Part 1

Produced by Tapio Riikonen

VENETSIAN YÖ

Kertomus

Kirj.

HOLGER DRACHMANN

Käsikirjoituksesta suomentanut Werner Anttila

Helsinki 1909, G. W. Edlund Kustannusosakeyhtiö. Oy F. Tilgmannin kirjapaino.

I.

Keskellä laguunia oli saari, pikkuinen saari.

Nyt se on saatu vakinaisesti kiinnitetyksi alastomaan, laakeaan yhteismaahan, jonka tantereella päivän pitkään juoksentelee Italian nahkapoikia kimakoiden torvisignaalien mukaan.

Heistä ei yksikään aavista, että tässä oli ennen luostarisaari, loistavassa laguunissa hiljainen, tummanvihreä paikka, jonka oli tehnyt pyhäksi sen rauhaa hallitseva vakavuus.

Luostari on otettu erään laivaveistämön varastohuoneeksi. Missä ennen luettiin messuja ja kaikui hymnejä, siellä puhisee nyt höyrypumppu. Vanhan puutarhan ympäriltä on murattivihreät muurit viety täytteeksi. Ja kauniit satavuotiset sypressit -- ne on kirves ja saha jättänyt raihnaisiksi, niin että ne nojaavat silvottuja runkoja toisiaan vasten.

Siellä ne seisovat luoden katseensa kaukaisuuteen. Tuntuu siltä, kuin voisi lukea niiden ajatukset:

Kaikki, mikä on vanhaa, kunnioitettavaa ja kaunista, häviää maan päältä.

Naurettavaa ja ilkeätä on enin osa siitä, mitä sijaan tulee!

Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin -- ja vei niiden puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa.

Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa -- että se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.

Giardini publici, yleiset puistot, joita siellä on kaksi pientä, ovat alkuaan hietasärkkä, syrjäinen, kulkuveteen pistävä niemeke Lidon sisäpuolella. Sinne viittaamaan ja istutuksia hankkimaan oli tarpeen Bonaparten nero.

Näiden pienten puistojen siimestä voi siunata helteisenä päivänä. Mutta silloin ollaan julkisella kävelypaikalla; sen kukat tuoksuvat ikäänkuin viranomaisten palkkaamina. Eikä täällä ole rauhaa.

Tätä ajatteli itsekseen nuori suomalainen maalari ja runoilija, Peter Adelsvärd:

Jos tahtoo Venetsiassa rauhaa, niin pitää sitä etsiä vesiltä!

Mutta kun puoleksi uneksien loikoilen gondoolissani eikä minulla ole kaupungin ja sen ihmisten kanssa mitään tekemistä, mistähän silloin tulee se vieno kukkastuoksu, joka aaltoilee pitkin tyhjiä laguuneja? Se ei ole kotoisin giardini publici'n pölyisistä pensaista ja puista! Mistähän se tulee?...

Iltamessun aikaan, rasittavan päivän työstä päästyään, hänen oli tapana oikaista itsensä vuokratun gondoolin patjalle ja siinä loihtia mieleensä kuvia ja runoja.

Pienet kulahdukset veneen alla, heikot tuulenhenkäykset pitkin vedenkalvoa, joka imi itseensä pilvien hillityt värit, kaukaisten euganealaisten kukkuloiden siintävät piirteet -- kaikki herätti hänessä sitä ääretöntä surunvoittoisuutta, joka ilmenee kaipuuna.

Siinä on tuskallinen makeus, ihan likellä suolaisten kyynelten rajaa. Kaikkialla se on takeltunut kiinni meren pintaan. Missään ei se liene niin haikeana kiinni kuin siinä hiljaisessa sisämeressä, joka kiertää Venetsian ympäri.

Hän oli nuori -- ei tällä haavaa rakastunut, liian äskettäin ollut rakastuneena -- ja luuli jättäneensä taakseen tärkeän osan elämäänsä; hän, jonka vasta piti siihen ryhtyä.

