö hän nyt kuten muut tyttöset kehitysiässä? ... niinkuin sekin pieni suomalainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninaan ja kuollut juuri silloin, kun hänen piti ruveta elämään?... Pikku Mariassa oli enemmän hänen nuoruutensa morsiamen näköä ... samat kulmakarvat, sama hiusten pehmoinen laskos lapsenotsan ympärillä ... eikä hän enää koskaan saisi _sitä_ otsaa suudella -- vain sommitella siitä runoja -- niinkuin Petrarca kirjotteli sonetteja eräästä, jota ei ollut olemassakaan ... voi, kuinka elämä kytkee nivelet toisiinsa, kunnes kaikesta on tullut pelkkää runoa, haavetta, muistoja! Hän tempasi oven auki, mutta pysähtyi sitten portaiden askelmalle, kahden vaiheella -- aution luostarin hiljaisuus tuntui hänestä haudalta, jossa jyski hänen oma sydämensä.

Ovi aukeni taas. Pikku Maria oli hypännyt vuoteestaan -- juosta sipsutti pikkuisin paljain jaloin auringon pilkkeessä -- ja ojensi hänelle kuihtuneen oksan:

_Sen_ sinä unohdit -- ota se mukaasi -- minä en kärsi sitä huoneessani -- se on kuollut!...

Adelsvärd otti sen, katsellen tyttöä kuin näkyä.

Pikku Maria piti molempia käsiään silmiensä edessä. Adelsvärd sanoi vaivaloisesti: illalla! -- ja kiirehti suinpäin rappusia alas.

Puutarhasta hän loi katseensa ylöspäin pikku Marian avointa akkunaa kohti. Siellä tyttö olikin. Pikku kasvot olivat kuolonkalpeat säteilevässä päiväpaisteessa. Silmät olivat tummat -- mutta ne loistivat hymyillen kauvas alhaalle ja eteenpäin. Adelsvärd painoi käsiään tahtomattaankin sydäntä vasten -- vakuuttaakseen.

Tyttö viittasi lyhyellä, lujalla kätösellä, jonka sormet olivat koukistuneet kämmenen puoleen:

Minä olin paha. Minä lupaan, etten kiipee puuhun. Mutta tohtori sinä _et_ ole. Tohtori tulee aina, kun pannaan hakemaan. Hyvästi! -- --

V.

Hän istui Felldnerin luona. Oli jo hämärä. Felldner oli vihdoinkin tullut kotiin sairaskäynneiltä, väsyneenä ja hajamielisenä -- mutta ystävälle oli hänellä kädenpuristus. Hän heittäytyi leposohvalle, pitkien hyllyjen juurelle, joilla oli runsas ja herkullinen valikoima kirja-aarteita, tavattoman ison kirjotuspöydän eteen, joka ihan nääntyi taakkansa alla, kun sillä oli niin paljon papereita, taide-esineitä, suurennuslaseja, väkiviina-lamppuja, koeputkia, pulloja ja rasioita -- kokonainen museo, laboratoori ja apteekki.

Venetsiassa täytyy kaikki pitää käsillä! sanoi hän -- tarjosi ystävälleen ja sytytti itselleen sikarin. No mitä sinulla on sydämelläsi? --

Ole niin hyvä ja anna minulle vähän kiniiniä! pyysi Adelsvärd melkein maltittomasti.

Onko sinussa kuumetta? Mene siis kotia ja koeta levätä. Teet kai liian kovasti työtä -- mikä tietysti muuten on kunniaksesi luettava.

En minä sitä itselleni! selitti Adelsvärd kierrellen.

Onko sinulla potilaita? -- nauroi Felldner ja silmäsi häntä terävästi rillien lävitse. Siis ruvennut töhertämään minun ammattini alalla? Naisihmistäkö sinä parantelet? --

Kenties! vastasi Adelsvärd kuivasti.

Oikein, poikaseni! Älä kiellä itseltäsi mitään -- "kerranhan sitä vain eletään", kuten muuan naishoidokkaani viisaasti arvelee. Kai sinäkin tunnet _hänet_. Venetsia on vain pieni pesä -- rotanpesä. Ja _minä_ tiedän kaikki, mitä siinä tapahtuu. Ei sitä suotta olla naisten lääkärinä!...

