Part 2

Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä pitkin pientä kanavaa -- taas silta -- sitten taas kapea kuja ... ellei ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa, joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä töllistelemään.

Venetsian läpi _voi_ kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin käytettävä gondoolia.

Gondoolia Adelsvärdkin siis haki.

Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana; hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu. Ainoatakaan askelta ei kuulunut -- kaikki oli kuollutta ja äänetöntä -- lyhdyn alla leikki vain varjoja -- alaspäin pitkin märkää seinää, häviten veteen -- ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja unen ja varjojen kuvaa -- jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".

Mutta -- tuumi hän itsekseen -- Venetsian yö voisi olla venetsialainen nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?

Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi aidakkeen yli, aukaisi oven... Kaikki pimeätä ... ei sieltä löytynytkään Venetsian yötä.

Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento -- kumartui paljain päin ja käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin niin taitavasti kuin ainakin ammattimies -- mutta soutaja katseli ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä", joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.

Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään sillan kaiteiden poikki.

T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.

Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle ja tuli Adelsvärdin luo -- laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä olalle -- ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti -- umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia -- niihin ei voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä -- niihin ei voi sitäkään vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht Dürerin pernasyöpä.

Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon ääreen, maalarien joukkoon.

Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa lukenut. Se oli äsken ilmestynyt -- kohta tekijänsä kuoleman jälkeen. Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert Schurich. Hyvin nuori tiedemies -- sullonut kaiken pessimisminsä tähän pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin -- kertoi Felldner -- hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa revolverinluodin.

_Hän_ oli ainakin johdonmukainen -- sanoi Felldner päätteeksi. Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa ajatella traagilliselta puolelta! --

Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.

Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä mehevä viini -- vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et ikinä pääse täältä hengissä!...

Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat yhdessä myöhään.

Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä gondoolissa luostarisaarelle.

Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin -- työssä.

Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:

"Missä on herran maalaustarpeet?..."

Satuin unohtamaan! kuului lyhyt vastaus.

Silloin Rigo poistui viheltäen vanhusten luo.

Adelsvärd oli puutarhassa yksin.

Hän seisoi siellä kumarruksissa niinkuin eilenkin. Tummat sypressit humisivat heikosti ... hän ummisti silmänsä. Toisella poskella tuntui mailleen menevän auringon hehkua, joka lämmitti vienolla henkäyksellä eikä polttanut -- ja sen hyväilemänä hän liikkui melkein kuin unissakävijä kivipöytää kohti -- jonne sitte istuutui luonnoskirja levällään.

Ja taas, kuten eilen, hänestä tuntui, että elämä on saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta. Tällä saarella istuu pikkuinen kalpea kaunotar rukka -- raskasmielisyyden nuori nainen, vielä melkein lapsi -- jonka pikkuinen kiristetty suu on niin sievä ja huulet punertuvat laskevan auringon paisteessa, kuin olisi niitä kostutettu tummalla viinillä.

Hänen kätensä tarttui lyijykynään. Hän ei piirtänyt rappiolle jätettyä puutarhaa, ei sypressejä, ei muratin peittämää muuria ... töhersi vain muutamia rivejä paperille:

Ypöyksin on kaunotar saarellaan, meri ääretön vain joka puolla; tuli tuntematonna hän maailmaan, ei syntynyt -- ei voi kuolla.

Hän pyyhki pois, kirjotti uudestaan ... ja laski kynän kädestään.

Hän ei kyennyt kuvapiirroksella eikä runolla uudestaan luomaan eilistä yksinäisyyden ja yliaistillisen kaipuun vaikutelmaa, joka oli painanut hänen raskasta untaan aamupuoleen saakka ja päivän epätyydyttävää työtä.

Hän kääntyi merelle päin.

Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis lakkaamatta pohjolaa -- sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi -- t:ri Felldnerin -- Robert Schurichin -- pessimismin -- koko maailman syyksi.

Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli puutarhan portille päin.

Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat vanhukset luukusta sisään.

He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet hymyilemään.

Vanha puutarhuri kantoi kääröä -- muori tulla tipsutti perässä. Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön laskea -- jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja vanhuudesta.

Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä -- muori hellitti huivin toisensa jälkeen -- hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää -- tyttölapsen kellankalvakat pikku kasvot -- suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan, oliko sillä annettavana voimia lainaksi?

Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen -- ja kannettiin pois.

Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä taas häiriintynyt.

Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon -- elämän auttamattomaan viheliäisyyteen.

Hän ei enää koskaan viitsisi tulla tänne.

Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja nauroi: _hän_ on Venetsian ensimäinen soutaja -- jaksaa elättää vaimon ja lapset -- molempien vanhusten sukulainen -- ja niillä on rahaa säästössä -- sitä ei tarvitse lainkaan epäillä ... ja hän, Rigo, tahtoo pikku Marian lemmitykseen -- kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään -- ja _hän_ osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi...!

Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä -- joka oli hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan halkaisen paksun kallosi heti paikalla -- ja paiskaan sinut kalojen ruuaksi! Minä _tahdon_ olla rauhassa -- ymmärrätkö?

Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä -- ja sysäsi päätään eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea ... mutta ei hiiskunut.

Conegliano-kapakkaan! komensi Adelsvärd.

III.

Ulkopuolella seisoi paksu Neero. Oli arvatenkin odotellut seuraa.

Hän ja Adelsvärd istuutuivat yhdessä juomaan. Siinä tyhjentyi ruukku toisensa jälkeen.

Muut poistuivat vähitellen. Kronstadt koetti kiskoa Adelsvärdiä mukaansa. Jätä minut nyt sovinnolla rauhaan! sanoi suomalainen äreästi. Ruotsalainen katseli häntä -- kohautti korkeita olkapäitään ja meni.

Leopoldus Mair lähensi hikisiä kasvojaan Adelsvärdin hehkuviin -- ja päästi paksun naurun: Tänä iltana sinä olet kuin nuppu, veikkoseni, ja minä näytän sinulle semmoisen kukan, joka puhkee yöllä!

Kenties "Venetsian yön"? Sitähän minä haenkin! vastasi Adelsvärd -- ja tunsi veren syöksyvän kuumana aivoihin.

Mitä lorua se on, miekkonen? Ei tässä niin korkealle tavotella! Minä juttelen rouva Appelsinasta. Olen puhunut hänelle sinusta. Sattuuko olemaan kolikoita mukanasi?...

Aiotaanko meidät ryöstää putipuhtaiksi? kysyi Adelsvärd ivallisesti. Pitääkö hän pelipankkia?

Häh? Hän pitää kamaripiikaa -- meidän täytyy viedä sinne gondoolilla lasti viiniä ja muuta hyvää -- ja minun kassani on lopussa!

No mennään! nyökkäsi Adelsvärd.

He ottivat mukaansa viiniä, hedelmiä ja leivoksia -- saivat käsiinsä gondoolin, eikä Adelsvärdin tarvinnut kauvaakaan tarkastella huomatakseen, että nyt kuljettiin sitä pientä siltaa kohti, missä Felldner ja hän olivat edellisenä yönä seisseet.

Vastapäätä korkeata, kapeata rakennusta, jossa oli parveke, suljetut kaihtimet ja kaasulyhty, laski vene kanavan reunaan.

Neero pisti kaksi paksua sormea suupieltensä väliin ja päästi kimeän vihellyksen -- vielä toisenkin -- kaihtimet aukenivat raolleen -- sieltä sirisi valon hohdetta -- ja hitaasti kääntyi matala ulko-ovi auki kanavaporrasten kohdalla. Neero tarttui tavarakoriin ja astui veneestä.

Tämä oli vähällä keikahtaa kumoon hänen painostaan.

No? kysyi hän vitkastelevalta Adelsvärdiltä. -- Näethän, että meitä varrotaan! --

Kuka meitä vartoo? --

Helkkarissa -- tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä -- toistaiseksi! --

Mutta itsehän sinä olet usein sanonut, että siitä täytyy tehdä loppu! --

Jaa, mitä toisiin miehiin tulee -- minä en lopeta! hohotti Neero ja ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat -- entiset tanssijaishansikkaat -- pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää öljylamppua.

Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.

Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä ainakaan _sitä_ varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties ... malli on aina malli! Täytyy tehdä työtä -- minun täytyy päästä käsiksi Venetsian yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa. Mutta samalla hän varotti...! Kaikkea vielä -- olenhan minä jo paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin. Minäpä olen koko pöhkö!...

Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä -- huiveja ... köyhyyttä ja huonoa hoitoa... Neero vihelsi taas.

Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?

Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto, rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia alastomien mallien mukaan.

Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä, haalistuneita, koreita kankaita -- ja pitkällä, matalalla patjakolla, verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa lepoasennossa.

Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu. Vain kevyt harso. Hän oli nuori -- nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään -- ja matalan, kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää -- semmoiset silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin salata.

Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.

Adelsvärd oli istuutunut tuolille ja tarkasteli häntä.

Tuo ei ole vaarallinen! ajatteli hän.

Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu, joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.

Rouva nauroi myös, lapsellisesti -- ja sovitti suunsa hunajanmakeaan hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.

Osaatteko tekin syödä appelsiinin siemeniä? kysyi hän.

