Part 3

Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa -- tämän joustavaa solakkuutta ... naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!

Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta. Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta! Nyt minut on valmistettu -- niin että osaan maalata Venetsian yön. Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.

Nukkua voi kyllä aina -- myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa, kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää, että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään -- ja "lahjottaa" sille piikansa!

Kaiken kaikkiaan -- lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen Virginia-sikarin -- hyödyllinen yö, hauska yö -- herra Adelsvärd!...

Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään akkunan salpa oli avoinna -- naisen tuskanhuuto, joka kaikui etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.

Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka synnytysvaivoissa?

Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku -- ja taas kiljahdus -- kokonainen jakso parkumista.

Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon lukittua ovea. Turhaan.

Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään -- vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.

Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä asuu? eikö sinne pääse auttamaan?...

Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti, että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!

Uudestaan paukutti Adelsvärd ovea -- ja huusi: Minä haen tänne poliisin...

Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa -- parransänkisen, renttuilemisesta rumentuneen naaman -- ja sen jäljestä tuli paljas, karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.

Mehevä kirous surkutteli, ettei se osunut oikeaan paikkaan.

Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja parkuminen jatkui -- katusola oli autio, välinpitämätön.

Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti -- hän oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.

Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa -- ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat naismallin runsaat sulot -- ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin -- udellen ja luoksensa kutsuen.

Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut _sitä_ varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie -- se houkuttaa työhön. Hänen teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn. Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä, että hän...

Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin -- myöhään aamupäivään asti. Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti vastausta.

Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan -- vastoin hänen tahtoaan -- suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä unohtava Appelsinasi! -- --

Adelsvärd repi kortin ja kuoren hitaasti palasiksi.

Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?... Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu -- ja tuo haju -- ja tyydytetty Neero -- joka piti ajettaman tiehensä -- itsensä unohtavan Appelsinan omasta alotteesta?...

Oikein hauskassa seurassa _voi_ sietää toisten puolelta tilapäistä pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja -- muutenkin -- kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!...

Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa kirjeen tuojalle -- hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan kylmällä, raikkaalla vedellä.

Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä kotimaisen kirouksen ja vannoi...

Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin "käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin -- jolla oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria ihailijoina.

Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan naismalliin?

Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa, missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.

Isäntä lähestyi Adelsvärdiä kumarrellen.

Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!...

Nyt on piru merrassa! ajatteli Adelsvärd.

Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan käsiinsä Rigoa.

Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo alamaisesti.

Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi: Lidon rannalle!

Eikö siis luostarisaarelle -- ylhäisyytenne?...

Cospetto! noitui Adelsvärd. Lidolle -- taikka ei ollenkaan!

Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla joutuneensa Hollannin rannikolle.

Mutta nyt oltiinkin Lidon ijäti ylistetyllä rantaäyräällä.

Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.

Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle. Suomalaiset eivät kadu -- mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin ihmiset.

Sittenkään hän ei suuttunut. Hän ei ollut antanut kellekään naimattomuuden lupausta. Eikä enää tarvinnut minkään rakastetun naisen vuoksi olla varovainen tai uskollinen.

Mutta hänen sieluunsa hiipi hämäränä aistimuksena elämän tyydyttämätön tarve saada tyydytystä.

Kuinka hän olikin ennen rakastanut -- ajatteli hän. Ja kuinka vähän hänessä oli ollut itsetietoista himoa! Oli tavannut hyvin nuoren, kauniin tytön. Hyvin nuorina he olivat kumpikin haaveilleet. Haaveilu oli siihen aikaan vallassa pitkin koko pohjolaa. Ei tehty vallotuksia. Lennettiin oikopäätä ylevään -- rakastumista seurasi kihlaus ja avioliitto. Sitten oli ruvettu elämään -- pitämään kotia -- oikein voimalla ja väellä piti se, mikä oli ylevää, saada toteutetuksi satojen pikku vaatimusten muodossa. Jokainen oli olevinaan väkevä rakkautensa nojalla. Sitten tekivätkin nuo pikku vaatimukset tenää sille, mikä oli väkevää. Adelsvärd oli vanhaa aatelia, jonka velvollisuudentunto oli myös vanha. Mutta aateli ja velvollisuus -- kun aateli on varaton -- ei korvaa sitä hienoa, puhdasta tuoksua, jota rakkauselämä vaatii ja työelämä kuluttaa. Kävi, niinkuin nuorten käy. Siinä on jotakin, mikä sairastuu ja haurastuu. Ensimmäinen pikku särö paikataan -- mutta se on kuitenkin ollut. Seuraava uhkaa -- ja kerran huomaavat molemmat syvän viilloksen siinä rakkauden kaavussa, jonka pitäisi peittää kaikki. Voidaan kyllä jatkaa kuin tuhannet muutkin ajattelemattomat. Mutta jos ajattelee ja tuntee rehellisesti, on siinä välirikko. Ja sitten toinen meni kotia vanhempiensa luoksi...