Hän kääntyi soutajaansa Rigoon päin, joka oli häntä kuljettanut parin viikon ajan ja opettanut hänelle hieman Venetsian murretta:

Olen lukenut, että on olemassa muuan luostarisaari, San Lazzaro, missä loordi Byron opiskeli armeniaa. Onko semmoista saarta, missä loordi Byron _ei_ ole opiskellut armeniaa -- ja jota _ei_ mainita Bädekerissä -- ja jossa ei käy muita kuin sinä ja minä?

Rigo hellitti airosta toisen kätensä, viittasi sillä pitkin vedenpintaa ja maiskutti kieltään hiljaa:

"Tuolla on muuan luostarisaari -- ja vanha puutarha -- sieltä saa myös siemauksen hyvää viiniä -- ja halvalla!"

Kun siellä on viiniä, niin kaiketi ihmisiäkin. Keitä siellä asuu? kysyi Adelsvärd.

Pari siivoa vanhaa ihmistä -- vähän omaa sukuani -- kunnon väkeä -- ja viini on hyvää, teidän ylhäisyytenne.

Älä nimitä minua ylhäisyydeksi, vaan sano, Rigo, onko luostari purettu. Ja tuleeko kukkastuoksu sen vanhasta puutarhasta? --

Nyt oli Rigon latina lopussa. Adelsvärd käski hänen soutaa viitattuun suuntaan. Puolen tunnin kuluttua he astuivat siellä maihin.

Tämäpä on löytö -- tuumi Adelsvärd -- aivan kuin lumottu saari vanhoissa kuvakirjoissa!--

Hän otti käsille luonnoskirjansa, mutta jätti heti yrityksen sikseen. Hänenhän teki mieli vain katsella.

He olivat laskeneet rantaan rappeutuneiden portaiden kohdalle, jotka oli liitetty muurikivistä. Viimeinen porraspari oli marmoriliuskoja, jotka olivat käyneet vihreiksi pakoveden näljäisestä nuoleskelusta, ja tämä jälki ulottui leveänä reunuksena pitkin puutarhan matalan, eteenpäin kallistuneen muurin juurta. Kaikki oli rappiota, rapautumista, unhotuksiin jäämistä. Muuri melkein peittynyt tummanvihreän muratin alle, joka kuvastui matalaan veteen tiheänä, silkinhienoisena, ikäänkuin keijukaiset olisivat tänne ripustaneet haahkanuntuvaisia peitteitä imemään itseensä iltapuolen auringon viimeistä hohdetta.

Vihreän muurin takana yleni tummia sypressejä, runko rungon vieressä, juhlallisia ja vahvoja kuin kivipatsaat. Päivän raukenevaa hohdetta vasten ne näyttivät puistokujalta, missä vainajien henget kävelevät tahtoessaan nähdä auringon vaipuvan meren syliin ja kuunnella raskasmielistä iltatuulta, yön edeltäjää.

Korkeiden runkojen hämärästä pilkotti heleitä, nuppunsa saaneita pensaita, ikäänkuin uteliaita neitosia jättiläisten maassa. Puoleksi puhjenneet kukat olivat kuin kurkistelevia silmiä, lehdet kuin tiheäkiharaisia hiuksia -- ja niiden voidellusta hajusta huokui Adelsvärdiä kohti niin huumaavan hyvä tuoksu, että hän ummisti silmänsä ja ajatteli: täällä voisi kuolla!

Melkein vastenmielisesti hän jälleen avasi silmänsä; puutarhan takana näkyi luostarirakennus, ränstynyt, rappeutunut. Auringon paahde ja ajan hammas olivat hävittäneet, mitä ihmiskäsi oli luonut. Kuorin seinässä ammotti avoin ikkuna; näkymättömässä ruudunpalasessa leimusi uupuneen päivän iltatervehdys. Tämä tervehdys valui yli katon ja muurien, sypressien ja pensasten -- niin vienosti koskettaen, että Adelsvärd ehdottomasti hiljensi ääntään, kun astuessaan ylös rantaportaita kysyi Rigolta, missä täällä oli ihmisiä.

Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas.

Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. --

Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan -- koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä. Muratti näytteli sinisilmäisiä kukkia penkereissä pitkin kiemuraista käytävää; murattia riippui pitkän, matalan muurin yli, joka oli sieltä täältä mennyt puhki ja aukaisi näköaloja punakellervälle laguunille päin -- ja edempänä näkyi myös kullansiintävä kaupunki, jonka tornit ja kuvut pian nukahtaisivat kuin ikuiseen uneen.

