Part 9

Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.

Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut, rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän tänäpäivänä tänne sisälle astuu.

--Jaa kuka? sanoi vaari.

--Hannes, Hannes.

--Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten kyyneleistään.

--Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, _kapteenin_ he hänestä tekevät!

Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!

Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää. Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen, kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin--

Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.

Jo aikasin saapui myöskin Frans.

Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat turpean punaisina ja silmät tahmeina.

Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin, jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia. Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin suuresti juhlatunnelmaa.

Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta, juhlallisen äänettöminä.

Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy huulilla.

Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua. Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.

--Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä, rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet omillensa.

Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja myöskin--kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.

Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut, joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia, tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!

Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen. Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei, vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti--Hannes meni sinnepäin kunnes erotti kyltissä sanat _Viini- ja Portteripuoti_. Silloin hän kääntyi nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut pakenemaan.

Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen; tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.

Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventänyt.

Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!

Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.

Millä rahoilla äiti on rakentanut?

On voinut saada jonkun lainan--saahan niitä semmoisia--koetti hän ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi ilmoittaen:

Tietysti eno Franssin rahoilla.

Hän koetti vieläkin irrottautua:

Entä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin myntti kruunun mynttiä huonompi!

Mutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:

Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään syytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita--! Näin ollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi tullut, vaan--. Uskallanko ajatella loppuun asti?

Hannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia ja ajatteli loppuun asti:

Näin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi tullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi tullut!

Hänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen piti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.

--Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut, niin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän, maan tasalle hävitän!

Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken vielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani. Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan, joka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain hävittäjä, muista!

Tanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman hävittäjänne!

Odottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä hävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan, eivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden, jotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento mielessä.

Valtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas. Siis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja lauseita!

Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen olennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja mielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen sitä paitsi--miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä tunnustanut--tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.

Näissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen nimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa, everstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä. Sanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.

--Mistä juhlasta?

--Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta sinähän tuletkin näen minä Venäjältä.

Ne asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat Hannekselle aivan tuntemattomia. »Koko programmi toimeen!» hoki toveri, ja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö, polisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset senaattorit j.n.e.

--Se sopii minulle, ajatteli Hannes,--he valmistavat minulle tietä!

Ja hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli todellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle mahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka laskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu täytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen käyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä, että sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa pysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.

--Kelpasin! ajatteli Hannes.

--En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi velvollisuuteni, sanoi hän.

--Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi--. Me teemme sinustakin suurmiehen.

--Elä herran nimessä!

--Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen päälliköksi. Niin juuri!

--Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.

Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran kenraaliksi pääsevänsä?--Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen. Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa. Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?

Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä ollut puuttuva.

Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä, sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.

Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar--sillä Turkin sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi--otti Hanneksen hyvin ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta, juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»; puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa, huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen teetä ennenkuin lähtee.

Samassa astui sisälle kenraali itse.

Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä. Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka väestö--arveli kenraali--enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.

Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.

Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa? Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat häntä vastaan.

Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset kalpenivat.

Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa; oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle puolelleen.

Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.

Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi osannut salata.

Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille, mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä, että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.

--Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin nuoremman neideistä nauraen kysyvän.

Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.

Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.

Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään häneltä.

Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan muutamassa minutissa.

Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin istuikin Kustaavan vieressä.

--Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.

Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla, huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia torumasanoja hakien.

--Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.

--Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä ettei jalkaa polkaissut.

Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni noloon, kärsivään ilmeeseen.

--Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,--voiko olla sellainen kananpää!

--Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.

Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:

--Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä. Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran--hän aikoi ensin sanoa sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:--vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?

Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan vähäpätöinen ja helppo asia.

Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.

--No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.