Hän antoi Adelsvärdille pulvereita ja pullon -- ja jatkoi puhettaan leikillisen epäilijän tapaan, mikä oli suuren sydämen verhona:

Tuossa on kiniiniä -- tässä antipyriiniä -- ja tämä pullo sisältää bromikalia! Kaikkea, mitä minun verstaastani löytyy, saat vapaasti käyttää -- mutta en oikein mielelläni antaisi antifebriiniä enkä morfiinia. Se käy näet sydämen kimppuun -- ja silloin on parasta minun _itse_ olla saapuvilla! Mutta heitä tuo juhlallisuus naamastasi! Hitto vie -- mitä sinä oikein ajattelet? Huvittele niin kauvan kuin olet nuori ... aikanaan tulee kyllä luuvalo ja kaikki muu, mikä on vieläkin pahempaa! --

Juuri kun Adelsvärd nousi lähteäkseen, astui huoneeseen Kronstadt. Tämä tervehti kumpaakin herraa haudanvakavasti, mutta semmoisella kädenpuristuksella, joka todisti hänen olevan iloissaan, että oli tavannut samalla kertaa heidät molemmat.

Sinuapa ei näy enää koskaan -- onko sinulla jotakin suurta tekeillä? kysyi hän Adelsvärdiltä ja sai tämän, niin sydämellisen sirosti ja varmasti kuin ruotsalainen osaa, pakotetuksi jälleen istumaan.

Minä -- minun pitää mennä -- minulla on vielä tänä iltana paljon puuhaa! esteli Adelsvärd hämillään -- ja otti uuden sikarin, jota hänelle tarjottiin.

Näitä Upmann-sikareja sopii polttaa ainoastaan puoleksi -- huomautti Felldner. Sillä tapaa säästyy ainakin _siltä_ nikotiinilta! Mutta kylläpä te pohjoismaalaiset olette traagillisen näköisiä, kun tapaatte toisenne. Tuo Kronstadt -- jolla on niin komea basso -- ottaa aina semmoisen asennon, kuin laulaisi syvästä kellarista! Lempo soikoon! Kellari on kyllä syvä -- vaan meillä pitää olla valoa! Katsokaapa minua: tulen kotiin ihan nääntyneenä puoskaroimisesta -- harvoin näen ainoatakaan tervettä ja järkevää ihmistä. Me kulutamme voimamme loppuun -- niin tekin kulutatte -- mutta juuri siksihän minä teistä pidän. Se on meidän kohtalomme -- mikäli osaksemme on mitään säädetty. Nyt pidän teistä kiinni tämän illan. Tres faciunt collegium!

Ja semmoisella äänellä, joka kaikui läpi koko talon -- aution, vain puolittain korjatun vanhan "palatsin" -- hän huusi:

Luigi! missä sinä olet, senkin hutilus? Tuo valoa, viiniä, appelsiineja -- mutta pian!...

Luigi, sievä nuorukainen, samalla palvelija ja gondoolimies, toi näkyville liehakoivat silmänsä ja nöyrimmän kumarruksensa.

Felldner penkoi avainkimpustaan ja aukaisi seinään upotetun kaapin, joka oli palisanderpuuta, päällystetty mosaikilla. Suuri ylimmäinen tila oli täynnä kannuja, pikareita, vateja ja lautasia, lusikoita ja veitsiä -- kaikki hopeata. Felldner käytti melkoisen osan tulojaan vanhojen hopeakalujen keräämiseen. Niitä oli vielä Venetsiassa.

Ei sitä ilkeä muunlaisesta astiasta syödä ja juoda kuin hopeisesta -- väitti hän. Se erottaa meidät luontokappaleista -- ja venetsialaisista, jotka luovuttavat hallustaan kaikki perintönsä voidakseen kuljeskella Markus-torilla hienosti puettuina. Jos satun veitsellä viiltämään posliinia, rupee minulla vihlomaan hammasta -- se onkin muuten ainoa särky, jolle annan arvoa. Jos taas veitsi osuu hopeaan, herahtaa minulla vesi suuhun jo ennakolta -- niinkuin ei maailmassa olisikaan sitkeää lihaa. Ja kun kulautan kurkkuuni viiniä kullatusta pikarista, niin _tiedän_ sen olevan viiniä, vanhaa ja hyvää! Maljanne, nuoret ystävät! -- -- --

Adelsvärd kiikutti tuoliaan maltittomasti. Felldner sanoi: Minä en päästä sinua, ennenkuin olet maistanut kaikkein vanhinta Chianti-viiniäni. Puoli tuntia pitäisi sinulta siihen liietä -- ellet tahdo niin paljoa uhrata ystävillesi!