Taas murattia ja puksipuuta; pitkää, hiiskumatonta ruohoa, joka oli pilkutettu astereilla, oleandereilla, laakereilla ja berberis-pensailla -- joukossa myös katajia, tuijoja ... ja muita, joita Adelsvärd ei saanut sopimaan mihinkään kasvioon. Hän tunsi olevansa satutarhassa -- missä ei ollut ihmisääniä eikä linnunlaulua -- mutta tummissa sypresseissä alkoi illan tuulonen humista kuin henkien huokailu kirkon valtikan ympärillä.

Hän istuutui kivipenkille pyöreän kivipöydän ääreen, joka oli ruosteenpunainen ja vihreä jäkälistä ja sammalista. Loistavia, kukkivia pensaita -- tummia, humisevia sypressejä -- suloista kukkastuoksua oli hänen ympärillään ... ja hän katseli pitkin vedenkalvoa, joka oli merkitty paaluilla ja kalaveneiden kirjavilla purjeilla -- ja jonka kehyksenä oli kaukaisia sinertäviä saaria -- sinertäviä torneja -- loitolla häämöttäviä vuoria.

Hän silmäsi äärettömyyteen. Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän.

Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen eukkonsa lähestyvän.

He tervehtivät -- sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista useinkin tapaa Italian rahvaassa.

He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle -- ja jäi seisomaan. Pieni kurttuinen muori laski kaksi lasia pöydälle -- ja itsensä istumaan penkille. Sitten hän siveli laseja häthätää esiliinansa kulmalla. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja harmaina tulehtuneiden, punasyrjäisten luomien alta. Ukolla, joka kaatoi viiniä laseihin, oli samanlaiset silmät. Ikivanhan tavan mukaan maistoi hän ensin omasta lasistaan -- antoi eukkonsakin ryyppäistä -- lykkäsi vasta _sitten_ toisen lasin Adelsvärdin puoleen ja nyökäytti päätään: Hyvää Coneglianoa -- vielä luostarin ajoilta. Terveydeksenne, herra!

Peter Adelsvärd joi omaksi ja molempien vanhusten terveydeksi kohottaen rubiininpunaista viiniä kalpeata iltataivasta vasten. Pieni ukko sievisti puhetapaansa ja esiintyi vierasta kohtaan hienotunteisesti. Pieni ryppyinen eukko hymyili punareunaisin silmin ja laverteli kursailematta kuin opetettu lintu Venetsian saariston murteella. Se kuului pehmeältä -- ja väliin siinä oli pikkuisia lystillisiä huudahduksia, ikäänkuin tiiran liitäessä pitkin vedenpintaa. Adelsvärd ymmärsi tuskin puoltakaan. Mutta puhe kaikui hänen korvissaan siltä, kuin meren keinunta saaren ympärillä olisi saanut ihmisäänen.

Adelsvärd kävi hajamieliseksi ja hypisteli luonnoskirjaansa. Vanha puutarhuri sysäsi ystävällisesti eukkoaan kylkeen: Sinä juttelet liian paljon, muoriseni. Tulee jo myöhä, ja vieras herra tahtoo tehdä työtä!...

Sitten he menivät. Viinin he jättivät pöydälle.

Adelsvärd ei koskenut siihen. Hän oli lumouksen vallassa. Hän tuijotti -- eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Ja sitten hänestä tuntui, että hän nyt ensi kerran eläissään keksi meren ... hän, joka oli Suomen saaristosta kotoisin.

Pohjolan merten harmaa synkkämielisyys ei sovi etelälle. Täällä on taiteen muistomerkkejä aina niin perin likellä. Jos hiukankin muuttaa silmän näkökulmaa, sukeltaa syvyydestä esille mitä ihanimpia rakennuksia, aivan kuin maalattu runoelma. Ja kun taas räpyttää silmää, leviää eteen Adrianmeren rajaton pinta, jonka yllä kaareutuu taivaan kupu pilvien ollessa sen kalkkimaalauksina. Puutarhassa hänen ympärillään alkoi pimetä, mutta meri loisti.