Ja nyt hän makasi Lidon rannalla ja katseli kelloansa, joka ei tiennyt ajasta mitään.

Hän nousi seisaalle ja astuskeli rannemmaksi, sinne päin, missä on suuria kivitokeita -- Murazzi di San Pietro. Hän lähestyi pientä kalastajapesää, rähjäistä, rappeutunutta kyläpahaista, jossa kirkko oli kukistumaisillaan ja surumielisessä tornissa roikkui laiha kello.

Sen rämisevä ääni kuului hokevan:

Ap-pel-si-na, Ap-pel-si-na!

Hän kävi yhtä surumieliseksi kuin torni.

Kuinka autiota voikin olla Lidon ijäti ylistetyllä rannalla!

Pitkin Adriaa alkoi tuulen voima kiihtyä. Se viilsi syvän raon aurinkoa ympäröivään paksuun, puuromaiseen utuun. Merellä seestyi taivas kultaisen heleäksi -- ja pitkät, verkkaiset mainingit ajoivat loiskeita karkeiden, nelitahkoisten toekivien väliin. Huokaus toisensa jälkeen.

Hän ei enää sietänyt, vaan kääntyi poispäin, meni takaisin sinne, missä oli Lidon ylpeys, näivetystautisten kylpylaitos -- kuorittuja plataaneja, tyhjä raitiovaunu, joka odotti vieraita, tyhjiä hotelleja, jotka samoin odottivat. Keväinen lämpö saattaa kylläkin olla houkutteleva, mutta kukaan ei viitsi kylpeä, ennenkuin kesän helle tekee kaikki muut puuhat mahdottomiksi.

Hän joutuu senpuoliselle laivasillalle, joka on vastapäätä Venetsiaa.

Rigo istui gondoolissa ja läiskytteli puoleksi tyhjentämäänsä ruukkua. Hän viipotti sormeaan ilmassa ja kysyi virnistäen:

Joko sitä lähdetään saarelle, ylhäisyytenne?

Adelsvärd loi katseensa saarta kohti, joka oli puolitiessä Lidon ja Venetsian välillä. Se houkutteli luokseen sypressiensä hiljaisella juhlallisuudella.

Aurinko oli nyt saanut ahmituksi kalpeanpunaista voipuuroa niin paljon, että oli syöpynyt sen puhki -- ja ruokahalun tyydytys antoi sille voimaa. Se viilsi tukahuttavaa ilmapiiriä, mutta ei rotevan hollantilaisen tavalla. Se valoi kevyttä italialaista hymyään hivellen pitkin kirkasta sisämerta -- se hyväili pikku saaren juhlallisuutta. Adelsvärd veti henkeään iltapäivän rauhassa:

Niin, Rigo, sinne juuri tahdonkin! Käyn siellä viimeisen kerran! --

Rigo pyyhkäisi huuliltaan kärventyneen myhäilyn kämmenen takapuolella. Adelsvärd ei huomannut mitään.

IV.

Hän istui puutarhassa, yksinään, kivipöydän ääressä. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli siellä; vielä mahdottomammalta, että viime kerrasta oli kulunut tuskin vuorokauttakaan. Siitähän olisi voinut olla jo kuukausia.

