# Veneh'ojalaiset ## Part 8 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/veneh-ojalaiset-12182/index.md Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset. Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit tulivat katuovesta ulos. Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti. Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen, hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista, mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran saavuttavansa. Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä, askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,-- kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno iho, ... ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt... Mutta vielä viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät puoleensa. Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan siihen näytteille pantuja kuvia. Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän ohitsensa. Suomea he puhuivat,--ja millaista suomea! Niin kauniisti he puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin--ihan tutut sanat--noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun kieltä. Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt, koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin--poismenneen Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä. Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne, etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin--ja kelpaisin hänelle. Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä meillä on palvelijoita ennestäänkin. Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi jymähtäen kiinni. Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän toivonut enää mitään. 7. Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa, Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta perheiltä. Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun ei voinut olla kysymystäkään--sillä ne istuivat arestissa yhtä usein kuin olivat vapaina--jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla tämän asioihin. Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille. Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa. Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet. Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön. Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta ensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä. Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse siitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan tuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten insinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan niistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän rikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan, että rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät kukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat täyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat vihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi tulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle. Ja kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi kaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen. Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava asui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta tapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman summan kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut. Näin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella öisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten mitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana! Taikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki ehtymättömine rikkaudenlähteineen. Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei hänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan arvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa sentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja portterikaupan uuteen. Tämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle syyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon edukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria kaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään suunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää ja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin tulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän taas souti veneensä esille: Kustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa luunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita, ehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa, jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava voisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun vaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt eivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen. Mutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla köyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans; sillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön lestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta kitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas sitä, Kustaava kulta! Tämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan oikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan suostui viini- ja portteripuotiin. Frans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen sisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä painanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan, helpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin oli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana, vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin kävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien omistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi olisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi valloittaisimme, Kustaava kulta! Franssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät täsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen. Ja kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi lähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain. Saatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn. Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi pettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien entisten epäilyksiensä ylitse. Punaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan: --Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä päivää kulkevan näillä meidän kaduillamme? Kustaava vastasi: --En ole kyllä nähnyt. Frans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja. Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä viisauden sanoja Frans jatkoi: --Mutta Hannes--jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan, saisi kai niellä häpeän. Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän. Nähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se on sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman hökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle astuessaan häpeää tuntisi. Kustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan vielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä itsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi näille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan heidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin äkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi. --Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta kyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi Frans--ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen.--Syksyllä pitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään. Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli. Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria, jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa. Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka. Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi», sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi. Kustaava ei pitänyt kiirettä. Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen, kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle. Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti, että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia, suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita sisustaa», sanoi hän. Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää, kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi ajoissa puuhiin ryhtynyt. Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen. Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä laskeutui maahan ja herätti elämän. Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni. Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi hänelle mitä siinä seisoo. Kustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi tavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla ojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit tippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän aikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä sylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet? mitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi? Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi enemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä, hän ajatteli,--mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli siinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen tapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä. Ettei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään,--vaikka oma poika oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle märkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita mitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän olisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan tietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä, hänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen käsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin lukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa tietää sotauutisia ja muuta mitätöntä--Herra Jumala ja taivaallinen isä! jospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan mieleen. Hänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta tapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli, vaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla. Ikkunat jäivät auki läpättämään. Onneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo. Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin tehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin kiehautumista. --Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu. Ettei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle kohta: Näin kauheata unta ... Hannes vietiin sotaan... Kerttu rupesi nauramaan: --Mihin sotaan? --Turkin sotaan, sanoi Kustaava. --Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole sitä asiaa seurannut. Kustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä. --Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan viereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli. Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja silmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa sekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten nauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri. --Hannes tulee! Hannes tulee! Kustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren uutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden perästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu! Mutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi kuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu juoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava saanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään: --Milloin? Leikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa sekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä: --Kolmen päivän perästä--illalla--iltajunassa Pietarista--niin, niin!--Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta meni taas sisälle. »Kolmen päivän perästä--yö--päivä--yö--päivä ja Hannes seisoo hänen edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit. Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin. --Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas meni. Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä. Mutta Kerttu tuli ja sanoi: --Nyt täti kulta, menkää, en jouda--ja paha on vielä sekin, että illalla juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla Hannesta näkemään, mutta mitä siitä! --Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi! Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi: --Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!--Mutta itse oli onnensa huipulla Kustaavan sanoista. Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja nauraen työnteli ovesta ulos. Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen _ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä tulen siis _illalla_, muistakaa--, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo, siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt. Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota vaari oli alkanut pitää hukkuneena.