Kaukana sytytettiin erään paalun huippuun lyhty -- kenties valoa jumalanäidille vesillä.

Välittämättä siitä, mitä varten Jumalan äiti oikeastaan tarvitsi tuota lyhtyä, hän kiinnitti ajatuksensa siihen yksinkertaisuuteen, joka sytytti pikku lampun. Yksinkertaisuudesta hartauden tai tottumuksen takia liukui hänen ajatuksensa takaisin niihin aikoihin, jolloin tuota tapaa ei ollut -- vaan jokin muu -- taikka ei mitään.

Koko asia kävi hänelle yhä kaukaisemmaksi. Kaikki tyyni alkoi yhä enemmän olla merta -- jonka rannoilla ei rakennettu eikä asuttu. Lopulta hän tunsi joutuneensa lähelle sitä tuskaa, joka vaanii kaikilla merillä, niin etelässä kuin pohjolassakin: kun pelkää tunkeutuvansa kokonaisuuden lävitse, harmaan syvyyden toiselle puolen, ja siellä näkevänsä, että kaiken perillä on vain tyhjää...

Se on kauhu harmaata Okeanosta vastaan, jonka aaltojen poikki ei yksikään lintu ole lentänyt viestiä viemään rannalta rannalle...

Hän ryntäsi seisaalle ja mutisi: Ei! ... pois! --

Sittenkin hän jäi paikalleen kuin juurtuneena luostarin hämärtyvään puutarhaan. Minne hänen oli mentävä? Hän pysyi matkustelevana muukalaisena, missä ikinä oli. Kukaan ei odottanut häntä. Vain hänen työnsä odotti ... ja sen merkitys alkoi häneltä häipyä, niinkuin keväinen ilta häipyi yön tieltä.

Hän seisoi pää kumartuneena; tummat sypressit humisivat ... hänen silmänsä painuivat kiinni.

Silloin hänestä tuntui, kuin elämä olisi saari keskellä sileätä, teräksenkirkasta merta: Saarella istuu yksinäinen kaunotar, ja hänen suuret silmänsä utelevat. Ympärillä vallitsee synkkä mieli; hän itse on milloin iloinen, milloin suruissaan -- tai kumpaakin yhtaikaa. Hän on kalpea; silmät tavottavat aurinkoa, kun se sukeltaa meren syvyyteen, ja taas aurinkoa, kun se sukeltaa esille ... ja silloin nousee poskille väriä, ja sievä pikkuinen kiristetty suu punertuu, ikäänkuin sen huulia olisi kostutettu tummalla viinillä.

Hän on syntymätön eikä voi kuolla. Hän on ikuinen eikä voi hymyillä ... pikkuinen kaunotar raukka autiolla saarella sileässä, teräksenkirkkaassa meressä!

II.

Hän oli täältä hakenut yksinäisyyttä. Hän rupesi sitä pelkäämään -- ja lähti kiireesti takaisin puutarhan halki luukulle.

Liuskoilla katetulla askelmalla rantaportaiden juurella -- ulkopuolella erästä luostarin sivurakennusta -- istui Rigo jutellen molempien vanhusten kanssa viiniruukun ääressä. Ruukku ei ollut pieni. Rigo ei puhunut hiljaa. Adelsvärd pysähtyi ja sytytti savupiippunsa. Iltatuuli oli laimennut; täällä oli suojapuoli; vahatikun hohde sattui hämärässä gondoolimiehen punottaviin piirteisiin. Se oli koko kaunis mies, tuo Rigo; ei enää kovin nuori -- vahvarakenteinen, solakka -- pää eteenpäin kumartunut, ikäänkuin hän aina pitelisi airoa --, jota oli myös Adelsvärdin opettanut kutakuinkin käyttämään. Hän pesi itsensä vain pyhäpäivinä; tahtoi syntyperäisten venetsialaisten tapaan mielellään jutella, oli hyvin nöyrä, ja silmät olivat sellaiset, joihin ei voitu täysin luottaa.

Hän ja molemmat vanhukset puhuivat vinhaa vauhtia Venetsian saariston puhtainta murretta. Vanhojen silmät hymyilivät säädyllisesti -- niinkuin lapset, jotka koettivat olla oikein sukkelia. Rigon ei tarvinnut sitä koettaa.