Adelsvärd katsoi kelloaan. Hän ei ollut vieläkään vetänyt sitä käymään -- ja hänen mieleensä muistui...

No niin -- mutisi hän itsekseen -- ei minun sovi antaa huomata itsessäni mitään outoa. Minulla on oma salaisuuteni -- enkä paljasta sitä kellekään. Puolen tunnin päästä on vielä riittävästi aikaa soutaa saarelle. Odottaahan se vanha miekkonen minua veneessään!

Kukin lohduttaa mieltään asianhaarain mukaan.

He joivat vanhaa vahvaa viiniä. Luigi toimi tarjoilijana ja katosi saatuaan herraltaan käskevän viittauksen.

Sinulla on koko kaunis nuorukainen palvelijana! sanoi Kronstadt myhäillen. Etkä sinä näy kursailevan, kun häntä komennat! --

Felldner vastasi kuivasti:

Palvelijoita ja gondoolimiehiä pitää Venetsiassa kohdella semmoisina, mitä ne ovat: koirina ja apinoina! Heiltä täytyy panna kaikki lukon taakse -- vieläpä oma ihmisrakkauskin. Niihin ei saa luottaa vähääkään. Selkäsauna on ainoa järkiperuste, mikä niihin tehoo. Alinomaa pitää heitä uhata ja toisinaan lyödä. Kostonhimoa heissä kyllä on, mutta he ovat pelkureita. Heidät on alentanut vuosisatojen orjuus ja tietämättömyys -- eivätkä he ymmärrä enää ponnistella irti liejustaan. Samalla he ovat hemmoteltuja ja vaateliaita. Aina on heitä käytetty lemmen välittäjinä -- he luulevat, että koko elämä on vain sen asian varassa, ja käyttävät hyväkseen hupakoita ja kevytmielisyyttä tässä "seikkailujen kaupungissa", joksi Venetsiaa niin kauniisti sanotaan. Gondoolimies ainakin tuntee vain seikkailun nurjan puolen! --

Adelsvärdin teki mieli huomauttaa siihen jotakin, mutta pysyi vaiti.

Felldner kehotti häntä silmää iskien: No -- puhu vaan, mitä aiot!...

Adelsvärd pudisti päätään -- ja ajatteli vanhaa raatajaa ja puolta tuntia. Hän tunsi vahvan viinin jo ehtineen vaikuttaa ja imi sikarista pitkiä haikuja.

Ota toinen! sanoi Felldner. Sinä poltat nopeasti! --

Kronstadt kierteli pehmeitä viiksiään; joi pitkin, verkkaisin siemauksin; häneen ei se pystynyt.

Syvällä äänellään hän sanoi: Luigillasi on semmoiset kasvot ja muodot kuin lemmenjumalalla jossakin allegoriassa. Minulla sattuu juuri olemaan sentapainen kirottu tehtävä -- josta kyllä saa palkaksi kauniit kolikot, mutta ei paljoakaan taiteellista iloa!

Älä yhtään arkaile -- sanoi Felldner ivallisesti. Varsin luultavaa on, että hän sallii itseään käyttää mihin tahansa. Katsoppa hänen silmiään -- ne ovat ihan yhtä makeat kuin Amorilla barokki-ajalta. Otaksun näet, ettei mielesi tee renessanssin maun mukaista? Se tarttui asiaan lujemmin ja terveemmin! --

Tuossahan meillä istuu renessanssi! nauroi Kronstadt ja osotti Adelsvärdiä. Nykyaikainen uusrenessanssi -- sisästä ulospäin. Joka haaralta hän haeskelee kaunista unta. Jonakin koreana päivänä hän ällistyttää meitä keijukaisella tai merenneidolla -- jota ei kukaan ole ikipäivinä nähnyt. Hän tuhlaa kaikki rahansa gondooleihin ja kuuleman mukaan aivan yksin! --

Minä olen häntä varottanut! murisi Felldner. Täytyy ruveta pitämään huolta hänen kasvatuksestaan. Koko mies häipyy pelkäksi auringonlaskuksi, kuutamoksi -- ja aamunkoitoksi. Luulenpa muuten keksineeni siihen keinon!...