Oikeastaan hän ei ajatellut mitään. Tai ainoastaan sitä, että hänen pitäisi lähteä Venetsiasta.

Viime yön pikkuinen, tavallinen romaani oli kaikissa tapauksissa ollut hänelle opiksi. Se muistutti ja joudutti. Hän oli semmoiseen liian hyvä -- kuten hänestä itsestään tuntui. Hän ei ollut käyttänyt aikaisempaa nuoruuttaan kehnosti. Ja hänen mielensä oli vielä kiinni tuskallisen makeassa välirikossa. Makeuden sekaan ei saisi laskea karvasta. Elostelija hän ei ollut eikä tahtonut siksi joutua. Ja tätä ajatellessa vihlaisi hänen lävitseen omituinen, kirpeä vilpittömyys. Oletetaanpas, että Appelsina ei olisi kirjottanut äitelänhajuista korttia, vaan tullut itse? Tai jos hän olisi kirjottanut vähemmän suorasukaisesti, imarrellut, nimittänyt lemmitykseen, pelastajakseen ja alle merkinnyt "Teidän uskollinen ja kiitollinen Leontinanne"?

Hän rykäisi hieman käheästi, ja sai vaivoin niellyksi oman pillerinsä.

Aurinko lepäsi hiukan yläpuolella vedenpintaa, joka oli käynyt kultaiseksi. Kohta tulisi hetki, jolloin vuoksi loistaisi punakeltaisena, punasinervänä, tulipunaisena -- ja lopulta kaikki vaihtuisi siniseksi. Meri, rakennukset, tornit, kaukaiset kukkulat vajoisivat pimeään, juhlatunnelmaiseen yöhön.

Ja pikkuinen, yksinkertainen lyhty tuolla matkan päässä paalun nokassa levittäisi hempeätä hohdetta -- jumalanäidille vesillä.

Tämä oli Venetsian yö -- myöskin.

Hänen teki mieli jäädä -- niin, jäädä tänne -- saarelle -- vanhusten luo -- vuokrata itselleen asunto tässä luostarisopukassa -- ja tehdä vakavasti työtä, rauhassa, "pyhässä yksinkertaisuudessa".

Likimmistä pensaista kuului kahinaa, mikä sai hänet kääntämään silmänsä sypressien kujalle päin.

Tumman rungon takaa kurkistivat pienet, kalpeat kasvot, kehyksenä tumma, kevyt ripsihuivi, jollaisia Venetsian naiset heittävät päähänsä.

Kasvot olivat lapsen, tyttölapsen, hyvin nuoren pikku tytön. Hienot lyhyet piirteet punertuivat auringon punassa, kun pää tuli paremmin näkyviin -- ja Adelsvärd näki, kuinka tyttölapsen vartalo irtautui rungosta ja seisoi ihan vapaana -- liikkumatta häntä katsellen, ikäänkuin olisi seissyt siinä jo kauvan. Tule lähemmäs! sanoi Adelsvärd ystävällisesti. Älä yhtään pelkää. Mikä sinun nimesi on?

Minä olen Maria! kuului vastaus. Ääni oli hieman epäpuhdas, melkein rosoinen, mutta kuitenkin vieno; siinä oli jokin sellainen syrjäsorahdus kuin vilustuneella tai heikkorintaisella.

Kun Adelsvärd ojensi hänelle kätensä, tarjosi hänkin omansa -- yhä katsellen suoraan eteenpäin kirkkain, tyynin, tummansinisin silmin. Hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan ilme, mutta silmät vaihtelivat kimallustaan, menivät puoleksi umpeen, aukenivat jälleen ja imivät auringon katoavaa hehkua sisäänsä.

Minä olen Maria! toisti hän, ikäänkuin Adelsvärd olisi uudestaan kysynyt. Ja hän tuli ihan likelle ja jäi seisomaan pöydän viereen. Mutta huomattuaan, ettei siellä ollut auringonpaistetta, siirtyi hän hiukan edemmäs.

Sinä kyllä tarvitset aurinkoa -- virkkoi Adelsvärd hymyillen. Lienet kai tämän talon tyttärentytär, pikku Maria, joka on ollut sairaana?