Adelsvärd ymmärsi, että tuo puhetulva ryöppysi hänen itsensä kimpussa. Rigon tapana oli sälyttää hänen niskoilleen täyteläisiä arvonimiä ja vastaavia pääomia. Joka kerta, kun Adelsvärd suoritti viikkolaskunsa, täytyi hänen melkoisesti supistaa soutajansa mielikuvitusta.

Rigo nousi, tyhjensi ruukun ja loikkasi portaita alas, ikäänkuin näyttääkseen, että hänessä vielä oli yllinkyllin miestä kotimatkalle.

Vanhukset vakuuttivat vieraalle herralle, että Rigo oli taitavin "poppe", kaikkein kelvollisin gondoolimies -- vaikka ryyppäsikin litran viiniä. Kiittivät maksusta ja toivoivat taas pian näkevänsä herran. Ja vanha eukko alkoi kertoa tyttärestään, joka oli naimisissa ... kaukana tuolla Torcellon takana ... siellä "kuolleen laguunin" rannalla -- paha kyllä: sillä siellä on aina malaria-tautia -- ja tytär on alinomaa sairaana ja vuoteen omana -- ja vävypoika on hyvä mies, patolaitoksilla työssä -- ja hänellä on hyvä toimeentulo, mutta hänenkin vointinsa on vähän niin ja näin -- ja nyt on kaiken lopuksi pikku Maria sairastunut ... ja huomenna aikoo isä tuoda lapsen purjeveneellä tänne vaarin ja muorin luo -- sillä _täällä_ on ilma terveellistä, keskellä raitista, elävää laguunia!...

Adelsvärdiä väsytti tämä pitkä juttu, ja hän sanoi lyhyet hyvästit ja hyppäsi veneeseen -- jossa Rigo pysytteli tasapainossa pikkuisella peräkannella niin luonnollisen varmana, kuin ei ikipäivinä olisi nähnyt litranruukun pohjaa.

He liitivät pitkien, pehmeiden meriruohojen ylitse, joita kasvoi vedenrajassa -- kahisten kuin silkkikangasta pitkin -- ja siro, musta gondooli lensi ulomma, missä kulki virta. Nyt oli vuoksen aika. Mereltä tuli viileä tervehdys, ja tähdet rupesivat pilkistämään. Adelsvärd kääriytyi vaippaansa ja antoi Rigolle sen vihjauksen, että kaikki sananvaihto oli jätettävä toiseen kertaan.

Saaren asukkaista hän ei välittänyt, vaan ainoastaan saaresta. Tahtoi omistaa sen asumatonna. Siitä hän saisi turvapaikan. Hän käänteli itseään istumasijan pehmeällä patjalla ja seurasi omituisen uteliaana häipyvää varjokuvaa loiskivan veden yläpuolella. Hänet valtasi koti-ikävä -- vaan ei ikävä kotiin, halu nähdä maata ja ystäviä, hän kun juuri tahtoi niitä välttää. Jokin, mikä hänessä oli sisällistä, sekä väkevää että vienoa, oli laskenut ankkurinsa matalan muurin sisäpuolelle korkeiden mustien puiden sekaan, jotka nyt erä erältä vaipuivat mereen.

Hänen sydäntään ahdisti sitä enemmän, mitä likemmä he joutuivat loistavaa Venetsiaa, ja hän tunsi saavansa rauhaa vain siitä ajatuksesta, että jälleennäkeminen oli täydesti hänen vallassaan, milloin hyvänsä tekisi uudestaan mieli luostarisaarelle.

Silloin heräsi hänessä kysymys: Jälleennäkeminenkö on sisin halumme, kun kaipuu houkuttaa meitä samaan paikkaan, minne jonakin silmänräpäyksenä olemme upottaneet osan sieluamme?

Eikö meitä ennemmin pelota se aavistus, että petymme, jos siihen kokeeseen antaudumme?