Keinosi on jo täällä taskussani -- ja nyt tahdon lähteä! sanoi Adelsvärd posket punaisina.

Felldner vei hänet syrjään ja sanoi maltillisesti, vakavasti: Sinä jäät täksi iltaa tänne. Minulla on jotakin puhuttavaa sinun kanssasi -- ja sitäpaitsi aion toimittaa pikkuisen yllätyksen. Kuka tietää, milloin olet tipotiessäsi? Saako sinua sitten enää käsiinsä? Mutta nyt pidän sinusta kiinni -- sinusta on saatava oikein miehinen mies. Muuten taiteesi sairastuu. Jos sinun on toimitettava lääkettä jollekulle, niin lähetä joku sitä viemään. Olethan sinä minun ystäväni ja minä sinun. Sinä lupaat nyt kunniasanalla, että tulet kohta takaisin. Hattusi otan pantiksi!

Viinikö vai uteliaisuus, minkä viisas Felldner osasi herättää lupaamallaan "yllätyksellä", vai mikä satunnaisuus sai valtaansa Adelsvärdin herkän mielen?

Häpesikö hän ehkä haaveiluaan -- pientä lapsipoloista laguunin saarella?

Hänestä tuntui hassunkuriselta kiinnittää mieltään mokomaan asiaan. Se oli liikaa tunteellisuutta. Felldnerillä, naislääkärillä, kuului olevan hyvin paljon naistuttuja. Kenties odotti siellä pirteä seikkailu nuorta suomalaista maalaria -- silloin kun tämä istui syömässä hopealautaselta ja juomassa hopeapikarista?

Hän lievitti pikkuista yltyvää tunnontuskaansa juuri sillä pelolla, että salaisuus muuten ehkä tulisi ilmi ... ja juoksi avopäin pitkin kanavan reunaa sille kohtaa, missä vene odotti, kuten hän olikin arvellut.

Hän levitti kiireesti taskukirjansa auki. Taas tuo lakastunut pikku oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan?

Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa -- mutta samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan tyttö vaipuu uneen ... ja jollei vaivu, mitä siitä? Olenpa minä aika hupsu! --

Hän antoi pullon ja pulveritukun venemiehelle ja muistutti tarkasti, että hänen piti itse puhutella lasta -- ja selittää sille, kuinka lääkkeitä oli käytettävä ... pikku tytön pitäisi olla oikein kiltti ja tottelevainen ... huomisaamuna varhain tulisi hänen "tohtorinsa" saarelle! --

Ja Adelsvärd kevensi omaatuntoaan painamalla tämän läksyn vielä toisenkin kerran vanhan raatajan mieleen -- ja antamalla hänelle runsaasti juomarahaa.

Ukko nosti ääneti hattuhylkyään -- ja nyt Adelsvärd keksi, että tämä mies oli juuri se "toinen", gondoolisoutajan varjo, joka pari päivää takaperin oli hattuunsa korjannut vieraalta saamansa palkkion.

Kah, sinähän olet sama mies, jonka näin silloin illalla! Nyt minä sinut tunnen. Enpä tiennyt, että sinullakin on vene! ... sanoi Adelsvärd.

Hyvin mitätön vene, hyvä herra! Vuokrasin sen Teidän rahoillanne. Mutta -- suokaa anteeksi -- te tuhlaatte rahaa liian runsaasti. Älkää luottako Rigoon!...

Viimeiset sanat hän kuiskasi -- ja katosi pimeyteen.

Sieltä kaikui hänen äänensä: Minä vien herralta terveiset pikku Marialle!...

Kaikki ihmiset näkyvät tuntevan toisensa tässä merkillisessä kaupungissa! mutisi Adelsvärd. Hän ajatteli Rigoa -- Felldnerin pitkää saarnaa gondoolimiehistä. Järkevintä kai olisi ottaa asia siltä kannalta, mitä se oikeastaan on!...

Muutamat ohikulkijat katsoivat häneen, kun hän seisoi paljain päin tuijottamassa pitkin pimeää vettä -- mutisten kuin loihtija.