Niin, en minä vieläkään ole aivan terve. Mutta pian minä paranen. Minä olen eilisestä asti voimistunut. Minä käytän aurinkoa koko päivän -- annan sen paistaa itseeni -- mutta yöllä minä nukun!

Tämän hän sanoi heikko väkinäinen hymy huulillaan, katsoi suoraan aurinkoon, vilkutti silmiään -- ja peitti katseen kädellään: nyt minä näen pelkkiä pieniä punaisia matoja -- mutta ne häviävät taas pian. Ne eivät voi siinä kauvan pysyä yhdellä kertaa.

Kuinka kauvan sinä olet yhteen toviin täällä puutarhassa? tiedusti Adelsvärd ja tunsi häntä silmäillessään sitä mielihyvää, jota herättää lapsen katseleminen, ellei tarkastele sitä liian kiinteästi.

Mutta sitten hän joutui katsomaan pikku olentoa tutkivasti silmiin; sillä se oli astunut ihan hänen luokseen ja laskenut kätensä hänen käsivarrelleen -- vastaamatta hänen kysymykseensä.

Tuletko sinä tänne joka päivä? kysyi pikku tyttö häneltä kursailematta.

Melkeinpä rupean uskomaan, että käyn täällä joka päivä! sanoi Adelsvärd ja tarttui hänen käteensä.

Maria! kutsui puutarhuri, joka lähestyi heitä.

Nähdessään eilisen vieraan ukko kumarsi ja selitti anteeksi pyytäen:

En osannut odottaa, että herra tulisi tänään luoksemme!...

En minäkään! vastasi Adelsvärd. Tuokaapa tänne ruukullinen viiniä! --

Pikku Maria, nyt sinun pitää mennä jo sisään -- aurinko on alhaalla -- varotti ukko.

Anna minun tuoda viiniä! pyysi Maria.

Hän lähti juoksemaan, mutta kompastui kiemuraisen käytävän ruohoon ja kaatui.

Adelsvärd kiirehti paikalle ja nosti pikku olennon pystyyn.

Silloin hän tunsi -- ihmeen aran aistimuksen herätessä siellä sisimmässä syvyydessä, missä ajatukset lämpöisinä tukkuina kietoutuvat tiukasti sydämen ympärille -- ettei tämä pikku tyttö ollutkaan lapsi.

Puutarhuri vei hänet mukanaan kotiin. Tuokioksi Maria vielä seisahtui, kääntyi Adelsvärdiin päin, taittoi pensaasta puoleksi puhjenneen kukallisen oksan, huiskutti sitä ja heitti sen sitten maahan.

Adelsvärd seurasi katseilla hänen liikkeitään, meni ottamaan oksan maasta, haisteli sen vahvaa tuoksua ja kätki sen taskuunsa.

Hän viipyi jonkun aikaa puutarhassa, kunnes tuli hämärä ja ilma viileni. Hänen ympärillään oli täydellinen rauha. Iltamessun kellot kaikuivat varovaisen vienosti etäältä. Hän ei ajatellut; tunsi vain iloa täällä olostaan.

Tähdet alkoivat kiilua, kun hän lähti rannalle Rigon luo, joka oli gondoolissaan. Rigo näkyi toisen käskemättä päättäneen pysyä vaiti; hän jurotti; kenties ei ollut saanut kyllikseen viiniä. Adelsvärd katseli häntä myhäillen ja antoi hänelle juomarahaa. Rigo souti toisella kädellään ja laski rahoja toisella. Mutta pysyi vain yhä jurona -- kun taas Adelsvärd oli pikkuhiljaa iloisella päällä. Rigo suli vasta sitten, kun juomarahaa tuli toinen verta lisää. Köyhyys minut perii, kun käytän venettäsi näin usein! sanoi Adelsvärd puheen aluksi.

Kyllä kai, kun herra on rikas! Näkeehän sen päältännekin! vastasi gondoolimies huokaisten.

Mikä kumma sinua tänä iltana vaivaa? kysyi Adelsvärd suopeasti.