Oh, näin me revimme kaiken aate-elämämme hienoiksi säikeiksi! Ja hän huusi: Rigo! souda suurelle kanavalle. Käännä sitten Akatemian tällä puolen -- tiedäthän, pitkin pientä Baccala-kanavaa ... sinne, missä Conegliano-kapakka on ... eteläsaksalaisten maalarien tyyssija! --

"Essisi, signorissimi!" vihelsi Rigo hampaittensa välitse -- ihastuksissaan, että vaitiolon keskeytti hyvä toivo saada lisää Conegliano-viiniä.

Elettiin nuoruuden vuosia. Elämän reseptinä oli Goethen lausuma: "saure Wochen, frohe Feste" (karvaita viikkoja, iloisia juhlia). Pienessä piirissä oli kolme nuorta miestä, joiden viikot todella olivat karvaita. Siksipä he saattoivatkin juhlia.

Nerokas eteläsaksalainen lääkäri ja runoilija, t:ri Fritz Felldner, oli asettunut Venetsiaan ja päässyt jo hyvälle alulle hankkiessaan itselleen nimeä ja potilaita.

Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä ja yöllä -- ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa matkalla elämän ja kuoleman välillä.

Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.

Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että _hän_ teki työtä.

Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän otti osaa yleiseen keskusteluun -- taidekauppiasten ja naisten ilkeistä juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. -- Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle, ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui. Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta, tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä ja taiteensa -- niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein ostanut hänelle talon Venetsiassa -- jossa hänen oli määrä maalailla. Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman vahva Leopoldus Mair -- jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä kirjavaa kuin Pariisissa -- baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.

Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair -- kohottaen litranruukkuaan kuin Tor-jumala vasaraansa -- että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä talossa -- kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet -- mutta toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus. Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka suulaki olisikin nirso.

Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua, viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään järkeä, ainoastaan loppukerto.

Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös. Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.

Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?

-- Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi...! Sen sanottuaan Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti piirustuskirjastaan.

Anna tänne! mylvi Mair. Minun täytyy se saada -- se annetaan hentulleni!...

Kelle hentullesi? Oletko löytänyt appelsiinin? kysyi Wrengle -- ja kumarsi päätään kiireen kautta. Huoneen läpi suhahti iso leipä Mairin kourasta singonneena. Adelsvärd otti sen laattialta ovensuusta, pyyhki puhtaaksi -- suuteli sitä -- ja laski sen sitten kädestään.

Niin tekevät talonpoikaisnaiset Suomessa! sanoi hän. Siellä on leipä kallista ja harvinaista! --

Adelsvärd -- huusi Mair -- kumma otus, missä hiidessä sinua on pidetty viime iltapuolina? Minä olen kolme kertaa tavottanut sinua kortteeristasi. Oikein käy sisulleni, kun rääkkäät itseäsi niin vimmatusti. Emäntäsi antoi minun hieman penkoa tekeleitäsi!...

Vastedes saat olla niin hyvä, ettet niihin koske! sanoi Adelsvärd lyhyesti.

Katsoppas tuota tekopyhää -- nauroi Neero. Hän pitää emäntäänsä meiltä piilossa. Se on totta puhuen miellyttävä rouva -- Junon kaltainen, mutta kuitenkin...! Ja sillä on tyttö, jonka nimi on Adelina -- kerrassaan sulava -- ja arvatenkin vielä naimaton!...

Adelsvärd rypisti hieman otsaansa:

Minä en ole ketään teistä pyytänyt käymään luonani siellä, missä asun. Enkä kärsi, että töitäni katsellaan, ennenkuin itse haluan niitä näyttää. Jos mieleni tekee tavata teitä taikka te haluatte minun seuraani, onhan meillä tämä ravintola -- josta muuten olen saanut kyliäni! sanoi hän ja katseli ympärilleen.

Leopoldus Mair tuli muristen hänen luokseen: Vanha veikko, et suinkaan ole vihoissasi? Voitko lainata minulle kymmenen liiraa?... --

Voin kyllä! vastasi Adelsvärd, pisti hänen käteensä rasvaantuneen ja rikkinäisen italialaisen setelin, jätti hyvästi ja lähti.

Jouduttuaan kapakasta ulos hiljaiseen yöhön hän koki päästä selville paikasta ja suunnasta. Venetsian voi luulla tuntevansa kaikin puolin eikä sittenkään tunne sen kaikkia puolia.