Enpä ole yrittänyt -- vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään oppisin sitä taitoa! --

Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija -- sanoo tuo Neero. Itse ei se kykene mihinkään!...

Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.

Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää -- ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein, joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta. Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.

Tahdotteko maalata minut? kysyi rouva. Minä tahdon maalauttaa kuvani kuuluisalla taiteilijalla -- niin että se viedään joka näyttelyyn; minäkin tahdon kerran olla kuuluisa, minua niin kyllästyttää, kun ympärilläni aina häärii narrimaisia kuhnureita! --

Jos sanot minua kuhnuriksi hänen kuultensa, isken häneltä kallon halki tällä viiniruukulla! mylvi Neero.

Ei, pikku Mairle, et sinä sitä tee! Sillä sittenhän menettäisit yhden niistä, joilta voit rahaa lainata! Oletteko te rikas? -- lisäsi rouva ja hymyili huultensa merkillisen lakastunutta hymyä suoraan Adelsvärdin teräväpiirteisiin, päivettyneisiin kasvoihin.

Minäkö rikas? nauroi Adelsvärd ja penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa. -- Kyllä, aikomuksista ja aatteista -- ja runoista! --

Vai olette te runoilijakin! ihmetteli rouva Appelsina, tällä kertaa vilpittömän luonnollisesti, mikä kaunisti häntä ja toi näkyville kaikki hänen valkoiset hampaansa. -- Sitä minäkin kyllä ajattelin, kun näin teidän siinä istuessanne katselevan minua toisellaisin silmin kuin maalarien tapana on. Kuulkaapas, mitä sanon teille, ruvetaan ystäviksi! Sillä -- näettekö -- minäkin panen joskus paperille ajatuksiani, kun tunnen itseni onnettomaksi ja hyljätyksi ja mieleni tekee itkeä. Niin, te ette voi kuvitellakaan, kuinka synkkämielinen ja hyljätty minä olen ... ettekö auttaisi minua kirjottamaan sitä runoksi? pyysi hän.

Oletpa sinä, Appelsina, tänä iltana suuremmoinen! Pyrit runoilijaksi! mölisi Neero ja kuohui viinistä ja mustasukkaisuudesta. -- Tuo mies osaa kyllä riivata sinut hupsuksi -- meidät kaikki hän riivaa -- ja tekee _työtä_, hän ja pitkä ruotsalainen -- ja ne ylenkatsovat meitä muita! Mutta pysyköön hän nahoissaan, niin ettei sinuun kajoa! Minä lyön hänet niin latuskaiseksi kuin pöytä, kuin tinavati! Hihhei!

Nuoren rouvan täytyi häntä vaientaa. Mies painoi Neeron-päänsä hänen syliinsä, pitkin poskia virtasi kostonvimman ja viinin kirkkaita kyyneliä, ja paidan nipukka vääristyi kuin märkä lehti.

Adelsvärd tunsi nämä taudintapaiset puuskat. Hän istui vain paikallaan. Suomalaisen veri oli ruvennut hänessä kiehumaan; häntä inhotti huono seura -- mutta hän ei hievahtanutkaan.

Sitten hypähti rouva pystyyn ja sysäsi hillitöntä ihailijaa luotaan. Raju liike repäisi verhoavan harson hänen lanteittensa alapuolelle, ja siitä se valahti laattialle. Nyt hän oli ihan alasti. Leopoldus Mair tempasi harson kouraansa ja yritti sillä peittää häntä, samalla iskien raivoisia silmäyksiä Adelsvärdiin, joka sormillaan naputti viiniruukkua.

Älä suotta vaivaa itseäsi! huusi rouva Neerolle ja viittasi Adelsvärdiin. -- Onko tuo herra maalari vai eikö hän ole? Ja enkö minä ole maalarin malli? Jätä nyt hassutuksesi tai muuten et ikinä pääse minun luokseni!

Ei hänkään! murisi Neero -- eikä saanut silmiään käännetyksi alastomasta naisesta.

Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja, vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut ... eikä mitään ulkonaista merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen! ajatteli Adelsvärd.

Ja pitäen viiniruukkua kädessään hän astui hyvällä tuulella Neeron luo:

Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä -- kahteen mieheen! Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan?

Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia. Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen -- putkahti kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan, Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista ilma loppuu -- ja veti kuorsaten unta.

Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen kuluttua.

Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi piirustuskirjansa kiinni -- kääntämättä häneen katsettaan.

Kotiinko -- nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko siellä joku teitä odottamassa?

Ei minua kukaan odota! vastasi Adelsvärd.

Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!