Ei mikään, ei kerrassaan mikään, herra -- mutta sietäisi minunkin saada vaimo ja lapsia. Herralla on kai vaimo siellä, mistä olette kotoisin? -- Ja hän loi Adelsvärdiin sellaisen silmäyksen, joka oli tunteellisen ja nenäkkään vaiheilla.

Adelsvärd ei ollut siitä millään -- käänsi päätään tummien sypressien saarta kohti. Runkojen välistä vilkkui jotakin valoa; ja näytti siltä, kuin se tervehtisi ja viittoisi. Tähdetkin näyttivät kaikkialta ylhäältä viittovan. Adelsvärd tajusi sydämensä heltyvän ja lämpenevän, ilman varsinaista aihetta -- kuten hän itsekseen arveli.

Ja sitten hän tunsi kuin uudestaan nostavansa pikku tyttöä maasta -- ja hänen olemuksensa lävitse kulki hiljaisena väreenä tarve saada suojella ja omistuksen kaipuu.

Hän kuunteli airon lotinaa ja veneen suhahduksia viilettäessään tyynen veden halki. Ne tuntuivat hänestä kuiskauksilta hänen omien ajatustensa seasta: Maria ei ole enää lapsi eikä vielä nainenkaan; kukaties hän on vain näky, haave, jolle itse häipyvä saarikin on antanut ruumiillisen muodon pikkuisessa kukallisessa oksassa -- mikä nyt lepää sydäntäni vasten!

Hän huomasi puolipimeässä, että Rigo lepuutti airoa ja valmistui juttelemaan.

Silloin Adelsvärd sanoi maltillisen hartaasti:

Kuuleppas, Rigo, minulla on sinulle ystävällinen neuvo -- jos haluat, että edelleenkin pidän sinut ja veneesi, älä puhu minulle, vaan souda minut suoraa päätä kortteeriini!

Sinne päästyään Adelsvärd käski emäntänsä tuoda illallista -- ja vaati häneltä samaa itsensäkieltämystä kuin Rigolta.

Hän söi hyvällä ruokahalulla panematta ollenkaan merkille, mitä oli tuotu; meni makuulle ja nukkui kelpo lailla näkemättä unia.

Ainakaan hän ei seuraavana aamuna muistanut mitään unta nähneensä. Hän heräsi kepeänä ja iloisena, jokseenkin tyytyväisenä itseensä. Hän oli tehnyt päätöksen; maksoi emännälle, mitä tällä oli saamista, ilmotti aikovansa matkustaa pois ja laittoi tavaransa kuntoon.

Emäntä surkutteli kovasti, että hänen näin äkkiä piti menettää vuokralaisensa -- ja mitä pitäisi hänen vastata herran ystäville, kun ne tulisivat häntä kysymään? Mitä oli sanottava sille solakalle, vaaleaveriselle, hienolle naiselle, joka oli täällä eilen käynyt turhaan kaksi kertaa?

Onko minua hakenut joku nainen? kysyi Adelsvärd huolettomasti.

Una bella bionda -- hyvin kauniisti puettu -- oikein kauniisti, herra! --

Teidän ei tarvitse sanoa kellekään mitään. Minä lähden -- sillä hyvä! --

Pikku Adelina oli myöskin pahoillaan -- esiliinan nipukka silmillä -- sanatonna.

Adelsvärdin kävi sääliksi. Adelina oli hyvä tyttönen -- hyvin nuori; hiukset ja posket puuteroidut, lotisevat pikku tohvelit, leväperäinen, silmät maahan luotuina paitsi iltasin, jolloin ne kimalsivat kuin tähtipari, kun hän (Adelsvärd) tuli kotiin ja Adelina sytytti hänelle kynttilän.

Hän oli monta kertaa piirtänyt Adelinan pään. Nyt hän lahjotti tytölle sen, joka oli sievin ja näköisyyden puolesta huonoin -- ynnä uuden ripsihuivin. Tyttö puhkesi itkemään.

Adelsvärd jätti kapineensa toistaiseksi sinne. Tahtoi ensin käydä saarella tiedustamassa, saisiko siellä asua.

Hän piti hyvin varansa, ettei tällä kertaa ottanut Rigoa soutajakseen. Vuokrasi vanhan purren, joka oli tervaamalla, maalaamalla ja paikkaamalla vielä saatu kutakuinkin tiiviiksi. Sitä kuljetti kumarainen raataja, jonka naama oli keltamullan värinen, täynnä halkeamia ja uurteita, niin vailla kaikkea ilmettä kuin tuhraten pyyhitty ajatusviiva.

Tuosta miehestä olen varma! ajatteli Adelsvärd.

Kun he olivat joutuneet niiden rappusten kohdalle, jotka veivät kaupungin puistoon, viittasi hän pursimiestään hetkeksi keskeyttämään soutamisen.

Hän tahtoi näet tarkastella, oliko kukaan häntä seurannut. Emäntä oli saatettuaan häntä rantaan purren luo katsellut hänen jälkeensä niin tiedonhaluisesti; ja voisihan sattua, että Neero -- tai rouva Appel...?

Tätä henkilöä ajatellessa tuntui hänen sieraimiinsa tuoksahtavan äitelää lemua.

Hän silmäili pitkin kevyesti väreilevää vedenkalvoa. Siellä oli Chiozzon kalastajain veneitä -- monivärisiä latinaispurjeita, keltaisia, ruskeita, punaisia, joissa oli merenneidon näköisiä madonnankuvia -- ja kokonaisia sommitteluita, oranssipuita, sinisiä hirviä haarasarvet päässä, aurinko, kuu, yksitoista tähteä ... mutta ainoastaan yksi, uneliaasti vaappuva gondooli, jossa istui matkapukuisia naisia hypistelemässä punakantista Bädekeriä.

Kukaan ei ollut ajanut häntä takaa; ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus.

Ihmeellinen aamupäivä -- ja ihmeellinen nähtävä: tuo kaupunki, joka oli maalattu lukemattomia kertoja, kunnes se ei näyttänyt muulta kuin joutilasten matkailijain ihmeteltäväksi pannulta kuvalta.

Tuossa se on -- ajatteli hän -- lekotellen auringon paisteessa, kaikessa kylläisessä kauneudessaan, välittämättä päivästä ja ajasta ja niistä silmistä, joiden nautittavana tämä näköala on:

S. Giorgio maggiore, Maria della Salute, kurkistus suureen kanavaan -- ja hotelleiksi muuttuneet palatsit, tori ja sen kaksi patsasta, doogin palatsi, joka näyttää leijailevalta linnalta, vankila, Riva degli Schiavoni ... joiden nimien pelkässä kaiussa värähtelee runoutta, jättäen maalattuna kuitenkin mieleen tyydytyksen kaipuuta.

Naturalistilla, ulkoilman kuvaajalla, ei ole täällä mitään tekemistä. Minäkin olen siinä mitellyt voimiani -- ja heittänyt sikseen. Miten päästä käsiksi noihin hienokaisiin värisävyihin, kun ne sulavat yhteen semmoisen ilman kanssa, joka tekee rakennustaiteen ruumiittomaksi? Kunpa saisi maalatuksi edes tuon vedenkalvon, joka on milloin sinertävä, milloin hieman vihertävä, milloin taas sireeninvärinen tai harmaa -- vieläpä niin harmaa kuin atlaskangas!

Yksi ainoa maalari, englantilainen Turner, on tästä umpinaisesta merenlahdesta, näistä kirkoista ja palatseista, näistä kirjavista kalaveneistä luonut mielikuvitelman, runon, värisoitelman.

Hänet oli kaupunki lumonnut -- kunnes hän itse kahlehti sen taikavoimallaan ja antoi sille sielunsa.

Kenties tämä sielu oli sairas? Niin me nykyään epäilemme. Kenties tekee tämä kaupunki sairaaksi ... mutta silloinhan on aika sitä karttaa.

Minä en tahdo ruveta luomaan Venetsian yötä! Ja jos yrittäisin esittää tätä kaupunkia päivänvalossa, ei siitä tulisi mitään -- se minun täytyy jättää Turnerin toimeksi.