Tämän hän sanoi nauraen -- mutta samalla hyristeli viluissaan. Huh -- auttakaa minua tuonne makuukamariini. Tuntuu, kuin päätäni huimaisi. Tuommoinen iso elukka voi todellakin pilata onnettoman naisen hermot. Ettekö tahtoisi istua luonani vähän aikaa, kunnes saan nukutuksi?... Hän oli luonut värittömät silmänsä Adelsvärdiin. Maidonsinisten Murano-lamppujen kynttilät olivat jo palaneet melkein loppuun. Viimeisten hiilten hehku leijaili uunissa varjomaisesti. Raukeat silmät olivat tummenneet, ja niissä oli jokin samea ilme, ikäänkuin ne vaanisivat. Se herätti Adelsvärdissä hiukan levottomuutta. Nyt on parasta lähteä! tuumi hän -- mutta jäi seisomaan uunin eteen luonnoskirja kädessä. Hän tuijotti hiiliin kuin Venetsian häipyvään auringonlaskuun, jonka jälkeen tulee pian pimeä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hehkussa vaatekäärön, mytyn vaivaisia pieniä huiveja, joita hellitettiin hitaasti niinkuin sipulin kuoria. Ja sipuli oli pikkuisen tyttölapsen pää -- näivettyneet pikku kasvot, surulliset, liikkumatta katselevat silmät. Merkillistä: nyt hänen teki mieli luostarisaarelle, missä pieni lapsi jo aikoja nukkui tai kenties makasi kuumeessa yhä tuijottaen suurilla, liian kirkkailla silmillään.

Vastenmielisyyden ja harmin tunne jäi tulematta -- ei enää tahtonut häntä valtaansa.

Jokin muu valtasi hänet, hiipien pehmoisesti hänen viereensä -- ihan kiinni. Hän tiesi, kuka se oli. Kirja irrotettiin hellästi hänen kädestään. Hän tiesi, kuka sen otti. Hänen käsivartensa alitse kumartui ja kohosi olento, jolla oli litteät, kalvakat kasvot ja lakastunut suu -- oikeastaan epämiellyttävät kasvot -- ja suuteli hänen huuliaan. Hän tiesi salatuimpiinkin yksityiskohtiin asti, kuinka kaunismuotoinen oli se solakka ruumis, joka vei hänet kammioonsa.

Vain silmänräpäykseksi muistui hänen mieleensä tohtori Felldner. Sitten hän ei ajatellut.

Venetsian yö valtasi hänet.

* * * * *

Utuisessa aamuhämyssä hän taivalsi asuntoaan kohti. Yhtään gondoolia ei ollut saatavissa. Päällystakin kaulus käännettynä korvien yli pystyyn hän kumartui väkisinkin joka kerta, kun sattui sivuuttamaan kulman. Se oli tarpeetonta. Vastaan ei tullut ainoatakaan sielua. Mutta hän tiesi, että Felldner oli liikkeellä pitkin vuorokautta. Eikä häntä lainkaan haluttanut nyt osua ystävänsä näkyviin. Uupumaton tohtorikaan ei häirinnyt aavemaisen kaupungin unta tai kuolemaa. Koskaan ei Venetsia ollut Adelsvärdistä tuntunut niin ruumiittomalta kuin nyt. Hänen astuntansa jytisi koleasti pienten kaarisiltain poikki ja kapeiden, autioiden solien halki. Jokainen pieni, matala, likainen ovi oli kiinni, kaikki akkunat teljettyinä. Pimeätä ja ahdasta kaikkialla, vieraalle tylynä joka talo, tuska väijymässä sisällä. Keskiajan kammo ihmisiä ja varjoja vastaan!

Varjojen kaupunki! ajatteli hän. Täällä nukkuu tai kuolee kaikki, mikä on ennen elänyt -- yhdentekevä, elikö se suurena ja väkevänä vai köyhyydessä ja lokaan vaipuneena. Kolme neljännestä kaupunkia on köyhyyttä, loput rapakkoa. Palatsit nousevat ylpeästi pystyyn rapakosta -- mutta niitä sopii katsella vain yöllä, soihtujen loisteessa tai kuutamolla. Aamulla näyttelee purevan harmaa valo niitä nurjalta puolelta -- suurellisen herran vanhoja, kuluneita vaatteita!

Pitkin matkaa hän lohdutteli mieltään yöllisestä hulluudesta tarkastelemalla vaatevaraston pienimpiäkin vikoja. Hän tunsi tavallaan itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua. Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee näljänsä -- ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä, joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina.

Mitä vielä! hymähti hän itsekseen -- minä sanon niinkuin rouva Appelsina: sitähän eletään vain kerran! Minä olen vielä nuori, voin unohtaa -- muistella koko juttua kuin unennäköä. Siinä oli sentään koko joukko pirteyttä -- jaa-a, tekopyhää olisi sitä kieltää!